Ulosmenoteitä

Kun aloin kävellä näitä Helsingin katuja, ajattelin jossain kohtaa, että niin kutsuttujen moottoriväylien ja merkittävien pitkien pääkatujen kulkeminen ottaa epäilemättä aikansa. Ottaahan se, tietenkin, mutta esimerkiksi Helsingin moottoriväyläskenen ulkopuolisen katuverkon pisin katu Mannerheimintie ei esimerkiksi ole kuin 5,5 kilometriä pitkä. Se ei totta puhuen ole kovin paljon, eikä se vie ikuisuutta. (Mikä vie?) Mannerheimintien jatkeena oleva Hämeenlinnanväylä on toki vähän pidempi Helsingin puolella sijaitsevalta osuudeltaan, mutta sekin vain vähän yli kuusi kilometriä.

Kuuden kilometrin juoksulenkki ei esimerkiksi ole järin pitkä. Sitten on ihmisiä, jotka kävelevät iso kantolasti selässään jossain jumalan selän takaisessa Urho Kekkosen erämaassa päivän aikana monin verroin.

Minä olen nyt kävellyt Hämeenlinnanväylän päästä päähän (tavallaan – tästä pian tarkemmin) ja pian sen jälkeen kävellyt päästä päähän myös Hämeentien. Nämä kulkureitit sattuvat aakkosjärjestyksessä perätysten. Kulkeminen tapahtui pääsiäisen alla: palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina ja piinaviikon maanantaina. Keskellä korona-aikaista Uudenmaan eristystä siis ja edelleen erityisjärjestelyin: ilman joukkoliikenteen apua lähtöpisteeseen pääsemiseksi tai päätepisteestä poistumiseksi.

Hämeenlinnanväylä ja Hämeentie poikkeavat toisistaan monella tapaa: toinen on kävelijän näkökulmasta de facto moottoritie, toinen on korttelikaupungista alkava ja ympäröivään taajamaansa sulautuva katu. Mutta niissä on myös paljon samaa. Molempia pitkin pääsee sädettä pitkin ydintä kauemmas. Ne ovat ulosmenoteitä, joissa heijastuu eri aikojen kaupungista ulos menemisen tavat. Hämeenlinnanväylä edustaa aikaa, jolloin uskottiin autoliikenteeseen – tien linjaus syntyi joskus 1950-luvun motoristisessa suunnittelukiiassa, ja nelikaistaiseksi tie muuttui Helsingin puoleiselta osuudeltaan vuonna 1975. Hämeentie on paljon vanhempi kulkureitti: ennen vuotta 1928 se oli nimeltään Itäinen Viertotie, ja sitä ennen Tavastvägen, kuten jälleen nykyään. Vielä 1900-luvun lopulla Hämeentie oli pääasiallinen ulosmenotie esimerkiksi Lahden suuntaan, mutta nyt se on sitä alle sadan metrin matkan verran, Hermannin rantatien ja Kustaa Vaasan tien väliseltä osuudeltaan.

***

Olen jo muutamaan otteeseen saanut vastattavakseni kysymyksen siitä, miten itse asiassa aion kävellä esimerkiksi Länsi-, Hämeenlinnan-, Tuusulan- tai Lahdenväylää. Niillähän ei varsinaisesti voi kävellä, sillä käveleminen on kielletty, eikä väylän vieressä suinkaan aina kulje samansuuntaista kevyenliikenteenväylää. Tämä on totta. Hämeenlinnanväylän tapauksessa käyttökelpoista kevyenliikenteenväylää on mukavasti saatavilla, mutta silti etenkin Haagan kohdalla oli tyydyttävä lähimpään rinnakkaiseen muuhun tiehen (tässä tapauksessa esimerkiksi Nuijamiestentiehen). Aion noudattaa samaa periaatetta myös muissa vastaavissa tapauksissa. Jos itse väylällä käveleminen on esimerkiksi kieltosyistä kiellettyä, silloin kuljetaan lähintä samansuuntaista väylää niin, että kuitenkin aloitetaan väylän alusta ja päädytään sen loppuun – joko Helsingin rajalle tai luontevaan päätepisteeseen. Jos tämä edellyttää esimerkiksi Heikinlaakson tai Jakomäen peräpusikoissa kykkimistä, sitten olkoon niin.

ala-tikkurilantie.jpg

Ensimmäinen moottoriväyläsuoritus tapahtui jo kesäkuun 19. päivä vuonna 2016, siis melkein neljä vuotta sitten. Sinä päivänä Ala-Tikkurilantie näytti tältä. (Ala-Tikkurilantie on Kehä III:n se noin kilometrin mittainen osuus, joka sijaitsee Helsingin rajojen sisäpuolella.)

Hämeenlinnanväylä on minulle tietysti kohtalaisen tuttu tie – ei toki lapsuudesta asti, mutta nykyään. Tuttuus on sikäli harhaa, että tie on ollut tuttu nimenomaan autoilunopeudella tarkasteltuna. Silloin ei voi syventyä yksityiskohtiin, eikä maailma ympärillä näytä yhtä monipuoliselta. Tai no, monipuoliseksi Hämeenlinnanväylän vartta ei ehkä kaikissa tilanteissa voi kuvailla. Kyllä siinä silti sävyjä on.

Hämeenlinnanväylä alkaa Haagan ja Ruskeasuon väliseltä rajalta, Mannerheimintien, Hakamäentien ja Vihdintien risteyksestä. Eräästä näkökulmasta tähän päättyy kaupunki. Mutta maaseutu ei ala, alkaa lähiö. Vielä Kivihaan ja Etelä-Haagan kohdalla lähiö edustaa kuitenkin kaupunkimaisempaa tyyliä.

hämeenlinnanväylän alku.jpg

Vielä vilkaisu takaviistoon ennen kuin matka kohti Vantaan rajaa alkaa.

hämeenlinnanväylä kivihaka.jpg

Kivihaan asujaimistoa suojaavassa meluaidassa on suuren maailman tapaan graffiteja.

Pian ollaan kuitenkin tukevasti kaupunkimaisimmasta kaupungista ulkona. Kun rantarata on alitettu, Hämeenlinnanväylän itäpuolella avautuu Keskuspuisto, tai siis ei avaudu – tiiviistä puustosta ei oikein voi sanoa niin. Pian tosin näkökentästä katoaa koko Hämeenlinnanväylä, sillä rinnakkaisesti kulkevaa Nuijamiestentietä erottaa Hämeenlinnanväylästä mitäänsanomattomien toimistorakennusten ja jämämetsiköiden valikoima.

Myöhemmässä vaiheessa pääsen taas kulkemaan varsinaisen Hämeenlinnanväylän vartta, mutta tällöinkään moottoriliikenteen läsnäoloa ei aina hahmota. Monessa kohtaa autot kulkevat meluaidan tuolla puolen. Eivät toki aina.

hämeenlinnanväylä jalankulkijat.jpg

Kaksi jalankulkijaa lähestyy Tampereen suunnasta. Tässä kohtaa Haagan katuverkosta pääsee taas ihastelemaan moottoriväylää.

Yksi Hämeenlinnanväylän varren kevyenliikenteenväylistä on myös nimetty: se on Etelä-Kaarelan polku. Sen pätkän olin tietysti kulkenut jo aiemminkin, mutta silloin oli talvi. Nyt ei.

etelä-kaarelan polku.jpg

Etelä-Kaarelan polku silloin, kun sen kävelin: 1. helmikuuta 2018. Bussipysäkeilläkin oli sinä päivänä lunta sääreen asti, kun koko päivän oli pyryttänyt ankarasti.

Hämeenlinnanväylän kulkeminen ei tuntunut niin pitkältä kuin se oli, vaikka koko matkan ajan talutin pyörääni. Ne ohikulkijat, jotka nyt sattuivat minusta mitään ajattelemaan, todennäköisesti otaksuivat pyöräni hajonneen. Ne ohikulkijat, jotka sattuivat seuraamaan touhuani yhtään pidempään (toivottavasti harva), todennäköisesti pitivät minua ihan vain järkiheittona, tai vähintäänkin epäonnekkaana. Kenties ihmisenä, joka on matkalla jalan Myyrmäkeen epäonnisen seikkailunsa päätteeksi. Näinhän ei ollut. Kaikki oli hyvin.

Lopulta saavutin Vantaan rajan ja olin miltei kaivokselalaisen autoliikkeen pihassa. Tältä siis tuntuu merkittävästi hidastettu Helsingistä poistuminen. Tie jatkuisi kohti Tamperetta, mutta sinne asti ei olisi ollut asiaa vaikka kuinka olisin lyllertänyt. Raja muihin maakuntiin oli tuolloin kiinni ja poliisi olisi varmasti torunut, jos olisin jaksanut taittaa matkaani Hyvinkään pohjoiseen liittymään asti. En tietenkään edes yrittänyt. Poljin kiltisti kotiin ruokailemaan.

hämeenlinnanväylä kaivoksela.jpg

Menin ihan äärirajoille.

hämeenlinnanväylä kappatie.jpg

Näkymä kohti etelää Kappatien bussipysäkiltä Helsingistä, aivan Vantaan rajan tuntumasta. Olihan tässä hieman käveltävää.

***

Hämeentie sijaitsee logistisesti sikäli yksinkertaisemmassa paikassa, että saatoin jättää pyörän kotiin ja juosta Fleminginkatua ja Porthaninkatua alas Hakaniemen kauppahallin nurkalle. Tästä alkaisi jännittävä maanantai-illan elämys, käveleminen Kallion ja Sörnäisten rajalta aina Vanhaankaupunkiin asti.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Hämeentie nimi voisi olla myös jotain muuta kuin mitä se on. Helsinki olisi yhtä hyvin voinut jättää vanhat ulosmenoteiden nimensä, Läntisen Viertotien ja Itäisen Viertotien, käyttöön. Olipa Hämeentien nimeksi ehdolla 1920-luvulla myös Viipurin valtatie. Mutta nyt se sitten on Hämeentie, mikä onkin ihan hyvä ja historiallisesti pätevä nimi. Siitäkin huolimatta, että standardi-Hämeeseen johtaa Mannerheimintie, vanha Läntinen Viertotie.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, mitä tapahtuu, jos alkaa kulkea Hämeentietä pitkin Hakaniemestä poispäin kaupungista ja jatkaa vain suoraan niin pitkään kuin kykenee. Itse asiassa tämän ”kulje katulinjaa suoraan kertaakaan kääntymättä” -matkan voi aloittaa jo Simonkadulta, Annankadun risteyksestä. Ensin lasketaan alas Simonkatua, sitten Kaivokatua pitkin Kaisaniemenkadulle ja Unioninkadulle, ja edelleen Pitkällesillalle ja Siltasaarenkadulle ja siitä sitten Hämeentielle. Ensin pääsee Kurviin, sitten Vallilan ja Hermannin rajalle ja siitä edelleen Toukolan ja Kumpulan rajalle. Tällä kohtaa Hämeentie jatkaa etuoikealle, mutta suoraan jatkuu nelostien linja Kustaa Vaasan tienä ja sitten Lahdenväylänä. Uusimaa loppuu. Tulee Lahti. Kun jatkaa Heinolan jälkeen suoraan, tie muuttuu vitostieksi. Kun ei vain kerta kaikkiaan kertaakaan käänny, päätyy ohi Mikkelin, Juvan, Varkauden, Leppävirran, Kuopion, Siilinjärven, Lapinlahden, Iisalmen ja Sukevan. Lopulta vitostie siirtyy kulkemaan ohitustietä, mutta kun tarkoitus oli, ettei käännytä, niin ei käännytä. Ja näin matka Helsingin ytimestä on johtanut kaikessa hiljaisuudessa Sissikadun ja Kauppakadun risteykseen Kajaaniin.


Tästä voisi aloittaa matkan Annankadulle Helsinkiin. Myös Hämeentielle.

Edellä oleva kuvatkoon sitä, että Hämeentien nimi voisi ihan pätevästi olla myös jotain aivan muuta. Joka tapauksessa nyt ei ollut määrä ajaa saati kävellä Kajaaniin. Nyt riittäisi, että kävelisi Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin. Tämän kävelyn aikaan maailma oli sellainen – ja on edelleen – että Hämeentien eteläinen pää oli työmaa-aluetta. Hakaniemen ja Sörnäisten metroasemien välillä tunnelmaan toi  erikoisen lisän myös se, ettei yksikään kuppila, kahvila, baari tai ravintola ollut auki. Oli siis kaksinkertaisesti epätyypillistä. Katu muokkautui uudeksi, ja samalla Suomi eli poikkeusoloissa. Sosiaalista kanssakäymistä edistäviin tiloihin ei käynyt pääseminen, vaikka täällä jos missä ne ovat elimellinen osa elämää.

hämeentien alku.jpg

Baarit ovat kiinni ja Hesekin myy vain mukaan. Kuvan oikeassa laidassa minun varjoni.

Ensimmäinen selkeä muutos Hämeentien tunnelmassa tapahtuu Kurvin kohdalla tai sen jälkeen, siis Aleksis Kiven kadun ja Pääskylänkadun risteyksen kohdalla. Sillä kohtaa Hämeentie kulkee siltaa pitkin Junatien yli, ja kantakaupungin tunnelma vaihtuu laitakaupungin tunnelmaan.

hämeentie junatie.jpg

Laitakaupunkimaisempi meininki alkaa.

Seuraava tunnelmanvaihdos tapahtuu, kun Hermanni ja Vallila vaihtuvat Toukolaan ja Kumpulaan. Hämeentie ylittää Vallilanlaakson taas kerran yhtä siltaa pitkin, ja sitten siihen yhdistyvät Hermannin rantatien, 4- ja E75-teiden normaalioloissa vuolaat autovirrat.

hämeentie kustaa vaasan tie.jpg

Liikennevirtain vuolaudesta ei ollut tietoakaan Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien risteyksessä.

Sitten onkin aika kääntyä valtaväylältä pois, kohti Arabianrantaa. Laitakaupungin tuntu jatkuu, kunnes lopulta siirrytään suoraan menneeseen maailmaan. Vasemmalla näkyy Annalan huvila, oikealla Vanhankaupunginkoski. Hämeentien pohjoispään linjaus, tiukasti Vantaanjokea viistävä, antaa olettaa, että tie on kulkenut tätä linjaa pitkin iät ja ajat.

hämeentie vanhakaupunki etelään.jpg

Hämeentien pohjoispäässä jokin tuntuu vanhalta.

Täällä sijaitsi myös Helsingin alkuperäinen keskusta – siitä Vanhankaupungin kaupunginosakin on saanut nimensä. Mutta silloin Helsinki oli oikeastaan pelkkä kylä. 1640-luvulla Helsingin keskusta siirtyi parempien satamaolosuhteiden perässä nykyisille sijoilleen Vironniemelle. Minun on toisinaan vaikeaa olla spekuloimatta, millaiseksi Helsinki olisi kehittynyt, jos sen keskusta todella olisi jäänyt Toukolan takamaille. Ehkä on olemassa realistisempiakin toteutumatta jääneitä juttuja maailmassa, mutta ainahan sopii pohtia. Silloin ehkä Kampin tilalla olisi Toukola, Ullanlinnan tilalla Kumpula, Kallion tilalla Viikki, Kruununhaan tilalla Käpylä ja Koskela, Vallilan tilalla Malmi. Nykyinen Etelä-Helsinki olisi rantakallioiden värittämää röpelöistä ja osin suojeltua merenranta-aluetta, jossa olisi vauraiden ihmisten huviloita.

Kuten hyvin tiedämme, asiat eivät menneet niin. Asiat menivät näin, ja tämä ulosmenotie päättyy tähän. Joskus tässä oli vain mutka, mutta nyt pitää kääntyä. Jos haluaa Uudenmaan ulkopuolelle asti, niin vasemmalle.

hämeentien loppu.jpg

Tähän se sitten päättyi, Hämeentie, Viikintiehen.

Floorantien ihme

Pitkänäperjantaina oli tullut aivan huomaamatta kuluneeksi kahta päivää vaille kolme viikkoa siitä, kun edellisen kerran olin kävellyt katuja sillä tavoin kuin katuja tässä blogissa tavataan kävellä. Tauko ei ollut mitenkään erityisen tietoinen, niin nyt vain tapahtui. Juuri ennen tätä puolitiedostamatonta taukoa silti ehdin ajatella, että juuri nyt kävelen kuin mielipuoli. Esimerkiksi lauantaina, maaliskuun kymmenentenä, minulla oli päivällä niin kutsuttua luppoaikaa. Käytin sen matkustamalla ensin Puistolaan, sitten Hermanninmäelle, sitten Pukinmäkeen ja sitten Ala-Malmille, saldona kuusi katua. Sunnuntaina vielä kuljin kaksi, viimeisimpänä itselleni kovin tutun Fleminginkadun, minkä jälkeen olikin tavallaan aika hivenen hengähtää.

fenixinrinne.jpg

Hermanninmäki on suosikkejani Helsingin kantakaupungin uusista alueista – vain kulmakuppilat puuttuvat, vaikka Teurastamo ei kaukana olekaan. Kuva Fenixinrinteen varresta. 

Pääsiäisviikko on ollut poikkeuksellinen, sillä minulla on ollut käytettävissäni auto. Olen hyödyntänyt sitä lähinnä käydäkseni paikoissa, joihin en muuten päätyisi. Pitkänäperjantaina kävin Loviisassa (kävelemässä historiallisen alakaupungin puutalokortteleita ympäri) ja Kotkassa (tutustumassa paikalliseen koripallokulttuuriin). Menomatkalla pysähdyin Arabian kauppakeskuksen tuntumaan, sillä matkan varrelle sattuivat Flooranaukio ja Floorantie. Niistä tuli samalla ensimmäiset katukeräilykohteet, joiden luo olen saapunut henkilöautolla ajaen.

Flooranaukio ja Floorantie ovat saaneet nimensä Flooran päivän juhlasta, jota helsinkiläiset ylioppilaat tapasivat viettää 1800-luvulla viereisellä Kumtähdenkentällä. Vuonna 1848 siellä laulettiin ensi kerran Maamme-laulu, joka sittemmin nousi Suomen kansallishymniksi. Kumtähdenkentän, käytännössä puiston, keskellä pönöttää aiheesta kivinen muistomerkki.

kumtähdenkenttä.jpg

Kumtähdenkentän kunniagalleria: Runeberg, Pacius, Cygnaeus, Topelius.

Flooranaukio on käytännössä parkkipaikka Brysselinkadun ja Lontoonkadun välissä (Brysseliin ja etenkin Lontooseen liittyy muuten erinomaisen paljon enemmän muistoja kuin Brysselinkatuun ja Lontoonkatuun), mutta Floorantie on paremmasta päästä Helsingin kadunpätkiä – pientaloissakin on näillä seuduilla miellyttävän urbaani tuntu. Täysin pilvettömältä taivaalta paistanut kevätaurinko tietysti auttoi asiaa.

Arabian seutuvilla oli yllättävän paljon ihmisiä liikenteessä. Tai no, ehkä ei normaalia pyhäpäivän päiväsaikaa enempää, mutta kuitenkin niin, että vähän jokaisessa kulmassa näkyi joku. Floorantietäkään en saanut kävellä yksin – edelläni Hämeentieltä Floorantielle kääntyi vanhempi mies, tuulipuvunomaisten vaatteidensa perusteella jonkinlaisella päiväkävelyllä, ja hän loi Floorantien kylttiin katseensa kuin varmistaakseen, että suunta on oikea. Minä kävelin hänen jäljessään, mutta oli pakko jäädä kuvailemaan katukylttiä vähän tavanomaista pidemmäksi aikaa – sen verran hidasta miehen kulku oli. Joskus ihmiset sattuvat tulemaan vastaan tai pälyilemään minuun päin juuri tällaisten paljastavien toimenpiteiden, kuten katukylttien kuvailujen, hetkillä. Joskus tuntuu, että niin käy aina. Aika usein niissä tilanteissa teeskentelen tutkivani puhelimestani jotain asiaa – satunnaisen tutun osoitetta, reittiä pois tai jotain muuta sellaista. Paljastuminenhan on pahinta.

Halusin myös välttää tällaisen tilanteen:

floorantie.jpg

Kuvassa näkyvä hahmo kulki Floorantietä edelläni, vaikka olimme Hämeentien ja Floorantien risteyksessä hetkeä aiemmin samanaikaisesti. Jäin muun muassa ottamaan tämän kuvan.

Kun mies oli kävellyt muutamankymmenen metrin verran eteenpäin, minäkin uskaltauduin askeltamaan. Lopulta pääsin kadun toiseen päähän, jossa lopulta kuljin edelläni kävelleen miehen ohi ja jatkoin kulman taakse Kustaa Vaasan tielle pälyilemään – olisi nimittäin ollut huomattavasti epäluontevampaa jäädä siihen kadunpäähän seisoskelemaan, kun se mies siinä seisoskeli jo. Miehen seisoskelua en tietenkään osannut pitää mitenkään ihmeellisenä, hyvä jos edes kiinnitin asiaan huomiota. Saahan sitä nyt kaduilla maleksia. Kun sitten seisoin näköetäisyydellä Kustaa Vaasan tien varressa odottamassa, että voisin lähteä kävelemään takaisin olematta epäilyttävä, tilanne sai häkellyttävän käänteen.

Mies kaivoi laukustaan järjestelmäkameran, nosti sen silmilleen ja otti keltaisen puutalon seinässä olevasta Floorantie-Floravägen-kyltistä kuvan, katsoi kylttiä vielä hetken ja lähti sitten kävelemään takaisin kohti kadun alkua.

floorantie mies.jpg

Hän paljastui.

Tuli mieleen, että nyt varmaan pitäisi mennä juttelemaan, mutta minä en ole sutkauttelija. En edes sutkauttaja. Olisin tietysti voinut sutkautella, tai edes sutkauttaa, mutta se olisi paitsi ollut merkittävä ponnistus myös aiheuttanut molemmissa osapuolissa täysin turhaa kiusaantumista. Ehkä ärtymystäkin.

Sitä paitsi – mikä tärkeintä – tilanteen hiljainen harmonia olisi hajonnut. Se oli hyvä hetki näinkin.

floorantie kyltti.jpg

Kun mies oli mennyt, minäkin kuvasin.