Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.
Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.
Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.

Suomen kunnat: Föglö on valtakunta saarivaltakunnassa

Föglö

Omilla saarillaan sijaitsevat kunnat ovat aina erityisiä, ihan niin kuin saarivaltiotkin ovat. Tämä pätee myös Ahvenanmaalla, jossa saaristokuntien tunnelma on sittenkin vähän toinen kuin Ahvenanmaan pääsaarella (joka sekin on erityinen, kuten tiedämme). Sama pätee myös Föglöhön.

Ainoa keino matkustaa Föglön kuntaan on nimittäin lautalla, jolta saa mm. kahvia, pullaa ja olutta. Ei siis kai ole mikään ihme, että Föglö tuntuu ulkomaalta ulkomaalta tuntuvassa ei-ulkomaassa.

Tämä teksti on eräänlainen throwback-teksti, miksi sitä nyt sitten suomeksi kutsuisikaan. Kävimme nimittäin Ahvenanmaan matkallamme vierailemassa muutamassa kunnassa jo varastoon, ja tämä siis sattui jo heinäkuussa 2020. Tällaisen poikkeuksen olemme itsellemme suoneet, koska onhan Ahvenanmaa itsessäänkin poikkeus. Ensimmäinen näistä varastoiduista kunnista oli aakkosissa Evijärven ja Forssan välissä sijaitseva Finström, ja nyt kun tukevasti Manner-Suomessa sijaitsevasta Forssasta on tässä välissä jo raportoitu, on siis Föglön (ja hieman myöhemmin Getan) vuoro ennen kuin pääsemme blogissamme etenemään H-kirjaimeen.

***

Valtaosa Föglöhön kulkevista maakravuista – laskemme itsemme sellaisiksi – saapuu kuntaan Svinön lauttarannasta lähtevällä lautalla. Niin mekin. Muita varten Föglössä on tietenkin vierasvenesatama, kuten vähän kaikissa paikoissa Ahvenanmaalla on. Tunnelma on tietenkin merellinen, saapui saarelle sitten miten tahansa.

Myös auton olisi saattanut ottaa M/S Skarvenin kyytiin, mutta se olisi maksanut tarpeettomasti. Siksi vaatimaton vuokra-automme jäi Lumparlandin kunnan puolelle Svinön parkkipaikalle. Lauttamatkan toisessa päässä, Föglön keskuskylässä Degerbyssä, tunnelma oli sopivasti resorttinen. Muutaman sadan metrin kävelymatka satamasta Tingsvägeniä pitkin, ja saavuimme majapaikkaamme, Enigheteniin. Kyseessä on vanha kestikievari, joka on tarjonnut majoituspalveluja vajaan 400 vuoden ajan.

Gästhem Enighetenin rakennukset ovat sikäli vanhoja, että lattiakin on kallellaan. Siksikin kyse oli fantastisesta ja tunnelmallisesta majapaikasta.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen erikseen mainita, että Föglössä on kaikki kovin idyllistä. On lauttaranta, sen vieressä sijaitseva Föglön hyvin kotikutoinen kotiseutumuseo (jonka kaikki informaatio on pelkästään ruotsiksi, mitä joku suomenkielinen jannu vieraskirjassa suuresti paheksui, mutta unohti samalla sen, että museo oli ilmainen ja kylänvanhimpien talkoovoimin pystyttämä), K-kauppa Föglöbutiken ja Föglöbutikenin vierestä vuokrattavat yksinkertaiset ja hienot mustat polkupyörät.

Olemme saapuneet Föglön Degerbyhyn.
Tällaista (upeaa) kamaa on Föglön kotiseutumuseossa.

Nyt tietysti elettiin heinäkuuta, Suomen kukkeinta turistikautta, ja satuimme käymään Föglössä juuri silloin. Ilman muuta kesä ja sen tuomat turistivirrat lisäävät idyllisyyden ja eloisuuden tuntua. Silti Föglö on juuri niin pieni kunta, että kun vähän siirtyy sivuun pääreiteiltä, niin kovin hiljaista on.

***

Koska autoa ei ollut ja kuntaa piti laajemmin päästä näkemään, vuokrasimme pyörät jo mainitun Föglöbutikenin viereisestä telineestä. Niillä sitten poljimme läpi Degerön saaren Sonnbodalandetin puolelle ja sieltä edelleen Östersockneniin ja Hastersbodaan. Olimme polkeneet 15,5 kilometriä kohti itää, ja siellä kävimme uimassa ja sen jälkeen luontopolulla, kuten asiaan kuuluu.

Näin alkaa matka Degerbystä itään.
Matkan varrella näimme esimerkiksi lampaita Sommarön kylässä.
Hastersbodan luontopolulla oli myös miltei valmiiksi rakennettu frisbeegolfkenttä. Ahvenanmaa on alkanut brändätä itseään frisbeegolffareiden paratiisiksi, ja kenttiä on vähän kaikkialla. Täällä jos missä on mahdollista harhaheittää kiekkonsa Itämereen.

Sitten lähdimme polkemaan takaisin. Jo menomatkalla näkemämme kahvilaan opastava kyltti autiossa risteyksessä herätti siinä määrin mielenkiinnon, että päätimme lähteä polkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, sivuun reitiltä, kohti Näversholmaa. Näversholmavägenin varrella olikin omakotitalo, jonka pihassa pari kahvilan pöytää, eikä ristin sielua missään. Kunnes omakotitalosta saapuu iloinen teini, jolta tilasimme kahvia ja – mitäpä muutakaan kuin – ahvenanmaalaista pannukakkua.

Juuri tätä on Ahvenanmaa: ihan missä tahansa vastaan voi tulla kyltti kahvilaan, ja melkein poikkeuksetta sitä kannattaa seurata. Sitten saa kahvia.

Ja pannukakkua.

Palatessamme koukkasimme vielä Föglön kirkon kautta. Se on keskiaikainen kivikirkko, joita Ahvenanmaalla piisaa. Sisään emme menneet, sillä vaikutti siltä, että paikassa vietettiin häitä. Tämä oli ihan säällinen ratkaisu, vaikka lienee joskus käynyt selväksi, etten varsinaisesti ole ammattikehtaaja. Vanhan Nyt-liitteen toimittajana olisin sietänyt ehkä vartin, ellen sitten olisi ehtinyt siinä ajassa siedättyä.

Hieno kirkko.
Hieno puhelinkoppi kirkon ja Degerbyn välisellä taipaleella.

***

Nyt Föglön-retkestä on kulunut jo yli vuosi, ja toinenkin korona-ajan matkailukesä on jo kääntynyt lopuilleen (tai on oikeastaan jo ohi, ikävä kyllä). Ehkä Föglöstä saa eniten irti, kun siellä käy kesällä, mutta kyllähän jollain oudolla tavalla ahvenanmaalaiskuntien marraskuu myös kiinnostaisi. Kyllä tämä touhumme saattaa vielä meidät sellaiseenkin ajaa, mutta katsotaan nyt.

Seuraavaksi Kaikki nämä kadut matkaa Ahvenanmaan pohjoisimpaan kuntaan Getaan, mutta sitä ennen tämä teksti päättyy. Kas näin.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.

Suomen kunnat, Ahvenanmaa-spesiaali: Finström on Ahvenanmaan ytimessä

Finströmin vaakuna – Wikipedia
Finström

Ahvenanmaalla kaikki muu on pienempää paitsi itsehallinnon taso. Tämä käy selväksi esimerkiksi siitä, että on olemassa sellainenkin puolivirallinen entiteetti kuin Pohjois-Ahvenanmaa. Tuon seudun kiistaton keskus on noin 1300 asukkaan Godby, joka sijaitsee vain 15 kilometrin päässä maakunnan pääkaupungista Maarianhaminasta.

Sellaista se vain on Ahvenanmaalla. Maakunnan sallimissa rajoissa kaikki muuttuu jo vartin ajomatkan aikana.

Mainittu Godbyn taajama on Finströmin kunnan keskus, ja Finströmin kunta on tämän tekstin aiheena.

***

Me vierailimme Finströmissä heinäkuussa 2020 osana Ahvenanmaan-matkaamme. Teimme siis Ahvenanmaan tapauksessa pienen poikkeuksen sääntöihin ja kävimme muutamassa kunnassa varastoon, jottei kotimme ja Ahvenanmaan välissä sijaitseva meri pääsisi suotta muodostumaan tolkuttomaksi hidasteeksi. Finström oli näistä varastoiduista kunnista ensimmäinen. Ahvenanmaa koostuu edelleen 16 kunnasta – sekin tekee maakunnasta hyvin erilaisen kuin Manner-Suomesta. Näistä kunnista monella lienee suurelle yleisölle aika tuntematon nimi. Finström kuuluu selvästi tähän joukkoon.

Kukapa normaali ihminen muistaisikaan nimeltä kaikkia Ahvenanmaan kuntia? Toinen syy Finströmin tuntemattomuudelle on tietenkin se, että sen keskustaajama tottelee eri nimeä. Finströmkään ei silti ole lainkaan vailla ansioita. Se on Ahvenanmaalle keskeinen kunta. Se on Ahvenanmaan ytimessä – niin sijainniltaan kuin muutenkin.

Edellisen Ahvenanmaa-kunnan, Eckerön, majapaikan pitäjä kertoi olevansa Finströmistä kotoisin. Hänen ykkösvinkkinsä kuntaan oli Finströmin kirkko, joka on kuulemma Ahvenanmaan hienoin. Niinpä suuntasimme Eckeröstä suoraan Pyhän Mikaelin kirkolle, joka osoittautuikin maineensa veroiseksi.

Finströmin kirkon pihamaalla on Frans Petter von Knorringin patsas. Von Knorring toimi 1800-luvulla Finströmin kirkkoherrana, hän ehdotti kaupungin perustamista Ahvenanmaalle, häntä pidetään Ahvenanmaan koululaitoksen isänä ja hän perusti Ahvenanmaan ensimmäisen sanomalehden, Ålandin. Se ilmestyi viiden numeron verran vuonna 1868, mutta Ahvenanmaan ohut sivistyneistö ei riittänyt ylläpitämään julkaisua silloin pidempään. Von Knorringin mukaan on nimetty Godbyn taajaman pääkatu – hyvästä syystä.
Perin koristeellinen kirkko myös sisältäpäin katsottuna.

Jo ajomatkalla kävi selväksi, että Finström ei ole mikä tahansa kunta. Matkalla kirkolle yhdessä kyltissä luki, että näkötorni. Menimme tutkimaan asiaa, ja kuljimme miellyttävää luontopolkua pitkin puisen tornin juurelle. Ei hassumpaa. Eikä myöskään merta näköpiirissä, vaikka asiaa päästiin ihan yläviistosta katsomaan. Ahvenanmaa tuntui kokonaiselta mantereelta (kuten aika usein – merta pitää saarella usein mennä erikseen katsomaan).

Ei vettä eikä rantaa, mutta hieno näkymä silti.

Toinen ajomatkalla silmiin sattunut kyltti kertoi, että niin kuin Tukholmassa ja Tallinnassa, myös Finströmissä on Fotografiska, nimittäin Ålands Fotografiska Museum. Sillä ei ole virolaisen tai ruotsalaisen kaimansa kanssa tekemistä, mutta ei tämäkään ole mikään normaali museo. Pikemminkin päinvastoin.

Museo toimii Pålsbölen kylässä vanhassa koulurakennuksessa, ja sen pääjehu on paikallinen monitoimimies, Ruotsista muutama vuosikymmen sitten Ahvenanmaalle muuttanut Olle Strömberg. Hän tapaa antaa vieraille intensiivisen parin tunnin henkilökohtaisen esittelykierroksen museon kalustokokoelmiin, emmekä mekään jääneet tästä kierroksesta paitsi. Kokoelmat ovat järisyttävät. Museosta löytyy esimerkiksi Maarianhaminan raviradan vanha maalikamera, Dagens Nyheterin olympiakisoissa käyttämiä laitteita sekä Fritiof Nansenin kamera, joka oli mukana myös hänen kuuluisalla Pohjoisnavan-tutkimusretkellään 1893-1896.

Tämänkirjoittanut pääsi samaan valokuvaan museonjohtaja Olle Strömbergin kanssa. Olle on Ahvenanmaalla todellinen hahmo. Hän on muuttanut saarelle aikoinaan Ruotsista ja on pyörittänyt yhdessä vaimonsa Benitan kanssa museota vuodesta 2001, ja tuossa museossa on peräti 12 000 esinettä. Lisäksi Olle on tehnyt klovnikeikkoja ja kykenee sanojensa mukaan yhä ajamaan sellaisella pellejen käyttämällä pienoispolkupyörällä. Tämän kuvan ottaminen oli hänen ideansa.

Lisäksi Finströmin maaseudulla on Markusbölen jalkapallostadion, vanha Idrottsföreningen Finströms Kamraternan kotikenttä, jolla nykyisin pelaa kolmosdivisioonan FC Åland. Västanträskin kylässä taas on Ahvenanmaan kuuluisin omenamehumesta, Grannas. Ja kun keskustaajama Godbytä lähestyy pohjoisesta suunnasta, vastaan tulee Ahvenanmaan ykkösvientituotteen, Stallhagen-oluen viihtyisä panimoravintola.

Tämä on Markusbölen stadion.
Grannasin omenaviljelmien yhteydessä on perin viihtyisä kahvila.

***

Lisäksi Finströmissä on se keskustaajama, vireä Godby, josta jo koko tämän puintini aloitin. Godbyssä on iso S-market, iso K-Supermarket (Mattssons), liuta muita kaupallisia palveluita sekä Ålands Idrottscenter, jossa on urheiluhalli, uimahalli ja hostelli. Tuo hostelli toimi Finströmin-tukikohtanamme, ja yöpymisen hintaan kuului myös seuraavan päivän uinti (ja miten mahtavaa olikaan pelokkaan koronakevään päätteeksi uida kilometri Godbyn kloorivedessä).

Taajamanäkymä Godbyssä.
Von Knorringsvägen – nimetty suurmies Frans Petter von Knorringin mukaan – on Godbyn pääkatu. Godby puolestaan on liikennemerkkiensä perusteella vähän kulahtanut taajama, kuten Ahvenanmaalle joskus on tyypillistä.

Godbyn keskustaajamasta saa hyvän käsityksen kävelemällä paikallisen luontopolun, Godbyrundanin, joka kulkee mukavasti Godbyn taajaman reunamilla ja läpi Godby Arboretumin. Kävelyn päätteeksi voi mennä kahville ja pannukakulle Uffe på Berget -kahvilaan, jonka yhteydessä on näkötorni, Finströmin toinen. Tornista näkee Färjsundetille ja sen ylittävälle sillalle, joka valmistui jo vuonna 1937. Salmea pitkin kulkee myös Finströmin ja Saltvikin kunnanraja.

Uffe på Berget -kahvilan tyköä voi katsoa Finströmistä Saltvikin puolelle, yli Färjsundetin sillan.

***

Ahvenanmaalla on jo pidempään suunniteltu kuntareformia – onhan 16 kuntaa aika järjetön määrä moisella itsehallintoalueella. Ajatuksena on, että kuntia olisi tulevaisuudessa neljä: Maarianhamina, Etelä-Ahvenanmaa, Pohjois-Ahvenanmaa ja Ahvenanmaan saaristo. Vaikka Finströmin kunta lakkaisikin rytäkässä olemasta, ainakin Godby olisi itseoikeutetusti Pohjois-Ahvenanmaan kuntakeskus.

Lopputuloksena olisi, että ainakin nähtävää olisi tässä uudessa Pohjois-Ahvenanmaan kunnassa aivan järjetön määrä. Jo nykyinen Finström on melkoinen sammio. Fuusiokunnassa olisi kaiken finströmiläisen nähtävän lisäksi Getan rantakalliomuodostelmat luolineen, Kastelholman linna (Sund) ja Bomarsundin linnoitus (Sund) – kaikki Ahvenanmaan ykkösnähtävyyksiä. Näihin palaamme ”vähän” myöhemmin.

Suomen kunnat: Pohjalaisella Evijärvellä on itseään kuuluisammat naapurit

Evijärven vaakuna – Wikipedia
Evijärvi

Suomen kuntia kiertäessämme emme vielä kertaakaan ole joutuneet tilanteeseen, jossa paikkakunnalta ei kerta kaikkiaan olisi löytynyt mitään yöpymispaikkaa. Evijärvellä se kuitenkin oli lähempänä kuin koskaan aiemmin. Ilman asiain yleistä laitaa – siis koronapandemiaa – mitään ongelmaa ei varmaankaan olisi ollut. Helmikuun alussa vuonna 2021 kävi kuitenkin selväksi, että korona on hiljentänyt valmiiksi hiljaiset hiljaisten kuntien yöpymispaikat täysin äänettömiksi. Ei ole hautajais- eikä häävieraita. On vain yksittäisiä sekopäitä, kuten me, ja heitäkin kovin harvassa. Evijärvellä on asukkaita runsaat 2400, eikä paikkakuntaa tunneta talviturismistaan.

Ensimmäinen yritys majapaikaksi oli Evijärven kirkonkylässä sijaitseva Hotelli-ravintola TuuHet. Vesiperän veti. Sähköpostitiedusteluun vastattiin, ettei hotelli nyt palvele, koska ketään ei käy. Hotellista ystävällisesti ehdotettiin naapurikunnassa Lappajärvellä sijaitsevaa kylpylähotelli Kivitippua, mutta se ei tietenkään käynyt meille. Järvillä on eroa: Lappajärvi ei ole Evijärvi.

Hotelli-ravintola TuuHet oli helmikuun alussa pelkkä ravintola Tuu-Het ja avoinna vain arkisin lounasaikaan.

Toinen yritys olisi tarjonnut todellista eksotiikkaa. Paikallisten innokkaiden talkoovoimin rakentama Uittomieskämppä sijaitsee kohdassa, jossa Välijoki laskee Evijärveen. Kämpässä voi pitää kokouksia ja tupailtoja, ja siellä voisi myös yöpyä kerrossängyissä huokeaan hintaan. Vaan ei. Korona-aikana ei tupailtoja järjestetä, joten Uittomieskämppää ei ole pidetty lämpimänä viikkokausiin. Tästä syystä kämppää pitäisi lämmittää pari päivää, että hirret alkaisivat varata lämpöä ja homma toimisi. Ystävällisessä sähköpostivastauksessa ehdotettiin majapaikan kysymistä TuuHetistä. Sitähän olimme jo kokeilleet.

Yksi leirintäaluekin Evijärvellä olisi, pikku mökkeineen, mutta se palvelee vain kesäisin.

Lopulta AirBnb:stä löytyi Evijärven pohjoisrannalla sijaitseva mökki. Valitsimme sen, koska emme voineet muutakaan. Hinta oli vähän harmillinen, mutta Evijärvelle päästäkseen on oltava valmis kaikenlaiseen.

Majapaikkana toimi hirsimökki.

***

Suomen kunnat ovat usein tuntemattomia, ja sitä on myös Evijärvi. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnan äärimmäisessä nurkassa kohtalaisen kaukana suuremmista asutuskeskuksista. Lähin edes jonkinlaisen maakuntakeskuksen mitat täyttävä kaupunki on Pietarsaari, ja sekin vajaan 60 kilometrin päässä kielirajan takana.

Evijärvi jää helposti välitilaan, jossa naapurikunnat ovat selvästi sitä tunnetumpia. Etelänaapurina on jo mainittu Lappajärvi, kunta, jolle nimin antanut järvi on syntynyt meteoriitin pudottua maahan (siitä myös kylpylähotellin nimi Kivitippu). Lounainen naapurikunta on puukkojunkkareistaan ja lakeuksistaan tunnettu Kauhava. Pohjoisen suunnassa taas on Kruunupyyn ja Pedersören kaltaisia erittäin ruotsinkielisiä erikoisuuksia. Evijärven rooliksi jää tässä kokonaisuudessa olla oman maakuntansa tuntematon reunakunta vähän samaan tapaan kuin Soini samaisen maakunnan itälaidalla. (Siellä en muuten ole koskaan käynyt.)

Evijärven kirkon ympäristössä sijaitseva hautausmaa on varsin nätti. Hautausmaat usein ovat.

Rajan takaa Evijärvi on kuitenkin imenyt vaikutteita. Kunnan nykyisten asukkaiden tausta on toisaalta alueelle vaeltaneissa savolaisissa, toisaalta ruotsinkielisissä, joiden asutus ulottui rannikolta Evijärven erämaamaisemiin asti. Se oli keskiajalla Pietarsaaren suurpitäjän takamaita. Ruotsinkielinen asutus on jättänyt Evijärveen jälkensä lähinnä joihinkin sukunimiin ja siihen tosiasiaan, että ruotsinkielisten osuus kunnassa on 1,9 prosenttia asukkaista. Se on puolitoista prosenttiyksikköä enemmän kuin tämänkaltaisissa suomenkielisen alueen kunnissa yleensä.

Toinen mainittava rajantakainen vaikute liittyy siihen, että Evijärvi kuuluu yhdessä yli kuusi kertaa suuremman naapurinsa Kauhavan kanssa samaan sote-kuntayhtymään. Kuntayhtymän nimi on Kaksineuvoinen. Nyt heidän suuri projektinsa on jakaa koronarokotuksia kahden jäsenkuntansa varsin iäkkäälle väestölle.

***

Evijärven keskustaajamassa, siis kirkonkylällä, on hiljaista. Mitäpä muuta voisi odottaa. Likipitäen ainoa paikka, jossa voi havainnoida ihmisten liikettä, on S-marketin parkkipaikka ja S-marketin sisätilat. Mutta vain lähes ainoa.

Evijärven keskusta on hiljainen, oli koronaa tai ei.

Läheisellä Evijärven kunnantalolla nimittäin oli tänä helmikuun alun hiljaisena lauantaina vipinää. Meitä kunnantalolle kutsui talon kellarissa sijiatseva näyttelytila. Kunnantalon ovessa kuitenkin oli lappu: vältä kaikkea kunnantalolla asiointia. Me teimme työtä käskettyä ja jäimme kieltämättä hieman erikoisennäköisesti kuikuilemaan läpi kunnantalon lasiovien. Kuikuilu oli erityisen kiusallista siksi, että oven takaa meidät huomattiin. Me lähdimme luikkimaan tiehemme tästä kiusallisesta hetkestä otettuamme nopeasti kuvan kunnantalon pihalla sijaitsevasta Uittomiespatsaasta.

”Kasva puu / kulje puu / anna voimaas uittajalles”, kertoo Uittomiespatsaan jalusta Evijärven kunnantalon pihalla.

Kun kävelimme poispäin, joku evijärveläisoletettu tuli kunnantalon ovesta ulos katselemaan peräämme. Me emme enää katsoneet taaksepäin vaan poistuimme paikalta.

Muilta osin Evijärven kirkonkylä on, no, tyypillinen suomalainen kirkonkylä. Siellä on kirkko – joskin vähän itse kaupallisen ytimen ulkopuolella – sekä pitsaa ja kebabia myyvä ravintola, muutamia muita liikerakennuksia, terveyskeskus ja rivi- ja omakotitaloja.

Melkein mikään muu ei ollutkaan auki.

Ihan vähän kirkonkylän ulkopuolella, kantatien 63 toisella puolella sijaitsee Evijärven nuorisoseura, seudun legendaarinen tanssipaikka, jonne nuorisolaiset kokoontuivat naapurikunnista asti. Lauantaina helmikuussa 2021 ei ollut luvassa iltatansseja. Nuorisoseura odottaa epidemian päättymistä siinä missä kaikki muutkin.

Evijärven nuorisoseuralta on joskus voinut ostaa myös eväitä juhlinnan tueksi. Nyt on toisin.

***

Majapaikkamme sijaitsi kunnan pohjoisosissa lähellä Inan kylää. Inan kylän vanhimmat talot ovat tiettävästi ruotsinkielisiä – ruotsinkielisen Pohjanmaan maakunnan rajalle on Inan kylästä vain kilomterin verran.

Majapaikassamme pääsimme saunomaan pimeydessä (jännittävää ja jopa eksoottista) ja syömään majapaikan pitäjän paikalle jättämiä grillimaustettuja perunalastuja valmiiksi avatusta pussista (kiinnostavaa).

Mökin rannasta olisi päässyt kävelemään Evijärven jäälle.

Sunnuntaina ajoimme takaisin Helsinkiin. Paluumatkalla pyrimme näkemään Evijärven ainoan valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön, Jokikylässä sijaitsevan Lassilan taloryhmän. Ajoimme kyllä ihan oikeaa tietä mutta kohteen ohi sitä näkemättä. Ensi kerralla sitten!

Suomen kunnat: Eurajoki tunnetaan ydinvoimastaan, mutta eihän sitä näe

Kuvahaun tulos: eurajoki vaakuna
Eurajoki

Jääkiekon miesten liigassa pelaavan Rauman Lukon pelaajien rinnassa on 1980-luvusta alkaen ollut Teollisuuden Voiman (TVO) mainos. Se koostuu kahdesta TVO:n logosta ja niiden lisäksi Lukon logon päällä lepäävästä tekstistä. YDINVOIMA. (Katso kuvia vaikka täällä.) Se on kieltämättä hassu mainos: kaksi kertaa firman nimi, ja lisäksi pölkkykirjaimilla kirjailtu firman päätuote. Vaan onpa se myös näemmä jäänyt mieleen.

Mainoksessa viitataan tietysti Olkiluodon ydinvoimalaan, joka sijaitsee Rauman pohjoisessa naapurikunnassa Eurajoella. Se oli seuraava kuntamatkakohde, jossa kävimme tammikuun puolessavälissä – samassa yhteydessä kuin Eurassa. Ydinvoimala taitaa sangen kiistattomasti olla Eurajoen kunnan tunnetuin asia. Jopa siinä määrin, että nykyajassa kiinni oleva heraldikko voisi piirtää vaakunaan salamasymboleita.

Matkasimme Eurajoelle siis kovin ydinvoimaodotuksin. Osoittautui, että ydinvoima on Eurajoella sittenkin sivuosassa tiettyjä pikku poikkeuksia lukuun ottamatta.

***

Saavuimme Eurajoelle autolla naapurikunta Eurasta, jossa viimeisimpänä kohteena olimme vierailleet Panelian taajamassa. Ajoimme talvista ja mutkaista ja luokitukseltaan nelinumeroista pikkutietä ensin yli kunnanrajan, sitten keskustaajaman läpi ja lopulta Eurajoen eteläosassa sijaitsevaan Lapijoen kylään, jossa majapaikkamme sijaitsi. Radio Suomessa soi, lauantai-iltapäivä kun oli, Poppikoulu, ohjelma, jonka ideana on, että kaksi keskenään kisailevaa kuulijaa (melkein poikkeuksetta miehiä) vastaavat pop-aiheisiin kysymyksiin puhelimessa. Siten Eurajoki liittyi jatkoksi niiden paikkojen joukkoon, joihin päässäni liittyy Poppikoulu-assosiaatio.

Lapijoen kylä oli sinänsä oikeinkin idyllinen. Kylän ykkösnähtävyys on Lapinjoen ylittävä museosilta, joka on rakennettu vuonna 1883. Täälläpäin todella riittää näitä inventoituja rakennetun kulttuuriympäristön kohteita.

Lapijoen museosilta on toissa vuosisadalta kivistä kasattu.

Eurajoen keskustaajama taas on, no, tiedätte varmaan: tavallinen suomalaisen kunnan keskustaajama. Ei siis mitenkään hassumpi, mutta ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Kirkko ei ole yhtä hieno kuin Eurassa. Yksi Eurajoen keskustaajaman merkittävimmistä nähtävyyksistä on sen vesitorni. (Vesitorneja tietenkin on ihan kaikkialla, joten tämä ehkä kertoo Eurajoen keskustaajamasta jotain.) Vesitorni on kuitenkin erityinen siksi, että sen sisällä on Suomen ensimmäinen Foucault’n heiluri. Tällainen heiluri osoittaa maapallon pyörimisliikkeen akselinsa ympäri. (Lukekaa toki Wikipediasta lisää.)

Eurajoen vesitorni kohoaa, kuten vesitornit tapaavat keskustaajamissa kohota.

Eurajoen keskustaajamassa mainostettiin myös Eurajoen Lätkän U22-joukkueen ottelua, tai siis olisi voitu mainostaa, jos jotain mainostettavaa olisi ollut. Elämmehän korona-aikaa. Mainos kuitenkin kiinnitti huomion, sillä se sisälsi seuran logo, kovin aggressiivisen ravun jääkiekkomaila saksissaan.

Kieltämättä hieno logo.
Kuvahaun tulos: eurajoki vaakuna
Eurajoen vaakuna ennen vuotta 2017.

Rapu on kuitenkin Eurajoelle merkittävä symboli. Eurajoen vanhassa vaakunassa nimittäin rapu pitää saksissaan loppunsa kohtaavaa nahkiaista. Nyt vaakuna on käytössä ainoastaan kotiseutuvaakunana, ja syynä on mikäpä muukaan kuin kuntaliitos. Porin kupeessa sijaitseva Luvian kunta yhdistyi Eurajokeen vuonna 2017, ja siinä missä vanha Eurajoki antoi kunnalle nimensä, vanha Luvia antoi vaakunansa. Kuten Satakunnan Kansa -lehti vuonna 2016 kertoi, ”Uusi Eurajoki hylkäsi rapunahkiaisen ja valitsi kuunarin”.

Luvian kirkonkylä on aivan mukiinmenevä taajama, jossa kirkko on mäen päällä, kuten tapoihin kuuluu, ja kaupalliset palvelut ovat vanhalla merenrannalla tai suorastaan merenpohjassa. Koska sitä Eurajoki on hyvin suurilta osin aiemmin ollut, merenpohjaa.

Luvian kirkko on minusta hienompi kuin Eurajoen kirkko.

Eurajoen hienoin rakennus on kuitenkin Carl Ludwig Engelin piirtämä Vuojoen kartanon päärakennus vuodelta 1836. Empirekauden vaikuttavimpia kartanorakennuskokonaisuuksia Suomessa, sanoo Museovirasto. Uskon heitä.

Vuojoen kartano on pala suurta maailmaa maaseudun keskellä.

***

Eurajoen tunnetuin asia on kuitenkin ydinvoimala, ja sen takia Eurajoki näkyy kokoaan (runsaat 10 000 asukasta) enemmän valtakunnallisissa uutisissa. Olkiluotoon on parhaillaan valmistumassa kolmas yksikkö, ja siitä tarinasta lienee moni kuullut. Alun perin uuden ydinvoimalaitoksen oli tarkoitus valmistua vuonna 2009, ja tämänhetkisen arvion mukaan valmista olisi vuonna 2022.

Koronan takia Olkiluodon vierailukeskus oli kokonaan suljettu, mutta halusimme kuitenkin nähdä tästä suuresta nähtävyydestä edes vilauksen. Jouduimme pettymään. Runsaat kaksi kilometriä ennen pääkallopaikkaa vastassa oli puomi ja sen vieressä valvomo, eikä pidemmälle ollut asiaa.

Joitain ydinvoiman, tai uuden ydinvoimalan rakentamisen, merkkejä Eurajoella kuitenkin saattoi nähdä. Vastaan tuli pari autoa Puolan kilvissä. Kun ydinvoimala-alueen portti lähestyi, tien laidassa levittäytyi suuri määrä parakkikyliä, keikkatyöntekijöiden asumuksiksi nousseita. Ja kun saavutimme valvomon edustalla sijainneen kääntöpaikan ja tutkailimme paikallista infotaulua, joka kertoi faktoja ydinvoimalasta, ohi käveli kolme puolaa keskenään puhunutta mörssäriä, minne lie bodaamaan matkalla.¨

Ja kun kääntöpaikka oli nähty, jatkoimme matkaa. Sähköä täältä ainakin maailmalle lähtee, siitä kertoi läheinen pelto.

Sähkö kulkee maailmalle.

Suomen kunnat: Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Kuvahaun tulos: euran vaakuna
Eura

Lounais-Suomesta melko isot osat ovat olleet itselleni perinteisesti vieraita, vaikka sillä suunnalla on myös sukunimeäni kantava kaupunki. Ei kuitenkaan mennä siihen nyt. Mennään sen sijaan Euraan, ensimmäiseen satakuntalaiseen vierailukohteeseemme.

Minulla ei ollut Eurasta oikein minkään tason mielikuvaa ennen matkaa edeltänyttä internetperehtymistä. Nopeasti osoittautui, että Eura on niitä Suomen kätkettyjä helmiä, jotka tavallisesti tyytyy ohittamaan olankohautuksella. On kuvaavaa, että kun matkustaa vaikkapa bussilla Raumalle Huittisten kautta, bussi käy kyllä kääntymässä Euran keskustaajamassa, S-marketin ja Tokmannin koristeleman masentavan joutomaakentän (Euran tori) laidalla, linja-autoasemaksi kutsutun tönön edustalla. Bussimatkustajat katsovat ikkunasta ulos ja voivat todeta, että tässä sitä ollaan missä tahansa päin Suomea.

Taas yksi Tokmanni.

Ei mikään kunta silti typisty keskustaajamansa masentavimpaan osaseen, eikä etenkään Eura. Kuntahan nimittäin on varsinainen historian aarreaitta. Euran tunnettu historia ulottuu toissa vuosituhannelle, ja teollisuutta kunnan alueella on ollut yhtäjaksoisesti yli 300 vuoden ajan. Asutusta Euran alueella on ollut jo 7000 vuotta sitten.

***

Jotta voi nähdä menneisyyteen, on kuitenkin katsottava nykyisyyttä. Miltä Eura näyttää vuoden 2021 tammikuussa, kun maailmanlaajuinen pandemia on riehunut pian kokonaisen vuoden ajan?

No, Eura näyttää kieltämättä tavalliselta suomalaiselta kunnalta. Euran keskustaajaman pääkatuja ovat Eurajokea myötäilevä, linjaukseltaan kovin vanha Eurantie ja sen kanssa risteävä Satakunnankatu, jonka varteen ovat keskittyneet tärkeimmät Euran kaupalliset palvelut. Ehkäpä Satakunnankatua voisi kutsua keskustaajaman pääkaduksi, ihan vain sillä perusteella, että se on koristeltu jouluvaloin – vielä tammikuun puolessavälissä, jolloin jouluvalojen loiste vaikuttaa kieltämättä himmentyneeltä vaikkei oikeasti ole.

Neljän kirjaimen jouluvalot Satakunnankadulla.

Liikerakennukset on roiskittu Satakunnankadun varteen väljästi, kuten suomalaisissa keskustaajamissa on tapana. Mutta liikkeitä joka tapauksessa on sangen runsaasti ja tyhjää liiketilaa silmämääräisesti arvioituna tavanomaista vähemmän. Liikkeistä kenties yllättävin on ranskalaistyyliseltä vaikuttava mutta kreikkalaisesti nimetty viinibaari-ravintola Agora. Emme uskaltautuneet sisään, sillä pelkäsimme ulkopuolisina herättävämme paheksuntaa. Euran ravintolakentän ykkösnimi taitaa kuitenkin olla italialainen ja italialaisten pitämä Trattoria La Mia Bella, joka vaikuttaa yhdeltä koko Satakunnan pidetyimmistä ravintoloista. Ajomatkalla syödyt einespatongit olivat ehkä virhe, mutta tässä vinkki kaikille meitä viisaammille.

Euran keskusta sijaitsee valtatien 12 eteläpuolella, mutta kirkko, pappila ja Euran pirtti pohjoispuolella. Kokonaisuus muodostaa yhden Euran yhteensä seitsemästä valtakunnallisesti arvokkaasta rakennetusta kulttuuriympäristöstä, eli niin kutsutusta RKY-kohteesta. Kirkko on Josef Stenbäckin suunnittelema, valmistunut vuonna 1898 ja hieno. Pappila sijaitsee koivukujan päässä hieman pohjoisempana ja on hieno. Myös Euran pirtti on hieno ja paikoin erikoisen jyrkkäkattoinen entinen nuorisoseurantalo, joka edustaa kansallisromanttista jugendia. 1960-luvulla toiminta pirtissä oli lakannut ja koko rakennus oli hilkulla tulla myydyksi Helsingin Seurasaareen. Näin ei kuitenkaan lopulta käynyt, ja niin kuljimme Euran Pirtin seiniä myötäillen noin 12 asteen pakkasessa kuulaana perjantai-iltana vuonna 2021.

Tämän talon ikkunoita en välittäisi pestä.
Euran kirkon on suunnitellut Josef Stenbäck, jonka myöhempiin luomuksiin kuuluvat muun muassa Kauhavan kirkko – hieno sekin.

***

Me ylitimme Euran kunnanrajan valtatiellä 12 Huittisten suunnasta. Ensivaikutelma Eurasta on totta puhuen teollinen, ja se ilmenee melkein heti rajan jälkeen. Vastaan nimittäin tulee kuuluisan puutarhatuote- ja kompostibrändin pääkonttori. Kukapa meistä ei joskus olisi nähnyt Biolanin multasäkkiä lojumassa tavaroiden kasaamiseen tarkoitetussa paikassa. Ne multasäkit on saatettu maailmaan täällä.

Pian vastaan tulee myös pienempää teollisuutta, kuten hyvin useissa kunnissa on tapana. Euralla ja teollisuudella on kuitenkin erityinen yhteys, joka on kestänyt satoja vuosia. Se nähdäkseen on mentävä Kauttuan kylään – valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö sekin, ja hyvästä syystä. Kauttuan ruukki aloitti toimintansa vuonna 1698. Paperia Eurajoen rannassa aivan Pyhäjärven tuntumassa alettiin valmistaa vuonna 1906, ja sitä valmistetaan siellä edelleen.

Kauttuan Ruukinpuistossa Sepäntien varressa pääväri on punainen.

Paperitehdas on tavallaan todellinen rumilus, mutta toisaalta ei alkuunkaan. Kauttua on edelleen elävä teollisuusyhdyskunta, jossa ruukinpuiston puutalot ja kivinen päärakennus, nykyinen Kauttuan klubi, yhdistyvät Alvar Aallon suunnittelemiin 1900-luvun rakennuksiin, kuten Terassitaloon ja Jokisaunaan. Tämä kaikki taas yhdistyy siihen paperitehtaaseen, joka kosken reunalla kohoaa. Tämä tekee Kauttuasta museokohteen, joka ei ole pelkkä museokohde – vähän kuin Olympiastadion Helsingissä, vaikka vertaus ontuukin.

Näkymä Kauttuan Ruukinpuistosta kohti modernimpaa teollisuutta.
Kauttuan Ruukinpuistossa Eurajoki kulkee koskena.

Teollista historiaa on Kauttuan lisäksi myös kunnan pohjoisosassa Panelian kylässä. Sekin on RKY-kohde, joka siirtyi osaksi Euraa, kun Kiukaisten kunta lakkasi olemasta vuoden 2009 alusta. Kuten kaikki merkittävät Euran kohteet, myös Panelia sijaitsee Eurajoen rannalla. Paneliankosken voimalaitos on perustettu vuonna 1921, kun taas rivimylly kosken rannalla on peräisin 1850-luvun puolivälistä. Ja jos mikään muu ei olisikaan historiallista, niin yllättävän monessa Suomen taajamassa on vanha osuusmeijeri. Niin myös Paneliassa.

Panelian kylänraittia.

Mutta Panelian vanhin ihmisen tekemä asia on kuitenkin vanhempi kuin näistä yksikään, ja juuri tämän mittaluokan historia tekee Eurasta – ja myös siihen liitetystä Kiukaisista ja hieman myös naapurikunnista – erityisen.

***

Paneliassa sijaitsee nimittäin Kuninkaanhauta, joka on kiviröykkiö. Sen ovat kasanneet ihmiset joskus, mutta kukaan ei tiedä, milloin tarkalleen. Kyse on joka tapauksessa hiidenkiukaasta, eli Skandinavian pronssikauden röykkiöhaudasta. Skandinavian pronssikausi sijoittuu noin vuosille 1700-500 ennen ajanlaskun alkua.

Voi siis olla niin, että ihmiset ovat kasanneet kiviä isoksi röykkiöksi hautapaikalle satakuntalaisessa perinnemaisemassa samaan aikaan, kun lähi-idässä keksittiin aakkoset.

Kuninkaanhauta on Suomen suurin hiidenkiuas, ja pohjoismaidenkin suurimpia.

Tässä kuvassa näkyy jotain tosi vanhaa huomattavasti uudemmasta liikkuvasta autosta hätäisesti kuvattuna.

Eurassa inhimillinen historia asettuu perspektiiviinsä. Kunnan alueella on tutkittu reilusti toistatuhatta muinaista hautapaikkaa, ja enimmäkseen ne ovat olleet peräisin myöhäiseltä rautakaudelta. Tunnetuimmat näistä hautapaikoista lienevät Luistarissa ja aivan Euran keskustassa Käräjämäellä. Eurassa parhaan johdatuksen aiheeseen saa Esihistorian opastuskeskuksessa Nauravassa lohikäärmeessä, jonka näyttely oli kuin olikin avoinna – kiitos Satakunnan keskimääräistä paremman koronatilanteen.

Erään tutkitun haudan vainajan nimi on popularisoitu Euran emännäksi. Hänen hautansa löydettiin Luistarista 1960-luvulla, ja se on ajoitettu 1000-luvun ensimmäiselle vuosisadalle. Arkeologisten kaivausten perusteella on luotu jopa Euran emännän asu – sellaista käytti jopa presidentti Tarja Halonen itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2001.

Esihistorian opastuskeskus Naurava lohikäärme sijaitsee tässä rakennuksessa.

***

Voimme siis todeta, että Eura on jännittävä kunta ja kiistämättömästi matkan arvoinen. En tiedä, olenko se vain minä, mutta tuntuu, että Euran esihistoriallinen ja historiallinen merkitys ei aina ole saanut sellaista huomiota kuin se ehkä ansaitsisi. Joka tapauksessa naapurikunta Rauma pitää tätä nykyä sisällään – kun Lapin kunta on liitetty mukaan – jopa kaksi Unesco-kohdetta. Euran kohteet on helppo ohittaa matkalla Suomen kenties kuuluisimpaan vanhaankaupunkiin.

Jättäkäämme kuitenkin kutsumatta Euraa Rauman kehyskunnaksi. Lähestykäämme asiaa pikemminkin niin, että Rauma oli tukevasti merenpohjaa, kun Eurassa jo hypisteltiin arabialaisia kolikoita. Se oli kansainvälistä rautakautista viikinkimeininkiä siellä, missä nyt nousevat paperitehdas, Tokmanni ja Pintoksen naulatehdas. Maailma menee eteenpäin.

Euran urheilutalokin nousee, ja siellä kävimme kahvilla. Joku muu olisi varmasti tuon rakennuksen seinässä olevan tekstin asemoinut toisella tavalla.

Suomen kunnat: Espoossa kirjastotkin nimetään kauppakeskusten mukaan

Espoon vaakuna – Wikipedia
Espoo

Espoo on kummallinen, useiden osakeskusten ja moottoriväylien muodostama rihmasto, josta olen ollut tietoinen niin pitkään kuin muistan. Kun olin lapsi, moni perhetuttu asui siellä, ja kun olin vielä enemmän lapsi, asuin siellä itsekin. Ne olivat elämäni viisi ensimmäistä kuukautta, mutta en tietysti muista niistä itse mitään.

Muistan kuitenkin kyläilyt, muistan Merituulentien, muistan Kehä I:n, muistan Länsiväylän, muistan Tapiolan Esson, muistan sen nurmimaiseman Tapiolan kupeessa, muistan Suomenojan. Lisäksi minulla oli jo lapsena henkilöasiakirja, joka kertoi syntymäpaikkani.

Tästä syystä kävi myös niin, että kun innostuin seuraamaan jääkiekkoa Lillehammerin olympialaisten jälkeen, suosikkijoukkueekseni SM-liigassa valikoitui Kiekko-Espoo. En koskaan päässyt näkemään liigajääkiekkoa Matinkylän nyttemmin jo purettuun jäähalliin, mutta jännitin pelejä katsomalla niitä teksti-tv:stä ja kuuntelemalla Radio Suomen kiekkokierrokselta. Järvenpäässä muut tekivät valintansa Jokerien ja TPS:n välillä (näistä kahdesta pidin enemmän Jokereista).

Kiekko-Espoon pelit – ja muut yleisötapahtumat – ovat tauolla, mutta seuran nimikko-olutta oli myynnissä tapiolalaisessa ruokakaupassa.

Aikuisena Espoo on ollut minulle sekä tuttu että vieras ja – pakko myöntää – koko lailla mitäänsanomaton Helsingin lähiöiden kokoelma. Silti Espoossa on edelleen jotain hyvin outoa. Espoo pakenee määritelmiä.

***

Kaikissa kunnissa on omat erityispiirteensä, mutta Espoossa ne erityispiirteet ovat jo melkein ainutlaatuisia. Suomen kuntia voi luokitella monin tavoin, vaikkapa niiden luonteen mukaan. On keskuskaupunkeja (niin Helsinki kuin maakuntakeskuksetkin), muut kaupungit, maaseutumaiset kunnat, keskuspaikkojen kehyskunnat ja keskuspaikkojen lähellä sijaitsevat jonkintyyppiset satelliittikaupungit. Sitten ovat kaksi Helsingin rajanaapuria, Espoo ja Vantaa. Niille ei löydy tästä maasta vertaa. Niillä on omassa kategoriassaan vain toisensa.

Tästä kaksikosta Espoo on asukasluvultaan suurempi, koko Suomen toiseksi suurin. Espoossa asukkaita oli tämän vuoden kesäkuun lopussa 291 086. Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, onko Suomen kakkoskaupunki Tampere vai Turku. Tämä sai jotkut espoolaiset älähtämään – Espoohan on ilmiselvästi Suomen kakkoskaupunki, johan tilastotkin sen kertovat!

Jos ajatellaan, että kaupunki merkitsee itsestään kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa, kuten Suomessa virallisesti on, asiassa ei ole epäselvyyksiä: Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Suomen ympäristökeskus kuitenkin käyttää luokitusta, jossa tilastoidaan kaupunkiseutuja. Ne koostuvat keskustaajamasta, lähitaajamista ja lievealueista. Keskustaajama on sellainen paikka, jossa on vähintään 15 000 asukasta ja joka ei ole kaupunkiseudun lähitaajama. Tällaisia keskustaajamia on Suomessa 34 kappaletta. Niistä ylivoimaisesti suurin on Helsinki. Kakkosena tulee Tampere. Kolmantena Turku. Sitten tulee Oulu. Espoota ei näy missään.

Syynä on, että Espoo on tässä luokituksessa osa Helsinkiä, osa Helsingin keskustaajamaa.

Tältä näyttää Helsingin keskustaajama Otaniemen ja Tapiolan välissä.

Tässä blogissa me kuitenkin lähestymme kaupunkeja suomalaisen kaupunki- ja kuntakäsityksen näkökulmasta. Silloin Espoo on kaupunkinimitystä itsestään käyttävä kunta, joka on ihan valtava ja ihan erikoinen. Siitä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin tähän tuntuu mielekkäältä kirjoittaa.

Lähtekäämme siis matkalle Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkinimitystä itsestään käyttävään kuntaan!

***

Matka kohti Helsingin länsinaapuria alkoi perjantaina työpäivän jälkeen. 700 metrin kävely Sörnäisten metroasemalle ja siitä metrojunan kyytiin. Rajan ylitimme Koivusaaren ja Keilaniemen välisellä merenalaisella osuudella. Perille Tapiolaan saavuimme muutamaa minuuttia rajan ylittämisen jälkeen. Enontekiöllekin kuljimme isoimman osan matkaa kiskoja pitkin, mutta yöjuna ja vuokra-auto on vähän eri kuin metrojuna ja liukuportaat. Muitakin mittakaavaeroja on.

Tapiola on sävyltään vaalea keskus, ja se käy selväksi jo metroaseman futuristisen kalvakassa valossa. Liukuportaita reunustavat vaaleanlasiset seinät, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että näissä uusissa metroasemissa tosiaan on jotain epäpaikkamaista (epäpaikan määritelmästä englanniksi: katso Wikipediasta).es

Saavuimme Espooseen.

Kolmien liukuportaiden jälkeen vuorossa oli hetkinen kävelyä bussiterminaalin läpi, ja sen jälkeen kävelyä kauppakeskus Ainoan läpi. Kauppakeskuksesta saavuimme tuuliseen ja viileään ulkoilmaan Tapionaukion laidalle, jonka toisella laidalla sijaitsi myös kohteemme, Tapiola Garden -hotelli.

Näin sitten oltiin keskellä yhtä Suomen kansallismaisemista. Tapiolan puutarhakaupunki on erityisesimerkki sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta, ja alue kokonaisuudessaan on yksi Espoon niistä 11 kohteesta, joka on päässyt mukaan kansallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle.

Tapiola Garden -hotelli on Aarne Ervin suunnittelema, samoin kuin hotellihuoneen parvekkeelta näkynyt Tapiolan uimahalli (jossa tosin ei ole uitu vuosikausiin mutta joka on juuri päätetty kunnostaa), Tapiolan 13-kerroksinen keskustorni ja Suomen vanhin kauppakeskus Heikintori.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta: edessä Tapiolaan rakennettu, kovassa käytössä ollut luistinrata, taustalla parhaillaan käyttökelvoton Tapiolan uimahalli.

Tapiolan ideana oli luoda ihan oma kaupunkimainen keskustansa, jos ei nyt haastamaan Helsinkiä niin jollain lailla tuomaan mukaan oikeasti pikkukaupunkimaisia elementtejä. Niitä Tapiolassa on: keskusta on käytännössä kokonaisuudessaan kävelyaluetta, ja kahviloita ja ravintoloita on edelleen kivijalassa, vaikka Ainoa-kauppakeskus on ehkä muita Tapiolan kauppaliikkeitä hiljentänytkin.

Heikintori on yhä pystyssä, kuuluisine keltaisine sisäkattoineen, mutta eloisaksi kauppakeskusta ei enää voi kehua.

Mutta koska Tapiola on Espoossa, niin puutarhakaupunkikin on tarkoitettu, sitten kuitenkin, nautittavaksi etenkin auton ikkunasta.

Älä käy kansallismaisemaan kävellen.

***

Espoon yhdyskuntarakenne koostuu viidestä kaupunkikeskuksesta, jotka ovat itsessään eräänlaisia pikkukaupunkeja. Tapiolan lisäksi näitä keskuksia ovat Leppävaara, Matinkylä, Espoonlahti ja Espoon keskus. Sen lisäksi on sellaisia pienempiä keskittymiä, kuten Niittykumpu, Olari, Otaniemi, Keilaniemi, Kalajärvi, Kauklahti, Suurpelto, Soukka ja useita muitakin. Lisäksi on maaseutua ja erämaata, joka on keskittynyt vähän Keski-Espooseen ja erityisen paljon kunnan pohjoisosiin, jossa sijaitsee myös Nuuksion kansallispuisto.

Espoo on aakkosjärjestyksessä ensimmäinen kunta, jossa joutui oikein tosissaan valitsemaan, missä vierailee. Aikaa oli yksi viikonloppu, mutta suorituspaineita ei haluttu ottaa. Moni Espoon kuuluisimmista nähtävyyksistä oli joko suljettu koronan takia (WeeGee-näyttelykeskus ja EMMA-museo) tai kaukana (Nuuksio), joten päädyimme keskittymään muuhun. Mistä Espoo oikeasti tunnetaan? Mitä Espoosta tulee mieleen? Mitä Espoossa tehdään? Mielikuvissa siellä ennen muuta asutaan. Sitähän Espoossa tosiaan tekee melkein 300 000 ihmistä. Se on hirvittävän suuri määrä kunnassa, jolla ei ole yhtä ydintä. Siksi menimme sinne, missä näitä espoolaisia kaiketi voisi nähdä – koronaturvallisuus huomioiden tietenkin. Emme ehtineet vierailla kaikkialla, mutta kaupunkikeskuksista Tapiolan lisäksi Leppävaarassa, Espoon keskuksessa ja Matinkylässä kuitenkin.

Espoon kaupunkikeskuksiin ovat keskittyneet kunnan tärkeimmät palvelut. Kussakin kaupunkikeskuksessa on lisäksi kauppakeskus. Tapiolassa se on tätä nykyä Ainoa, Leppävaarassa Sello, Espoon keskuksessa Entresse ja Matinkylässä Iso Omena. Näissä paikoissa ilmenee espoolainen urbaanius. Niissä näkee ihmisiä kuljeskelemassa ja viettämässä aikaa, istumassa kulkuväylien varsien kahviloissa – kuin kaduilla konsanaan.

Elämää espoolaisessa kaupunkiympäristössä.

Kauppakeskukset ovat Espoossa niin merkittäviä, että ne tuntuvat espoolaisessa puheessa joskus suorastaan korvaavan kaupunginosan nimiä. Olen kuullut espoolaisten kertovan, kuinka he matkustavat bussilla tai metrolla ”omenaan”, kun itse varmaankin sanoisin meneväni Matinkylään (tai sitten se on vain täsmentävä määre, tiedäpä häntä, en ole paikallinen, mutta etenkin metroaseman kutsuminen ”omenaksi” on ihan vain hämmentävää). Espoossa on myös laaja kirjastoverkko, mutta sellaisia asioita kuin ”Leppävaaran kirjasto”, ”Matinkylän kirjasto” tai ”Espoon keskuksen kirjasto” ei ole olemassa. Ne ovat tietenkin – espoolaisesti – Sellon kirjasto, Ison Omenan kirjasto ja Entressen kirjasto. En usko, että Helsinki ikimaailmassa nimeäisi kirjastojaan näin, vaikka ne sattuisivatkin muuttamaan Rediin, Triplaan, Forumiin tai Malmin Novaan.

Tämä ei ole Leppävaaran kirjasto.

***

Kauppakeskusten ulkopuolella espoolainen kaupunkitila on rakenteellisesti pätevää mutta kävelijälle usein viheliäistä. Tapiolan kävelykeskusta muodostaa poikkeuksen. Sen sijaan esimerkiksi Matinkylässä ja Leppävaarassa on molemmissa tiiviisti rakennettuja kortteleita, joiden hivenen sieluttomat talot rajautuvat katuun ja joiden kivijalassa on liiketilaa. Mutta näiden erehdyttävästi kävelyalueilta näyttävien tilojen keskeltä voi kulkea vaikkapa viisi kaistaa autotietä, kuten on asian laita esimerkiksi Matinkylän Piispansillalla. Piispansillalla viheliäisyyden kruunaa se, että kävelijä ei yleensä pääse suorinta tietä perille – Piispansillalla on Ison Omenan pääsisäänkäynnin pohjoispuolella jopa 260 metrin etäisyys suojateiden välissä. Välissä on toki yksi alikulku, mutta sinne päästäkseen pitää kävellä taas vähän lisää.

Näyttää erehdyttävästi kävelyalueelta, sisältää viisikaistaisen autotien. Edellinen suojatie on noin 250 metriä takanapäin.

Ei kuitenkaan ole syytä vaipua täyteen synkkyyteen! Espoostakin nimittäin löytyy historiallisia kerrostumia, jotka kuitenkin ovat piilossa. Ihmekös tuo. Sotien jälkeen vuonna 1950 Espoossa oli vajaat 23 000 asukasta, vähän vähemmän kuin Hollolassa nykyään ja alle kahdestoistaosa nykyisestä asukasluvusta. 200 000 asukkaan raja meni rikki vasta 1990-luvun lopulla. Nyt asukkaita on jo 100 000 enemmän kuin tuolloin. Tässä jytkytyksessä ei ole mikään ihme, että historia hukkuu. Esimerkiksi Albergan kartano on jäänyt jännittävästi puristukseen modernin rakentamisen ja Kehä I:n jylyn väliin.

Albergan kartanon taustalla näkyy tyypillistä kehätienvarren toimistotilaa.

Espoon hienoin historiallinen kohde on kuitenkin se paikka, josta koko Espoo sai alkunsa: Espoonjoen varressa, Espoon keskuksen lähellä sijaitseva Espoon tuomiokirkko, joka on valmistunut vuonna 1490. Sen vieressä sijaitseva hautausmaa kertoo alueen hyvin ruotsinkielisestä historiasta: hautakivien nimet ovat enimmäkseen sellaisia kuin Olin, Skogberg, Lönnqvist, Björklund… Nykyään espoolaisista 7,3 prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään, mikä tekee kunnasta edelleen heittämällä virallisesti kaksikielisen.

Espoon tuomiokirkko, Kirkonmäki, Espoonjoki ja sen rantamilla kulkenut historiallinen Suuri Rantatie (joka yhdisti Turun Viipuriin) näyttävät edelleen siltä, että alueella on ollut asutusta pitkään.

Espoon tuomiokirkko on yksi Uudenmaan 13 säilyneestä keskiaikaisesta kivikirkosta. Kun se valmistui 1400-luvun lopussa, Helsingin kaupungista ei ollut vielä aavistustakaan.
Suuri rantatie, eli Kuninkaantie, kulki Espoonjoen pohjoista rantaa pitkin (kuvassa vasemmalla).

***

Espoon Kirkonmäki ei ehkä edusta nykyistä espoolaista stereotypiaa, johon liittyy kova ostovoima, autoilu, korkea diplomi-insinöörityyppinen koulutus ja ne kauppakeskukset. Tätä stereotypiaa eivät edusta myöskään Espoon valtavat elementtitalolähiöt esimerkiksi Suvelassa Espoon keskuksen kupeessa tai Matinkylässä. Talot ovat pääkaupunkiseutulaisessakin vertailussa valtavia, ja Suvelan tapauksessa usein myös huonokuntoisia.

Suvelassa on tunnelmaa.
Matinkylän vanhempaa osaa hallitsevat suuret 1970-luvun elementtitalot.

Espoossa on Suomen suurimpia tuloeroja, eikä ihme, sillä myös Suomen kaikkein pienituloisin postinumeroalue on siellä. Ei kuitenkaan ole kyse suurista elementtitalolähiöistä. Niiden sijaan kyseessä on postinumeroalue, jossa stereotyyppisiä, ostovoimaisia tulevaisuuden espoolaisia koulitaan: Otaniemi. Opiskelijat ovat vähätuloisia kaikkialla, mutta Espoossa he ovat saaneet oman sopukkansa, jossa muita asukkaita on kovin vähän. Klassinen kampusalue siis.

Sieltä minäkin aloitin matkani. Espoolaista minusta ei kuitenkaan tullut, sillä muutimme Järvenpäähän viisi kuukautta myöhemmin. Servin Maijan tien päässä Espoo on muuttunut paljon vähemmän kuin muualla – tämä paikka näytti todennäköisesti hyvin samankaltaiselta 36 vuotta sitten, mitä nyt puut ovat kasvaneet.

Ensimmäinen kotitaloni, Servin Maijan tie 12.

Tällainen vuosikymmenten pysyvyys ei ole espoolaisessa kaupunkirakenteessa itsestäänselvää. Sangen todennäköistä on, että seuraavien 36 vuoden aikana kaikki on täälläkin toisin. Sellaista se on Espoossa.

Vastarannalla Helsinki. Helsingin takia Espoo on nykyään sellainen kuin on, yli 12 kertaa niin suuri kuin 70 vuotta sitten.

Suomen kunnat: Enontekiö – käsi kunnaksi

Enontekiön vaakuna – Wikipedia
Enontekiö

Enontekiö on muodoltaan varmasti tutuimpia kuntia, joita tämä maa päällään kantaa. Suomihan on, kuten tunnettua, ääriviivoiltaan erittäin persoonallisen muotoinen maa. Siis kirjaimellisesti. Maa muistuttaa persoonaa senmuotoisena kuin tapaamme persoonan käsittää. Tämän persoonan käsi muodostuu solisluuhun asti yhdestä kunnasta. Se kunta on Enontekiö.

Enontekiön mittakaava on valtava. Matka kunnan laidalta toiselle – Kilpisjärveltä Norjan rajalta Kittilän rajalle Raattaman kylän tuntumaan – on autolla (tai miksei myös teitä pitkin kontaten) 240 kilometriä. Se on aika lailla sama matka kuin Helsingistä Poriin, mutta selvästi heikompilaatuista tietä pitkin. Eikä matkan varrella ole edes Forssaa.

Enontekiö on yksi Suomen kaksikielisistä kunnista. Kunnan toinen virallinen kieli on pohjoissaame.

Enontekiö on monella tavalla käsittämätön kunta eteläisestä perspektiivistä katsottuna. Se on karu, kaunis, tarunhohtoinen ja Suomen toiseksi tyhjin. Mielenkiintoa lisää se, että kunta on kahden muun maan, Norjan ja Ruotsin, välittömässä vaikutuspiirissä. Enontekiö on toinen Suomen niistä kunnista, jotka rajautuvat kahteen eri ulkomaahan. Toinen on Inari, joka rajautuu Norjaan ja Venäjään.

Nämä kaikki Enontekiön erityisyydet konkretisoituvat selvimmin kunnan tunnetuimmassa kylässä Kilpisjärvellä. Se on monilla mittapuilla todella etäinen paikka. Kilpisjärvellä on Suomen lyhin kasvukausi. Juhannuksena tapaa olla maassa lunta.

***

Me saavuimme Kilpisjärvelle torstai-iltapäivänä 29. lokakuuta. Olimme ajaneet paikalle Rovaniemeltä ihan vähän Ylitornion mutta etenkin Pellon, Kolarin ja Muonion kuntien kautta. Ajomatkan taianomaisimpia hetkiä oli jollain selittämättömällä tavalla Enontekiön kunnanrajan ylittäminen. Ensin kaksikielinen kunnanrajasta kertova kyltti (Enontekiö on pohjoissaameksi Eanodat), sitten heti Sonkamuotkan metsäinen kylä. Samanlaista toiseen maailmaan saapumisen tunnelmaa ei koe Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Eikä aikaakaan, kun valtatien 21, E8-tien, sula pinta muuttui lumiseksi kuin luoteislappilaisen taikaiskun voimasta.

Sen jälkeen edessä oli vielä runsaat 160 kilometriä tuntureita, tasankoja ja palsasoita, ja lopulta sitten saavuimme perille. Sellaisia tosiaan ovat Enontekiön etäisyydet. Saimme majapaikkamme avaimen kulahtaneesta ravintolatilasta. Koska elettiin lokakuun loppua, syysruskasesonki oli ohi mutta talvikausi vasta kaukana edessä, joten viina- ja pilsneripulloista notkuneista ravintolahyllyistä ei myyty mitään (ei kyllä kysyttykään). Avaimen antaneen ja maksun vastaanottaneen henkilökunnan edustajan lisäksi muita ihmisiä emme tässä parhaat päivänsä nähneessä paritalomökkikylässä ensimmäisenä iltana kohdanneetkaan.

Majapaikkamme nimi oli Majatalo Haltinmaa, joka totta puhuen koostui useista majataloista. Yhdessä niistä majoituimme.

Mutta kun tuli pimeää, näimme heti revontulia. Kilpisjärvelle saapuminen oli yhdistelmä kaurismäkeläisyyttä ja Visit Lapland -promootiovideota.

Hetken levähdettyämme astuimme ensi kertaa ulos, ja heti kävi näin.

***

Kokoisekseen kyläksi Kilpisjärvi on täynnä palveluita. On valikoimaltaan ja kooltaankin pientä tavarataloa vastaava K-market Kilpishalli, on Alko, on urheilukauppa nimeltä Sportbutikk, on Neste-huoltoasema. Tästä palveluvalikoimasta ei jäisi juuri mitään jäljelle, jos Norjan raja ei olisi kylän vieressä tai jos Norjan hintataso ei olisi niin selvästi suomalaista korkeampi. Kilpisjärven päivittäispalvelut toimivatkin kahdella kielellä: suomeksi ja norjaksi. K-market Kilpishallin lihatiskin mainosteksteissä peräti pelkästään norjaksi.

Vi er her for deg, akkurat nå.

Jos saapuu muualta Suomesta, Kilpisjärvi tosiaankin on sekä sijainniltaan että tunnelmaltaan etäinen paikka. Saanan rinteiltä alas tähyillessään voi tulkita olevansa kaukana. Onhan Kilpisjärveltä myös Enontekiön keskustaajamaan Hettaan 170 kilometrin matka. Jopa Tromssa, 70 000 asukkaan maakuntakeskus Pohjois-Norjassa, on noin kymmenen kilometriä lähempänä.

Näkymä Norjaan.

Ehkä on kuitenkin syytä murtaa myytti. Kun katsoo maailmaa valtakunnan rajat unohtavin silmin, niin nähdä voi sen tosiasian, että Kilpisjärvi ei tosiasiassa ole edes suomalaisten kylien mittapuulla mitenkään äärimmäisen etäinen. Merenrantaan ja Yykeänperän (Skibotn) taajamaan Norjan puolella on 50 kilometrin matka, Lapissa kovin vähäinen. Muutenkin vuonoisilla merenrannoilla Norjan puolella on aivan eri tavalla elämää ja yhdyskuntia kuin enimmäkseen erittäin tyhjässä Pohjois-Suomessa. Ne yhdyskunnat elättävät myös Kilpisjärven ruoan, alkoholin ja urheilutavaroiden myyntitoimintaa.

Kilpisjärven kylä todellakin on pieni mutta Saana sitäkin suurempi.

Mutta kun me lähdimme Kilpisjärveltä, emme lähteneet lähelle, kiitos myös koronan sulkemien valtakunnanrajojen. Lähdimme kauas, keskustaajamaan.

Kun olimme taittaneet matkaa kymmenisen kilometriä kohti Hettaa, kohtasimme tämän nähtävyyden: Suomen maanteiden korkeimman kohdan (565 metriä). Mahtaa siinä olla paikalle ajavilla norjalaisilla naureskelemista! Suomen litteys on vain hyväksyttävä. Korkeammalle ei tieverkkomme yllä.

***

Jos Kilpisjärvi on täysi turistiresortti norjalaisine päivittäisvieraineen ja alle kaksisataapäisine vakiasukkaineen, Enontekiön kunnan keskuspaikka Hetta on toista maata. Se on perinteinen suomalainen nauhataajama, jossa keskuskadun, tai tien, varrelle ovat keskittyneet kaikki palvelut. Kauppa, kirjasto, kunnantalo, koulut, kirkko. Tuo pääkatu on nimeltään Ounastie läheisen Ounasjärven ja sen eteläpuolella sijaitsevan Ounastunturin mukaan. Ounasjärvestä alkaa Ounasjoki, joka laskee noin 300 kilometriä etelämpänä Rovaniemellä Kemijokeen. Ounasjoki siis tavallaan yhdistää Ounastunturin (Enontekiöllä) ja Ounasvaaran (Rovaniemellä). Molemmat kohtalaisen tunnettuja nyppylöitä.

Hetan pääkatu Ounastie on varmasti joskus ollut viehättävämpikin näky kuin marraskuun toisen päivän aamuna, maanantaina vuonna 2020.

Myös Hetta tarjoaa kokoonsa nähden runsaasti majapaikkoja ja turistipalveluita – olemmehan yhä Lapissa. Sekin Hettaa ja Kilpisjärveä yhdistää, että kaupallisia palveluita tarjotaan norjaksi – 80 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Koutokeinon pikkukaupunki Norjan puolella, yksi Saamenmaan tärkeimmistä keskuspaikoista. Luontokohteet eivät ehkä ole yhtä äärimmäisiä kuin Kilpisjärvellä, mutta niitäkin on. Innokkaimmat askeltajat lähtevät täältä kulkemaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa kohti, Hetta-Pallas-reitille. Meille riitti lumikenkäily Jyppyrä-nimisen vaaran huipulle, mistä näkymät Ounasjärvelle olivat kyllä erinomaisen hienot.

Ounasjärvi Jyppyrän rinteiltä nähtynä.

Hetassa sijaitsee myös Tunturi-Lapin luontokeskus, joka oli avoinna myös marraskuun alkupäivinä, joskin vain arkisin. Lähtöpäivänä kävimme tutkimassa keskuksen tarjonnan: erinomaisen saamelaismuseon näyttelyn, pienen museokaupan ja kahvila-ravintolan. Kohtalaisen vähän olen sitäkään tullut ajatelleeksi, miten saamelaisten liikkuva elämä on näillä main häiriintynyt Suomen ja Norjan välisen rajan aitaamisesta. Yhtäkkiä ei käynytkään merenrannalle jutaminen.

Tunturi-Lapin luontokeskus perehdyttää saamelaisuuteen.

Kun saksalaiset lähtivät Lapista, myös Hetta poltettiin maan tasalle vuonna 1944. Siksi rakennuskanta on pitkälti juuri sitä, mitä lappilaisista taajamista tapaa löytää. Mäen päällä sijaitseva Enontekiön kirkko on kuitenkin upea ilmestys. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1952, ja se on rakennettu suurilta osin yhdysvaltalaisten luterilaisten kirkkojen lahjoitusten turvin. Kirkko koostuu itse kirkosta ja 30 metriä korkeasta erillisestä kellotornista. Kirkkoa ja kellotornia yhdistää katos.

Enontekiön kirkko kurottaa Hetan kylässä korkeimmalle.

Enontekiön kappeliseurakunnan keskuskirkko siirtyi Hettaan Ruotsin rajalta Palojoensuun kylästä, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä. Enontekiön kunnan kylien välinen hierarkia olisi varmasti kovin toisenlainen, jos kirkko olisi jäänyt Palojoensuuhun. Ehkä Hetassa ei olisi mitään.

***

Enontekiö on pinta-alaltaan niin suuri, että väkimäärältään vähäisetkin paikat saavat enemmän merkitystä kuin muuten saisivat. Nytkin viivyimme sentään kunnassa neljä yötä, pidempään kuin missään muussa kunnassa tähän mennessä. Ja jatkaakin olisi varmasti voinut: Ruotsin rajalla sijaitsevassa Kaaresuvannossa näkyi olevan kiinnostavia anniskelupalveluita ja joen toisella puolen rajantakainen Kaaresuvannon vastine Karesuando. Ruotsi olisi kuitenkin jäänyt kokematta (tietänette, miksi), ja yökerho Palaveri tai Rajabaari-ravintolakin (ne näkyivät auton ikkunasta) olisivat olleet näinä aikoina liikaa.

Enontekiö oli hyvällä tavalla varsin äärimmäinen kokemus. Seuraava vuorossa oleva kunta tarjoaakin jotain hyvin päinvastaista. Enontekiö on Suomen toiseksi tyhjin (asukastiheydeltään) mutta Espoo Suomen toiseksi suurin (asukasluvultaan). Odotamme jännityksellä.