Suomen kunnat: Espoossa kirjastotkin nimetään kauppakeskusten mukaan

Espoon vaakuna – Wikipedia
Espoo

Espoo on kummallinen, useiden osakeskusten ja moottoriväylien muodostama rihmasto, josta olen ollut tietoinen niin pitkään kuin muistan. Kun olin lapsi, moni perhetuttu asui siellä, ja kun olin vielä enemmän lapsi, asuin siellä itsekin. Ne olivat elämäni viisi ensimmäistä kuukautta, mutta en tietysti muista niistä itse mitään.

Muistan kuitenkin kyläilyt, muistan Merituulentien, muistan Kehä I:n, muistan Länsiväylän, muistan Tapiolan Esson, muistan sen nurmimaiseman Tapiolan kupeessa, muistan Suomenojan. Lisäksi minulla oli jo lapsena henkilöasiakirja, joka kertoi syntymäpaikkani.

Tästä syystä kävi myös niin, että kun innostuin seuraamaan jääkiekkoa Lillehammerin olympialaisten jälkeen, suosikkijoukkueekseni SM-liigassa valikoitui Kiekko-Espoo. En koskaan päässyt näkemään liigajääkiekkoa Matinkylän nyttemmin jo purettuun jäähalliin, mutta jännitin pelejä katsomalla niitä teksti-tv:stä ja kuuntelemalla Radio Suomen kiekkokierrokselta. Järvenpäässä muut tekivät valintansa Jokerien ja TPS:n välillä (näistä kahdesta pidin enemmän Jokereista).

Kiekko-Espoon pelit – ja muut yleisötapahtumat – ovat tauolla, mutta seuran nimikko-olutta oli myynnissä tapiolalaisessa ruokakaupassa.

Aikuisena Espoo on ollut minulle sekä tuttu että vieras ja – pakko myöntää – koko lailla mitäänsanomaton Helsingin lähiöiden kokoelma. Silti Espoossa on edelleen jotain hyvin outoa. Espoo pakenee määritelmiä.

***

Kaikissa kunnissa on omat erityispiirteensä, mutta Espoossa ne erityispiirteet ovat jo melkein ainutlaatuisia. Suomen kuntia voi luokitella monin tavoin, vaikkapa niiden luonteen mukaan. On keskuskaupunkeja (niin Helsinki kuin maakuntakeskuksetkin), muut kaupungit, maaseutumaiset kunnat, keskuspaikkojen kehyskunnat ja keskuspaikkojen lähellä sijaitsevat jonkintyyppiset satelliittikaupungit. Sitten ovat kaksi Helsingin rajanaapuria, Espoo ja Vantaa. Niille ei löydy tästä maasta vertaa. Niillä on omassa kategoriassaan vain toisensa.

Tästä kaksikosta Espoo on asukasluvultaan suurempi, koko Suomen toiseksi suurin. Espoossa asukkaita oli tämän vuoden kesäkuun lopussa 291 086. Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, onko Suomen kakkoskaupunki Tampere vai Turku. Tämä sai jotkut espoolaiset älähtämään – Espoohan on ilmiselvästi Suomen kakkoskaupunki, johan tilastotkin sen kertovat!

Jos ajatellaan, että kaupunki merkitsee itsestään kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa, kuten Suomessa virallisesti on, asiassa ei ole epäselvyyksiä: Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Suomen ympäristökeskus kuitenkin käyttää luokitusta, jossa tilastoidaan kaupunkiseutuja. Ne koostuvat keskustaajamasta, lähitaajamista ja lievealueista. Keskustaajama on sellainen paikka, jossa on vähintään 15 000 asukasta ja joka ei ole kaupunkiseudun lähitaajama. Tällaisia keskustaajamia on Suomessa 34 kappaletta. Niistä ylivoimaisesti suurin on Helsinki. Kakkosena tulee Tampere. Kolmantena Turku. Sitten tulee Oulu. Espoota ei näy missään.

Syynä on, että Espoo on tässä luokituksessa osa Helsinkiä, osa Helsingin keskustaajamaa.

Tältä näyttää Helsingin keskustaajama Otaniemen ja Tapiolan välissä.

Tässä blogissa me kuitenkin lähestymme kaupunkeja suomalaisen kaupunki- ja kuntakäsityksen näkökulmasta. Silloin Espoo on kaupunkinimitystä itsestään käyttävä kunta, joka on ihan valtava ja ihan erikoinen. Siitä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin tähän tuntuu mielekkäältä kirjoittaa.

Lähtekäämme siis matkalle Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkinimitystä itsestään käyttävään kuntaan!

***

Matka kohti Helsingin länsinaapuria alkoi perjantaina työpäivän jälkeen. 700 metrin kävely Sörnäisten metroasemalle ja siitä metrojunan kyytiin. Rajan ylitimme Koivusaaren ja Keilaniemen välisellä merenalaisella osuudella. Perille Tapiolaan saavuimme muutamaa minuuttia rajan ylittämisen jälkeen. Enontekiöllekin kuljimme isoimman osan matkaa kiskoja pitkin, mutta yöjuna ja vuokra-auto on vähän eri kuin metrojuna ja liukuportaat. Muitakin mittakaavaeroja on.

Tapiola on sävyltään vaalea keskus, ja se käy selväksi jo metroaseman futuristisen kalvakassa valossa. Liukuportaita reunustavat vaaleanlasiset seinät, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että näissä uusissa metroasemissa tosiaan on jotain epäpaikkamaista (epäpaikan määritelmästä englanniksi: katso Wikipediasta).es

Saavuimme Espooseen.

Kolmien liukuportaiden jälkeen vuorossa oli hetkinen kävelyä bussiterminaalin läpi, ja sen jälkeen kävelyä kauppakeskus Ainoan läpi. Kauppakeskuksesta saavuimme tuuliseen ja viileään ulkoilmaan Tapionaukion laidalle, jonka toisella laidalla sijaitsi myös kohteemme, Tapiola Garden -hotelli.

Näin sitten oltiin keskellä yhtä Suomen kansallismaisemista. Tapiolan puutarhakaupunki on erityisesimerkki sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta, ja alue kokonaisuudessaan on yksi Espoon niistä 11 kohteesta, joka on päässyt mukaan kansallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle.

Tapiola Garden -hotelli on Aarne Ervin suunnittelema, samoin kuin hotellihuoneen parvekkeelta näkynyt Tapiolan uimahalli (jossa tosin ei ole uitu vuosikausiin mutta joka on juuri päätetty kunnostaa), Tapiolan 13-kerroksinen keskustorni ja Suomen vanhin kauppakeskus Heikintori.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta: edessä Tapiolaan rakennettu, kovassa käytössä ollut luistinrata, taustalla parhaillaan käyttökelvoton Tapiolan uimahalli.

Tapiolan ideana oli luoda ihan oma kaupunkimainen keskustansa, jos ei nyt haastamaan Helsinkiä niin jollain lailla tuomaan mukaan oikeasti pikkukaupunkimaisia elementtejä. Niitä Tapiolassa on: keskusta on käytännössä kokonaisuudessaan kävelyaluetta, ja kahviloita ja ravintoloita on edelleen kivijalassa, vaikka Ainoa-kauppakeskus on ehkä muita Tapiolan kauppaliikkeitä hiljentänytkin.

Heikintori on yhä pystyssä, kuuluisine keltaisine sisäkattoineen, mutta eloisaksi kauppakeskusta ei enää voi kehua.

Mutta koska Tapiola on Espoossa, niin puutarhakaupunkikin on tarkoitettu, sitten kuitenkin, nautittavaksi etenkin auton ikkunasta.

Älä käy kansallismaisemaan kävellen.

***

Espoon yhdyskuntarakenne koostuu viidestä kaupunkikeskuksesta, jotka ovat itsessään eräänlaisia pikkukaupunkeja. Tapiolan lisäksi näitä keskuksia ovat Leppävaara, Matinkylä, Espoonlahti ja Espoon keskus. Sen lisäksi on sellaisia pienempiä keskittymiä, kuten Niittykumpu, Olari, Otaniemi, Keilaniemi, Kalajärvi, Kauklahti, Suurpelto, Soukka ja useita muitakin. Lisäksi on maaseutua ja erämaata, joka on keskittynyt vähän Keski-Espooseen ja erityisen paljon kunnan pohjoisosiin, jossa sijaitsee myös Nuuksion kansallispuisto.

Espoo on aakkosjärjestyksessä ensimmäinen kunta, jossa joutui oikein tosissaan valitsemaan, missä vierailee. Aikaa oli yksi viikonloppu, mutta suorituspaineita ei haluttu ottaa. Moni Espoon kuuluisimmista nähtävyyksistä oli joko suljettu koronan takia (WeeGee-näyttelykeskus ja EMMA-museo) tai kaukana (Nuuksio), joten päädyimme keskittymään muuhun. Mistä Espoo oikeasti tunnetaan? Mitä Espoosta tulee mieleen? Mitä Espoossa tehdään? Mielikuvissa siellä ennen muuta asutaan. Sitähän Espoossa tosiaan tekee melkein 300 000 ihmistä. Se on hirvittävän suuri määrä kunnassa, jolla ei ole yhtä ydintä. Siksi menimme sinne, missä näitä espoolaisia kaiketi voisi nähdä – koronaturvallisuus huomioiden tietenkin. Emme ehtineet vierailla kaikkialla, mutta kaupunkikeskuksista Tapiolan lisäksi Leppävaarassa, Espoon keskuksessa ja Matinkylässä kuitenkin.

Espoon kaupunkikeskuksiin ovat keskittyneet kunnan tärkeimmät palvelut. Kussakin kaupunkikeskuksessa on lisäksi kauppakeskus. Tapiolassa se on tätä nykyä Ainoa, Leppävaarassa Sello, Espoon keskuksessa Entresse ja Matinkylässä Iso Omena. Näissä paikoissa ilmenee espoolainen urbaanius. Niissä näkee ihmisiä kuljeskelemassa ja viettämässä aikaa, istumassa kulkuväylien varsien kahviloissa – kuin kaduilla konsanaan.

Elämää espoolaisessa kaupunkiympäristössä.

Kauppakeskukset ovat Espoossa niin merkittäviä, että ne tuntuvat espoolaisessa puheessa joskus suorastaan korvaavan kaupunginosan nimiä. Olen kuullut espoolaisten kertovan, kuinka he matkustavat bussilla tai metrolla ”omenaan”, kun itse varmaankin sanoisin meneväni Matinkylään (tai sitten se on vain täsmentävä määre, tiedäpä häntä, en ole paikallinen, mutta etenkin metroaseman kutsuminen ”omenaksi” on ihan vain hämmentävää). Espoossa on myös laaja kirjastoverkko, mutta sellaisia asioita kuin ”Leppävaaran kirjasto”, ”Matinkylän kirjasto” tai ”Espoon keskuksen kirjasto” ei ole olemassa. Ne ovat tietenkin – espoolaisesti – Sellon kirjasto, Ison Omenan kirjasto ja Entressen kirjasto. En usko, että Helsinki ikimaailmassa nimeäisi kirjastojaan näin, vaikka ne sattuisivatkin muuttamaan Rediin, Triplaan, Forumiin tai Malmin Novaan.

Tämä ei ole Leppävaaran kirjasto.

***

Kauppakeskusten ulkopuolella espoolainen kaupunkitila on rakenteellisesti pätevää mutta kävelijälle usein viheliäistä. Tapiolan kävelykeskusta muodostaa poikkeuksen. Sen sijaan esimerkiksi Matinkylässä ja Leppävaarassa on molemmissa tiiviisti rakennettuja kortteleita, joiden hivenen sieluttomat talot rajautuvat katuun ja joiden kivijalassa on liiketilaa. Mutta näiden erehdyttävästi kävelyalueilta näyttävien tilojen keskeltä voi kulkea vaikkapa viisi kaistaa autotietä, kuten on asian laita esimerkiksi Matinkylän Piispansillalla. Piispansillalla viheliäisyyden kruunaa se, että kävelijä ei yleensä pääse suorinta tietä perille – Piispansillalla on Ison Omenan pääsisäänkäynnin pohjoispuolella jopa 260 metrin etäisyys suojateiden välissä. Välissä on toki yksi alikulku, mutta sinne päästäkseen pitää kävellä taas vähän lisää.

Näyttää erehdyttävästi kävelyalueelta, sisältää viisikaistaisen autotien. Edellinen suojatie on noin 250 metriä takanapäin.

Ei kuitenkaan ole syytä vaipua täyteen synkkyyteen! Espoostakin nimittäin löytyy historiallisia kerrostumia, jotka kuitenkin ovat piilossa. Ihmekös tuo. Sotien jälkeen vuonna 1950 Espoossa oli vajaat 23 000 asukasta, vähän vähemmän kuin Hollolassa nykyään ja alle kahdestoistaosa nykyisestä asukasluvusta. 200 000 asukkaan raja meni rikki vasta 1990-luvun lopulla. Nyt asukkaita on jo 100 000 enemmän kuin tuolloin. Tässä jytkytyksessä ei ole mikään ihme, että historia hukkuu. Esimerkiksi Albergan kartano on jäänyt jännittävästi puristukseen modernin rakentamisen ja Kehä I:n jylyn väliin.

Albergan kartanon taustalla näkyy tyypillistä kehätienvarren toimistotilaa.

Espoon hienoin historiallinen kohde on kuitenkin se paikka, josta koko Espoo sai alkunsa: Espoonjoen varressa, Espoon keskuksen lähellä sijaitseva Espoon tuomiokirkko, joka on valmistunut vuonna 1490. Sen vieressä sijaitseva hautausmaa kertoo alueen hyvin ruotsinkielisestä historiasta: hautakivien nimet ovat enimmäkseen sellaisia kuin Olin, Skogberg, Lönnqvist, Björklund… Nykyään espoolaisista 7,3 prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään, mikä tekee kunnasta edelleen heittämällä virallisesti kaksikielisen.

Espoon tuomiokirkko, Kirkonmäki, Espoonjoki ja sen rantamilla kulkenut historiallinen Suuri Rantatie (joka yhdisti Turun Viipuriin) näyttävät edelleen siltä, että alueella on ollut asutusta pitkään.

Espoon tuomiokirkko on yksi Uudenmaan 13 säilyneestä keskiaikaisesta kivikirkosta. Kun se valmistui 1400-luvun lopussa, Helsingin kaupungista ei ollut vielä aavistustakaan.
Suuri rantatie, eli Kuninkaantie, kulki Espoonjoen pohjoista rantaa pitkin (kuvassa vasemmalla).

***

Espoon Kirkonmäki ei ehkä edusta nykyistä espoolaista stereotypiaa, johon liittyy kova ostovoima, autoilu, korkea diplomi-insinöörityyppinen koulutus ja ne kauppakeskukset. Tätä stereotypiaa eivät edusta myöskään Espoon valtavat elementtitalolähiöt esimerkiksi Suvelassa Espoon keskuksen kupeessa tai Matinkylässä. Talot ovat pääkaupunkiseutulaisessakin vertailussa valtavia, ja Suvelan tapauksessa usein myös huonokuntoisia.

Suvelassa on tunnelmaa.
Matinkylän vanhempaa osaa hallitsevat suuret 1970-luvun elementtitalot.

Espoossa on Suomen suurimpia tuloeroja, eikä ihme, sillä myös Suomen kaikkein pienituloisin postinumeroalue on siellä. Ei kuitenkaan ole kyse suurista elementtitalolähiöistä. Niiden sijaan kyseessä on postinumeroalue, jossa stereotyyppisiä, ostovoimaisia tulevaisuuden espoolaisia koulitaan: Otaniemi. Opiskelijat ovat vähätuloisia kaikkialla, mutta Espoossa he ovat saaneet oman sopukkansa, jossa muita asukkaita on kovin vähän. Klassinen kampusalue siis.

Sieltä minäkin aloitin matkani. Espoolaista minusta ei kuitenkaan tullut, sillä muutimme Järvenpäähän viisi kuukautta myöhemmin. Servin Maijan tien päässä Espoo on muuttunut paljon vähemmän kuin muualla – tämä paikka näytti todennäköisesti hyvin samankaltaiselta 36 vuotta sitten, mitä nyt puut ovat kasvaneet.

Ensimmäinen kotitaloni, Servin Maijan tie 12.

Tällainen vuosikymmenten pysyvyys ei ole espoolaisessa kaupunkirakenteessa itsestäänselvää. Sangen todennäköistä on, että seuraavien 36 vuoden aikana kaikki on täälläkin toisin. Sellaista se on Espoossa.

Vastarannalla Helsinki. Helsingin takia Espoo on nykyään sellainen kuin on, yli 12 kertaa niin suuri kuin 70 vuotta sitten.

Suomen kunnat: Askola, yllättävä kyläidylli valtavien taajamien maakunnassa

Uusimaa on vastakohtien maakunta. Niin kai jollain lailla kaikki Suomen maakunnat ovat, mutta Uudellamaalla tämä asia korostuu: täällä ovat Suomen suurimmat kunnat, niistä ylivoimaisena ykkösenä tietenkin Helsinki, mutta toisaalta myös koko maan mittapuulla pieniä kuntia ja niiden keskuksina kovin pieniä taajamia.

Uudenmaan pikkukunnista Askola on toki asukasluvultaan vasta neljänneksi pienin: Pukkila, Myrskylä ja Lapinjärvi ovat vielä pienempiä. Silti Askola ei tunnu 5000 asukkaan kunnalta – hyvä, jos edes parintuhannen. Askola on myös sillä tavoin syrjässä suurimmilta kulkureiteiltä, että sinne ei vahingossa eksy. Toisaalta Helsinki on vain 60 kilometrin päässä. Porvooseen on matkaa vain 25 kilometriä.

***

Askola on kuudes käymämme kunta ja ensimmäinen, jossa majapaikka sijoittui keskustaajaman – tai ylipäätään minkään sortin taajaman – ulkopuolelle. Kyse oli mökistä metsikön keskellä kunnan eteläosissa lähellä Porvoon rajaa.

Maaseudussa koko kunnan juju piileekin. Kunnassa on 4 942 asukasta, mutta heistä vain vähän yli puolet, runsaat 2 600 ihmistä, asuu taajamaksi laskettavalla alueella. Niitä taajamiakin on kaksi, Askolan kirkonkylä ja Monninkylä, ja ne ovat keskenään suunnilleen samankokoisia. Tämä pienentää vaikutelmaa kunnan koosta entisestään. Kummassakin taajamassa sijaitsee Sale, ja muita ruokakauppoja kunnan alueella ei olekaan.

Askolan kirkonkylä vaikuttaakin enemmän kylältä kuin edes taajamalta. Muutama rivitalo ei vaikutelmaa muuta.

askolan kirkko

Kuva antaa paljon asfalttisemman vaikutelman Askolasta kuin todellisuus. Tämä on vain epäonnistunut kuva Askolan kirkosta.

Monninkylä tuntuu suuremmalta, mutta ei silti kovin suurelta sekään. Sentään yksi risteys tuo mieleen ehdan kuntakeskuksen: siinä on 90-lukulainen liikerakennus, jossa toimii muun muassa Osuuspankki. Alla Google Maps -upotus aiheesta.

***

Askolassa kunnan viehätys kuitenkin perustuu nimenomaan asutettuun maaseutuun. Merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle ovat Askolasta pääseet Särkijärven kylä- ja kartanomaisema ja Vakkolan kylä.

Särkijärven tutkiminen jäi pintapuolisemmaksi (auton ikkunasta näimme kyllä Tampin ja Prestbackan kartanot ja muunlaista viehkoa maisemaa), mutta Vakkolan jopa vuosisatoja vanhassa maalaisidyllissä kävelimme edes hieman pidemmän kotvasen. Kylän läpi virtaavassa Porvoonjoessa on juuri Vakkolan kohdalla koski, jonka ympärille koko kyläkin on kehittynyt. Vakkolassa on ainutlaatuinen, suomalaiselle kylälle epätyypillinen tunnelma. Se kenties johtuu asutuksen tiiviydestä.

Vakkolassa on asuttu jo 1300-luvulta asti, ja Vakkolankoskeakin on ehditty hyödyntää jo vuosisatojen ajan. Historia näkyy ja tuntuu, mutta yhtä asiaa tietenkin jää kaipaamaan: palveluja. Vakkolan puolustukseksi on sanottava, että vierailuaikana elettiin vielä toukokuun viimeistä viikonloppua, jolloin koronavirusrajoituksia oli voimassa huomattavasti enemmän kuin nyt. Kahvilat, baarit ja ravintolat saivat myydä tuotteitaan vain mukaan. Ei tosin syntynyt vaikutelmaa, että Vakkolassa olisi ollut niitäkään. En tiedä tulevatko ensin turistit vai palvelut, mutta molempia Vakkola kyllä ansaitsisi.

Yhtenä erityisenä kohteena jäi mieleen myös Juornaankyläntien lehmuskuja Tiilään kylässä. Sitä pitkin ajaessaan saattoi hetken verran tuntea olevansa Keski-Euroopassa asti.

askola vakkola

Vakkolassa näytti tältä. Porvoonjoki virtaa heinän takana, tähän kuvaan se ei mahtunut.

Askolan tunnetuin nähtävyys ovat kuitenkin hiidenkirnut Korttian kylässä. Kyse on Suomen suurimmasta hiidenkirnuesiintymästä. Itse kävin siellä nyt noin 23 vuoden tauon jälkeen. Vielä kalliokuoppia viehättävämmältä tuntui ympäristön jylhänkallioinen maisema ja sen alla laaksossa savisena virtaava Porvoonjoki.

askola hiidenkirnut

Hiidenkirnuilta näkee Porvoonjoen ja sen takana lisää kalliomaisemaa.

askola hiidenkirnut kyltti

Kyltissä oli pieni henkäys mennyttä aikaa, jolloin saksa vielä oli Suomen turismin toinen vieras kieli.

***

Askola on ilman muuta viehättävämmästä päästä Suomen kyliä ja täynnä potentiaalia. Kunta on esimerkiksi pyöräretkeilijöiden suosiossa, mikä ei ihmetytä. Askola on hyvin lähellä pääkaupunkiseutua, mutta samalla aivan toinen maailma.

Tähän loppuun pudotan vielä yhden Askola-faktoidin, koska voin. Askolassa on Suomen yksikielisesti suomenkielisistä kunnista toiseksi eniten ruotsinkielisiä, 3,4 prosenttia. Vain Kaarinassa on enemmän, 4,5 prosenttia. Kaikissa kaksikielisissäkään kunnissa ei ylletä moiseen prosenttiosuuteen.

Kävelyä yhdellä kädellä

Vietin heinäkuun viimeistä iltaa muun muassa Kivikossa jalkapalloa pelaten. Astuin pelin alussa pallontavoittelutilanteessa pallon päälle ja kaaduin. Myöhemmin pelin aikana ranteessa tuntui kummalliselta. Pelin jälkeen pyöräilin kotiini miltei kymmenen kilometrin matkan. Illemmalla outo tunne muuttui ihan vain kivuksi, ja yöllä en oikein saanut nukuttua.

Seuraavan päivän kello 14:ään mennessä olin saanut: diagnoosin murtuneesta veneluusta vasemmassa ranteessani, kipsin ja sairauslomaa syyskuulle asti. Tässä sitä edelleen ollaan viisi viikkoa ja kaksi päivää myöhemmin, hitaasti kirjoittamassa tekstiä yhdellä kädellä. Aikaa on. Veneluu luutuu kuulemma hitaasti.

Katujen kävelemiseen tämä tietty osayksikätisyys (voin käyttää vasenta kättäni esimerkiksi kirjan sivujen kääntämiseen) on luonut uusia mahdollisuuksia. Ainakin aikaa on ollut tätä toimea varten käytössä enemmän kuin koskaan ennen. Ei ole salibandya pelattavana, ei jalkapalloakaan, ei liioin töitä tehtävänä.

Niinpä olenkin kävellyt yksikätisesti elokuun aikana ja syyskuun alkupäivinä seuraavat kadut, polut ja aukiot: Haakoninlahdenkatu, Haaksikuja, Haapalahdenkatu, Haapalahdenkuja, Haapaniemenkatu, Haapaperhosenpolku, Haapaperhosentie, Haapapolku, Haapasaarenpolku, Haapasaarentie, Haapatie, Haapatori, Haapsalunkuja, Haarapääskynkuja, Haarikkapolku, Haarniskatie, Haartmaninkatu, Haastemiehentie, Haavikkopolku, Haavikkotie, Haavikuja, Haikolankatu, Haitinkuja, Hakalanniementie, Hakalantie, Hakamäenkuja, Hakamäentie, Hakaniemen silta, Hakaniemen torikatu, Hakaniemenkatu, Hakaniemenkuja, Hakaniemenranta, Hakaniementori, Hakkukuja, Hakolahdenkuja, Hakolahdentie, Hakostarontie, Hakuninmaantie, Hakunintie, Halistentie, Halkaisijanpolku, Halkaisijantie, Halkosuonkuja, Halkosuonpolku, Halkosuontie, Hallainvuorentie, Hallatie, Hallituskatu, Halmetie, Halssinpolku, Halsuanpolku, Halsuantie, Haltialansilta ja Haltialantie.

***

Tahti on ollut aivan ennennäkemätön. Koska tämä kirjoittaminen on vaivalloista, olen edennyt paljon kovempaa vauhtia kuin tästä blogistani voisi kuvitella. Samalla en ole voinut välttyä ajattelemasta, että vauhti on jopa liiankin kovaa. Että kaikki vain menee ohi, ja kohta tämäkin harrastus päättyy. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että tämän homman kuuluukin kestää miltei eläkepäiville asti, kunhan vain ei satu täyden liikuntakyvyttömyyden tai kuoleman kaltaisia ikäviä ylläreitä ennen sitä.

Asiat on silti hyvä laittaa perspektiiviin. Yllä oleva katulistaus kuvastaa tämän toiminnan hitautta: H on iso kirjain, eikä yksi sairausloma vaikuta asioiden suureen kokonaisuuteen kuin rajallisesti. Silmämääräisesti nimistöä tutkimalla vaikuttaa, että edistyminen on tahmeaa. Katuja on nyt takana 456, ja niistäkin osa alkuvaiheessa tuli sivuutettua. Vielä A-kirjaimessa ohitin selkeät rakennustyömaakohteet, mitä en sittemmin ole tehnyt.

Kun nimiä kaduilla, poluilla ja aukioilla on Helsingissä tällä hetkellä runsaat 4600 ja nyt takana on 2 vuotta ja 8 kuukautta ja kymmenisen prosenttia kaduista, tasaisella vauhdilla päästään ehkä 25-30 vuoden kokonaisaikaan. Olen silloin 56-61-vuotias. Siinäkin on kyse tasaisesta vauhdista – tahti voi ihan hyvin tästä hetkittäin puolimaanisesta hidastuakin. Itse olen pitänyt sitä peräti todennäköisenä.

Sairauslomani ensimmäisellä viikolla kehitin rutiinin, jossa poistun kotoa lounasaikaan kävelyretkilleni ja käyn samassa yhteydessä syömässä lounaan matkan varrella. Niinpä olen muun muassa Haapaperhosentien (Honkasuolla) jälkeen käynyt syömässä savulohisalaattia Myyrmäessä ja Haapapolun (Tapaninvainiossa) jälkeen kesäkeittoa Ylä-Malmilla. Sittemmin tämä rutiini on vähän hiipunut kiireettömien aamujeni myötävaikutuksesta.

***

Paljon on tässäkin sattunut matkan varrelle jännittäviä kohteita. Niistä viimeisimpänä eilen Haltiala, jossa kävinkin tallomassa latuja jo menneenä talvena. Nyt seutu näytti kovinkin erilaiselta. Saavuin paikalle Vantaan Tammistosta Haltialansiltaa pitkin. Puinen silta ei ylitä valtakunnanrajajokea, mutta ei joki liioin hengi vähäisintäkään twin cities -henkeä: Tammisto nyt on Helsingin lähiö kaikesta vantaalaisuudestaan huolimatta, bussien ja autojen varaan rakennettu sellainen.

haltialansilta.jpg

Entering Helsinki.

haltialansilta oluttölkki.jpg

Hulttioiden tihutöitä Haltialansillalla. Minä en tölkkiä paikalle tuonut – se koristi Helsingin ja Vantaan rajaa jo, kun saavuin paikalle.

Sillan jälkeen oli vuorossa Haltialantie. Se alkaa ehkä Vantaanjoesta tai Laamannintiestä ja päättyy jonnekin aarnimetsään, Pitkäkoskelle tai Paloheinään, kartta ei tämän tarkemmin kerro. Niinpä vain kuljin parhaan osaamiseni mukaan olettamaani Haltialantietä pitkin niin pitkälle kuin huvitti. Alkuun kuljin samoja peltoja ja ristesin myös talven kovassa pakkasessa kulkemani Fallintien latu-uran kanssa. Näytti kovin erilaiselta. Lopulta päädyin Haltialan aarnimetsään, itselleni täysin uuteen tuttavuuteen. Harvoinpa tulee lopulta nähtyä luonnontilaista metsää. Vain kansainvälisen lentoasema aiheuttama meteli ja ulkoilureittien valaisintolpat sotkivat illuusiota etäisemmästäkin kohteesta. Päädyin Paloheinän ulkoilumajan tietämille ja kuljin linja-autolla kotiin.

haltialantie.jpg

Kovaa kävelyä. Jotenkin näin alkaa Haltialantie.

haltialantie ehkä.jpg

Haltialantie oli jo ehkä tässä kohtaa päättynyt, jos se nyt mihinkään päättyy. Olin hukannut itseni keskelle aarnimetsää, joka kyllä itsessään oli mitä hienoin.

***

Ennen käsivammaani tahti ei tietenkään ollut aivan yhtä kova, vaikka olinkin neliviikkoisella kesälomalla. Silloin aikaa veivät jalkapallon MM-otteluiden lisäksi matkat Japaniin, Kosovoon, Albaniaan, Makedoniaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Neljä viikkoa kului melkein tyystin kodin ulkopuolella. Ei siitä oikein valittaakaan voi.

Tuona aikana kuljin vain seitsemän kadun verran, joista neljä Laajasalossa, kaksi Arabianrannassa ja yksi Kumpulassa. Kyseessä olivat Gunillankuja, -polku, -raitti ja -tie, Gunnel Nymanin katu ja piha sekä Gustaf Hällströmin katu. Erittäin hiljaista kesä-heinäkuuta onkin seurannut äärimmäisen raivokas elo-syyskuu.

Hyvin pian kesälomani jälkeen pääsin sentään ensi kertaa kävelemään myös Lauttasaarta, kun vuorossa olivat Gyldéninaukio ja -tie. Pian kuljin myös Haahkakujan, -polun ja -tien, jotka ovatkin toistaiseksi viimeiset kadut, joita kulkiessani minulla on ollut käytössäni terveet kädet.

gyldenintie.jpg

Gyldénintien pohjoispäässä on tyylikästä. Kävin kohteessa elämäni ensimmäistä kertaa.

haahkatie.jpg

Tämän, tässä 27. heinäkuuta kuvatun Haahkatien, jälkeen en ole kävellyt katuja kipsittä.

Sitten hommat muuttuivat epänormaaleiksi. Näköjään normaaliakin voi vähän kaivata.

Alasarjajääkiekkoilua ajattelemassa Amerikassa

Olisin kovasti halunnut ehtiä kiertää katuja viime aikoina, mutta valitettavasti minulla on muitakin kummallisia taipumuksia. Yksi näistä hieman vaietuista taipumuksista on alasarjajääkiekkoilu, tarkemmin ottaen Järvenpään Haukkojen ottelut.

Tällä kaudella Haukat on pelannut II divisioonan etelälohkossa. Niinpä minä olen viime vuoden syyskuusta alkaen käynyt paitsi Järvenpään myös Hyvinkään, Riihimäen, Kauniaisten, Keravan, Kirkkonummen ja Sipoon jäähalleissa. Niissä paikoissa keskimäärin melko harva käy (lähde: havainnot).

Vähän kuin katukeräilyäkin myös tätä olen tehnyt niin kutsutusti kaikessa hiljaisuudessa. Eräskin perjantai-ilta joulukuussa sai yllättävän käänteen, kun työkavereiden kanssa vietetyn after work -tuokion jälkeen otin puolispontaanisti Pasilasta bussin Söderkullaan ja sieltä toisen Nikkilään. Haukoilla oli vieraspeli Sipoon Wolfia vastaan. Pelin jälkeen bussia piti odottaa tunti, mutta siihen auttoi tuopillisen juominen Sipoon Kellarissa. Se oli outoa, mutta oikeastaan se oli myös kivaa.

Sen myöntäminen vain on hankalaa. Jos avoimesti kerron ihmisille seuraavani alasarjajääkiekkoa, minuun voitaisiin yhdistää sellaisia asioita kuin:
– junttius
– nuuskankäyttö
– väkivallan ihannointi
– taipumus puhua pasinurmismaisella intonaatiolla
– seksistinen suhtautuminen tanssityttöihin
– ym.

Siksi olenkin ryhtynyt ajattelemaan toisin. Alasarjajääkiekko on salonkikelpoisinta jääkiekkoa kaikista. Siellä raha ei puhu, paitsi silloin, kun sitä ei ole ja seuroja kaatuu.

***

Joka tapauksessa nyt lopputalvesta jääkiekko on ollut jännempää, sillä kakkosdivisioonassa on pelattu pudotuspelejä. Haukat pääsi lohkovoittajana suoraan välieriin, jossa se voitti keravalaisen KJT Miehet. (Miehet. Käsittämätön nimi joukkueelle, mutta keskiuusmaalaisessa jääkiekossa on vuosien varrella nähty paljon muitakin kummallisuuksia. Nyt KJT:itä pelaa aikuisten sarjoissa kaksin kappalein, Keravan lisäksi toinen Tuusulassa, ja sillä nimellä myös Järvenpään Haukat pelasi vuosina 1999-2003. Se siitä.) Niinpä edessä oli kakkosdivisioonan etelälohkon, ”Rautaliigan”, finaali. Siinä vastaan luisteli Grankulla IFK. Ensimmäisenä kaksi voittoa saavuttava joukkue pääsisi juhlimaan mestaruutta ja saisi paikan ylemmän sarjatason, Suomi-sarjan, karsintaan.

image

Haukat voitti Järvenpään jäähallissa ensimmäisen loppuottelun Grankulla IFK:ta vastaan.

Keravaa vastaan molemmissa peleissä oli mukavasti väkeä, viitisensataa, ja niin oli myös ensimmäisessä finaalipelissä Grankulla IFK:ta vastaan torstaina. Tuntui kuin ne 90-luvun I divisioonan pelit, joissa Adiemus soi ennen joukkueiden sisääntuloa pimeässä Järvenpään jäähallissa ja Haukkojen maalien jälkeen pauhasi Gary Glitterin C’mon C’mon, olisivat taas palanneet. Ilman Adiemusta ja Gary Glitteriä toki, mutta muutoin.

Harmi kyllä Haukat hävisi lauantaina Kauniaisissa, missä myös olin paikalla, joten edessä oli kolmas peli. Se pelattiin sunnuntaina Järvenpäässä 940 katsojan edessä, ja se päättyi Haukkojen mestaruusjuhliin. Olen nähnyt Järvenpään hallissa niin paljon yleisöä ehkä kahdesti, lähinnä silloin, kun KJT tai Haukat pelasi Kärppiä vastaan joskus 2000-luvun taitteessa. Etelän oululaiset tulivat niihin peleihin aina massoittain. Tässä pelissä ei ollut siitä kyse; Grankulla IFK on koko lohkon vähiten seurattuja joukkueita yleisömäärillä mitattuna, joten nyt nimenomaan järvenpääläiset mobilisoituivat. Sitä käy harvoin.

Sunnuntain peli jäi minulta kuitenkin näkemättä, aivan kuten jäi myös Haukkojen ja KalPan välinen liigakarsintaottelu keväällä 1997. En vieläkään tiedä, miksi missasin tuon 20 vuoden takaisen klassikkokohtaamisen, ja yhä se harmittaa, mutta tällä kertaa minulla oli ihan hyvä syy.

Kirjoitan tätä nimittäin bussissa, joka parhaillaan kulkee indianalaista moottoritietä Chicagosta kohti Nashvilleä Indianapolisin ja Louisvillen kautta (nyt olen jo majapaikassani Nashvillessä – olin kirjoittanut tekstiä varastoon). Ja nykyaikaan kuuluu internet: kun olin saanut muodostettua Chicagon O’Haren lentoaseman rajatarkastusjonossa nettiyhteyden viitisen tuntia pelin päättymisen jälkeen, sain heti raporttia pelistä, kuvien kanssa. Illalla hostellin dormitorion sängyllä katsoin vielä kännykälläni pelin ratkaisuhetket.

image

Tämän kuvan hetkellä minä olin jossain Grönlannin päällä matkalla Chicagoon. Kuva: Markus Lummi

Että kyllä tämäkin peli mieleen jäi.

Seuraavan illan jäähalli olikin sitten hivenen isompi. Laitetaan nyt siitäkin kuva tähän alle.

Bridgestone Arena, Nashville, Tennessee. Ottelu oli Nashville Predators vastaan Winnipeg Jets. Yleisö oikein huokui hyvää urheiluhenkeä: aina kun kotijoukkueen maalilaulu soi, yleisö huusi sen päälle ”Hey! You suck!”. Koska tärkeintähän ei ole oma onnistuminen vaan vastustajan paskuus.