Ensi kerran elämässäin Ensi linjalla (tai ainakin hyvin lähellä sitä)

E-kirjain vain jatkuu jatkumistaan. Viime viikolla pääsin Ensi-alkuisten katujen muodostaman kolmikon kimppuun. Tähän helsinkiläistrilogiaan kuuluvat Ensi linja Kalliossa, Ensi parvi Vuosaaressa ja Ensi-kodin tie Vallilassa. Näistä olen kävellyt nyt kaikki, Ensi linjan tietysti ensimmäisenä.

Menin paikalle ja kävelin kadun, päästä päähän. Pysähdyin kuvaamaan kuoriaisia esittäviä pyörätelineitä, kun pomoni yllättäen pyöräili toisella puolella katua, pysähtyi juttelemaan ja ihasteli takanani näkyvän entisen sokeainkoulun (rakennettu vuonna 1898) yläkerrosten laudoitettuja ikkunoita. Niitä en olisi ilman häntä huomannutkaan. Vaikka kuinka kulkisi ympäristöään tarkoin havainnoiden, kyse on silti valinnoista. Katujen varsilla huomio ei koskaan kiinnity tai edes voi kiinnittyä kaikkiin yksityiskohtiin vaan vain puolisatunnaisesti valikoituneisiin.

IMG_2210.jpg

Eläin Ensi linjalla.

IMG_2216.jpg

1/8.

Kun katu oli kävelty, lähdin takaisin kohti Hakaniemen metroasemaa. Kävelin Helsingin kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon välissä kulkevia portaita kohti Eläintarhantietä, ja muistin yhtäkkiä hetken yli 16 vuoden takaa. Silloin kävelin näillä tienoilla elämäni ensimmäistä kertaa.

***

Asuin silloin Järvenpäässä ja kävin lukion toista luokkaa. Sinä tuiki tavallisena tiistaina lähdimme koulupäivän jälkeen vaihdattamaan ystäväni Eeron autoon renkaita. Sattumoisin tämä toimenpide tapahtuisi Helsingin Kalliossa paikassa, jossa ei enää nykyään ole autokorjaamoa vaan saksalainen päivittäistavarakauppa. Eero jäi autoineen korjaamolle, ja me muut kolme lähdimme kävelemään ympäriinsä. Neljänneltä linjalta päädyimme lopulta niin Kolmannen kuin Toisenkin linjan yli ja edelleen Ilolanpuistoon ja lopulta näille samoille portaille.

IMG_2221.jpg

Takana Ilolanpuisto, edessä elämä ja Eläintarhantie.

Muistan miettineeni Siltasaaren rakennuksia silmäillessäni, että jossain täällä asuu epäilemättä myös A. W. Yrjänä. Tämä erikoinen pohdinta juonsi juurensa siihen, että tuohon aikaan kuuntelin lähinnä CMX:ää ja olin saattanut tietooni, että yhtye oli kokonaisuudessaan muuttanut Torniosta Helsinkiin jo 90-luvulla.

Lopulta lähdimme ajamaan takaisin kohti Järvenpäätä ja pysähdyimme matkalla Keravan Anttilaan. Ostin TopTen-osastolta – kuinkas muutenkaan – lisää CMX:ää, sillä kokoelmani ei vielä ollut täydellinen.

Lopulta palasin kotiin. Heti oven avattuani äiti kertoi, että lentokone on lentänyt päin New Yorkin World Trade Centeriä. Olin käynyt samojen tornien juurella edellisvuoden kesänä. Tämän vuoksi päädyin ajattelemaan, että tapahtunut tuntuu minusta suurelta osin tapahtumapaikan tuttuuden vuoksi, joten eihän tässä mitään. Kerrankos sitä nyt lentokone lentää ikoniseen pilvenpiirtäjään ja tuhansia kuolee.

Menin huoneeseeni, avasin 80-luvun alun mallia olevan television, vaihdoin kanavaksi BBC Worldin ja käänsin äänet minimiin. Jossain kohtaa toinenkin lentokone lensi päin tornia, minkä saatoin nähdä suorana, mutta jos näinkin, kuuntelin sillä hetkellä vasta ostamaani CMX:ää (se levy muuten oli Rautakantele).

***

Ensi linjalla näkee kaupungin ajallisia kerrostumia (kuten vähän kaikkialla). Mutta Ensi linjalla ehkä silti enemmän kuin monella muulla vastaavanpituisella kadunpätkällä. Ensi, Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides linja ovat jo niminäkin aikansa kuvia. Ensi linjan nimeä ehdotettiin 1920-luvulla vaihdettavaksi Diakonissakaduksi (ja esimerkiksi Kolmatta linjaa Aleksis Kiven kaduksi), mutta nimet haluttiin säilyttää, koska ne edustivat asemakaavoituksessa niin kutsuttua amerikkalaisvaihetta (kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu). Pohjois-Amerikassa numeroituja katuja on downtownissa jos toisessakin. Siellä ne tavataan lisäksi kirjoittaa numeroin, mikä tietysti olisi tämän harrastuksen kannalta tylsää. Mitä tähän harrastukseen tulee, niin Linjoille palaan seuraavan kerran ehkä kymmenen vuoden kuluttua.

Kymmenen vuotta toki on vähemmän kuin 16 vuotta. Elämä etenee.

Elontie on pitkä

Pari viikkoa sitten lauantaina päädyin miettimään syvällisiä. Aloin ajatella muun muassa, että ehkä Helsingin katujen käveleminen on minun elämäntehtäväni. On hassua sanoa näin, mutta sen Hesarin jutun jälkeen olen miettinyt, että nyt olen ehkä jonkin suuremman äärellä. Yhtäkkiä tästä katujen kävelemisestä on tullut asia, josta ihmiset minut yhä enenevässä määrin tietävät. ”Mitä kuuluu” ei nyt ole tyystin kadonnut kysymys, mutta sen rinnalle on jostain ilmaantunut myös ”missä kirjaimessa menet”. Jossain kohtaa olemme tilanteessa, jossa vastaan ihmisille vuosikausien ajan kirjaimen ”K”. En ole laskenut, mutta se kirjain ei varmasti ole ihan hetkessä ohi.

Toinen tämän harrastuksen elämäntehtävämäisyyttä korostava tekijä on tietysti se, että tämä tehtävä kestää, ja sen jälkeen se kestää vähän lisää. Vaikka olen tähän mennessä välttänyt kaikenlaisia taulukkolaskentatiedostoja ja muita sellaisia, en ole voinut välttyä houkutukselta tehdä tiettyjä laskutoimituksia. Tällä hetkellä aakkosjärjestyksessä kävelemieni ”katujen, polkujen ja aukioiden” määrä pyörii jossain 270:n tai 280:n tienoilla. Katuja on yhteensä yli 4500, joten voidaan todeta, että nykytahdilla ja nykyisin kaduin, jo ilman suurempia kuntaliitoksia tai katujen nimien määrän hyvin radikaalia kasvua, touhuun menisi runsaat 30 vuotta.

Kun tämä harrastus joskus päättyy – jos niin sanotusti pelaan tämän pelin läpi – maailma ja sen osana myös Helsinki näyttävät varmasti aivan toisenlaisilta. Eivät pelkästään minun pääni sisällä (silloinhan tunnen Helsingin kuin taskuni, jos nyt kukaan taskujaan kovin hyvin tuntee), mutta myös ihan pään ulkopuolisessa reaalimaailmassa. Helsingissä on epäilemättä kaikennäköistä pikaratikkaa ja kaupunkibulevardia ja muuta semmoista infrastruktuurimielessä jännittävää. Helsingissä (ja maailmassa) on varmasti myös kaikkea sellaista, mitä emme nyt kykene kuvittelemaan.

Minä olen juuri nyt 33-vuotias, ja jos ajatellaan realistisesti, päälle voidaan lisätä toiset 33 vuotta ennen kuin pääsen Malmin Örskintielle, tai mikä aakkosissa viimeisenä silloin onkaan. (Millainenkohan hetki sekin on? Ehkä minulla on skumppapullo kangaskassissa ja jonkintyyppinen seurue matkassa. Tai sitten on vain tiistai-ilta vailla suurempaa merkitystä.) 33 vuoden päästä on vuosi 2050, ja siinä vuosiluvussa on avaruusajan kaiku.

33 vuotta sitten oli vuosi 1984, ja minä en kyllä sen vuoden Helsinkiä ottaisi nykyisen tilalle. Nykyinen on parempi. Ennen ei ollut paremmin.

***

Sattuvasti tämä kaikki tuli mieleen keskellä Länsi-Pakilan pientaloidylliä, kun melkein satoi ja melkein paistoi aurinko. Kuljin ensin Elonkujaa, sitten Elonpolkua ja lopulta Elontietä. Se on pitkä tie se, osoitteetkin jatkuvat yli 130:n, kuten Länsi-Pakilan itä-länsisuuntaisilla kaduilla on tapana. Katsoin kellosta: sellaiset 20 minuuttia siihen meni. Elontie alkaa Tuusulanväylän pielestä ja jatkuu Keskuspuistoon.

IMG_2037.jpg

Pitkä Elontie.

Elontie on saanut nimensä Elo-nimisen palstoitusosuuskunnan mukaan, kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu ja jatkaa, että osuuskunta perustettiin vuonna 1909 vanhan Landtmätars-tilan maalle. Tämä kaikki liittyy Pakinkylän huvilayhdyskuntaan.

pakinkylän vanha bussi.jpg

Pakinkylän nimi tuli minun tietoisuuteeni vasta, kun luin Helsingin seudun joukkoliikenteen historiikin (Tapio Tolmunen, 2016). Tämä kuva on vuodelta 1924, ja siinä näkyy ensimmäinen Helsingin ja Pakinkylän välillä kulkenut linja-auto. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Virallisesti Pakinkylän nimi lyheni Pakilaksi vuonna 1946, jolloin Pakila myös liittyi osaksi Helsingin kaupunkia. Sitä ennen myös Pakila, aivan kuten vaikkapa Malmi ja muut Helsingin etäisemmät osaset, olivat osa Helsingin maalaiskuntaa. Helsingin nimistölle tyypillisesti myös Pakilan nimi on alun perin ruotsinkielinen, Baggböle, ja Pakinkylä ja Pakila ovat siitä vain äänteellisiä mukaelmia. Samantyyppinen alkuperä on sellaisillakin nimillä kuin Helsinki tai Viikki.

Elontiellä on pientaloja ja jokunen rivitalo, ja sitten lisäksi vielä vähän pientaloja. Jossain vaiheessa ylitin myös Pakilantien. Kun osoitteissa mennään toiselle sadalle, mieli ehtii vaellella.

Ennen katujen kävelemistä Länsi-Pakila oli minulle tuttu lähinnä Tuusulanväylän ja Kehä I:n opasteista. Tälläkin kertaa kyllä matkustin bussilla niiden teiden eritasoliittymään ja kävelin kohteeseen (liittymissä saa aina vähän kierrellä, vaikka olisi menossa vain tien – tässä tapauksessa toki moottoritien – toiselle puolelle). Helsingissä kehäteiden ja moottoriteiden jättiliittymien välittömässä läheisyydessä vallitsee usein aivan toinen todellisuus. Niin nytkin.

***

Helsingin Sanomien juttu on poikinut myös yhteydenottoja, jotka ovat ilahduttaneet. Tässä niistä kokoelma:

  • Työkaveri innostui lehtijutusta niin, että kulki viime sunnuntaina Munkkiniemen ja Niemenmäen katuja päästä päähän yhteensä 16 kilometrin verran.
  • Eräs minulle tuntematon kansalainen lähetti Facebook-viestin, oli pitänyt Hesarin jutusta ja tiedusteli, kuinka paljon harrastukseni vie aikaa ja mikä on ollut pisin matkani, jonka olen joutunut kadun luo taittamaan. Hän harkitsi saman toimen aloittamista kotikaupungissaan Jyväskylässä, mutta varoittelin kyllä, että kuntaliitosten tuoman etäisen maaseudun ja Helsinkiä heikomman joukkoliikenteen vuoksi tämä voi vaatia siellä hieman enemmän vaivannäköä. En silti voinut kuin suositella harrastusta.
  • Eräs pariskunta – 55-vuotias nainen ja 62-vuotias mies – otti sähköpostitse yhteyttä Konalasta: ”Soitapa ovikelloa, jos vielä ollaan hengissä, kun tuut meidän kadulle.  Silloin jo varmasti ehditään seuraaman blogiasikin, että tiedetään katsella ikkunasta, kun meidän kadun vuoro lähenee.”

Heidät tapaan sitten Äestäjäntiellä.