En ehkä kulje täällä enää koskaan / Kolme retkeä Karhusaareen

Maailmassa on paljon asioita, joista voi sanoa, että ne on helpommin sanottu kuin tehty. Helpoiten mieleen tuleva esimerkki päinvastaisesta on valon kytkeminen päälle katkaisimesta.

Sanonta tuli tällä kertaa mieleen siitä, että Helsingin Karhusaareen kulkeminen todellakin on helpommin sanottu kuin tehty. Kevään ja alkukesän 2023 aikana olen tehnyt sinne jo kokonaiset kolme erillistä retkeä.

Sunnuntaina 7.5. kävelin Karhukorvenkujan. Perjantain 2. kesäkuuta vietin kävelemällä Karhunkämmenen, Karhurannankujan, Karhurannantien ja Karhusaarentien. Karhusaari-trilogia täydentyi keskiviikkona 28. kesäkuuta Karhutorpankujalla, Karhutorpanpolulla ja Karhutorpantiellä. Koska minulla on säännöt, en tietenkään voinut kävellä näitä Karhusaaren karhuväyliä samalla reissulla. Karhukorvenkujan ja Karhunkämmenen välissä piti käydä Vartioharjussa, Landbossa ja Myllypurossa (Karhulantie, Karhunevanpolku, Karhunevantie, Karhunkaatajantie). Karhusaarentien ja Karhutorpankujan väliin taas mahtui katutilaa Pukinmäessä, Tapaninvainiolla ja Länsi-Herttoniemessä (Karhusuonkuja, -polku ja -tie ja Karhutie). Kolmesta Karhusaaren-retkestä kaksi ensimmäistä tein joukkoliikenne- ja jalkavoimin (matka-aika Pohjois-Haagasta hyvinkin toista tuntia suuntaansa), kolmannella kerralla käytössäni oli poikkeuksellisesti henkilöauto (matka-aika alle puolet mainitusta, mutta siitä voi syyttää/kiittää kaupunkirakennetta ja moottoriväyliä, ei joukkoliikennettä itsessään).

Ei se silti ole varsinainen taajama.

Eikä siinä vielä kaikki. Olen tänä vuonna käynyt näillä Sipoon liitosalueilla myös Kappelintiellä ja Kapteenintiellä Östersundomissa sekä jo mainituilla Karhunevanpolulla ja -tiellä Landbossa. Eipä tainnut silloinen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen tietää, millaiseen kurimukseen minut sysäisi vielä 14 vuotta sen jälkeen, kun tämä eriskummallinen palanen läntisen itäisen Uudenmaan maaseutua oli siirtynyt Sipoolta Helsingille. On selvää, että tällainen maantiede hidastaa kovasti katujen kävelemistä. Sitä hidastavat myös muut syyt, kuten elämä.

***

Nyt, vuonna 2023, kovin moni asia näillä liitosalueilla ei ole vuodesta 2009 muuttunut. On kuin Östersundom ja kumppanit olisivat pelkkä pakollinen paha ajassa, jossa rakentaminen – minusta aivan perustellusti – keskittyy Jätkäsaaren, Kalasataman ja Pasilan kaltaisille alueille, jossa autoton elämä on paljon helpompaa kuin melkein missään muualla.

Sipoon liitosalueilla taajama-aluetta osoittaviin kyltteihin voi törmätä vain Landbossa ja Karhusaaressa. Landbo on klassinen 90-luvun tyylin inspiroima pientaloalue steroideilla (siitä lisää täällä), mutta Karhusaaressa taajamuus ilmenee vain paikoin: Karhusaarentien varressa kulkee kevyenliikenteenväylä, ja satamassa on lähinnä veneilijöitä palveleva kauppa. Karhusaarentien, Reelingin ja Karhutorpantien risteys vaikuttaa taajaman henkiseltä keskukselta: siinä sijaitsevat ekopiste ja sitä vastapäätä kehitysvammaisille lapsille hoivapalveluja tarjoava asumisyksikkö, joka ulospäin näyttää tavanomaiselta päiväkodilta.

Tältä näyttää Karhusaaren ”keskustassa” – ekopisteen vieressä on ilmoitustaulu.

Karhusaaren sataman vastarannalta näkyy Sipoon puolelle Sipoonrannan asuinalueelle, jonka rakentamisessa keskeinen hahmo oli muuan Harry ”Hjallis” Harkimo.

Olen joskus ennenkin puhunut siitä, että näillä Sipoon liitosalueilla käveleminen on vähän pelottavaa. Kaikkein hankalimpia ovat pahaenteiset umpikujat. Niiden varsien kätköissä tai kujan päässä on asumuksia, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole näyttää julkisivuaan kadun kulkijalle. Joskus jo tienvarressa – periaatteessa julkisessa tilassa – ilmoitetaan nauhoittavasta kameravalvonnasta.

Ei tehnyt mieli kulkea Karhukorvenkujaa pitkin pidemmälle.

Karhusaaressa ei katujen ja teiden ohella näytä olevan lainkaan julkista tilaa. Saaren omilla, Karhusaaren Kiinteistöt Oy:n verkkosivuilla kerrotaan, että esimerkiksi Karhusaaren urheilupuisto on kokonaisuudessaan yksityistä tilaa, jonka luvaton käyttö on kielletty. ”Se on osoitettu asianmukaisin kyltein, portein ja puomein. Alueen asukkaita kehotetaan huomioimaan tämä, vaikka portti/puomi olisikin auki”, internet kertoo. Aluetta myös valvotaan.”Havainnoistaan voi jokainen ilmoittaa Karhusaaren fb-ryhmään, tämän sivuston Palaute-linkin kautta, tai selvissä rikostapauksissa suoraan poliisille numeroon 112.”

Ei ihme, jos ihan ensimmäiseksi olo ei ole täysin tervetullut. Toisaalta mikäpä siinä – on ehkä ymmärrettävää, että on myös niitä paikkoja, jotka kääntyvät vähän sisäänpäin. Helsingissä on muitakin alueita ihmisen kulkea, enkä minäkään varmaan olisi Karhusaareen päätynyt ilman tätä merkillistä harrastustani.

Urheileminen kielletty ulkopuolisilta.

***

Mistä pääsemmekin Karhutorpantien päähän. Täällä taajamamaisuus on vaihtunut maaseutuidylliksi. Se innostaa pohtimaan syvällisiä. Syvin mieleen tullut ajatus koski sitä, että en ehkä enää ikinä elämässäni näe juuri tätä paikkaa, tätä kohtaa maailmasta. Minulla on tietysti vapaus valita tehdä niin, aivan koska tahansa, mutta miksi tekisin? Muuallakin on paikkoja.

Karhusaareen sinänsä kyllä palaan vielä, mutta odotetaan ensin joidenkin vuosien ajan.

Ehkä viimeistä kertaa tässä paikassa.

Ilmalassa sijaitsevan jäähallin kuja

Olin vuoden 1994 Lillehammerin olympiakisojen yhteydessä viehtynyt jääkiekon katsomiseen televisiosta siinä määrin, että aloin katsoa myös kaikki mahdolliset MTV3-kanavan Hockey Night -lähetykset. Ennen pitkää pääsin myös itse paikalle katsomaan jääkiekkoa. Lähes yhtä jännittävä asia kuin itse ottelu – jossa Jokerit voitti Kiekko-Espoon 5-1 – oli rakennus, jossa peli pelattiin. Helsingin jäähallissa oli lasiset seinät. Olin jo pitkään miettinyt, miltä siellä näyttää sisällä. Silloin se selvisi. Helsingin jäähalli kiihotti mieltä juuri kuten olettaa saattoi: käytävien popcorninhaju ja suuret betoniset pinnat, hallin perunalastumainen katto ja ihmisten määrä.

Pian Helsinkiin kuitenkin alettiin jo rakentaa uutta jäähallia. Olin tällaiselle rakennusprojektille monestakin syystä herkkää maaperää: kun lapio iskettiin maahan, olin 11-vuotias, rakennukset ovat aina kiehtoneet minua ja kaikkein eniten minua rakennuksista kiehtoivat stadionit ja areenat. Nyt uusi sellainen, koko maan suurin ja mahtavin, oli tulossa alle 40 kilometrin päähän kotoa.

Kun rakennustyöt olivat käynnissä ja olimme autolla matkalla Helsinkiin milloin mistäkin syystä, halusin, että isä ajaisi Hartwall-areenan kautta. Niinpä reittimme kulki melkein poikkeuksetta Hakamäentien ja Veturitien kautta, jos Helsingin kantakaupunkiin oli asiaa.

Lopulta halli valmistui sopivasti ennen vuoden 1997 jääkiekon MM-kotikisoja. Minä näin hallissa silloin Suomen ja Slovakian välisen ottelun sekä yhden vähäpätöisemmän kohtaamisen (Ranska vastaan joku). Halli oli hieno ja jännittävä, ja omalla tavallaan on sitä edelleen. Ainakin jännittävä. Harmillista kyllä hallin jännittävyys tätä nykyä perustuu melko lailla muihin asioihin kuin 25 vuotta sitten.

***

Ennen kuin tulemme nykypäivään, käydään kuitenkin kävelemässä Areenankuja. Se on erikoinen kadunnysä, joka vie Veturitieltä areenan jään tasolle, kansirakenteen alle, toimisto- ja edustustilojen äärelle. Tätä katua pitkin hallille ovat saapuneet niin areenan ensimmäinen esiintyjä The Beach Boys huhtikuussa 1997 kuin muutama NHL-joukkue ja kolme jääkiekon maailmanmestarikokoonpanoakin.

Kuulostaa tietysti hienolta, mutta tällaiset tahot saapuvat halliin jonkinlaisella moottoroidulla liikennevälineellä, tyypillisesti henkilöautolla tai linja-autolla. Juuri siltä Areenankuja myös näyttää.

Areenankujaa ei ole rakennettu jalankulkuun. Silti kävelin sen elokuun kolmantena päivänä vuonna 2016.

Kadun toista puolta reunustaa liikennevihreä ja lopulta areenan pohjakerroksen kolkko peräseinä. Toisella puolella näkyy osa Suomen kaikkien aikojen ensimmäistä rautatietä, jonka valmistumisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 160 vuotta. Se rata kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä, ja kulkee tietysti edelleen, mutta nyt vaihtoehtoja on vähän enemmän. Rata ei pääty Hämeenlinnaan vaan Lappiin.

Areenankuja saa alkunsa Veturitiestä, jossa risteyksessä kulkijoita ohjaavat liikennevalot. Sen jälkeen katu kaartuu kohti etelää, alittaa moottoriväylämäisen Hakamäentien ja päätyy lopulta hyvin lähelle areenan tapahtumien keskipistettä. Areenankujan varressa oli myös Jokerien pääomistajan Hjallis Harkimon autopaikka.

Ei ole enää.

Jos Areenankujan nimi vaikuttaa erikoiselta, se voi johtua esimerkiksi siitä, että se ei ole Areenakuja. Harvoin tällaisia nimiä nimittäin laitetaan genetiiviin: Kirkkokatu on Kirkkokatu eikä Kirkonkatu, Koulukatu (siellä missä sellainen on) on Koulukatu eikä Koulunkatu ja niin edelleen. Kenties juuri tästä syystä nimistötoimikunta esitti nimelle muotoa Areenakuja, mikä syystä tai toisesta ei kuitenkaan toteutunut. Kenties areena tulkittiin erisnimeksi, siis Areenaksi, mitä se oikeastaan onkin ollut. Kaikessa mediassa ei tykätä käyttää sponsorinimiä, jolloin Hartwall-areenaa on kutsuttu ihan vain Areenaksi tai Helsingin areenaksi niin Ylellä kuin aiemmin myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

***

Vaan enää Hartwall-areenaa ei ole. Areena on entinen Hartwall-areena. Tai Hartwall Areena, kuten he sen itse kirjoittivat. Vuonna 2014 nimi muuttui englanninkieliseksi Hartwall Arenaksi – kun Jokerit siirtyi pelaamaan venäläisessä KHL:ssä ja halli oli siirtynyt venäläisomistukseen. Nyt valtava rakennus on tyhjillään. Hartwall irtisanoi nimisopimuksensa hallin kanssa Venäjän Ukrainassa käynnistämän hyökkäyksen seurauksena. Jokerit ei enää jatka pelaamistaan itäisessä liigassa. Kaikki on harvinaisen epäselvää, myös tämän sinänsä erittäin käyttökelpoisen rakennuksen tulevaisuus.

Vuonna 2018 kävelin Hakamäentien, ja mukaan tarttui tämä kuva. Jokerien mainos hallin seinässä tuntuu nyt suorastaan ironiselta: ”Siperia opettaa.”

Ilman Hartwall Arena -logoja halli myös näyttää ulkoa katsottuna täysin alastomalta. Sisältä se on ontto, eikä kukaan oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Vaikka rakennuksessa ei teknisessä mielessä ole vikaa, se muuttui muutamassa päivässä elinvoimaisesta tapahtuma-areenasta muistoksi siitä, millaisia tyylillisiä ratkaisuja 1990-luvun jäähalliarkkitehtuurissa tykättiin tehdä. Areenan rappukäytävien keltaisen pinnan väritys on erittäin kulahtanut, eikä se ollut missään vaiheessa varsinaisesti hieno.

On kuitenkin yksi paikka, missä Hartwall-areenan nimi vielä elää: tienviitat. Kyltit opastavat Hartwall-areenaan liikenneväylillä Pasilassa, Käpylässä ja Metsälässä. Sennimistä rakennusta ei vain enää ole, eikä sinne ole kellään tarvetta mennä, jos lukuun ei oteta kiinteistönhuollon väkeä. He pitävät kiinteistön kunnossa, vaikkei siellä kukaan kävisikään.

Tällä hetkellä kukaan ei myöskään oikein tiedä, millä nimellä rakennusta pitäisi kutsua. Apulaispormestari Paavo Arhinmäki käyttää siitä nimitystä ”Ilmalassa sijaitseva jäähalli”. Toinen apulaispormestari Daniel Sazonov oli Venäjän hyökkäyksen alettua kiukuissaan siitä, että Hartwall-areenan nimi on nyt virallisesti Helsinki-halli, sillä tämä nimi tahraa Helsingin kaupungin mainetta.

Tällaisesta rakennuksesta olin siis 12-vuotiaana niin innostunut. Innostus ehti kyllä laimentua jo ennen näitä viiimeisimpiä käänteitä, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä.

Terveisiä julkisuudesta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.

Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.

Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:

Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Enontekiö – käsi kunnaksi

Enonkoskella veneessä

Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Ahvenanmaan kunnat: Brändö, Eckerö, Finström, Föglö, Geta

***

Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.

Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.

https://mobile.twitter.com/SannaHellstrom/status/1446852542516826113

Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.

Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.

Juttu ei jatku kuvien jälkeen

Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.

Kirsikkapuistossa oli kiviä.

Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.

Aamuruskosta iltaruskoon

Viimeaikaisia tämän blogin tekstejä lukemalla voisi olettaa, että Suomen kunnat ovat vieneet mielenkiinnon Helsingin kaduilta. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita. On vain kyse erilaisista ajan ja paikan ulottuvuuksista, ja niinpä Suomen kuntien ja Suomen kunnista suurimman, Helsingin, katujen kiertely käy tällä hetkellä rinta rinnan. Toki on myös niin, että yhdestä kunnasta on helpompi löytää runsaasti kerrottavaa kuin yhdestä kadusta. Kaikki kunnat ovat varmasti tekstin arvoisia, tiedän sen jo nyt, mutta kaikki kadut eivät ole. Senkin tiedän jo nyt.

Tai siis kyllähän sitä voi kirjoittaa vaikkapa tikuista (joista myös saa asiaa), mutta eihän se välttämättä kovin mielekästä ole.

Nyt on kuitenkin kyse enemmästä kuin silkoista tikuista. On kyse Suutarilan kaupunginosasta, tarkemmin ottaen Ala-Tikkurilasta. Kävin siellä aivan alussa, siis helmikuussa 2016, ja melko äskettäin, siis heinäkuussa 2020. Jollain lailla on kai ihan symbolista, että olen nyt kävellyt sekä Aamuruskontien että Iltaruskontien. Ne ovat niitä kohtalaisen vähälukuisia katuja, jotka sijaitsevat Kehä III:n pohjoispuolisessa Helsingissä. On kyse alueesta, jolla vierailija voi helposti ajatella – tai suorastaan luulla – olevansa Vantaalla. Jos Kehä III:ssa kulkeekin henkinen raja, Helsingin ja Vantaan raja kulkee tällä kohdin kehätien pohjoispuolella Keravanjoessa.

***

Kävelin Aamuruskonkujan, Aamuruskonpolun ja lopulta myös Aamuruskontien maanantaina 15.2.2016. Työpäivän jälkeen olin oletettavasti kulkenut junalla Puistolaan ja jatkanut matkaani bussilla kohti länttä, illan jo pimettyä puolilumisessa pikkupakkasessa. Tähän asti katujen käveleminen oli saanut minut haltioihini kerta toisensa jälkeen, mutta täällä, Kehä III:n nastarengasjylyn, huoltoasemien ja autokauppojen keskellä puuha tuntui ensimmäistä kertaa jossain määrin arkiselta. Mutta arkisuuskin kuuluu asiaan. Kaikki paikat eivät voikaan olla idyllisiä tai edes jännittäviä. Ala-Tikkurila ei ole varsinaisesti idyllinen vaikkakin ihan kiva se kyllä on, ja jännittävyys riippuu tietenkin siitä, mitä pitää jännittävänä. Minusta suuret moottoriväylät ovat jännittäviä, ja tavallaan autokaupatkin ovat. Riippuu vain, missä mielentilassa niitä sattuu katsomaan.

Helmikuun ilta Ala-Tikkurilassa silloin, kun Sipilä oli pääministeri ja metrolla pääsi vain Ruoholahteen asti.

Myös vajaat neljä ja puoli vuotta myöhemmin oli maanantai, nimittäin 20.7.2020. Aamuruskontie ja Iltaruskontie risteävät ensiksi mainitun länsipäässä. Hyvin samankaltaisista nimistään huolimatta kaduissa on eroa, suurimpana niistä kenties katujen varrella sijiatsevien rakennusten laatu. Kehä III:n suuntaisesti kulkevalla Aamuruskontiellä on sekä autokauppoja (Kehä III:n puolella) että asutusta (pohjoispuolella), kun taas pohjois-etelä-suuntaisesti kulkevalla Iltaruskontiellä on pitkälti pelkkää asutusta.

Sama risteys heinäkuussa 2020, tällä kertaa suuntana iltarusko.

Tuossa asutuksessa ei varsinaisesti ole suurempia erityispiirteitä. Ala-Tikkurila – joka muuten ei ole edes Helsingin osa-alue vaan pelkkä Suutarilan kaupunginosan Tapulikaupungin osa-alueeseen kuuluva pienalue – koostuu oikeastaan ainoastaan rivi-, pari- ja omakotitaloista mitä asutukseen tulee. Liiketiloissa kuitenkin riittää valikoimaa. Ala-Tikkurilasta voi ostaa hampurilaisia, jakoavaimia, saksalaisia elintarvikkeita, monenlaisia autoja ja erilaisia polttoaineita. Paikallisen huoltoaseman bensapumppujen katveeseen voi halutessaan jättää myös lääkelaukun lojumaan.

Ei silti mennä siihen ainakaan vielä.

Iltaruskontie alkaa Ala-Tikkurilan jonkintyyppisestä palvelukeskittymästä. Kuvassa se tuntemattomampi huoltoasema (Ala-Tikkurilan Neste) ja sen taustalla autokauppa.

Iltaruskontiellä on henkilökohtaisessa elämässäni myös vähän kaukaa haettu kytkös koronaepidemiaan. Minä nimittäin en ole juurikaan matkustanut joukkoliikenteellä epidemia-aikana, kevään aikana en oikeastaan ollenkaan ja kesälläkin vain kitsaasti. Mutta tuona maanantaina, heinäkuun 20:ntenä, kuljin joukkoliikennevälineellä aakkosissa seuraavalle kadulle ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alkupuolen. Edellisillan jalkapalloharjoitukset ja niitä seuranneet heikot yöunet vaikuttivat siinä määrin, että juna houkutteli kyytiinsä pyörää enemmän.

***

Koronakeväänä Ala-Tikkurila ehti jo tulla tutuksi. Huhtikuisena vapaapäivänä kävelin Härkävaljakonkujan ja -tien ja pari viikkoa myöhemmin toukokuun alussa Iespolun ja -tien. Jos historia olisi mennyt toisin, kaikki tämäkin olisi voinut jäädä minulta kulkematta tällä tavoin järjestelmällisesti. Vuonna 2006 nimittäin väläyteltiin Ala-Tikkurilan liittämistä Vantaaseen eräänlaisena vaihtokauppana, jotta Helsinkiin taas voitaisiin liittää Vantaasta niin kutsuttu Vesterkullan kiilaa yhdistämään vanha Helsinki Sipoosta liitettäviin alueisiin.

Alatikkurilalaiset kuitenkin vastustivat moista muutosta omassa kotikunnassaan, mikä lienee aivan ymmärrettävää. Lopulta vaihtokauppa toteutui vain puolittain, tai siis mitään vaihtokauppaa ei tapahtunut. Vesterkullan kiila liitettiin Helsinkiin Vantaasta ja Östersundomin alue Sipoosta. Ala-Tikkurila säilyi osana Helsinkiä aivan kuten vuodesta 1946 asti.

Koronakeväänä kävelemäni Härkävaljakontie myös tavallaan tiivistää sen, mikä Ala-Tikkurilassa on oleellista. Katu alkaa Ala-Tikkurilan Shelliltä (tai päättyy siihen, jos osoitenumerointia katsotaan), joka siis on koko alueen epäilemättä kuuluisin paikka. Härkävaljakontie päättyy tiedekeskus Heurekan takapihalle, joka jo sijaitseekin Vantaan puolella Tikkurilassa.

Härkävaljakontie kuvattuna Vantaan puolelta Tikkurilasta huhtikuussa 2020, täpärästi tiedekeskus Heurekan tontilta, joka rajautuu Ala-Tikkurilaan.

Härkävaljakontien toisessa päässä on Suomen, tai ainakin Ala-Tikkurilan, kuuluisin Shell.

Niin. Ala-Tikkurilaa ei olisi, jos ensin ei olisi Tikkurilaa, ja Ala-Tikkurila ei olisi kuuluisa, ellei siellä olisi Shelliä. Sellaista elämä on.

Ulosmenoteitä

Kun aloin kävellä näitä Helsingin katuja, ajattelin jossain kohtaa, että niin kutsuttujen moottoriväylien ja merkittävien pitkien pääkatujen kulkeminen ottaa epäilemättä aikansa. Ottaahan se, tietenkin, mutta esimerkiksi Helsingin moottoriväyläskenen ulkopuolisen katuverkon pisin katu Mannerheimintie ei esimerkiksi ole kuin 5,5 kilometriä pitkä. Se ei totta puhuen ole kovin paljon, eikä se vie ikuisuutta. (Mikä vie?) Mannerheimintien jatkeena oleva Hämeenlinnanväylä on toki vähän pidempi Helsingin puolella sijaitsevalta osuudeltaan, mutta sekin vain vähän yli kuusi kilometriä.

Kuuden kilometrin juoksulenkki ei esimerkiksi ole järin pitkä. Sitten on ihmisiä, jotka kävelevät iso kantolasti selässään jossain jumalan selän takaisessa Urho Kekkosen erämaassa päivän aikana monin verroin.

Minä olen nyt kävellyt Hämeenlinnanväylän päästä päähän (tavallaan – tästä pian tarkemmin) ja pian sen jälkeen kävellyt päästä päähän myös Hämeentien. Nämä kulkureitit sattuvat aakkosjärjestyksessä perätysten. Kulkeminen tapahtui pääsiäisen alla: palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina ja piinaviikon maanantaina. Keskellä korona-aikaista Uudenmaan eristystä siis ja edelleen erityisjärjestelyin: ilman joukkoliikenteen apua lähtöpisteeseen pääsemiseksi tai päätepisteestä poistumiseksi.

Hämeenlinnanväylä ja Hämeentie poikkeavat toisistaan monella tapaa: toinen on kävelijän näkökulmasta de facto moottoritie, toinen on korttelikaupungista alkava ja ympäröivään taajamaansa sulautuva katu. Mutta niissä on myös paljon samaa. Molempia pitkin pääsee sädettä pitkin ydintä kauemmas. Ne ovat ulosmenoteitä, joissa heijastuu eri aikojen kaupungista ulos menemisen tavat. Hämeenlinnanväylä edustaa aikaa, jolloin uskottiin autoliikenteeseen – tien linjaus syntyi joskus 1950-luvun motoristisessa suunnittelukiiassa, ja nelikaistaiseksi tie muuttui Helsingin puoleiselta osuudeltaan vuonna 1975. Hämeentie on paljon vanhempi kulkureitti: ennen vuotta 1928 se oli nimeltään Itäinen Viertotie, ja sitä ennen Tavastvägen, kuten jälleen nykyään. Vielä 1900-luvun lopulla Hämeentie oli pääasiallinen ulosmenotie esimerkiksi Lahden suuntaan, mutta nyt se on sitä alle sadan metrin matkan verran, Hermannin rantatien ja Kustaa Vaasan tien väliseltä osuudeltaan.

***

Olen jo muutamaan otteeseen saanut vastattavakseni kysymyksen siitä, miten itse asiassa aion kävellä esimerkiksi Länsi-, Hämeenlinnan-, Tuusulan- tai Lahdenväylää. Niillähän ei varsinaisesti voi kävellä, sillä käveleminen on kielletty, eikä väylän vieressä suinkaan aina kulje samansuuntaista kevyenliikenteenväylää. Tämä on totta. Hämeenlinnanväylän tapauksessa käyttökelpoista kevyenliikenteenväylää on mukavasti saatavilla, mutta silti etenkin Haagan kohdalla oli tyydyttävä lähimpään rinnakkaiseen muuhun tiehen (tässä tapauksessa esimerkiksi Nuijamiestentiehen). Aion noudattaa samaa periaatetta myös muissa vastaavissa tapauksissa. Jos itse väylällä käveleminen on esimerkiksi kieltosyistä kiellettyä, silloin kuljetaan lähintä samansuuntaista väylää niin, että kuitenkin aloitetaan väylän alusta ja päädytään sen loppuun – joko Helsingin rajalle tai luontevaan päätepisteeseen. Jos tämä edellyttää esimerkiksi Heikinlaakson tai Jakomäen peräpusikoissa kykkimistä, sitten olkoon niin.

Ensimmäinen moottoriväyläsuoritus tapahtui jo kesäkuun 19. päivä vuonna 2016, siis melkein neljä vuotta sitten. Sinä päivänä Ala-Tikkurilantie näytti tältä. (Ala-Tikkurilantie on Kehä III:n se noin kilometrin mittainen osuus, joka sijaitsee Helsingin rajojen sisäpuolella.)

Hämeenlinnanväylä on minulle tietysti kohtalaisen tuttu tie – ei toki lapsuudesta asti, mutta nykyään. Tuttuus on sikäli harhaa, että tie on ollut tuttu nimenomaan autoilunopeudella tarkasteltuna. Silloin ei voi syventyä yksityiskohtiin, eikä maailma ympärillä näytä yhtä monipuoliselta. Tai no, monipuoliseksi Hämeenlinnanväylän vartta ei ehkä kaikissa tilanteissa voi kuvailla. Kyllä siinä silti sävyjä on.

Hämeenlinnanväylä alkaa Haagan ja Ruskeasuon väliseltä rajalta, Mannerheimintien, Hakamäentien ja Vihdintien risteyksestä. Eräästä näkökulmasta tähän päättyy kaupunki. Mutta maaseutu ei ala, alkaa lähiö. Vielä Kivihaan ja Etelä-Haagan kohdalla lähiö edustaa kuitenkin kaupunkimaisempaa tyyliä.

Vielä vilkaisu takaviistoon ennen kuin matka kohti Vantaan rajaa alkaa.

Kivihaan asujaimistoa suojaavassa meluaidassa on suuren maailman tapaan graffiteja.

Pian ollaan kuitenkin tukevasti kaupunkimaisimmasta kaupungista ulkona. Kun rantarata on alitettu, Hämeenlinnanväylän itäpuolella avautuu Keskuspuisto, tai siis ei avaudu – tiiviistä puustosta ei oikein voi sanoa niin. Pian tosin näkökentästä katoaa koko Hämeenlinnanväylä, sillä rinnakkaisesti kulkevaa Nuijamiestentietä erottaa Hämeenlinnanväylästä mitäänsanomattomien toimistorakennusten ja jämämetsiköiden valikoima.

Myöhemmässä vaiheessa pääsen taas kulkemaan varsinaisen Hämeenlinnanväylän vartta, mutta tällöinkään moottoriliikenteen läsnäoloa ei aina hahmota. Monessa kohtaa autot kulkevat meluaidan tuolla puolen. Eivät toki aina.

Kaksi jalankulkijaa lähestyy Tampereen suunnasta. Tässä kohtaa Haagan katuverkosta pääsee taas ihastelemaan moottoriväylää.

Yksi Hämeenlinnanväylän varren kevyenliikenteenväylistä on myös nimetty: se on Etelä-Kaarelan polku. Sen pätkän olin tietysti kulkenut jo aiemminkin, mutta silloin oli talvi. Nyt ei.

Etelä-Kaarelan polku silloin, kun sen kävelin: 1. helmikuuta 2018. Bussipysäkeilläkin oli sinä päivänä lunta sääreen asti, kun koko päivän oli pyryttänyt ankarasti.

Hämeenlinnanväylän kulkeminen ei tuntunut niin pitkältä kuin se oli, vaikka koko matkan ajan talutin pyörääni. Ne ohikulkijat, jotka nyt sattuivat minusta mitään ajattelemaan, todennäköisesti otaksuivat pyöräni hajonneen. Ne ohikulkijat, jotka sattuivat seuraamaan touhuani yhtään pidempään (toivottavasti harva), todennäköisesti pitivät minua ihan vain järkiheittona, tai vähintäänkin epäonnekkaana. Kenties ihmisenä, joka on matkalla jalan Myyrmäkeen epäonnisen seikkailunsa päätteeksi. Näinhän ei ollut. Kaikki oli hyvin.

Lopulta saavutin Vantaan rajan ja olin miltei kaivokselalaisen autoliikkeen pihassa. Tältä siis tuntuu merkittävästi hidastettu Helsingistä poistuminen. Tie jatkuisi kohti Tamperetta, mutta sinne asti ei olisi ollut asiaa vaikka kuinka olisin lyllertänyt. Raja muihin maakuntiin oli tuolloin kiinni ja poliisi olisi varmasti torunut, jos olisin jaksanut taittaa matkaani Hyvinkään pohjoiseen liittymään asti. En tietenkään edes yrittänyt. Poljin kiltisti kotiin ruokailemaan.

Menin ihan äärirajoille.

Näkymä kohti etelää Kappatien bussipysäkiltä Helsingistä, aivan Vantaan rajan tuntumasta. Olihan tässä hieman käveltävää.

***

Hämeentie sijaitsee logistisesti sikäli yksinkertaisemmassa paikassa, että saatoin jättää pyörän kotiin ja juosta Fleminginkatua ja Porthaninkatua alas Hakaniemen kauppahallin nurkalle. Tästä alkaisi jännittävä maanantai-illan elämys, käveleminen Kallion ja Sörnäisten rajalta aina Vanhaankaupunkiin asti.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Hämeentie nimi voisi olla myös jotain muuta kuin mitä se on. Helsinki olisi yhtä hyvin voinut jättää vanhat ulosmenoteiden nimensä, Läntisen Viertotien ja Itäisen Viertotien, käyttöön. Olipa Hämeentien nimeksi ehdolla 1920-luvulla myös Viipurin valtatie. Mutta nyt se sitten on Hämeentie, mikä onkin ihan hyvä ja historiallisesti pätevä nimi. Siitäkin huolimatta, että standardi-Hämeeseen johtaa Mannerheimintie, vanha Läntinen Viertotie.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, mitä tapahtuu, jos alkaa kulkea Hämeentietä pitkin Hakaniemestä poispäin kaupungista ja jatkaa vain suoraan niin pitkään kuin kykenee. Itse asiassa tämän ”kulje katulinjaa suoraan kertaakaan kääntymättä” -matkan voi aloittaa jo Simonkadulta, Annankadun risteyksestä. Ensin lasketaan alas Simonkatua, sitten Kaivokatua pitkin Kaisaniemenkadulle ja Unioninkadulle, ja edelleen Pitkällesillalle ja Siltasaarenkadulle ja siitä sitten Hämeentielle. Ensin pääsee Kurviin, sitten Vallilan ja Hermannin rajalle ja siitä edelleen Toukolan ja Kumpulan rajalle. Tällä kohtaa Hämeentie jatkaa etuoikealle, mutta suoraan jatkuu nelostien linja Kustaa Vaasan tienä ja sitten Lahdenväylänä. Uusimaa loppuu. Tulee Lahti. Kun jatkaa Heinolan jälkeen suoraan, tie muuttuu vitostieksi. Kun ei vain kerta kaikkiaan kertaakaan käänny, päätyy ohi Mikkelin, Juvan, Varkauden, Leppävirran, Kuopion, Siilinjärven, Lapinlahden, Iisalmen ja Sukevan. Lopulta vitostie siirtyy kulkemaan ohitustietä, mutta kun tarkoitus oli, ettei käännytä, niin ei käännytä. Ja näin matka Helsingin ytimestä on johtanut kaikessa hiljaisuudessa Sissikadun ja Kauppakadun risteykseen Kajaaniin.

Tästä voisi aloittaa matkan Annankadulle Helsinkiin. Myös Hämeentielle.

Edellä oleva kuvatkoon sitä, että Hämeentien nimi voisi ihan pätevästi olla myös jotain aivan muuta. Joka tapauksessa nyt ei ollut määrä ajaa saati kävellä Kajaaniin. Nyt riittäisi, että kävelisi Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin. Tämän kävelyn aikaan maailma oli sellainen – ja on edelleen – että Hämeentien eteläinen pää oli työmaa-aluetta. Hakaniemen ja Sörnäisten metroasemien välillä tunnelmaan toi  erikoisen lisän myös se, ettei yksikään kuppila, kahvila, baari tai ravintola ollut auki. Oli siis kaksinkertaisesti epätyypillistä. Katu muokkautui uudeksi, ja samalla Suomi eli poikkeusoloissa. Sosiaalista kanssakäymistä edistäviin tiloihin ei käynyt pääseminen, vaikka täällä jos missä ne ovat elimellinen osa elämää.

Baarit ovat kiinni ja Hesekin myy vain mukaan. Kuvan oikeassa laidassa minun varjoni.

Ensimmäinen selkeä muutos Hämeentien tunnelmassa tapahtuu Kurvin kohdalla tai sen jälkeen, siis Aleksis Kiven kadun ja Pääskylänkadun risteyksen kohdalla. Sillä kohtaa Hämeentie kulkee siltaa pitkin Junatien yli, ja kantakaupungin tunnelma vaihtuu laitakaupungin tunnelmaan.

Laitakaupunkimaisempi meininki alkaa.

Seuraava tunnelmanvaihdos tapahtuu, kun Hermanni ja Vallila vaihtuvat Toukolaan ja Kumpulaan. Hämeentie ylittää Vallilanlaakson taas kerran yhtä siltaa pitkin, ja sitten siihen yhdistyvät Hermannin rantatien, 4- ja E75-teiden normaalioloissa vuolaat autovirrat.

Liikennevirtain vuolaudesta ei ollut tietoakaan Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien risteyksessä.

Sitten onkin aika kääntyä valtaväylältä pois, kohti Arabianrantaa. Laitakaupungin tuntu jatkuu, kunnes lopulta siirrytään suoraan menneeseen maailmaan. Vasemmalla näkyy Annalan huvila, oikealla Vanhankaupunginkoski. Hämeentien pohjoispään linjaus, tiukasti Vantaanjokea viistävä, antaa olettaa, että tie on kulkenut tätä linjaa pitkin iät ja ajat.

Hämeentien pohjoispäässä jokin tuntuu vanhalta.

Täällä sijaitsi myös Helsingin alkuperäinen keskusta – siitä Vanhankaupungin kaupunginosakin on saanut nimensä. Mutta silloin Helsinki oli oikeastaan pelkkä kylä. 1640-luvulla Helsingin keskusta siirtyi parempien satamaolosuhteiden perässä nykyisille sijoilleen Vironniemelle. Minun on toisinaan vaikeaa olla spekuloimatta, millaiseksi Helsinki olisi kehittynyt, jos sen keskusta todella olisi jäänyt Toukolan takamaille. Ehkä on olemassa realistisempiakin toteutumatta jääneitä juttuja maailmassa, mutta ainahan sopii pohtia. Silloin ehkä Kampin tilalla olisi Toukola, Ullanlinnan tilalla Kumpula, Kallion tilalla Viikki, Kruununhaan tilalla Käpylä ja Koskela, Vallilan tilalla Malmi. Nykyinen Etelä-Helsinki olisi rantakallioiden värittämää röpelöistä ja osin suojeltua merenranta-aluetta, jossa olisi vauraiden ihmisten huviloita.

Kuten hyvin tiedämme, asiat eivät menneet niin. Asiat menivät näin, ja tämä ulosmenotie päättyy tähän. Joskus tässä oli vain mutka, mutta nyt pitää kääntyä. Jos haluaa Uudenmaan ulkopuolelle asti, niin vasemmalle.

Tähän se sitten päättyi, Hämeentie, Viikintiehen.

Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.

Hidasta elämää (koska lyhin kävely-yhteys on aidoin blokattu)

Huopalahden asemassa on minusta aina ollut jotain viehättävää. Asema tuntuu historialliselta kaikkine asemalaiturien puukatoksineen, ja kaikki tämä vieläpä sijaitsee keskellä Etelä-Haagaa. Etelä-Haagassa on nimittäin nimeään myöten ollut aina jotain jännittävää. Haaga kuulostaa ulkomaiselta, joltain sellaiselta, jota ei Suomessa ole.

(Kuten ei ollutkaan: Haagan nimi on otettu käyttöön vasta, kun alueelle on muodostunut huvilayhdyskunta 1900-luvun alussa. Nimen esikuvana lienee ollut kuninkaallinen Hagan linna ja puisto Tukholman lähellä. [Helsingin kaupungin karttapalvelu.])

Haagan katuverkosta puhumattakaan. Se on kovin syheröistä, siinä määrin, että olen itsekin eksynyt sinne joskus. Kokeilepa itse kävellä esimerkiksi Steniuksenkadulta Isonnevantielle ilman internetpuhelinta tai ylipäätään karttaa. Tällaisessa ajallisten kerrostumien luomassa sokkeloisuudessa näkyy hienosti se, että kaupunkeja on joskus suunniteltu eri tavoin, jos siis ylipäätään on suunniteltu. Yhdyskunnat vain ovat syntyneet.

***

Etelä-Haaga oli aikoinaan Huopalahden kunnan keskus, ja tuo kunnan nimi tuli aikanaan koko aseman nimeksi. Vaikka Haaga itsenäistyi myöhemmin omaksi kauppalakseen, aseman nimi jäi. Kun lopulta Haaga ja Huopalahti liitettiin molemmat osaksi Helsinkiä, Huopalahti jäi edelleen elämään aseman nimenä. Se on erinomaisen hämäävää, sillä Etelä-Haaga olisi tietysti asemalle kuvaavin nimi. Mutta menköön nyt näin, historiallisista syistä. Eihän Pohjois-Haagankaan asema sijaitse Pohjois-Haagassa.

Huopalahden asemasta tuli asema vuonna 1920 – sitä ennen se oli ollut laiturivaihde. Ja nyt, hyvä lukija, päästään asiaan! Viimeisimpinä ”kävelemieni” ”katujen” joukossa on nimittäin ollut tämä tapaus, Huopalahden laiturivaihde. ”Kävelemieni”, koska en alueelle rakennettujen esteiden takia päässyt kävelemään sitä. ”Katujen”, koska kyse on pikemminkin aukiosta, korkeintaankin katualueesta.

Laiturivaihteet olivat rautatieliikenteessä ”asemia tai pysäkkejä vähäisempiä mutta seisakkeita suurempia rautatieliikennepaikkoja” (Huopalahden asema ympäristöineen: Asemakaavan muutoksen selostus 2016: 12392). Laiturivaihteet olivat epäitsenäisiä: ne siis toimivat läheisen pysäkin tai aseman alaisuudessa miehitettyinä liikennepaikkoina, jotka oli avattu henkilö- ja tavaraliikenteelle. Huopalahti toimi laiturivaihdeaikoinaan Pitäjänmäen aseman alaisuudessa. Huopalahden laiturivaihde (laiturivaihteen, ei katualueen, merkityksessä) avattiin vuonna 1903, kun rantarata Helsingin ja Karjaan välillä valmistui. Asemaksi Huopalahti kohosi siis vuonna 1920.

Tämä nykyinen Huopalahden laiturivaihde (katualueen merkityksessä) sai nimensä, kun Helsingin nimistötoimikunta esitti sitä 18.11.2015. Tuolloin ajatus Helsingin katujen kävelemisestä oli käynyt pienessä mielessäni, mutta ei juuri pidemmällä. Kuluisi vielä liki kaksi kuukautta ennen kuin todellinen talsiminen alkaisi. Nimeä esitettiin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että uuden kaavan myötä uusia nimiäkin tarvittiin.

Kaava hyväksyttiin Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017, mutta kulkuyhteyttä ei ollut vielä vuoden 2020 alkuvuodesta avattu. Niinpä minäkään en päässyt astumaan Huopalahden laiturivaihteeseen jalallani. (Tätä kappaletta muokattu 2.5.2021: Lisätty tieto, että kaava on hyväksytty Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017.)

Huopalahden aseman alikulkutunnelista ei ole asiaa Huopalahden laiturivaihde -nimiselle katualueelle.

Uusi yritys takavasemmalta, mutta Huopalahden laiturivaihde siintää yhä vain kauempana.

Tämän lähemmäs ei pääse. Vasemmalla Huopalahden vanha asemarakennus, suoraan edessä Huopalahden laiturivaihde -niminen katualue, joka lienee tulkittavissa aukioksi. Siellä kuljeskelu odottaa edelleen kaavan vahvistumista, kertoo keltainen kyltti myös Kylätien suuntaan.

Paitsi että yhteys olisi minun kävelyilleni oleellinen, se olisi myös paikallisille kulkijoille varmasti ihan kiva. Se nimittäin vähentäisi kävelymatkaa vaikkapa Kylätieltä Haagan Pappilantielle noin viidesosaan nykyisestä, ellei sitten halua harppoa sellaisten pihojen läpi, joiden reunoilla läpikulku kyltein kielletään.

(Muokattu 2.5.2021: Poistettu viimeinen kappale, jossa käsitellään Huopalahden vanhaa asemaa.)

Kaikki nämä kadut menevät hukkaan

On olemassa kysymys, jota minulta koskaan ei ole kysytty, mutta jota toisinaan olisin toivonut kysyttävän: mistä tämän blogin nimi tulee? Tai jos nyt ei kysymystä, niin edes sellainen ”tietäjät tietää” -tyyppinen nyökkäys ja Kummelista tuttu ”erittäin hyvin sanottu” -tyylinen sormenosoitus: minäpä tiedän, mistä tämän blogin nimi tulee.

Kaikkihan me – myös blogien nimet – olemme nimittäin jostain kotoisin.

Tämän blogin nimi on viittaus CMX:n (silloin torniolaisen hc-punkyhtyeen) debyyttilevyn, Kolmikärjen, kolmosraitaan Kaikki nämä kädet. Sillä ei ole mitään tekemistä katujen kävelemisen kanssa sinänsä, mutta kahta vokaalia vaihtamalla pääsin tuntemaan hetken verran eräänlaista omahyväistä onnistumisen tunnetta vailla suurempaa syytä.

On vaikea löytää linkkiä CMX:n kappaleen Kaikki nämä kädet ja kaikkien näiden katujen välille, mutta yritän silti. On nimittäin niin, että minun päässäni hyvin useat laulut tuovat silmänräpäyksessä mieleen paikan. Yleensä tämä paikka jollain tavoin liittyy liikenneinfrastruktuuriin: se on tie, metroasemien väli, katu, liittymä tai muuta vastaavaa sellaista, jossa olen kappaleen kuullut. Esimerkkejä olisi lukuisia.

Kuuntelin CMX:n debyyttilevyä joskus vuoden 2001 lopulla. Olin silloin lukion toisella luokalla ja omistin kannettavan cd-soittimen, josta kuuntelin musiikkia pyöräillessäni (kävellessä cd:t aina pomppivat). Tätä levyä olen kuunnellut ilmeisesti ainakin kulkiessani (muistikuvani mukaan kävellen) kotoani Järvenpään keskustaan (tai päinvastoin), sillä mieleen tuleva paikka on tämä:

Tämä on kovin mitätön kohta maailmassa. Se sijaitsee Järvenpään Isonkydön kaupunginosassa asuinalueella, jota kutsutaan Mankalaksi. Kulkuväylä, jota silloin kuljin, on nimeltään Kytöpolku, sellainen täysin normaali pientaloalueen läpi kulkeva kevyenliikenteenväylä. Tässä kohdassa se risteää Ahvenanmaantien kanssa. Ahvenanmaantie on yhtä lailla mitätön asuinkatu.

Alueen nimistö on pääsääntöisesti temaattista. Kytöpolun nimi on tietysti peräisin Isokydöstä, joka taas viittaa muistikuvani mukaan jonkintyyppiseen alueella sijainneeseen mittavaan niittyyn. Muilta osin nimet tulevat Suomen maantieteestä: Ahvenanmaa, Satakunta, Häme, Uusimaa, Kymenmaa ja Satakunta ovat saaneet tältä suunnalta omat katunsa, ja lisäksi mukana on liuta Suomen kuntia. CMX:n kotikaupunkia Torniota ei kuitenkaan ole mukana – Järvenpäässä lähimmäksi pääsee naapurikaupunginosa Pietilässä sijaitseva Aavasaksantie (Aavasaksa sijaitsee Ylitorniolla, jossa muuten paikallinen kunnanvaltuusto sai syksyllä 2017 käsiteltäväkseen valtuustoaloitteen kunnan nimen muuttamisesta Aavasaksaksi. Jos näin olisi päässyt käymään, olisin ehkä jo käynyt siellä).

***

Kuten tästäkin ilmenee, kunnilla ja kaduilla on yhtymäkohtia. Kun kuljin Kytöpolulla CMX:ää kuunnellen, en tietysti tiennyt tästä kaikesta paljonkaan. En tiennyt, että muuttaisin lopulta Helsinkiin ja että Helsinki olisi se kaupunki, jonka katuja alan kulkea. En tietysti tiennyt sitäkään, että ylipäätään alkaisin harjoittaa mitään harrastusta, johon liittyy yhden paikkakunnan katujen tai yhden valtion kuntien järjestäminen aakkosittain.

Kadut ovat edenneet pisteeseen, jossa edellinen läpikävely tapahtui Hopeasalmenpolulla. Se on pelkkä silta Kulosaaresta Kulosaaren Casinolle. Sillalta on nätti näkymä kaikkiin suuntiin – Kulosaareen, meren yli Kalasatamaan, meren yli Laajasaloon ja tietysti sille kasinolle myös. Seuraavaksi pitäisi käydä Kulosaaressa uudestaan, sillä myös Hopeasalmenranta ja Hopeasalmentie odottavat. Kulosaari on erikoinen paikka – siitä lienee syytä vielä myöhemmin kertoa lisää. Nyt en jaksa.

Tosiaan, ensilumikin ehti jossain välissä sekä sataa että sulaa. Edessä Hopeasalmenpolku, taustalla Kulosaaren Casino.

Mitä kuntiin tulee, niin parin viikon päästä kutsuu Alajärvi.

Ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin kaikki nämä kadut eivät mene hukkaan, paitsi tietysti kosmisessa mielessä. Onko tosin olemassakaan muuta mieltä?

 

Merkkejä olemassaolosta

Kun internet oli tullut osaksi maailmaa, mietin joskus ohimennen, että oma kotisivu olisi jännittävä asia. En tiedä, mitä sisältöä minulla sinne olisi ollut, mutta omien juttujen jakaminen nyt vain tuntui kiehtovalta ajatukselta. Niinä aikoina jotkut veivät tämän ajatuksen ihan toteutustasollekin asti, mutta itse en tehnyt niin. Html-taitoni ovat aina olleet hyvin rajallisia – ja silloin niitä vielä tarvittiin. Silloin, ennen blogi- ja sosiaalinen media -aikakautta, elämä oli ainakin sillä tavoin hiljaisempaa, että omat olemassaolon merkit lähtivät lähipiirille, vieläpä yleensä yhdelle lähipiirin edustajalle kerrallaan.

Varmaan moni tässä kohtaa arvaakin, mitä aion sanoa seuraavaksi: nyt on toisin. Kun tänä vuonna asiainjakamistahtini on laantunut paitsi täällä myös muun muassa puhelimennäpertelyä edellyttävissä jakamiskanavissa, mielen on toisinaan vallannut paine: onko minua, jos en julkaise? Tiedän täysin, että tunne on typerä ja tarpeeton, mutta kyllä se silti välillä kalvaa.

Tässä minä nyt kävelen näitä katuja, mutta onko sillä mitään väliä, jos kukaan ei tiedä? (On. Mutta silti kysyn.) Toisaalta useahko kai tietää. Helsingin katuihin liittyvä avausrepliikki on ylivoimaisesti yleisin, jos kohtaan vanhan tutun. On kai tämäkin asia, josta ihmisen voi muistaa. Ehkä mietin välillä sitä, etten niin kutsutusti ulosmittaa täyttä potentiaalia. Voisinhan olla kovan luokan somejulkkis, ja tässäkin blogissa voisin saada osakseni kävelemistä edistäviä tuotepalkintoja kävelemisenedistämiseen keskittyneiltä tuotevalmistajilta, kuten Birkenstock. Näin blogien logiikka kuulemma toimii. Ja tubetuksen.

Itse en kerro kaikista kaduista, ja nytkin on kulunut yli neljä kuukautta siitä, kun olen kertonut viimeksi (ehkä jotain yksittäistä Instagram-päivitystä tai tutuille puhumista lukuun ottamatta). Osa menee kyllä ihan vain sen piikkiin, että tietokoneeni alkaa jo olla vähän vanha ja hidas, enkä jaksa sitä aina avata. Lisäksi on kerta kaikkiaan niin, että joinain luppoaikoina kadulla käveleminen tuntuu paljon kiehtovammalta ajatukselta kuin kadulla kävelemisestä kirjoittaminen, vaikka oikeasti pidän kyllä tästäkin. Sitten on toki niin, että elämääni sisältyy katujen kävelemisen ja siitä kirjoittamisen lisäksi päivätöitä, matkustamista, kirjojen lukemista (tänä vuonna tähän mennessä 19 kappaletta), musiikin soittamista, musiikin tekemistä, salibandyn, futsalin, jalkapallon ja sulkapallon pelaamista ynnä muuta liikuntaa sekä jalkapallon ja jääkiekon katsontaa (nytkin tuossa pyörii Armenian ja Bosnia ja Hertsegovinan kiehtova jalkapallon EM-karsintaottelu taustalla, koska nykyihminen ei kuulemma voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan [vaikka itse kyllä ajattelen enemmänkin niin, että tuo peli kiinnostaa ja tämä teksti on pakko saada ulos]).

***

Eilen kävin Patolassa, jos siis puhutaan arkikielellä. Paikallisten puheessa Patola käsittää vain Käskynhaltijantien pohjoispuolella, Oulunkylän urheilupuiston vieressä sijaitsevan 70-lukuisen matalan kerrostalolähiön. Virallisesti Patola käsittää Oulunkylästä hurjan suuren osan – kaiken sen, joka ei ole Veräjämäkeä, Veräjälaaksoa, Maunulaa, Maunulanpuistoa, Pirkkolaa tai Metsälää. Arkikieli-Patola on klassinen luonnonläheiseltä vaikuttava metsäinen lähiö, jossa asiointi perustuu autoiluun ja lähipalvelut ovat puutteellisia. Kävelin Hirsipadonkujan, -polun ja -tien, joiden kulkeminen aakkosjärjestyksessä vaati runsaasti edestakaisinkävelyä.

Maisemaa Hirsipadonpolulla – Patolaa par excellence.

Oulunkylä-kokemus oli sikäli täydellinen, että suorituksen jälkeen nautin pitsaa Capperissa, kehutussa italialaisessa ravintolassa, jonka asiakkaimisto näkyy lauantaisin koostuvan Helsingin sisemmän vauraan lähiövyöhykkeen kolmekymppisistä perheellisistä, sellaisista haagalaisista, maunulalaisista, oulunkyläläisistä ja viikkiläisistä. Pitsa oli hyvää.

***

Yksi seuraajistani tässä kadunkävelyhommassa on Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström, joka on pitänyt kovaa tahtia. Twitterissä hän pari viikkoa sitten kertoi edenneensä jo Heinäpellontielle. Sanna siis menee kohta minusta ohi, mutta sehän ei haittaa. Sen sijaan hän kertoi pohtineensa siirtyvänsä seuraavaksi Suomen kuntien kimppuun, aakkosjärjestyksessä totta kai, sääntöinä lähinnä, että pitää yöpyä ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Ajatus innosti itseäni siinä määrin, että olen jo tutkinut vapaita viikonloppuina, joina lähteä Akaaseen. Suhtaudun katujen lisäksi suurella intohimolla myös kuntiin, joten tuntuisi hölmöltä odottaa 2040-luvulle asti ennen kuin harrasteen aloittaa. Näitä lienee jännittävämpää tehdä päällekkäin. Mutta katsotaan nyt.

On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).