Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

Konttien välissä kulki käytävä.

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Advertisement

Naamioitua ultrajuoksijaksi ja epäonnistua

On taas kesä. Katukeräilyn maailmassa se tarkoittaa sitä, että kuljen käveltäville kaduille melkein poikkeuksetta polkupyörällä. Talvikaudella laiskistun joukkoliikennevälineisiin, vaikka toisinaan – jopa usein – pidän niilläkin kulkemista jännittävänä nautintona.

Eilen vietin villiä perjantai-iltaa. Kello 21 päätin, että nyt, jos koskaan, on oikea hetki mennä kävelemään Degermosantie. Matkaa paikalle olisi runsaat 22 kilometriä. Oli kuitenkin melko lämmin kesäilta ja ulkona keskikesän puolihypnoottinen valo. Niin minä sitten menin kotoani Vallilasta Kumpulanlaakson läpi Viikkiin, sieltä edelleen Kurkimäen ja Kontulan kautta Mellunmäkeen ja yhä vielä Kehä III:n taakse, ohi Östersundomin ytimen ja Sakarinmäen koulun, ohi Landbon, Sipoonkorven taakse, syvälle Helsinkiin viime vuosikymmenellä Sipoosta liitettyihin osasiin ja pysäköin pyöräni.

Pyöräparkki Knutersintien ja Degermosantien risteyksessä.

Degermosantie on vasta toinen katu, tai siis tie tai muu kulkuväylä, jota pitkin kävelen Sipoon liitosalueilla, enkä taaskaan voinut välttyä tällaisen oudon hiiviskelyn välittämästä jonkinasteisesta epäilyttävyydestä. Olin kotona laittanut sentään jalkaani kirkkaankeltaiset juoksukenkäni, koska ajattelin, että on vähemmän epäilyttävää, jos näytän lenkkeilijältä. Muu vaatetukseni tai olemukseni ei kylläkään antanut millään muotoa olettaa, että olisin joku ultrajuoksija, ja kukaan muu ulkopuolinen kuin ultrajuoksija ei tasan tarkkaan kulje Helsingin tuossa kohdassa, 24 kilometrin päässä ydinkeskustasta sijaitsevalla maaseudun umpikujalla puoli yhdentoista jälkeen illalla perjantai-iltana. Ultrajuoksija-vaikutelmaa ei tietysti edistänyt myöskään se, että itse asiassa kävelin.

Pelottava Degermosantie.

No, en nähnyt ketään, mutta ehkä minuakaan ei huomattu. Ei, vaikka hiekkatien pinnasta kuuluu suorastaan osoittelevan kovaääninen rapina kun astelee ja vaikka shortsieni taskussa oli irtokolikoita ja avainnippu jotka kilisivät. Taloja oli useita, mutta enimpien verhot olivat kiinni. Jonkin ikkunan takaa kajasti ujo valo. Yhden omakotitalon pihassa oli viisi Viron rekisterikilvissä olevaa autoa. Ehkä talon asukit ovat kotoisin Suomenlahden takaa, ehkä he ovat täällä töissä, ja ehkä he nyt vain olivat perustaneet kommuunin Östersundomin ja Hindsbyn väliin, koska miksipä ei. Stereotypiakone alkoi raksuttaa ennen kuin ehdin saada itseni edes kiinni: raksamiehiä varmaan.

Tienvarsi näytti vauraalta, mutta käveleminen toden totta pelotti aluksi. Sipoon liitosalueista on muodostunut päähäni sellainen kuva, ettei koskaan voi tietää, milloin ikkunan raosta työntyy ulos haulikon piippu.

Ei työntynyt. Keskikesän vihreys oli poikkeuksellisen hienoa. Näin ehkä yli tuhat erilaista kasvia, mutta tunnistan niistä lähinnä rajatun joukon havupuita, koivun ja voikukan.

Kun poljin kohti kotia, katuvalotkin syttyivät. Ja kun poljin, ohitin Agnes Sjöbergin tien, Agronominraitin, Biologinkujan, Asemapäällikönkadun. Kaikki ne olen jo kävellyt tämän ja viime vuoden aikana. Välillä yllätyn itsekin siitä, miten monen Helsingin paikkaan olen jo ehtinyt. Ja siitä, miten Helsinki aivan huomaamatta on paljon tutumpi kuin vielä puolitoista vuotta sitten. Se on melkein hullua, sillä asuin täällä jo elokuussa 2004.

—

Minun piti alun perin tässä kirjoittaa pyöräilystä laajemmin, sillä satuin käymään kaksi viikkoa sitten Hollannissa, tarkemmin ottaen Utrechtissä ja Amsterdamissa, ja siellä tuli todettua, että lipsuminen täysimittaiseksi (ja ärsyttäväksi) pyöräilyvaahtoajaksi on olemassa oleva riski. Amsterdam onnistuu jotenkin silmiinpistävästi osoittamaan sen, mikä suomalaisessa pyöräilykeskustelussa toisinaan häiritsee.

Pyörät ovat yksivaihteisia romuja ja niillä ajetaan kaupungissa ihan siinä missä kaupungissa kävelläänkin. Pyöräily ei ole varusteurheilua, se ei itse asiassa ole urheilua ensinkään, ja vauhti ei ole turhan kova, ja infrastruktuuri on selkeää, ja vapauden tunne on merkittävä. Asuin Amsterdamissa syksyn 2008, mutta kaupunki kaupunkina tuntui nyt vielä hienommalta. Kun silloin vajaat yhdeksän vuotta sitten vaihto-opiskelin paikkakunnalla, pidin kyllä Amsterdamista, merkittävässäkin määrin, mutta silloin en hahmottanut kaupungin ainutlaatuisuutta aivan samalla tavoin kuin nykyään.

Satunnainen ohikulkija Prinsengrachtin varrella.

Amsterdam on kaupunki, jossa pyörä on sosiaalisen elämän edellytys, täysin itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen. Amsterdam on myös kaupunki, jossa on monta kivaa kahvilaa ja oikein hyvää omenapiirakkaa.

Mielin määrin kahvia, radleria ja omenapiirakkaa. Cafe Winkel, Amsterdam.

Silti on sanottava, että on Helsingissäkin ainutlaatuiset puolensa. Ne puolet vain ovat erilaisia. Toisinaan kaipaan tänne lisää Amsterdamia. Esimerkiksi sitä, että kun kaupunki loppuu, se loppuu, ja kun kaupunki alkaa, se alkaa. Ehkä olemme matkalla jotain sellaista kohti.

Toisinaan en tosin kaipaa Helsinkiin juuri mitään. Yleensä silloin on kesä.