Olen elämäni aikana käynyt jo hyvin monessa Helsingin paikassa, mutta ennen tämän vuoden kesäkuuta en ole tainnut koskaan jalallani astua Pihlajamäkeen, en ainakaan sen ydinalueille ostoskeskuksen ympäristöön. Toukokuussa kävin lämmittelyksi kulkemassa Pihlajamäen reunamilla sijaitsevan Gneissipoluksi nimetyn kevyenliikenteenväylän, ja kesäkuussa matka eteni Graniittitielle. Kuten toisinaan käy, yllätyin taas.
Pihlajamäki on Helsingin ensimmäinen teollisesti tuotettu lähiö (t. Wikipedia), jonka kuuluisat, valkoiset, 60-lukulaiset kerrostalot näkyvät harjanteen päältä kauas ympäri Helsingin koillisia osia. Pihlajamäessä on väljää, vähän unista ja kovin luonnonläheistä, kuten suomalaisten metsälähiöiden henkeen kuuluu. Silti Pihlajamäki tuntui jotenkin kovin toiselta kuin muut elämässäni näkemäni Helsingin lähiöt. Esimerkiksi Kontula ja Mellunmäki ovat ihan siistejä paikkoja, Malmi myös, Vuosaaresta nyt puhumattakaan. Mutta niiden paikkojen keskuksiin pääsee raiteita pitkin, Pihlajamäkeen ei.
Nousin bussin 77 kyydistä Meripihkatien pysäkillä helteisenä lauantaiaamupäivänä ja ryhdyin kävelemään kohti Graniittitien alkua. Kuljin Moreenitietä, ja sisääntulo Pihlajamäen ostoskeskuksen ympäristöön olisi voinut olla näyttävämpi. Moreenitietä reunustavat kauppaliikkeiden jätepuristimet ja takaovet sekä muutama pysäköity auto. Katuvalot ovat peräisin myöhäisimmillään 80-luvulta. Rikkaruohoa kasvaa kivetyksen ja asfaltin välistä, mikä näyttää olevan Pihlajamäelle leimallista ylipäätään.
Tervetuloa Pihlajamäkeen.
Graniittitiellä sentään katuvalot olivat vähän uudempia kuin ympäröivillä kaduilla, mutta muilta osin tunnelma pysyi samana. Ryhdyin kulkemaan tietä ylös – Graniittitie tosiaan nousee ostarilta alkaen melkeinpä Pihlajamäen korkeimmalle kohdalle ikään kuin itseensä käpertyen. Juuri tässä osassa Helsinkiä virolaisten rekisterikilpien esiintymistiheys ylitti silmämääräisen katselmuksen perusteella keskiarvon selvästi.
Pihlajamäen katumaisemaa hallitseva elementti on reikäinen asfaltti, josta puskee läpi heinää.
Tien varressa on kallioleikkauksia, metsää ja pusikkoa ja yksi yksikerroksinen kovin surkeannäköinen puolihylätty toimistorakennus, todennäköisesti Helsingin kulahtanein.
Toimitilaa tarjolla.
Lopulta huipulla kohtasin Pihlajamäen kuuluisimmat talot lähietäisyydeltä.
Tältä etäisyydeltä talot ovat ihan näyttäviä.
Sen jälkeen oli aika ottaa jalat alle ja juosta vajaat seitsemän kilometriä kotiin. Lähinnä alamäkeen, muun muassa läpi vieressä sijaitsevan Pihlajiston, joka vastoin kaikkia odotuksiani näyttääkin koillista naapuriaan paremminvoivalta.
On myös mahdollista, että Pihlajisto näyttää paremminvoivalta vain, koska talot ovat kiinni tiessä ja alue on muutenkin uudempi. Kuva on joulukuulta 2016, jolloin kävin kävelemässä Aulangontien.
G-kirjain on mitä todennäköisimmin vielä tämän kesän aikana käsitelty, mutta ensin on käytävä Japanissa.
Kaikki nämä kadut 