Suomen kunnat: Asikkala poikkeustilan kynnyksellä

Jos olisimme eläneet normaalissa maailmassa, myös Asikkalassa käyminen olisi ollut nimenomaan kuntakokemus. Siis siinä mielessä, että muisti- ja mielikuviin vaikuttaa se, missä on, eikä niinkään se, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Perjantaina 13. päivä maaliskuuta emme enää eläneet normaalissa maailmassa.

Jo silloin koko Asikkalaan meneminen tuntui melkein kyseenalaiselta. Päätimme kuitenkin mennä. Muutoksen vauhdista kertoo se, että vain viisi päivää ennen matkaa olimme pidentäneet majoitustamme yhdestä yöstä kahden yön mittaiseksi, sillä Asikkala vaikutti kiinnostavalta. Viisi päivää matkan jälkeen oli jo kovin vaikea käsittää, että esimerkiksi joukkoliikennevälineellä matkustaminen, baarin peränurkassa istuminen tai puolihiljaisessa lounasravintolassa syöminen olisi ok. Silloin tällaista matkaa ei olisi enää voinut edes harkita.

Perjantaina 13. päivä maaliskuuta tuntui, että viikkoa oli kulunut vuosi. Tiistai-iltana olin kävellyt Huvilavahdinkujan Helsingin Meri-Rastilassa. Keskiviikkoiltana kävin pelaamassa salibandya, ja sen jälkeen suihkuhuoneessa tuntui oudolta: koronavirusta voi kai olla täälläkin, tai jossain, ja kohta tällainen elämä salibandyvuoroineen ja julkisissa suihkuissa käymisineen päättyy. Siihen viittasivat muun maailman merkit. Lopulta torstaina hallitus määräsi yli 500 hengen yleisötapahtumat peruttaviksi ja kehotti välttämään ”harrastustoimintaa”. Seuraavaan päivään mennessä kaikki urheilusarjat olivat pysähtyneet, juuri silloin, kun useimmat niistä alkaisivat huipentua. Pieniä asioita asioiden suuremmassa kokonaisuudessa, tietenkin, ihan samalla tavoin kuin Asikkalan kunta on pieni asia asioiden suuremmassa kokonaisuudessa.

Viimeisten normaalien päivien näkyjä: Itämeri Meri-Rastilan Huvilavahdinkadun päässä tiistaina 10.3.2020.

***

Sinä perjantaina omassatunnossa tuntui siis pieni pisto, vaikka tässä vaiheessa kukaan ei ollut kehottanut välttämään maan sisäistä matkustamista tai kehottanut suoraan välttämään vaikkapa ihmisten näkemistä. Matkustimme siis Asikkalaan. Järkeilimme, että täällä Alppiharjussa on enemmän ihmisiä kuin Vääksyssä, Asikkalan keskustaajamassa. (Tyhmää järkeilyä tietysti sikäli, että vaikka asukastiheys on täällä kotona Suomen huippua, kotona on selvästi helpompi välttää kontakteja kuin erääntyyppisenä irtolaisena Uudenmaan ulkopuolella.) Joukkoliikennettä oli tarpeen käyttää vain Pasilan ja Järvenpään välisen R-junamatkan verran, loppumatka, noin 100 kilometriä, taittui autolla.

Nyt, kun Uudenmaan rajat ovat kiinni, tuntuu tietysti kummalliselta, että moinen matka oli ylipäätään mahdollinen. Asikkala ei ole millään mittarilla kaukana mutta sijaitsee kuitenkin Päijät-Hämeen puolella. Maakunnanrajoilla ei ole Suomessa ollut aikoihin suurempaa merkitystä paitsi ehkä jossain löysässä identiteettimielessä, ja täältä Uudeltamaalta on puuttunut pitkälti myös se identiteetti. Ja Päijät-Hämekin on maakunnaksi ainakin nimeltään puoliteennäinen: Päijät-Hämeen nimen on luonut vuonna 1933 Heikki Peltola -niminen ihminen. Mallina ovat olleet sellaiset Päijänteellä sijaitsevien saarten nimet kuin Säynätsalo tai Paatsalo. (Suomalainen paikannimikirja, 2007.) Historiallisesti Päijät-Häme on osa Hämettä, johon kuuluvat lisäksi Kanta-Häme ja Pirkanmaa, siis vuoteen 1997 olemassa ollut Hämeen lääni.

***

Asikkala on Suomen kunnaksi kenties keskimääräistä kuuluisampi. Hotelli Tallukka on monille tuttu nykyisen valtatien 24 varressa Lahden ja Jämsän välissä. Asikkalan puiset rattaat on tunnettu kansanlaulu. Pulkkilanharju on luonnonnähtävyys. Urajärven kartano sijaitsee niin ikään Asikkalassa, samoin Vesivehmaan lentokenttä. Ja sitten on tietysti Vääksyn kanava.

Vääksyn ensipuraisu: näkymä majapaikan nurkalta Vääksyntielle.

Me saavuimme Vääksyyn, kun ilta oli jo pimentynyt. Majapaikkamme, Vääksyn Apteekinmajoitus, sijaitsi Vääksyn kanavan rannalla, Vanhan Vääksyn perin idyllisellä puutaloalueella. Oli pakkasilta. Majoituimme ja lähdimme etsimään ruokaa Vääksyn keskustasta. Ainoa kebabpaikka oli ehtinyt sulkeutua. Menimme paikalliseen S-marketiin – aina eksoottinen valinta – ja ostimme pikku patongit, jotka söimme kaupan penkillä ensin käsidesin kanssa läträttyämme. Sen jälkeen jatkoimme Bar 16:een, Vääksyn ainoaan baariin. Otimme oluet ja asetuimme pubin laidalle kauas muista ihmisistä.

Näkymä ulos Bar 16:n reunapöydästä.

Vääksy on taajamana samaan aikaan viehättävä ja geneerinen: Vanhassa Vääksyssä on muutama sellainen vanhempi kivitalo, joita näkee yleensä vain maakuntakeskuksissa, mutta uudessa keskustassa on suuria pysäköintialueita, S-market ja yleiseen kuntakeskustyyliin rakennettuja matalia punatiilisiä rakennuksia, joista yksi on kunnanvirasto.

Suomalaisissa taajamissa on leveät tiet, ja tämä koskee myös Vääksyn vanhempaa osaa. Seassa on silti hienoja taloja.

Vääksyn uudessa keskustassa toteutuu autoilijan mittakaava. Kävely-ympäristö on kerrassaan rumaa.

Vääksyssä ei voi välttyä ajattelemasta, millainen taajama voisi olla, jos se olisi kasvanut orgaanisemmin hieman tiiviimmäksi pikkukaupungiksi Vanhan Vääksyn ympäristöön. Toisaalta Vääksy on nykyiselläänkin suomalaisten keskustaajamien valiojoukkoa: on vesistöä ja historiaa, kauniita puistoalueita ja riittävästi palveluita.

Taustalla Vääksyn kanava yhtyy Vesijärveen.

***

Asikkala tarjoaa ylipäätään paljon sijaa spekulaatioille. Vääksyn ytimen läheisyydessä on jo satoja vuosia sitten sijainnut historiallinen Anianpellon kauppapaikka, ja sen varalle oli suuria suunnitelmia 1700-luvun alkupuolella. Anianpellosta oli tarkoitus tehdä maakuntakeskus, uusi kaupunki Vesijärven ja Päijänteen rannoille, ja se jopa korvasi markkinapaikkana silloisessa Hollolassa sijainneen Lahden kylän vuonna 1727. 1700-luvun lopulla Ruotsin kuningas Kustaa III määräsi, että Anianpellon paikalle on perustettava kauppala ja myös läheiselle Pulkkilanharjulle olisi perustettava Kukonharju-niminen kaupunki.

Homma meni Päijänteen etelärannalla jopa niin pitkälle, että 1859 suunniteltiin Hämeenlinna-Anianpelto-rautatietä – jos se olisi toteutunut, se olisi ollut Suomen toinen ratahanke, ensimmäisen Helsinki-Hämeenlinna-osuuden jatkoksi. Suunnitelmissa oli jatkaa rataa Anianpellosta vielä Lappeenrantaan. Tämä kaikki jäi kuitenkin toteutumatta, kun Riihimäki-Pietari-rata päätettiin lopulta linjata Vesijärven eteläpuolelta, Lahden kautta.

Anianpellon ja Kukonharjun kaupungit jäivät toteutumatta, mutta aivan kaikki Kustaa III:n kaupungeiksi määräämät asujaimistot eivät jääneet vain historiallisiksi kuriositeeteiksi: Tampere ja Kuopio ovat Kustaa III:n määräyksestä syntyneitä maakuntakeskuksia. Anianpellon kasvua romutti paradoksaalisesti viereen rakennettu Vääksyn kanava. Kun tavara pääsi kulkemaan Jyväskylästä Lahteen asti suoraan vesireittejä pitkin, Anianpellolla ei ollut enää samanlaista merkitystä liikenteen solmukohtana. Nyt Anianpellosta muistuttaa enää Asikkalan nimistö ja yksi Anianpellontien varren pöheikössä sijaitseva kyltti.

Markkinapaikan muistomerkki Anianpellontien penkalla. Juuri tässä kaiketi tehtiin kauppaa 1700-luvulla ja kenties sitä ennenkin.

Myös Helsingissä on nimetty katuja paikan mukaan: Anianpellontie ja -polku sijaitsevat Malmilla. Vääksykin on saanut katunsa kaupunkiin (Vääksyntie ja -kuja Vallilassa), mutta niistä lisää joskus 2030-luvun loppupuolella tai myöhemmin.

Anianpellontie Helsingissä heinäkuussa 2016.

***

Asikkala oli siis viides aakkosjärjestyksessä osana tätä projektia vierailtu kunta, mutta samalla ensimmäinen, jonka alueella sijaitsee kansallispuistoa. Kyse on Päijänteen kansallispuistosta, ja Asikkalan puoleisessa osassa kansallispuistoa sijaitsee tietenkin näyttävä Pulkkilanharju. Kävelimme siellä koronapäissämme ympäriinsä ehkä noin kolmen kilometrin verran aurinkoista luontopolkua.

Pulkkilanharju on hieno ihan omin silmin nähtynä, mutta jännittävältä se näyttää myös kartalla: kun kulkee Vääksyn ja Sysmän väliä, on kuljettava Päijänteen läpi kannaksia ja siltoja – ja siis Pulkkilanharjua – pitkin. Sinisen keskellä kulkee lanka pitkin ohuita maa-alueita. Täällä olisi sijainnut myös se tyystin toteutumatta jäänyt Kukonharjun kaupunki.

Päijännettä Pulkkilanharjulta nähtynä. Edustalla kulkee Pulkkilanharjun läpäisevä Pulkkilantie. Juuri tässä olisi voinnut sijaita osa Kukonharjun kaupunkia.

Ennen Pulkkilanharjulla käymistä piipahdimme Asikkalan kirkonkylässä kiertämässä kirkkoa. Juuri muuta kylässä ei olekaan, talotkin sijaitsevat suomalaiselle kylälle tyypilliseen tapaan hivenen ympäriinsä ja kauas toisistaan ripoteltuina. Paikasta jäi mieleen se, että puhelimeen tuli push-ilmoituksia koronauutisista.

Pulkkilanharjun jälkeen kävimme myös Kalkkisten kylässä pikku jaloittelulla, ja se kylä olikin suomalaiset kylät -asteikolla mitattuna suhteutettuna perin vireän oloinen: siellä oli kauppa, baari, kylmähuoltoasema ja pieni kirkko, mutta jätimme sisätilat kohteliaasti väliin.

Kalkkisten ytimessä on kauppa.

Vääksyyn palattuamme söimme lounaan Satamapaviljonki-ravintolan noutopöydästä Päijänteen rannalla. Silloin sellainen syöminen oli mahdollista, mutta ihmiset pitivät kohteliasta etäisyyttä ja lounaslinjastojen alussa oli käsidesipulloja.

***

Näimme Asikkalan hetkellä, jolloin Suomi oli jo selvästi normaalista poikkeava. Vaikka epänormaali aika ei ollut kunnolla alkanutkaan, normaalia kaipasi jo. Tiesimme jo silloin, että pian tuntuu aivan kummalliselta, että olemme ylipäätään voineet matkustaa edes Asikkalaan. Emme olleet väärässä: se hetki oli päivän tai parin päässä.

Seuraava kunta vuorossa olisi Askola, ja vaikka se sijaitsee Uudellamaalla, nyt ei kuulu harjoittaa ylimääräisiä kohtaamisia kirkonkylän Salessa. Pitää odottaa parempia aikoja.

Advertisement

On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).

Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

Konttien välissä kulki käytävä.

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Eihän joulukuussa ehdi (esimerkiksi kävellä)

Piti ihan kaivella kuva-arkistoja selvittääkseen, milloin viimeksi olen tietoisesti kävellyt Helsingissä kadun päästä päähän. Siitä on tänään, tapaninpäivänä, kulunut kolme viikkoa ja yksi päivä. Eskelinsuo-niminen tienpätkä Itä-Pakilassa on odottanut kävelemistään siitä asti – ja odottaa edelleen. On tällaisia taukoja toki ollut myös aiemmin, mutta nyt, tätä blogia kirjoittaessa, moiseen havahtuu hanakammin.

On kaiketi yleisesti tunnettua, että joulukuussa ei oikein ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Työelämässä on kiirettä ja muussa elämässä on kiirettä. Esimerkiksi virastoissa – omakin työpaikkani on tavallaan sellainen, vaikkei virallisesti olekaan – vuodenvaihde on merkittävä henkinen raja. Kuulee puhuttavan, kuinka maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua (tai muuta vastaavaa joka vuosi toistuvaa vähän puolivillaista, ja arvioni mukaan sama pätee myös juhannukseen). Mutta jos maailmaa ei saadakaan valmiiksi ennen joulua (tai juhannusta), maailma ei kaadu. Hommat vain sitten jatkuvat samanlaisina tammikuussa, kuten ne epäilemättä aika useissa tapauksissa muutenkin jatkuisivat.

Helsingin ja ympäryskuntien joukkoliikenteessä vuodenvaihde tarkoittaa yleensä muuttuvia lipunhintoja, muuttuvia bussien reittejä ja muuttuvia aikatauluja, ja tässä vuodenvaihteessa muutos vieläpä on suurempi kuin ikinä ennen. Omassa työssäni olen päässyt painiskelemaan juuri näiden asioiden kanssa. Paine saada maailma valmiiksi ennen joulua on tällaisessa asiayhteydessä hieman voimakkaampi kuin jossain pitkäjänteisessä. Toisaalta on kyllä olemassa myös lyhytjänteisempiä töitä, operatiivisempia. Kirurgien töistä en tiedä, mutta ehkä heidän työnkehittämisneuvostoissaan vuodenvaihde on merkittävä rajapyykki. Esimerkiksi entisessä työssäni päivälehden toimittajana maailman piti olla valmis jokaisen päivän päätteeksi. Nykyään Helsingin Sanomissakin tehdään ankarammin internet-asioita, joten maailma pitää saada valmiiksi koko ajan. En muista, että joulukuu olisi ollut siinä työssä sen kiireisempää aikaa kuin mikään muukaan.

Mutta tässä nykyisessä työssä se kyllä on. Lopputulos näkyy muun muassa tämän blogin päivitystahdissa ja osin myös sen sisällöissä.

Maaston amfiteatterimaiset muodot

Edellisen kerran kävelin kadun joulukuun neljäntenä. Se oli maanantai. Otin työpäivän päätteeksi I-tai K-junan Malmille (en edes tätä muista, vaikka yleensä muistaisin!) ja jatkoin bussilla 560 Mustalahdentien pysäkille pohjoiseen Vuosaareen, alueelle, jonka maastossa on amfiteatterimaisia muotoja. Nämä muodot ovat antaneet nimensä myös alueella sijaitseville kaduille, jotka kaduiksi tunnistaa vain edistynyt. Alue tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran helatorstaina vuonna 2016, jolloin kävelin Aitiopaikan.

Aitiopaikka, toukokuu 2016.

Aiemmin tänä syksynä – tai nythän on kai jo talvi – kävelin Ensi parven.

Mihin Ensi parvi päättyy, kuva kalliolta. 22.10.2017.

Ja viimeisimpänä, joulukuun alussa, kävelin Esiripun.

Permanto ja Piippuhylly ovat edessä sitten joskus.

Maaston amfiteatterimaiset muodot näkyvät lähinnä tämän pikku alueen ympäristössä, tai siltä se aina minun silmiini on näyttänyt. Vieressä on kyllä korkeuseroja, mutta juuri tällä perin kummallisella teatterialueella näkyy vain hivenen kallioita ja vuosina 2014 ja 2015 rakennettuja taloja. Alue on totta puhuen paljon uudempi kuin olisin uskonut. Olen kävellyt katuja tammikuussa kahden vuoden ajan, mutta jos olisin sattunut aloittamaan vaikkapa vuotta aiemmin, olisin ehkä täälläkin päätynyt rakennustyömaalle. On omituista, miten Helsinki vain koko ajan kasvaa, ja minä olen vain sattunut hyppäämään kyytiin juuri tässä vaiheessa.

Tämän pikkujoulukauden aikana olen saanut vastailla useaan kertaan kysymyksiin, missä kirjaimessa mennään tai mikä oli edellinen katu tai mikä on seuraava katu. Olen kieltämättä aika oudossa tilanteessa, kun viimeksi on kävelty Esirippu ja seuraavaksi kävellään Eskelinsuo. Esirippuahan ei oikeastaan käy käveleminen ja suohon perin helposti uppoaa. Vaan minkäpä minä nimistötoimikunnan happoisille sessioille mahdan.

Idästä itään

Osaltaan katujen kävelemistä Helsingissä häiritsee tietysti myös se, että ei aina ole Helsingissä. Joulukuun toisen viikonlopun vietin Nižni Novgorodissa. Hankin itselleni vuosiviisumin Venäjälle, joka muuttuu kannattavaksi, jos käyn maassa vuoden sisään vielä toistamiseenkin. Ehkä siis käyn.

Nižni Novgorod oli jännittävä kaupunki, 1200-luvulla perustettu ja Venäjän viidenneksi suurin. Lisäksi kaupungissa on asemien määrällä mitattuna Venäjän kolmanneksi suurin metrojärjestelmä ja aimo liuta kulahtaneita pikkubusseja, kuten Venäjällä nyt vain on. Valtava Volga virtasi valtoimenaan, eikä risteävä joki Oka myöskään mitenkään pieni ollut. Nižni Novgorodissa oli pitkä kävelykatu ja KHL-jääkiekko-ottelussa hyvä tunnelma. Englantia ei puhunut oikein kukaan, edes yhden sanan vertaa. Kaupunki tuntui silti siltä, että tämä voisi olla turistikohde siinä missä mikä tahansa itäisen Keski-Euroopan kaupunki, onhan asukkaitakin melkein 1,3 miljoonaa.

Silta ja Volga, Nižni Novgorod.

Tie, raitiotie ja pysäkki, Nižni Novgorod.

Metrojunat olivat juuri sellaisia kuin ne ovat Moskovassa, Pietarissa ja Budapestissakin.

Englanninkielistä tekstiä Nižni Novgorodista kyllä löytyy, mutta hyvin harvoin teksti merkitsee varsinaisesti mitään. ”I reply”, kuten sanotaan. ”If asked.”

Tämän vuoden Helsinki-kadut olivatkin sitten siinä, sillä tänään matka jatkuu Israeliin ja Länsirannalle, ja tämän matkan aikana vaihtuu myös vuosi. Ukrainalainen lentoyhtiö kuljettaa ensin Kiovaan, missä vaihtuu kone. Toinen kone kuljettaa Kiovasta Tel Aviviin, Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle. (Ben Gurion, tai siis David Ben-Gurion, oli Israelin ensimmäinen pääministeri, Puolassa syntynyt juutalainen, joka juutalaisvainojen myötä päätyi sosialistiksi ja siionistiksi ja päätyi lopulta perustamaan Israelin valtion.)

Elämme kieltämättä erikoisia aikoja, mitä lähi-itään matkustamiseen tulee. Toisaalta minun elinaikanani – jos ikinä muutenkaan – Israel tai Palestiinalaisalueet eivät ole normaalia nähneetkään. Siellä sijaitsevat kaikki sellaiset paikat, joista päädyin kuulemaan jo lapsena: Genesaretinjärvi, Nasaret, Betlehem, Golgata, Öljymäki ja – tietenkin – Jerusalem.

Toki minua kiinnostavat myös paikalliset kielet, ja niistä etenkin heprea. Ei sillä etteikö arabiakin kiinnostaisi, mutta hepreaa kuulee täälläpäin vähemmän jos ollenkaan ja kieli on 1900-luvun siionismin hengessä herätetty melkein kuolleista tai vähintäänkin horroksesta. Kieli voisi nyt olla yhtä hyvin miltei latinan asemassa, ellei Israelin valtiota olisi satuttu perustamaan. Tietenkin minua jännittää myös se, että paikallisia kieliä luetaan oikealta vasemmalle, jolloin kaikki kirjat ja lehdet ovat täkäläisten peilikuvia. En voi olla ajattelematta, että noin isolla asialla on aivan pakko olla jotain vaikutusta ajattelemisen rakenteisiin. Osoittavatko nettiselainten nuolet eri suuntiin kuin meillä? (Tämäkö nyt oli se asia, joka tässä kaikessa on niin merkityksellistä?) Ainakin AirBnb-majoittajan lyhyt hymiöviesti sai säikähtämään, kun sivusilmällä näki vain sulkumerkin väärinpäin.

Tähän kaikkeen lienee kuitenkin palattava myöhemmin.

(:

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

Jos on omissa katukeräilyn säännöissään päätynyt määrittämään, että täytyy kävellä aakkosjärjestyksessä, silloin täytyy kävellä aakkosjärjestyksessä. Tämä on joskus hieman armotonta. Mennään siihen kohta. Ensin on mentävä viime vuosituhannen loppuhetkiin.

***

Silloin nimittäin Itä-Helsingin maahanmuuttajaväestö oli noussut puheenaiheeksi. Pian jo puhuttiin Mogadishu Avenuesta (Meri-Rastilan tie), jossa olisi tosi rajua (olen käynyt, ei ole, siellä on vain hiljaista). Itä-Helsingille ja rajulle Vuosaarelle oltiin kuitenkin jo tekemässä jotain. Metrorata Itäkeskuksesta Vuosaareen oli valmistunut vuonna 1998, ja 2000-luvun alussa rakennettiin jo uutta aluetta Vuosaaren nykyisen keskustan eteläpuolelle, mererantaan, Meri-Rastilan itäpuolelle. Alueelle rakennettiin vähän parempia ja hienompia asuntoja, jotta Vuosaaren maine paranisi.

Tuo alue tunnettiin aikoinaan Mustalahtena, ja Mustalahdeksi yhä kutsutaan alueen edustalla sijaitsevaa Itämeren pikku pohjukkaa. Se on mitä tavallisin suomalainen paikannimi.

Helsingin kaupungin markkinointitahot ja uuden alueen rakennuttajat näkivät kuitenkin Mustalahden nimessä ongelman ja uudessa nimessä mahdollisuuksia vaikka mihin. Mustalahti voisi nimenä vahvistaa käsitystä siitä, että Itä-Helsinki on maahanmuuttajineen kaikkineen tosiaankin musta, eikä mustuudella myydä Itä-Helsingistä asuntoja pelokkaille varakkaille.

Kaupunki tai rakennuttajat eivät tietenkään olisi tervehtineet ilolla tilannetta, jossa uuden alueen nimi vahingossakaan voisi edistää minkäänlaisten kielteisten tai edes potentiaalisesti riskeille alttiiden mielleyhtymien syntymistä. Näin ainakin arvioi nimistöntutkija Terhi Ainiala Helsingin Sanomien jutussa, joka julkaistiin viime lokakuussa.

Niinpä nimeksi tuli Aurinkolahti. Aurinkolahdessa on rantabulevardi, jonka varressa on muun muassa jalkahoitola ja pubi. Vuoden viimeisen päivän alkuillasta väki Aurinkorannassa lähinnä ulkoiluttaa koiria. Sellaista turvallista, hiljaista lähiöelämää avoimen ja jännittävän meren ääressä.

Oikealla meri, vasemmalla talot, keskellä Aurinkoranta, jonka istutuksiin ei koiran käy ulostaminen.

***

Ymmärrän mainiosti Aurinkolahden brändäämisen tarpeen. Se kuitenkin on johtanut varsin harvinaiseen tilanteeseen, jossa samanteemaisia nimiä on Helsingissä kahdella aivan eri puolella. Jos Aurinkolahti nimittäin olisi päädytty nimeämään joksikin muuksi, Helsingin kaikki aurinko-teemaiset nimet sijaitsisivat siellä, minne ne historiallisesti kuuluisivatkin: Puistolassa. Nyt siellä sijaitsee vain osa.

Puistolan aurinko-teemaiset nimet (siellä on tähän liittyen myös mm. Sädetie, Sädepolku ja Sädekuja sekä Vanha Aurinkomäentie, joita kävelen varmaankin joskus 2040-luvulla – jos kävelen) ovat peräisin Solbacka-nimisestä alueella sijainneesta tilasta. Erään lähteen mukaan Solbackan tila on syntynyt vuonna 1829, 188 vuotta sitten. Solbackasta ei kuitenkaan seurannut mitään kovin tunnettua jälkeä Helsingin nimistöön. Jotain nyt kuitenkin. Useampi kadunpätkä on paljon enemmän kuin mistä perusmaatila voisi koskaan unelmoida.

Solbackan tila 1800-luvulla ja kaupungin brändityöryhmä 1990-luvulla ovat yhdessä johtaneet tilanteeseen, jossa olen joutunut viime päivinä ravaamaan Itä- ja Pohjois-Helsingin välillä merkittävästi. Viimeisimmät kävelemäni kadut ovat nimittäin menneet seuraavasti: Aurinkokuja (Puistola), Aurinkolahden puistotie ja Aurinkolahdenaukio (Vuosaari), Aurinkomäenkuja, Aurinkomäenpolku, Aurinkomäentie ja Aurinkopolku (Puistola), Aurinkoranta (Vuosaari), Aurinkotie (Puistola). Seuraavaksi pitäisi vielä kävellä Aurinkotuulenkatu (Vuosaari), ja sen jälkeen matka jatkuisi vihdoin muualle.

***

Eilen kävelin alkuillasta peräkkäin päästä päähän Aurinkorannan (Vuosaari) ja Aurinkotien (Puistola). Molemmat ovat kovin kaukana Helsingin keskustasta, mutta myös keskenään hyvin erityyppisiä.

Aurinkorannan varrella on merta ja tiiviisti rakennettuja kerrostaloja. Aurinkotietä taas reunustavat aivan vastikään, vuosina 2014-2016 rakennetut kaksikerroksiset omakotitalot. Sillä suunnalla Puistolaa ajallinen kerrostuminen näkyy vahvasti: Aurinkotien vieressä sijaitsevien Aurinkomäentien ja Aurinkomäenkujan varsilla näkee peräti 1930-lukulaisia taloja, pääosin puisia.

Nämä Aurinkotien talot Puistolassa ovat ihan uusia, aikaisintaan vuonna 2014 valmistuneita. Niin on varmaan tuo asfalttikin, joka kuvasta tässä suurimman osan vie. Kadulla oli uudenvuodenaaton alkuillasta jonkinlainen pikkupoikain joukko, ja tunsin olevani epäilyttävä hiippari. Mitä tietysti olenkin. Siihen tottuu.

Puistolan aurinkoaiheisilla kaduilla aivan uusi ja melko vanha kohtaavat. Aurinkomäenkujan varressa sijaitsee muun muassa tämä vuonna 1938 valmistunut talo.

Aurinkolahden kortteleista moisia kerrostumia ei löydä. Rantaa lähinnä olevat alueet ovat valmistuneet vuosina 2002-2005, ja nyt rakennettaan metroaseman läheisyydessä sijaitsevaa Kahvikorttelia. Sitten Aurinkolahti ehkä on valmis, jos nyt mikään koskaan on.