Suomen kunnat: Halsua on syrjäinen erämaakunta, joka pääsi yllättämään

Halsuan vaakuna – Wikipedia
Halsua

Kun 2010-luvusta on selvitty, kaikkia pikkukuntia ei sentään ole liitetty vielä muihin. Yhä vielä Suomessa on koko joukko itsenäisiä kuntia – peräti 309. Silti osa kunnista on sellaisia, että niiden itsenäisyys pääsee yllättämään.

Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalta on kadonnut monta itsenäistä pitäjää 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä: Ullava, Kälviä ja Lohtaja liittyivät maakunnan keskuskaupunkiin Kokkolaan. Himanka taas liittyi Kalajokeen ja kaikkosi samassa yhteydessä kokonaan Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Mutta kaikki ei mennyt. Itsenäisiä pikkukuntia on vielä tässäkin maakunnassa. Yksi niistä on Halsua.

Kyllä Halsuallakin on ollut omat kuntaliitospuheensa, ensisijaisesti Vetelin ja Kaustisen kanssa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin jääneet puheen tasolle, vaikka Halsualla asukkaita on vain juuri ja juuri yli tuhat. Liittyminen muuhun kuntaan on kuitenkin vaikeampaa, kun vieressä ei ole mitään selvää keskusta. Näitä pienkuntia tuntuukin yhdistävän toisiinsa ennen muuta kohtalaisen syrjäinen sijainti.

Tähän vedetään raja.

Aivan kuten Finlandia-tietosanakirjasarjan (1986) Halsua-kohdassa kerrotaan, Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta. Jos kunta on erämaakunta, silloin ei yleensä olla asutuksen ytimessä. Toinen Halsualle merkillinen piirre on se, että suot peittävät kunnan pinta-alasta kokonaiset 60 prosenttia. Niinpä Halsuan tärkeimmät elinkeinot koostuvat esimerkiksi turpeesta ja turkiksista – elinkeinoja ehtoopuolellaan, jos ennustaa pitäisi.

Lisäksi Halsualle on suunniteltu tuulivoimaloita, joita tavanmukaisesti sekä kannatetaan että vastustetaan. Kunnassa ja sen somekanaviin perehtyessäni törmäsin argumentteihin sekä puolesta (tulee rahaa, kunta pelastuu) että vastaan (maisema menee). Valtakunnanuutisiin Halsua nousi viime vuonna kunnallisveroprosenttinsa (23,50) takia – se on Suomen korkein. Lisäksi Halsua tunnetaan (ehkä) siitä, että kuuluisa pappi Kari Kanala on sieltä kokoisin (Kanala oli yksi toistuvista sukunimistä hautausmaan hautakivissä).

Kun me vierailimme Halsualla heinäkuussa 2021, veroprosentti, turkisteollisuus, tuulivoima, turvesuot tai Kari Kanala eivät muodostuneet osaksi kokemustamme. Sitä emme tietysti voineet olla huomaamatta, että kunta on syrjäinen ja pieni.

***

Halsuan kirkonkylällä kyltitkin sen kertovat: nyt ei olla valtaväylien varressa. Yhdessä suunnassa on Lestijärvi, toisessa Evijärvi ja Räyrinki, kolmannessa Köyhäjoki ja neljännessä Perho. Jos käytössä ei olisi karttaa, näistä suunnista ei kokemattoman kulkijan olisi ihan yksinkertaista valita, mitä kautta pääsisi kaikkein parhaiten takaisin Helsinkiin (Räyringin kautta).

Monta suhteellisen tuntematonta suuntaa. Tältä näyttää Halsuan ydinkeskustassa.

Halsuan kirkonkylä itsessään on melko tavallinen hyvin pienen suomalaiskunnan keskus. On K-market, pari muuta kauppaliikettä, SEO-huoltoasema ja tietenkin se kirkko. Kirkko sijaitsee pienellä harjulla, jonka toinen puoli laskee kylän kaupallisiin palveluihin ja toinen Halsuanjärveen.

Halsualta saa polttoainetta.
Viljami Kalliokoski oli ”halsualainen talonpoika, merkittävä vaikuttaja, poliitikko ja valtiomies”. Taustalla Halsuan kirkko.

Yksi Halsuan kirkonkylän vetonauloista on Halsuan Perennapuisto – puutarha kunnanviraston takapihalla, jonne on istutettu useita erilaisia kasveja.

Halsuan Perennapuisto on joskus ollut uudempikin. Paikassa välittyi itse asiassa vahva entisen nähtävyyden tunnelma – sekin tietysti parempi kuin ei tunnelmaa ollenkaan.

***

Perinteisesti Halsua on myös ravi- ja pesäpallopitäjä, ja koska kunta on pieni, nämä urheilulliset toimet liittyvät toisiinsa sellaisellakin hassulla tavalla, että kunnan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä. Harmillista kyllä ottelutoimintaa näkyy tätä nykyä olevan varsin vähin. Vielä joskus takavuosina, 2000-luvullakin, Suomen miesten toiseksi korkeimmalla pesäpallon sarjatasolla Ykköspesiksessä on pelannut Halsuan ja naapurikunta Vetelin yhteisjoukkue.

Halsualla ravataan edelleen, vaikka kuva antaa raviradasta varmasti tarpeettoman kulahtaneen kuvan.
Halsuan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä.

Raviradan lähellä sijaitsee yksi Halsuan tärkeimmistä nähtävyyksistä, kesäkaudella avoinna oleva kotiseutumuseo, joka kesällä 2021 tunnettiin myös sen yhteydessä olevasta kehutusta kahvilastaan. Meidän vierailumme hetkellä kahvila oli kuitenkin suljettu – sen pitäjä oli muulla työkeikalla, joka taisi liittyä Kaustisen kansanmusiikkijuhliin, jotka olivat pienimuotoisesti käynnissä samaan aikaan. Tai sitten se liittyi johonkin muuhun, mutta tapahtumasta oli kyse. Kas kun en enää muista, puolen vuoden viive tekstin julkaisussa tekee tehtävänsä.

Kahvilan kiinni olemisen aiheuttamaa harmitusta lievensi merkittävästi se, että museo-opas tarjosi kahvit meille paikalle sattuneille ja kävi vieläpä K-marketista noutamassa pullaa tarjolle kahvin kylkeen. Tämä on kai niitä täysin satunnaisia kohtaamisia, joita täysin satunnaisissa suomalaisissa kunnissa vieraileminen tuo tullessaan.

Itse kotiseutumuseo oli hyvä ja kattava – sellainen kuin kotiseutumuseot yleensäkin (vanhoja rakennuksia ja työkaluja seutukunnasta), mutta nähdäkseni hivenen parempaa tasoa. Ainakin ”per capita”. Halsua on pieni, vaikka voissa paistaisi. Sen jälkeen Halsua olisi paitsi pieni myös rasvainen.

Halsuan kotiseutumuseo oli mukiinmenevä kokoelma paikallisen maaseudun vanhoja rakennuksia.

***

Eikä yksikään kuntamatka tietysti voisi toteutua ilman majapaikkaa. Meillä tätä virkaa toimitti jalasmökki Halsuan Helmi -leirintäalueen yhteydessä. Tämä Halsuanjärven rannalla sijaitseva leirintäalue asianmukaisine ravintoloineen oli hyvin miellyttävä kokemus. Ravintolassa on A-oikeudet, ei sillä että sillä olisi suunnattomasti ollut meille väliä, mutta kyllähän se väistämättä ravintolan statusta nostaa. Saavuttuamme paikalle otin oluen. Ravintolan terassi aukesi Halsuanjärvelle, mikä oli sekin miellyttävää. Niin vain tässäkin syrjäisessä pikkukunnassa oli paljonkin ilmiselvästi käymisen arvoista, vaikka koko kunnan olemassaolo on epäilemättä helppo unohtaa.

Halsuan Helmi, vanhalta nimeltään Lomakylä Masala, pitää sisällään myös ravintolan, jonka terassilta voi ihailla Halsuanjärveä.

Pohjois-Haagan kohonneet kasvot

Perspektiivi Helsinkiin muuttuu, kun muuttaa. Menneenä syksynä jätimme Harjun taaksemme ja muutimme kauemmas kaupungin keskustasta – mutta, paradoksaalista kyllä, kokonaiset sata numeroa pienemmälle postinumeroalueelle: 00500 vaihtui 00400:aan.

Samalla jatkan tässä vaiheessa kenties jo perinteeksi muodostunutta asumistani kaduilla, jotka olen jo aiemmassa vaiheessa elämääni kävellyt päästä päähän. Kotikatuna toimii nyt Adolf Lindforsin tie, jonka kävelin harmaana maaliskuisena päivänä vuonna 2016.

Adolf Lindforsin tie maaliskuussa 2016.
Adolf Lindforsin tie tammikuussa 2022.

Jostain syystä Pohjois-Haaga ei ole juuri koskaan ennen vuotta 2021 tuntunut mitenkään erityisen hienolta alueelta. Katujen käveleminen on lieventänyt tätä tunnetta vain hivenen, vaikka olisi kaikki syy luulla toisin. Esimerkiksi juuri Adolf Lindforsin tie vuonna 2016 ei muistikuvani mukaan ollut mikään kaunistus. Kadun toisella puolella sijaitsee metsikkö, jota kartoissa kutsutaan Runar Schildtin puistoksi. Kadun tällä puolella taas sijaitsee viisi keskenään samanlaista, 1950-luvun loppupuolella rakennettua kymmenkerroksista taloa. Kadun päässä on vielä muutama matalampi kerrostalo, jotka muistuttavat enemmän eteläisempää Pohjois-Haagaa.

Adolf Lindforsin tien kääntöpaikka sentään näytti maaliskuussa 2016 jokseenkin samalta kuin nyt miltei kuusi vuotta myöhemminkin. Yhdestä asiasta eron silti huomaa: autokanta on nykyään selvästi uudempaa.

Aiemmasta elämästä kokemukset Pohjois-Haagasta ovat koostuneet muun muassa pöytäjääkiekkoturnauksista, jollaisia ainejärjestömme järjesti opiskeluaikana saunatiloissa läheisellä Ida Aalbergin tiellä joskus 17 vuotta sitten. Sittemmin olen tietysti kävellyt senkin päästä päähän.

Toukokuussa 2020 Näyttelijäntien, Adolf Lindforsin tien ja Ida Aalbergin tien risteykseen rakennettiin liikenneympyrää. Me olemme päässeet nauttimaan valmiin katuinfrastruktuurin hedelmistä.

***

Pohjois-Haagan fyysisessä olemuksessa ei tietenkään ole tapahtunut yhden vuoden aikana mitään taikaiskua. Asiat vain näkee eri valossa, kun olosuhde on toinen. Jotain silti on tapahtunut. Runar Schildtin puisto Adolf Lindforsin tien ja Ohjaajantien välissä on uudistettu täysin, ja vuonna 2020 kasvojenkohotusta tehtiin myös Näyttelijäntien liikenneympyrässä Pohjois-Haagan ostoskeskuksen (Alepa, R-kioski, kiinalainen ravintola, pari pubia, isännöintitoimisto ja muuta sekalaista) vieressä (kuva yllä). Vanhat muuntajarakennukset ovat saaneet nätin iltavalaistuksen.

Tässä ympäristössä sitten nousee niitä 50-lukulaisia kerrostaloja aivan kuin Tukholmankin lähiöissä nousee. Haagasta tulee kummalla tavalla mieleen Tukholman tietyt laitamat: aikakausi on sama. Onpa koko kaupunginosan nimikin napattu Hagan linnasta ja puistosta Tukholman tuntumasta.

Haagan sisäisessä luokituksessa pohjoinen on aina ollut etelää ankeampi, myös minun päässäni. Se näkyy myös asuntojen hinnoissa – olkoonkin, että Pohjois-Haaga on kauempana Helsingin keskustasta kuin eteläinen naapurinsa. Mielikuva ei kuitenkaan tee Pohjois-Haagalle oikeutta: pohjoisen puolella on viehättävää 50-lukulaista yhtenäisyyttä ja omien näköhavaintojeni mukaan myös etelää enemmän ihmisiä kaduilla.

Ida Ekmanin tie, esimerkiksi, on erittäin viehättävä. Älkää antako autojen häiritä. Kuva toukokuulta 2020.

Itse olen taipuvainen syyttämään Pohjois-Haagan ankeasta maineesta Pohjois-Haagan asemaa, joka ei edes sijaitse Pohjois-Haagassa. Junalla kulkeva saa Pohjois-Haagasta täysin epäoikeudenmukaisen mielikuvan: lähiökerrostaloja 80-luvun punatiiliseen tyyliin. Pohjois-Haagan asemarakennuksessa sijaitsevan kukkakaupan nimi on Lassilan Kukka, ja aseman vieressä sijaitseva ruokakauppa on tietenkin Lassilan S-market. Kun bussista haluaa vaihtaa junaan, pitää ymmärtää jäädä Lassilan pysäkillä pois. Ihmekös tuo, sillä tässä jos missä ollaan nimenomaan Lassilassa. Jos minä saisin päättää, aseman nimi vaihtuisi Lassilaksi, eikä yksikään eksyisi. (Ei nyt mennä Huopalahden aseman nimeen tässä yhteydessä.)

Lassilan Hopeapolku syksyn pimeydessä ja päällystystyön keskellä ei anna alueesta toki muutenkaan ruusuisinta kuvaa. Kuva marraskuulta 2019.

***

Suurin osa nykyisestä Pohjois-Haagasta kuului ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta Haagan kauppalaan, ja ne osat, jotka eivät kuuluneet, kuuluivat Huopalahden kuntaan. Pohjois-Haagan rakennetun ympäristön näkökulmasta tämä on kuitenkin varsin triviaalia, sillä eihän täällä ollut juuri mitään rakennettua ennen 1950-luvun koittamista. Pohjois-Haaga oli lähinnä metsää, mitä nyt Kiffenin ampumarata sijaitsi nykyisen Pohjois-Haagan K-Supermarketin tietämillä Eliel Saarisen tien tienoilla.

Siksi kai Pohjois-Haaga onkin juuri sellainen kuin se on: se on rakennettu pian Helsingin suuren alueliitoksen jälkeen, kun oli tarve uusille asunnoille. Etelä-Haagan asemakaava oli vanhan Haagan huvilakaupungin perua, mutta pohjoisessa saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Niinpä Pohjois-Haaga on aikakaudelleen uskollisesti pittoreski, mutta ei ainoastaan. Ida Aalbergin tien ja Adolf Lindforsin tien korkeat talot näyttävät ja tuntuvat oman aikansa hyvinvointivaltiounelmilta. Moderneja asuntoja kaupunkilaistuville kansalaisille. Eikä siinä tietysti mitään. Näkymät näiden talojen yläkerroksista ovat huimia: voi nähdä koko Helsingin yli ja pohjoiseen pitkälle Jukolan Jussin maille asti, Vantaan taakse Nurmijärvelle.

Tällainen näkymä avautui lokakuussa 2021 Adolf Lindforsin tie 5:n kahdeksannesta kerroksesta etelään. Kuva on napattu asuntonäytöltä asunnosta, jonne emme kuitenkaan päätyneet.

***

Vielä en ole onnistunut sanottavammin kaipaamaan Alppiharjua tai Kalliota, vaikka ne alueet kodilta tuntuivatkin. Ihminen sopeutuu nopeasti. Toisaalta ei tarvitse mennä edes Kuuhun asti, kun Haaga ja Kallio näyttävät jo aika samalta: kaikki palvelut kävelyetäisyydellä, joukkoliikenne vie pitkälti mihin vaan, pyörälläkin pääsee. Ei ole kaikkialla näin.

Suomen kunnat: Hailuoto on turistikohde eristyksissä – vielä

Hailuodon vaakuna – Wikipedia
Hailuoto

Hailuoto on kuuluisa paikka. Tästä kunnasta ovat monet kuulleet, ja tässä kunnassa lienevät monet myös käyneet. Hailuoto on turistikohde ja kansallismaisema ja monella tavalla erikoislaatuinen.

Ensinnäkin Hailuoto on kovin pieni. Asukkaita on noin 960. Manner-Suomessa on vain kolme kuntaa, joissa on vähemmän väkeä: Pelkosenniemi Lapissa, Lestijärvi Keski-Pohjanmaalla ja Luhanka Keski-Suomessa. (Ja sitten on kahdeksan ahvenanmaalaiskuntaa, mutta ne nyt ovat muutenkin täysin oma lukunsa.)

Hailuoto on myös merkittävä kulttuuripitäjä. On musiikkiin ja kirjallisuuteen keskittyvä Bättre Folk -festivaali, koko joukko saarelle pesiytyneitä eri alojen taiteilijoita sekä julkisia taideteoksia, joista yhtenä erikoisimmista Hailuoto Organum. Olutkulttuuriakin on: paikallinen kohtalaisen kuuluisa pienpanimo on sinänsä osuvasti nimetty Hailuodon Panimo. Ei tietenkään pidä unohtaa myöskään hailuotolaista perinneneuletta, tikkuröijyä.

Hailuoto Organum on betonista valmistettu, hiekkatien kääntöpaikan lähellä Ulkokarvossa sijaitseva tilataideteos, jonka on suunnitellut saksalainen akustiikkataiteilija Lukas Kühne.

Manner-Suomen kontekstissa kaikkein erikoisin asia Hailuodossa on kuitenkin se, että se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Suomea. Myös Kemiönsaari, Kustavi, Parainen ja Luoto sijaitsevat kokonaisuudessaan Itämerestä kohoavilla saarilla, mutta niihin voi kulkea tietä pitkin. Hailuotoon ei voi, paitsi talvisin jäätilanteen salliessa. Meidän vierailumme kuitenkin ajoittui keskelle kesää, ja niin odottelimme Oulunsalon lauttarannassa pari tuntia ennen onnistunutta kuntarajan ylitystä. Oli ruuhkaa.

Oulunsalossa piti odottaa.

25 minuutin lauttamatkan jälkeen olimme lopulta tässä kummallisessa kunnassa. Lautalla ei ollut pienoista kahvilaa, joten saatoimme keskittyä vaihtamaan lapsemme vaipan, jonka tämä oli täyttänyt asianmukaisesti ulosteellaan.

***

Kuten kaikki saaret jollain tavalla, myös Hailuoto on oma maailmansa. Lauttamatkan päässä oli vastassa aika tavanomaista suomalaista syrjäseudun metsikköä ja peltoja, mutta jotenkin erityisen vanhan maaseudun tunnelmalla höystettynä. Ei se ehkä ollut pelkkää kuvitelmaa.

Hailuoto kuuluu nimittäin kokonaisuudessaan Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Saaren itäosaa on ihminen rakentanut maanviljelys mielessään, kun taas lännempänä korostuvat kalastus ja merenkulku.

Siinä välissä, maaseutualueella, on Hailuodon kirkonkylä, jonne lauttarannasta vie Luovontie. (Aina on jotain jännittävää siinä, kun paikallinen puhetapa näkyy nimistössä.) Kirkonkylä on varsin vaatimaton, niin kuin nyt pikkukuntien kirkonkylät ovat, eikä varsinaista taajamaa ole. Elintarvikkeita, bensaa, olutta ja kahvia sieltä kyllä saa, ja toki myös peruskoulutusta ja hengellisiä palveluita. Kaikki nämä palvelut on siroteltu Luovontien varteen hämmentävästi yli kahden kilometrin matkalle.

Kirjoitus jatkuu kuvien jälkeen

Panimosta saa kaljaa (hyvää).
Hailuodon ”keskustaajama” ei ole kovin taajamamainen, mutta ainakin teidennimet ovat hienoja.
Hailuodon kirkossa oli vierailumme aikaan taidenäyttely.
Hailuodon hautausmaa on toistaiseksi hienoin näkemäni suomalainen hautausmaa. Se on oikeasti metsässä.

Kun saaren läpi kulkemistaan jatkaa, päätyy lopulta Marjaniemeen. Meidänkin majapaikkamme sijaitsi tässä koko saaren matkailuvetoisimmassa kohteessa, joka on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan, jännittävästä luonnostaan, kalastajakylästään (jonka mökit ovat nykyään lähinnä vapaa-ajanasuntokäytössä) ja luotsiasemastaan.

Kirjoitus jatkuu näidenkin kuvien jälkeen

Marjaniemen kalastajakylän rakennukset ovat nykyisin pääosin loma-asuntoja.
Marjaniemen dyynit ovat avomeren äärellä. Kun käsitys merestä on muodostunut Uudenmaan rannikon saariston suojissa, tällainen näky kiinnittää huomion.

Kun on kesä, Hailuoto on suosittu kohde. Vaikka Hailuodossa on koko lailla runsaasti vuodepaikkoja, tällaisella heinäkuisella viikolla niitä oli vapaana vain rajoitetusti. Meidän omamme löytyi paikallisen ravintolan yläkerrasta, vaatimaton pieni huone jaetulla vessalla. Kylpyhuone sijaitsi erillisessä rakennuksessa.

Yleensä suomalaisista kunnista löytyy majoitus vaivattomasti, jos vain jokin majapaikka on tarjolla (tähän mennessä on ollut). Tämä tietysti johtuu siitä, että ylivoimaisesti suurin osa Suomen kunnista ei varsinaisesti ole tunnustettuja matkailukohteita. Hailuoto on. Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta majoittuminen onnistui silti täälläkin.

***

Hailuoto ei ole mikään pieni saari – itse asiassa se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin heti Manner-Ahvenanmaan ja Kemiönsaaren jälkeen. Saaren itäpäässä sijaitsevasta lauttarannasta länsipäässä sijaitsevaan Marjaniemeen on miltei 30 kilometrin matka. Marjaniemen tuntumassa suorastaan hämmensi nähdä kyltti, jossa kerrottiin Oulun olevan 60 kilometrin päässä. Kaukaa katsottuna kaksi kaukana olevaa kartan pistettä voivat olla lähellä toisiaan, mutta matka Marjaniemestä Oulun keskustaan ei ole mikään pikapiipahdus.

Oman logistisen lisänsä tuo tietysti se, että tuohon 60 kilometriin sisältyy lauttamatka. Tulevaisuus tuo kuitenkin myös Hailuotoon jotain uutta: sillan. Rakennustyöt voisivat käynnistyä vuonna 2023.

Silta muuttaisi Hailuodon logistista asemaa – ja epäilemättä myös Hailuodon kulttuurista asemaa – merkittävästi. Hailuoto ei olisi enää samalla tavoin eristyksissä. Toisaalta jossain vaiheessa vääjäämätön tapahtuu ja Hailuoto kasvaa joka tapauksessa kiinni mantereeseen. Ensin pitäisi vain odottaa parituhatta vuotta tai jotain vastaavaa. Silta sen sijaan voisi olla valmis jopa neljän vuoden päästä.

Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapaveden vaakuna – Wikipedia
Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.
Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Terveisiä julkisuudesta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.

Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.

Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:

Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Enontekiö – käsi kunnaksi

Enonkoskella veneessä

Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Ahvenanmaan kunnat: Brändö, Eckerö, Finström, Föglö, Geta

***

Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.

Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.

https://mobile.twitter.com/SannaHellstrom/status/1446852542516826113

Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.

Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.

Juttu ei jatku kuvien jälkeen

Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.
Kirsikkapuistossa oli kiviä.
Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.

Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.
Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.
Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.

Suomen kunnat: Föglö on valtakunta saarivaltakunnassa

Föglö

Omilla saarillaan sijaitsevat kunnat ovat aina erityisiä, ihan niin kuin saarivaltiotkin ovat. Tämä pätee myös Ahvenanmaalla, jossa saaristokuntien tunnelma on sittenkin vähän toinen kuin Ahvenanmaan pääsaarella (joka sekin on erityinen, kuten tiedämme). Sama pätee myös Föglöhön.

Ainoa keino matkustaa Föglön kuntaan on nimittäin lautalla, jolta saa mm. kahvia, pullaa ja olutta. Ei siis kai ole mikään ihme, että Föglö tuntuu ulkomaalta ulkomaalta tuntuvassa ei-ulkomaassa.

Tämä teksti on eräänlainen throwback-teksti, miksi sitä nyt sitten suomeksi kutsuisikaan. Kävimme nimittäin Ahvenanmaan matkallamme vierailemassa muutamassa kunnassa jo varastoon, ja tämä siis sattui jo heinäkuussa 2020. Tällaisen poikkeuksen olemme itsellemme suoneet, koska onhan Ahvenanmaa itsessäänkin poikkeus. Ensimmäinen näistä varastoiduista kunnista oli aakkosissa Evijärven ja Forssan välissä sijaitseva Finström, ja nyt kun tukevasti Manner-Suomessa sijaitsevasta Forssasta on tässä välissä jo raportoitu, on siis Föglön (ja hieman myöhemmin Getan) vuoro ennen kuin pääsemme blogissamme etenemään H-kirjaimeen.

***

Valtaosa Föglöhön kulkevista maakravuista – laskemme itsemme sellaisiksi – saapuu kuntaan Svinön lauttarannasta lähtevällä lautalla. Niin mekin. Muita varten Föglössä on tietenkin vierasvenesatama, kuten vähän kaikissa paikoissa Ahvenanmaalla on. Tunnelma on tietenkin merellinen, saapui saarelle sitten miten tahansa.

Myös auton olisi saattanut ottaa M/S Skarvenin kyytiin, mutta se olisi maksanut tarpeettomasti. Siksi vaatimaton vuokra-automme jäi Lumparlandin kunnan puolelle Svinön parkkipaikalle. Lauttamatkan toisessa päässä, Föglön keskuskylässä Degerbyssä, tunnelma oli sopivasti resorttinen. Muutaman sadan metrin kävelymatka satamasta Tingsvägeniä pitkin, ja saavuimme majapaikkaamme, Enigheteniin. Kyseessä on vanha kestikievari, joka on tarjonnut majoituspalveluja vajaan 400 vuoden ajan.

Gästhem Enighetenin rakennukset ovat sikäli vanhoja, että lattiakin on kallellaan. Siksikin kyse oli fantastisesta ja tunnelmallisesta majapaikasta.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen erikseen mainita, että Föglössä on kaikki kovin idyllistä. On lauttaranta, sen vieressä sijaitseva Föglön hyvin kotikutoinen kotiseutumuseo (jonka kaikki informaatio on pelkästään ruotsiksi, mitä joku suomenkielinen jannu vieraskirjassa suuresti paheksui, mutta unohti samalla sen, että museo oli ilmainen ja kylänvanhimpien talkoovoimin pystyttämä), K-kauppa Föglöbutiken ja Föglöbutikenin vierestä vuokrattavat yksinkertaiset ja hienot mustat polkupyörät.

Olemme saapuneet Föglön Degerbyhyn.
Tällaista (upeaa) kamaa on Föglön kotiseutumuseossa.

Nyt tietysti elettiin heinäkuuta, Suomen kukkeinta turistikautta, ja satuimme käymään Föglössä juuri silloin. Ilman muuta kesä ja sen tuomat turistivirrat lisäävät idyllisyyden ja eloisuuden tuntua. Silti Föglö on juuri niin pieni kunta, että kun vähän siirtyy sivuun pääreiteiltä, niin kovin hiljaista on.

***

Koska autoa ei ollut ja kuntaa piti laajemmin päästä näkemään, vuokrasimme pyörät jo mainitun Föglöbutikenin viereisestä telineestä. Niillä sitten poljimme läpi Degerön saaren Sonnbodalandetin puolelle ja sieltä edelleen Östersockneniin ja Hastersbodaan. Olimme polkeneet 15,5 kilometriä kohti itää, ja siellä kävimme uimassa ja sen jälkeen luontopolulla, kuten asiaan kuuluu.

Näin alkaa matka Degerbystä itään.
Matkan varrella näimme esimerkiksi lampaita Sommarön kylässä.
Hastersbodan luontopolulla oli myös miltei valmiiksi rakennettu frisbeegolfkenttä. Ahvenanmaa on alkanut brändätä itseään frisbeegolffareiden paratiisiksi, ja kenttiä on vähän kaikkialla. Täällä jos missä on mahdollista harhaheittää kiekkonsa Itämereen.

Sitten lähdimme polkemaan takaisin. Jo menomatkalla näkemämme kahvilaan opastava kyltti autiossa risteyksessä herätti siinä määrin mielenkiinnon, että päätimme lähteä polkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, sivuun reitiltä, kohti Näversholmaa. Näversholmavägenin varrella olikin omakotitalo, jonka pihassa pari kahvilan pöytää, eikä ristin sielua missään. Kunnes omakotitalosta saapuu iloinen teini, jolta tilasimme kahvia ja – mitäpä muutakaan kuin – ahvenanmaalaista pannukakkua.

Juuri tätä on Ahvenanmaa: ihan missä tahansa vastaan voi tulla kyltti kahvilaan, ja melkein poikkeuksetta sitä kannattaa seurata. Sitten saa kahvia.

Ja pannukakkua.

Palatessamme koukkasimme vielä Föglön kirkon kautta. Se on keskiaikainen kivikirkko, joita Ahvenanmaalla piisaa. Sisään emme menneet, sillä vaikutti siltä, että paikassa vietettiin häitä. Tämä oli ihan säällinen ratkaisu, vaikka lienee joskus käynyt selväksi, etten varsinaisesti ole ammattikehtaaja. Vanhan Nyt-liitteen toimittajana olisin sietänyt ehkä vartin, ellen sitten olisi ehtinyt siinä ajassa siedättyä.

Hieno kirkko.
Hieno puhelinkoppi kirkon ja Degerbyn välisellä taipaleella.

***

Nyt Föglön-retkestä on kulunut jo yli vuosi, ja toinenkin korona-ajan matkailukesä on jo kääntynyt lopuilleen (tai on oikeastaan jo ohi, ikävä kyllä). Ehkä Föglöstä saa eniten irti, kun siellä käy kesällä, mutta kyllähän jollain oudolla tavalla ahvenanmaalaiskuntien marraskuu myös kiinnostaisi. Kyllä tämä touhumme saattaa vielä meidät sellaiseenkin ajaa, mutta katsotaan nyt.

Seuraavaksi Kaikki nämä kadut matkaa Ahvenanmaan pohjoisimpaan kuntaan Getaan, mutta sitä ennen tämä teksti päättyy. Kas näin.

Haartmaninkatu

Siihen nähden, että Haartmaninkadun varressa tapahtuu paljon tärkeitä asioita, katu on yllättävän mitäänsanomaton. Minäkin kävelin sen ihan noin vain maanantaina 13.8.2018, eikä tuntunut missään. Vasen kyynärvarteni toki oli silloin veneluun murtuman takia kipsissä, mutta sekin höysti oloani lähinnä lievällä ankeudella.

Kolme vuotta sitten elokuussa kadulla oli käynnissä tietöitä Tukholmankadun risteyksen läheisyydessä, mikä ei parantanut kokonaiselämystä. Matka Tukholmankadulta viistosti Topeliuksenkadulle oli nopeasti ohi, eikä mitään erityistä jäänyt mieleen. Silloin taisin suorittaa – katujen kävelemisen tapa, josta olen sittemmin tietoisesti pyrkinyt eroon.

Sellaistahan tämä Helsingin katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä kuitenkin on, ettei koskaan voi tietää, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita kuhunkin katuun tai sen varrella oleviin sijainteihin vielä tulevaisuudessa liittyy. Joihinkin käveltyihin katuihin on tietenkin liittynyt kaikennäköisiä menneen elämän muistoja – Haapaniemenkadulla tai Hakaniemenrannassa en tietenkään voinut olla ajattelematta omaa opiskeluajan asumistani Merihaassa. Ylivoimaisesti useimmiten kadut jäävät vaille suurempaa henkilökohtaista sidosta. Vaikka eihän reilut 4500 muistoa sinänsä ole paljon. Mutta jos kyse on kujannysistä jossain Paloheinässä, Maununnevalla ja Reimarlassa, niin kyllähän ne aika herkästi pakenevat päästä, ellei niitä nyt satu kävelemään niin sanotuissa ”tiloissa”.

Haartmaninkatu oli minulle melko tarpeeton katupahanen, joka hoidettiin pois alta. Jotain päässäni kuitenkin silloinkin pyöri, sillä otin kadun varressa tällaisen kuvan.

Peruspäivä peruskadun varrella elokuussa 2018.

Tässä rakennuksessa olen viettänyt elämäni ensimmäiset yöt, ja seuraavat heti perään vajaat 37 vuotta myöhemmin.

***

Haartmaninkatu tunnetaan tietysti sairaaloistaan, joista Naistenklinikka on yksi. Kadun nimen taustalla ovat Turussa 1700-luvulla vaikuttaneet lääkärit, joista tunnetuin on Suomen lääketieteen isänä tunnettu Johan Haartman. Se on osuva tapa nimetä katu, jonka varressa on lähinnä sairaaloita.

Kaduksi Haartmaninkatu on tosiaan sangen mitätön. Kadun varressa ei taida asua kukaan, mutta kadun varressa kyllä yövytään senkin edestä, aivan kuten minäkin vuosina 1984 ja 2021.

Tapahtuu Haartmaninkadun varressa muutakin kuin elämän ensimmäisten öiden viettämistä ja niiden vierestä seuraamista. Tänä vuonna olen käynyt sen varressa myös gastroskopiassa. Se onkin sellainen operaatio, että sen jälkeen millä tahansa gastro-etuliitteellä alkavalla sinänsä mielekkäällä asialla – gastropub, gastronomia, mitä näitä nyt onkaan – on etova sivusävy.

Ei nyt kuitenkaan mennä siihen.

***

Haartmaninkadun varressa sijaitsee siis Naistenklinikka, ja siellä minäkin olen nähnyt päivänvalon ja maailman ensi kerran, kuten varmasti myös moni muu tässä kaupungissa kulkeva. Mitäpä kukaan toisaalta omasta syntymästään muistaisi. Kesti tähän kevääseen, että Naistenklinikasta tuli minulle oikeasti merkittävä rakennus.

Sillä yhdellä merkitsevällä Naistenklinikan-vierailulla minusta nimittäin tuli isä, huhtikuun lopun maanantai-iltana kello 22.47, jolloin muissa olosuhteissa ehkä pesisin hampaitani. Erilaisten syiden ja koronaan liittyvien varotoimien takia en saanut jäädä osastolle, joten tämän kieltämättä eriskummallisen ja kiehtovan tapahtuman jälkeen oli mentävä yksin kotiin nukkumaan.

Olisi runollista todeta, että Haartmaninkatu näytti heti erilaiselta, kun sille sitten asteli. Näyttihän se, tietenkin, mutta lähinnä siksi, että kello oli paljon. Oltiin seuraavan vuorokauden puolella, ja oli tullut pimeää. Oli täysikuu, kuten kuulin myöhemmin, peräti superkuu, kuten Google nyt kertoo, mutta en jostain syystä huomannut silloin kumpaakaan. En muista, oliko sää edes selkeä vai olivatko pilvet kuun tiellä, mutta ainakin päivät olivat kai aurinkoisia.

Ensin Haartmaninkatu oli yksi kävelty katu muiden Helsingin käveltyjen katujen joukossa. Sitten siitä tuli jotain muuta. En minä sitä silloin kyllä ajatellut (ajattelin muistaakseni, ovatko repussa olleet sairaalaeväsvihannespiirakat yhä syömäkelpoisia, onko kaupunkipyöräasemalla pyöriä ja että tuntuupa hyvällä tavalla oudolta), mutta olihan se silti, sanoisinko, veikeää tähän kirjata.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.