Lineaarisen television takana

Pidän lineaarisesta televisiosta. Eritoten pidän uutisista. Joskus edellisessä asunnossa (jolloin televisiosta näkyi suotuisia kanavia) suoritin joinain iltoina seuraavankaltaisen ohjelmiston. Klo 18: Uutiset (TV 1). Klo 18.20: Uudenmaan uutiset (TV 1). Klo 19: Seitsemän uutiset (MTV3). Klo 19.30 TV-nytt (Yle Fem). Klo 20 Nyheterna (TV4, Ruotsi). Klo 20.30 Uutiset ja sää (moderni klassikko, TV 1). Klo 21 Aktuaalne Kaamera (ETV, Viro). Klo 22 Kymmenen uutiset (MTV3, jos jaksaa).

Uutisissa on se hyvä puoli, että niissä näkee kuvia ja kuulee kieliä eri puolilta maailmaa, paitsi tietyissä tapauksissa, kun aihevalikoima jää suppeaksi.

Mutta miksi tämä kaikki teksti lineaarisesta televisiosta? Siksi tietysti, että eilen olin siellä itsekin.

***

Sain tammikuun alussa sähköpostia toimittaja Tuulianna Tolalta, joka oli kiinnostunut tekemään erikoisesta toiminnastani, siis tästä katujen kävelemisestä, jutun Ylen TV 1:n Puoli seitsemän -ohjelmaan. Se on ohjelma, joka tulee televisiosta tavallaan sopivasti, uutislähetysten välisessä tyhjässä tilassa.

Tietysti päädyin suostumaan. Lopulta kävimme tammikuun 22:sena kävelemässä Hehkulangan Suutarilassa, Heikinlaaksontien Heikinlaaksossa ja Heikinniementien Meilahdessa. Syntyi juttu Ylen internettiin, insertti ohjelmaan ja pieni pätkä sosiaaliseen mediaan.

Hehkulanka.jpg

Toimittaja Hehkulangan päässä.

Heikinlaaksontie.jpg

Heikinlaaksossa Heikinlaaksontiellä ei jää epäselväksi, missä ollaan.

Itsensä näkeminen televisiossa on vähän hassua, jotenkin jännittävää. Vaikka olin internetistä nähnyt jutun jo edellisellä viikolla, silti lineaarisessa televisiossa vain edelleen on jotain hohtoa. Siten minutkin on päätynyt näkemään paljon useampi kuin ilman tuota juttua.

Tutkailin joutessani, että Puoli seitsemän -ohjelman Facebook-sivun julkaisu katujen kävelemisestäni on kerännyt liki 2000 reaktiota (useimmat sentään peukkuja eikä kukaan ollut painanut vihanaamaa – vielä). Tiedän, ettei ole välttämättä kovin mukavaa lukea sosiaalisesta mediasta lokaa itsestään, mutta asian luonteen vuoksi minä olin tässä tietysti onnekas. En esimerkiksi joutunut ”maalitetuksi”, sellaistakin kun on tässä maailmanajassa sattunut. Negatiivisetkin kommentit onnistuivat olemaan ihan vain huvittavia. Aihe kun oli harmiton.

Alla kooste negatiivisiksi tulkittavista kommenteista – niitä ei tosiaankaan ollut paljon. Kaikki muut kommentit olivat kivoja, ja nämäkin olivat hauskoja.

Mitä jos kuitenkin menis töihin, eikä lompsis pitkin katuja

kaikkea se joutilaisuus teettää! vähemmän viisasta, vaikka tyhmät toista väittääkin! oikeisiin töihin!, niitä kyllä löytyy!

Onneksi kaikki eivät ole Johanneksia (jonkintyyppinen apinahymiö)

Sekopäistä touhua

***

Se torstai oli kylmä päivä, lämpötila pyöri jopa -20:ssä. Helsingissä ei ole sellaiseen tottunut. Kolmannella kadulla, Meilahden Heikinniementiellä, alkoi jo oikeasti hivenen paleltaa. Takkini vetoketju onnistui hajoamaan, kaulaliinani lämmittävyysaste oli minimaalinen, toppahousujen sijaan käytin tietysti farkkuja kuin mikäkin teini, mitä myös toimittaja ällisteli, ja nenästä virtasi räkää melkeinpä norona (mikä televisiosta oli kyllä leikattu hienosti pois).

Heikinniementie meni hienoimpien kävelemieni katujen kastiin. Tienvarressa on paljon Vähä-Meilahden alueen huviloita, joilla ei alun perin edes ollut katuosoitteita, ne tulivat vasta 1970-luvulla. Heikinniementienkin nimi vahvistettiin vasta vuonna 1985.

Heikinniementie.jpg

Vähä-Meilahti vähä. Tältä näytti Heikinniementien varressa tammikuussa.

Vaikka katuja on takana nyt jo yli 500, väitän muistavani jotain melkein jokaisen kävelemisestä. Sitä olen miettinyt, miten pitkään muistan ja mitä kaikkea. Ainakin nämä kolme nyt jäivät mieleen, kun sattui tosiaan olemaan seuraa.

(Edellisen kerran olinkin ollut jutun kohteena vajaat puolitoista vuotta sitten, vuoden 2017 syyskuussa, kun Helsingin Sanomat kulki kanssani Elimäenkadun.)