Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.
Tämä kaikki on tarkoittanut sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.
Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.
Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.
No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.
Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.
Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.
Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.
Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.
***
Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.
Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.
Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.
Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)
Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.
Itämerta.
Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.
Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu
Kaikki nämä kadut 