Merkkejä olemassaolosta

Kun internet oli tullut osaksi maailmaa, mietin joskus ohimennen, että oma kotisivu olisi jännittävä asia. En tiedä, mitä sisältöä minulla sinne olisi ollut, mutta omien juttujen jakaminen nyt vain tuntui kiehtovalta ajatukselta. Niinä aikoina jotkut veivät tämän ajatuksen ihan toteutustasollekin asti, mutta itse en tehnyt niin. Html-taitoni ovat aina olleet hyvin rajallisia – ja silloin niitä vielä tarvittiin. Silloin, ennen blogi- ja sosiaalinen media -aikakautta, elämä oli ainakin sillä tavoin hiljaisempaa, että omat olemassaolon merkit lähtivät lähipiirille, vieläpä yleensä yhdelle lähipiirin edustajalle kerrallaan.

Varmaan moni tässä kohtaa arvaakin, mitä aion sanoa seuraavaksi: nyt on toisin. Kun tänä vuonna asiainjakamistahtini on laantunut paitsi täällä myös muun muassa puhelimennäpertelyä edellyttävissä jakamiskanavissa, mielen on toisinaan vallannut paine: onko minua, jos en julkaise? Tiedän täysin, että tunne on typerä ja tarpeeton, mutta kyllä se silti välillä kalvaa.

Tässä minä nyt kävelen näitä katuja, mutta onko sillä mitään väliä, jos kukaan ei tiedä? (On. Mutta silti kysyn.) Toisaalta useahko kai tietää. Helsingin katuihin liittyvä avausrepliikki on ylivoimaisesti yleisin, jos kohtaan vanhan tutun. On kai tämäkin asia, josta ihmisen voi muistaa. Ehkä mietin välillä sitä, etten niin kutsutusti ulosmittaa täyttä potentiaalia. Voisinhan olla kovan luokan somejulkkis, ja tässäkin blogissa voisin saada osakseni kävelemistä edistäviä tuotepalkintoja kävelemisenedistämiseen keskittyneiltä tuotevalmistajilta, kuten Birkenstock. Näin blogien logiikka kuulemma toimii. Ja tubetuksen.

Itse en kerro kaikista kaduista, ja nytkin on kulunut yli neljä kuukautta siitä, kun olen kertonut viimeksi (ehkä jotain yksittäistä Instagram-päivitystä tai tutuille puhumista lukuun ottamatta). Osa menee kyllä ihan vain sen piikkiin, että tietokoneeni alkaa jo olla vähän vanha ja hidas, enkä jaksa sitä aina avata. Lisäksi on kerta kaikkiaan niin, että joinain luppoaikoina kadulla käveleminen tuntuu paljon kiehtovammalta ajatukselta kuin kadulla kävelemisestä kirjoittaminen, vaikka oikeasti pidän kyllä tästäkin. Sitten on toki niin, että elämääni sisältyy katujen kävelemisen ja siitä kirjoittamisen lisäksi päivätöitä, matkustamista, kirjojen lukemista (tänä vuonna tähän mennessä 19 kappaletta), musiikin soittamista, musiikin tekemistä, salibandyn, futsalin, jalkapallon ja sulkapallon pelaamista ynnä muuta liikuntaa sekä jalkapallon ja jääkiekon katsontaa (nytkin tuossa pyörii Armenian ja Bosnia ja Hertsegovinan kiehtova jalkapallon EM-karsintaottelu taustalla, koska nykyihminen ei kuulemma voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan [vaikka itse kyllä ajattelen enemmänkin niin, että tuo peli kiinnostaa ja tämä teksti on pakko saada ulos]).

***

Eilen kävin Patolassa, jos siis puhutaan arkikielellä. Paikallisten puheessa Patola käsittää vain Käskynhaltijantien pohjoispuolella, Oulunkylän urheilupuiston vieressä sijaitsevan 70-lukuisen matalan kerrostalolähiön. Virallisesti Patola käsittää Oulunkylästä hurjan suuren osan – kaiken sen, joka ei ole Veräjämäkeä, Veräjälaaksoa, Maunulaa, Maunulanpuistoa, Pirkkolaa tai Metsälää. Arkikieli-Patola on klassinen luonnonläheiseltä vaikuttava metsäinen lähiö, jossa asiointi perustuu autoiluun ja lähipalvelut ovat puutteellisia. Kävelin Hirsipadonkujan, -polun ja -tien, joiden kulkeminen aakkosjärjestyksessä vaati runsaasti edestakaisinkävelyä.

hirsipadonpolku.jpg

Maisemaa Hirsipadonpolulla – Patolaa par excellence.

Oulunkylä-kokemus oli sikäli täydellinen, että suorituksen jälkeen nautin pitsaa Capperissa, kehutussa italialaisessa ravintolassa, jonka asiakkaimisto näkyy lauantaisin koostuvan Helsingin sisemmän vauraan lähiövyöhykkeen kolmekymppisistä perheellisistä, sellaisista haagalaisista, maunulalaisista, oulunkyläläisistä ja viikkiläisistä. Pitsa oli hyvää.

***

Yksi seuraajistani tässä kadunkävelyhommassa on Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström, joka on pitänyt kovaa tahtia. Twitterissä hän pari viikkoa sitten kertoi edenneensä jo Heinäpellontielle. Sanna siis menee kohta minusta ohi, mutta sehän ei haittaa. Sen sijaan hän kertoi pohtineensa siirtyvänsä seuraavaksi Suomen kuntien kimppuun, aakkosjärjestyksessä totta kai, sääntöinä lähinnä, että pitää yöpyä ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Ajatus innosti itseäni siinä määrin, että olen jo tutkinut vapaita viikonloppuina, joina lähteä Akaaseen. Suhtaudun katujen lisäksi suurella intohimolla myös kuntiin, joten tuntuisi hölmöltä odottaa 2040-luvulle asti ennen kuin harrasteen aloittaa. Näitä lienee jännittävämpää tehdä päällekkäin. Mutta katsotaan nyt.