Terveisiä Itämeren rantakaupungeista

Pietarissa puhutaan venäjää.
Helsingissä puhutaan suomea ja vähän ruotsia.
Vaasassa puhutaan suomea ja huomattavasti ruotsia.
Tukholmassa puhutaan ruotsia.

Tämän verran on helppo luetella olematta kovin pahasti väärässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen viettänyt aikaani mainituissa kaupungeissa. Alla aiheesta lisää, kohde kohteelta.

VAASA

Vaasassa olen käynyt ennenkin, joten tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle. Silti sanon, että Vaasa on edelleen kokoluokkansa suomalaiskaupungeista suosikkini. Koska en ole koskaan asunut tässä kaupungissa, joka on synnyttänyt maailmaan Klamydian (huono yhtye) ja Vasas Flora och Faunan (hyvä yhtye), enkä oikein sen eloisuudestakaan osaa sanoa, viehtymykseni perustuu pakostakin siihen, miltä Vaasa näyttää. Se näyttää hienolta. Korttelikaupunki jatkuu yllättävänkin pitkälle, rakennukset ovat kiinni kadussa, viisi pitkää puistikkokatua luovat kaupungille tyylikkään ilmeen, ja jopa Onkilahden takana Palosaarella lähellä korkeakoulujen kampusalueita on vielä kaupungin tuntu.

Erityisen paljon Vaasan kaupunginosista tykästyin tällä kertaa Vöyrinkaupunkiin, jopa niin, että etsisin asunnon sieltä, jos jokin oikku minut joskus elämässä paiskaisi Vaasaan asumaan. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, aluetta rakensivat Vöyriltä – Vaasan koillispuolella sijaitsevasta pitäjästä – saapuneet ihmiset. Vanhat puutalot ovat peräisin suurelta osin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, ja sittemmin rakentamista on hillinnyt 1980-luvulla voimaan tullut asemakaavan muutos. Vöyrinkaupungille ei saa rakentaa yli kolmikerroksisia taloja, minkä vuoksi purkuvimma ei ole yltynyt yli äyräiden. Matalista taloista on vaikeampaa saada kannattavia. Monet talot Vöyrinkaupungilla toki ovat suojeltuja.

Vöyrinkaupungille pääsee esimerkiksi Vöyrinkaupungin vierestä.

Vöyrinkadun ja Kalastajankadun risteys kertoo Vöyrinkaupungista paljon: vanhoja puutaloja, ja uudempia kivitaloja, jotka nekin ovat pysyneet matalina.

Pidän Vaasasta tietysti siksikin, että siellä puhutaan aidosti kahta kieltä. Tuntuu myös siltä, että paikalliset ruotsinkieliset seurueet eivät yhtä hanakasti vaihda puhetta suomeksi yhdenkin suomenkielisen pelmahtaessa seurueeseen toisin kuin täällä Uudellamaalla monesti tapahtuu. Vaasa on historialtaan mitä ruotsinkielisin kaupunki, ja suomenkielistyminen on tapahtunut verraten myöhään. Yhä vielä miltei 23 prosenttia kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia, mutta jo naapurikunnat ovat enemmistöltään selkeästi ruotsinkielisiä umpisuomenkielisiä Isokyröä ja Laihiaa lukuun ottamatta.

TUKHOLMA

Olen salaa – tai en itse asiassa edes kovin salaa – vähän vadelmavenepakolaishenkinen. Pidän Ruotsista valtavasti, ja Tukholmasta erityisesti. Viehtymys on osin outo, sillä Tukholma tuntuu makuuni toisinaan liian kliiniseltä. Mutta niin vain kerta toisensa päädyn kaupungissa kuljeskellessani päivittelemään, kuinka täällä kaikki on paremmin.

Tällä kerralla keskityin jalkapallon katsomiseen – ruotsalaisjoukkueista puoliksi salattu suosikkini on Hammarby, jonka näin voittavan kotiottelunsa Sundsvallia vastaan – ja siihen, missä Itämeri loppuu ja järvi Mälaren alkaa. Tätä en ole aiemmin tullut Tukholmassa ajatelleeksi, hämmentävää kyllä.

Ennen Hammarbyn kotipelejä Tele2 Arenalla soi Kentan laulu Just i dag är jag stark, joka toimii Hammarbyn seurahymninä, ja koko stadion laulaa mukana. Sanat näkyvät videotaululla sekä tekstinä että viittomakielellä.

Mälaren laskee Itämereen kahta hyvin lyhyttä jokea pitkin. Nämä joet pisimmilläänkin muutamansadan metrin mittaisia. Niiden nimet ovat Slussen (Gamla Stanin eteläpuolella) ja Norrström (Gamla Stanin pohjoispuolella). En ole koskaan ajatellut olevani meren ja järven taitekohdassa, en esimerkiksi silloin, kun opiskelijaristeilyltä olen könynnyt kohti Sergelin toria burgerkingeineen.

Tukholmassa siis yhdistyy jylhä järviluonto ja jylhä meriluonto. Korkeuserot ja sillat tekevät Tukholmasta Tukholman, ja Helsinki kaikesta hienoudestaan huolimatta tuntuu aina Tukholman näkemisen jälkeen erikoisen lättänältä. Tvärbanan-pikaraitiotielinja kulkee Liljeholmenin ja Alvikin välisellä osuudella näyttävästi Mälarenin yli – sellaisia maisemia ei Helsingissä näe. Mutta tulevaisuudessa on ainakin enemmän siltoja, vaikkeivät ne ihan yhtä korkealle nousekaan.

Tältä näyttää Mälarenin luonto Tvärbananilla kulkevan pikaratikan ikkunasta kuvattuna.

PIETARI

Jos Helsinki tuntuu lättänältä, niin Pietari on lättänä. Olen käynyt Pietarissa kerran aiemmin, melkein tasan 11 vuotta aiemmin. Tällä kertaa bussi saapui kaupunkiin voitonpäivän iltana, ja tunnelma muistutti lähinnä tavanomaista viikonlopun alkua.

Näkymä Moskovan aseman vierestä toukokuulta 2007.

Näkymä saman paikan läheltä Nevski Prospektilta 10.5.2018. Epäilyjeni mukaan pääkatua oli ajeltu voitonpäivän kunniaksi tankein edellispäivänä, ja nyt oli seuraavan päivän tienkorjaus menossa.

Pietarissa on monta hienoa ja jännittävää asiaa: Nevajoki, metro, maanpinnan korkeus (alimmillaan neljä metriä merenpinnan alla), fakta, että tällainen kaupunki nyt vain päätettiin tähän rakentaa aivan tyhjästä ja esimerkiksi se, että tämän kaupungin arkkitehtoninen vaikutus näkyy Helsingissä asti.

Sen sijaan viime perjantai-iltana georgialaisessa ravintolassa istuessani kohtasin asioista jännittävimmän: sääsovellus paikansi sijainnikseni Kolomäen. Yllätyin suomenkielisestä nimestä niin, että oli ryhdyttävä oitis hakukoneenkäyttöön.

Niin tosiaan on, että Kolomäki on yksi Pietarin kaupunginosista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolom%C3%A4ki), ja venäjäksi sen nimi on Коломяги (suomeksi translitteroituna Kolomjagi). Suomensukuinen nimistö näkyy Pietarissa muutamassa muussakin paikassa, puhumattakaan kaupungin ulkopuolella sijiatsevista pitäjistä. Lyhimmillään vanhalle Suomen rajalle oli Pietarin keskustasta matkaa vain muutamakymmenen kilometriä, hyvä jos sitäkään.

Tällainen on Kolomäki. Näkymä kadulle Komendantskiy Prospekt.

Kolomäki on myös tällainen. Talot ovat järjestään korkeita, mutta paikka vaikutti perin vauraalta ollakseen lähiö.

Pietarin suomenkielisen nimistön juuret taitavat kuitenkin olla syvemmällä. Pietari Suuri päätti perustaa kaupungin vuonna 1700 vanhalle suomensukuisten kansojen kauppapaikalle Nevan suistoon. Alueella lienee puhuttu inkeriä, vepsää ja karjalaa, suomeakin, jos nyt näitä kieliä oli tuossa vaiheessa mahdollista mitenkään erotella. Kielten rajat perustuvat aina sopimuksiin: serbia ja kroaatti ovat käytännössä sama kieli, paljon enemmän kuin amerikanenglanti ja brittienglanti, vaikkei asiaa kannatakaan Balkanilla kulkiessaan paljon huudella.

HELSINKI

Jos siis Vaasa ja Tukholma ovat vanhastaan ruotsinkielisiä ja Pietari aikana ennen Pietaria vähintäänkin suomensukuinen, nykyisen suomenkielisen elämän kova ydin Helsinki on sekin perustettu perin ruotsinkieliselle alueelle. Vallila, Kumpula, Viikki, Käpylä, Kluuvi, Töölö ja Katajanokka ovat kaikki alun perin ruotsinkielisten nimien käännöksiä tai äänteellisiä mukaelmia. Aivan kuten itse kaupunginkin nimi – se oli alkujaan Helsingfors.

Etenkin Tukholmaan ja Pietariin verrattuna Helsinki tuntuu kovin väljältä ja pieneltä, mutta kyllä silläkin on omat ominaispiirteensä. Niille vain on kotikaupungissaan kovin usein sokea, vaikka kuinka katuja kävelisi.

Viime aikojen kävelyt ovat suuntautuneet hyvin pääsääntöisesti suoraan Helsingin keskustasta itään. Minulla on vahva tunne, että Kruunuvuorenrannan rakentaminen siltayhteyksineen ja Laajasalon tiivistäminen ylipäätään tulee muuttamaan Helsingin luonnetta entistä merellisemmäksi. Tokihan Helsingin merellisyys saattaa olla yksi niistä asioista, joille kaupungissa asuessaan sokeutuu.

Olen pitkään haaveillut siitä, että ennen kuin Kruunuvuorenranta on tyystin rakennettu, juon kohteessa pussikaljan. Tällä viikolla olen toistanut suorituksen kahdesti kävelyretkieni lomassa, ensin Frejankujan (joka tulee sijaitsemaan keskellä nykyistä maanpuhdistusoperaatiota) tietämillä käydessäni, sitten Föglönkujan lauantaina jolkoteltuani.

Tällä hetkellä Kruunuvuorenrannan kallioilla istuessa ei voi kuin hämmästellä, että jos tätä kohtaa katsoisi ilman ennakkotietoja – jos vaikka pitkä korpivaellus olisi sattunut päättymään juuri tähän pisteeseen – voisi vain todeta, että kas, vastarannalla näkyy olevan suurkaupunki useine kirkontorneineen. Näkymässä oli jotain niin jylhää, että Kruunuvuorenrannalla on edellytyksiä nousta Helsingin tyylikkäimmäksi uudeksi asuinalueeksi. Saapa nähdä.

Suurkaupungin – tai sen keskustan – siluetti vastarannalla. Kuva Laajasalon Kruunuvuorenrannasta.

Advertisement

Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

Konttien välissä kulki käytävä.

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Israelista Itä-Pakilaan, Palestiinasta Pukinmäkeen

Rynnäkkökiväärin näkemisestä tulee kieltämättä vähän epämiellyttävä olo. Niin on myös silloin, kun istuu muutamankymmenen Palestiinan arabin ja kanadalaiselta näyttävän pikkulapsellisen pariskunnan kanssa bussissa ja rynnäkkökivääri on bussissa henkilöllisyyspapereita tarkastavan nuoren israelilaissotilaan sylissä.

Tuo matka kulki Jerusalemista Ramallahiin viime vuoden viimeisinä päivinä, mitättömät kymmenisen kilometriä. Välissä on kuitenkin Israelin rakentama muuri ja sen yhteydessä tarkastuspiste, joten nuo mitättömät kilometrit vievät kepeästi toista tuntia. Tarkastuspisteellä Israelin turvallisuuspalvelun työntekijät ja sotilaat katsovat rajan ylittäjien henkilöllisyystodistuksia sinisten daavidintähtien varjossa. Jos meno äityy hurjemmaksi, pelkkä katsominen ei riitä. Tarkastuspisteillä tapahtuu uutistoimistojen perusteella jonkintyyppisiä yhteenottoja, aseellisiakin, koko lailla viikoittain, ja etenkin viime aikoina on tapahtunut.

Kun me kuljimme tarkastuspisteiden läpi, kaikki sujui rutiininomaisesti. Kolmannella penkkirivillä istunut vanhempi palestiinalaisherraoletettu jopa vaikutti eräällä ylityskerralla iskevän vitsiä yhden israelilaissotilaan kanssa, vaikka mistä minä toisaalta tiedän.

Muurin ylittämisen jälkeen kaikki muuttui. Heprea vaihtui arabiaksi, teiden kunto heikkeni silmissä, kaikesta tuli repsahtaneempaa ja taloista ränsistyneempiä. Israelin keltaiset rekisterikilvet vaihtuivat Palestiinan valkovihreisiin, joilla muurin juutalaiselle puolelle ei edes ole asiaa. Palestiina on valtio valtiossa, josta on todella vaikeaa kirjoittaa, aivan kuten Israelista. Sen huomaan nyt.

Kaikki on poliittista

Israelissa ja Palestiinassa tuntuu, että politiikka on läsnä kaikessa. Politiikka liittyy likeisesti myös edelliseen virkkeeseen: jotkut puhuvat vain Israelista, jotkut puhuvat Israelin lisäksi Länsirannasta, jotkut Juudeasta ja Samariasta tarkoittaessaan Israelin miehittämää Länsirantaa, jotkut Palestiinasta, jotkut Palestiinalaisalueista, ja on lopulta läpeensä poliittinen valinta, millä nimityksellä mitäkin kutsuu.

Kielestä tai uskonnosta puhumattakaan: juutalaiset puhuvat hepreaa, muslimit ja kristityt arabiaa. Heprea on alueen valtakieli, mikä sinänsä on Israelin valtion saavutuksista suurimpia.

Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle laskeutuminen jännitti etukäteen, samoin lentokentältä kohti kotia lähteminen. Israealin turvatarkastukset ovat tunnettuja tiukkuudestaan, ja lähtiessä jouduin lopulta esittelemään turvallisuuspalveluiden edustajalle rinkassa olleita kirjaston kirjoja: Lonely Planetin Israel ja Palestiina -opas, Rough Guidesin Israel-opas, jokin Jerusalem-opaskirja, pikkuopus heprean alkeista (koska kieli kiinnosti) ja israelilaisen David Grossmannin romaani Sinne missä maa päättyy. Melko kasa kirjoja tietysti, ja sellainen herättää läpivalaisun yhteydessä kysymyksiä. Olin jo etukäteen päättänyt jättää kaikki Palestiinaa koskevat kirjat kotiin juuri jonkin tällaisen varalta, mikä säästi minut ainakin kiusalliselta tilanteelta.

Politiikka hyppää silmille lentokentällä saman tien: ”Zionism is an infinite ideal” (Sionismi on ikuinen ihanne), kertoo Maailman sionistiorganisaation näyttelyn jättikokoinen juliste lentoasemalla Theodor Herzlin sanoja toistaen, juuri siinä kohtaa, josta kaikki kansainväliset matkustajat taatusti kulkevat, kuten myös suuri osa palestiinalaisista, jotka matkustavat ulkomailta kotiinsa. Palestiinalaisalueilla ei ole omaa lentokenttää, joten ulkomaille pääsee lähinnä Tel Avivin tai Jordanian Ammanin lentoasemien kautta.

Israelin itsenäistymisen vuosi 1948 on läsnä lentokentän näyttelyn lisäksi myös Tel Avivin katukuvassa. Rotcshild-bulevardin keskelle oli parhaillaan rakenteilla erityinen Trail of Independence, jossa hekumoiden esitellään juutalaisvaltion syntyä. Palestiinalaiset kutsuvat samaa tapahtumaa vaatimattomasti katastrofiksi (Al-Nakba), eikä vastakkainasettelun aika ole ohi.

Ben-Gurionin lentoasemalla kerrotaan näkyvästi sionistien saavutuksista ja lainataan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vaikuttanutta sionistien itävaltalaista ”kantaisää” Theodor Herzliä.

Ramallahissa – kuten myös Betlehemissä ja todennäköisesti myös muissa Palestiinalaisalueen suuremmissa kaupungeissa – julistetaan, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki. Muun muassa Israelin hallitus ja Yhdysvaltain nykypresidentti ovat julistuksesta eri mieltä.

Kiehtova Tel Aviv ja jännittävä Jerusalem

Lentokoneessa vieressä istui Philadelphiassa asuva israelilaistyttö matkalla käymään kotonaan. Kun kone kaarsi Välimeren yltä Tel Avivin keskustan päälle ja yhä kohti lentoasemaa, hän silminnähden innostui kotikaupunkinsa näkemisestä. Se ei ole ihme. Kaupunki näytti jo yläviistosta kiehtovalta: öiset katuvalot, pilvenpiirtäjät, pieninä pisteinä liikkuvia autoja. Maan pinnalla näytti samalta: kello oli puoli yksi tiistai-iltana, ja ihmisiä oli liikenteessä. Moni kulki polkupyörällä.

Kaikki paikat näyttivät kiinnostavilta: baarit, kahvilat, ravintolat, rakennukset, puut, pyörätiet. Tässä kaupungissa kaikki olisi mahdollista, mutta ristiriitaisesta tunteesta oli silti vaikeaa päästä eroon. Israel kun nyt vain ei ole normaali valtio. Samaan aikaan tuntui harvinaisen tekopyhältä: mitäpä tässä nyt jeesustelemaan, hyvin suuri osa valtioista kuitenkin harjoittaa jollain mittapuulla varsin kyseenalaista politiiikkaa ja silti niissä voi kuvitella matkustavansa aivan huoletta.

Yksi Tel Avivin pääkaduista on Rotschild-bulevardi, ja sen varrella on runsaasti miellyttäviä ulkoilmakahviloita.

Jerusalem oli tietysti ihan oma lukunsa. Minä olin luullut Googlen karttaa katsomalla, että Itä-Jerusalem olisi selvästi ei-Israelia ja Länsi-Jerusalem vastaavasti Israelia. Ei se ihan siltä näyttänyt. Öljymäki sijaitsee Itä-Jerusalemissa, mutta niin vain Israelin lippu valvoo sieltäkin kaupunkia – joskin suuren ja vanhan juutalaisen hautausmaan yläpuolella ihan siinä Getsemanen puutarhan vieressä. Kansainvälisten sopimusten mukaan moinen liputus ei tietenkään ole ihan kosher.

Öljymäen laella ollaan Itä-Jerusalemin puolella, mutta Israelin lippu valvoi maisemaa vuoden 2017 viimeisen päivän auringonlaskua odotellessa juutalaisen hautausmaan yläpuolella.

Länsirannalla Ramallahissa ja Betlehemissä mainoslakanat julistavat, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki ja on aina oleva. Sitä on toisinaan vaikea havaita Jerusalemin vanhassakaupungissa, jossa turistimyymälät kauppaavat matkamuistoista näkyvimmin Israel Defence Forces- ja Krav Maga -paitoja. Postikortin osoitepuolella pienen Israelin kartan ääriviivat on noin vain piirretty pitämään sisällään myös Gazan ja Länsirannan alueet.

Jerusalemin vanhankaupungin kadut ovat ahtaita ja täynnä myyntikojuja. Suurin osa katualueesta on katettu vähintään joillain pellinpaloilla.

Mikään kaupunki ei ole kuin Jerusalem, ja siellä olisin mieluusti ollut pidempäänkin. Nyt nähtyä tuli lähinnä vanhaakaupunkia ja itäpuolta, mutta katukeräilykään ei toki täysin unohtunut.

Kärsimysten tie ja turistimassaa. Ihan päästä päähän en katua kävellyt, mutta joku joskus kai on niinkin tehnyt.

Palestiinan puolella vietimme aikaa ennen muuta Ramallahissa. Jännittävä kaupunki, jossa ruoka oli kaikkialla uskomattoman hyvää ja tunnelma jotenkin hivenen levoton, kuten lähi-idässä kai vain on. Uudenvuodenaattona eritoten.

Ramallahin kaupunki on rinteille rakennettu, eikä ylä- ja alamäiltä voi välttyä. Länsirannalle tunnusomaisia ovat korkeuserojen lisäksi myös talojen katoilla olevat mustat vesisäiliöt. Niitä tarvitaan, sillä vesivarannot ovat Israelin hallussa.

Kuukauden katukeräilytauko päättyi

Olen minä silti Helsingissäkin kävellyt, kun vuoden ensimmäisenä keskiviikkona kävin Itä-Pakilassa Eskelinsuolla ja Pukinmäessä Eskolankujalla ja Eskolantiellä. On pakko myöntää, että kohteet eivät mitenkään sykähdyttäneet. Kuten Helsingissä niin monesti, näidenkin nimien alkuperä on ruotsinkielisessä nimistössä. Eskelinsuo on saanut nimensä vanhan paikannimen Eskilsmossenin mukaan. Eskolantien taustalla taas on vanha tilannimi Eskos.

Tältä näytti Eskelinsuo Itä-Pakilassa tammikuun 3. päivänä, keskiviikkona, vuonna 2018.

Seuraavaksi pitäisi mennä Jollakseen lähelle Porvariskuninkaan uimarantaa, jossa sijaitsee Ester Larssonin polku. Kartan perusteella polku on joko olemassa tai sitten ei. Ainoa keino selvittää asia on mennä itse paikalle katsomaan.

Eihän joulukuussa ehdi (esimerkiksi kävellä)

Piti ihan kaivella kuva-arkistoja selvittääkseen, milloin viimeksi olen tietoisesti kävellyt Helsingissä kadun päästä päähän. Siitä on tänään, tapaninpäivänä, kulunut kolme viikkoa ja yksi päivä. Eskelinsuo-niminen tienpätkä Itä-Pakilassa on odottanut kävelemistään siitä asti – ja odottaa edelleen. On tällaisia taukoja toki ollut myös aiemmin, mutta nyt, tätä blogia kirjoittaessa, moiseen havahtuu hanakammin.

On kaiketi yleisesti tunnettua, että joulukuussa ei oikein ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Työelämässä on kiirettä ja muussa elämässä on kiirettä. Esimerkiksi virastoissa – omakin työpaikkani on tavallaan sellainen, vaikkei virallisesti olekaan – vuodenvaihde on merkittävä henkinen raja. Kuulee puhuttavan, kuinka maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua (tai muuta vastaavaa joka vuosi toistuvaa vähän puolivillaista, ja arvioni mukaan sama pätee myös juhannukseen). Mutta jos maailmaa ei saadakaan valmiiksi ennen joulua (tai juhannusta), maailma ei kaadu. Hommat vain sitten jatkuvat samanlaisina tammikuussa, kuten ne epäilemättä aika useissa tapauksissa muutenkin jatkuisivat.

Helsingin ja ympäryskuntien joukkoliikenteessä vuodenvaihde tarkoittaa yleensä muuttuvia lipunhintoja, muuttuvia bussien reittejä ja muuttuvia aikatauluja, ja tässä vuodenvaihteessa muutos vieläpä on suurempi kuin ikinä ennen. Omassa työssäni olen päässyt painiskelemaan juuri näiden asioiden kanssa. Paine saada maailma valmiiksi ennen joulua on tällaisessa asiayhteydessä hieman voimakkaampi kuin jossain pitkäjänteisessä. Toisaalta on kyllä olemassa myös lyhytjänteisempiä töitä, operatiivisempia. Kirurgien töistä en tiedä, mutta ehkä heidän työnkehittämisneuvostoissaan vuodenvaihde on merkittävä rajapyykki. Esimerkiksi entisessä työssäni päivälehden toimittajana maailman piti olla valmis jokaisen päivän päätteeksi. Nykyään Helsingin Sanomissakin tehdään ankarammin internet-asioita, joten maailma pitää saada valmiiksi koko ajan. En muista, että joulukuu olisi ollut siinä työssä sen kiireisempää aikaa kuin mikään muukaan.

Mutta tässä nykyisessä työssä se kyllä on. Lopputulos näkyy muun muassa tämän blogin päivitystahdissa ja osin myös sen sisällöissä.

Maaston amfiteatterimaiset muodot

Edellisen kerran kävelin kadun joulukuun neljäntenä. Se oli maanantai. Otin työpäivän päätteeksi I-tai K-junan Malmille (en edes tätä muista, vaikka yleensä muistaisin!) ja jatkoin bussilla 560 Mustalahdentien pysäkille pohjoiseen Vuosaareen, alueelle, jonka maastossa on amfiteatterimaisia muotoja. Nämä muodot ovat antaneet nimensä myös alueella sijaitseville kaduille, jotka kaduiksi tunnistaa vain edistynyt. Alue tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran helatorstaina vuonna 2016, jolloin kävelin Aitiopaikan.

Aitiopaikka, toukokuu 2016.

Aiemmin tänä syksynä – tai nythän on kai jo talvi – kävelin Ensi parven.

Mihin Ensi parvi päättyy, kuva kalliolta. 22.10.2017.

Ja viimeisimpänä, joulukuun alussa, kävelin Esiripun.

Permanto ja Piippuhylly ovat edessä sitten joskus.

Maaston amfiteatterimaiset muodot näkyvät lähinnä tämän pikku alueen ympäristössä, tai siltä se aina minun silmiini on näyttänyt. Vieressä on kyllä korkeuseroja, mutta juuri tällä perin kummallisella teatterialueella näkyy vain hivenen kallioita ja vuosina 2014 ja 2015 rakennettuja taloja. Alue on totta puhuen paljon uudempi kuin olisin uskonut. Olen kävellyt katuja tammikuussa kahden vuoden ajan, mutta jos olisin sattunut aloittamaan vaikkapa vuotta aiemmin, olisin ehkä täälläkin päätynyt rakennustyömaalle. On omituista, miten Helsinki vain koko ajan kasvaa, ja minä olen vain sattunut hyppäämään kyytiin juuri tässä vaiheessa.

Tämän pikkujoulukauden aikana olen saanut vastailla useaan kertaan kysymyksiin, missä kirjaimessa mennään tai mikä oli edellinen katu tai mikä on seuraava katu. Olen kieltämättä aika oudossa tilanteessa, kun viimeksi on kävelty Esirippu ja seuraavaksi kävellään Eskelinsuo. Esirippuahan ei oikeastaan käy käveleminen ja suohon perin helposti uppoaa. Vaan minkäpä minä nimistötoimikunnan happoisille sessioille mahdan.

Idästä itään

Osaltaan katujen kävelemistä Helsingissä häiritsee tietysti myös se, että ei aina ole Helsingissä. Joulukuun toisen viikonlopun vietin Nižni Novgorodissa. Hankin itselleni vuosiviisumin Venäjälle, joka muuttuu kannattavaksi, jos käyn maassa vuoden sisään vielä toistamiseenkin. Ehkä siis käyn.

Nižni Novgorod oli jännittävä kaupunki, 1200-luvulla perustettu ja Venäjän viidenneksi suurin. Lisäksi kaupungissa on asemien määrällä mitattuna Venäjän kolmanneksi suurin metrojärjestelmä ja aimo liuta kulahtaneita pikkubusseja, kuten Venäjällä nyt vain on. Valtava Volga virtasi valtoimenaan, eikä risteävä joki Oka myöskään mitenkään pieni ollut. Nižni Novgorodissa oli pitkä kävelykatu ja KHL-jääkiekko-ottelussa hyvä tunnelma. Englantia ei puhunut oikein kukaan, edes yhden sanan vertaa. Kaupunki tuntui silti siltä, että tämä voisi olla turistikohde siinä missä mikä tahansa itäisen Keski-Euroopan kaupunki, onhan asukkaitakin melkein 1,3 miljoonaa.

Silta ja Volga, Nižni Novgorod.

Tie, raitiotie ja pysäkki, Nižni Novgorod.

Metrojunat olivat juuri sellaisia kuin ne ovat Moskovassa, Pietarissa ja Budapestissakin.

Englanninkielistä tekstiä Nižni Novgorodista kyllä löytyy, mutta hyvin harvoin teksti merkitsee varsinaisesti mitään. ”I reply”, kuten sanotaan. ”If asked.”

Tämän vuoden Helsinki-kadut olivatkin sitten siinä, sillä tänään matka jatkuu Israeliin ja Länsirannalle, ja tämän matkan aikana vaihtuu myös vuosi. Ukrainalainen lentoyhtiö kuljettaa ensin Kiovaan, missä vaihtuu kone. Toinen kone kuljettaa Kiovasta Tel Aviviin, Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle. (Ben Gurion, tai siis David Ben-Gurion, oli Israelin ensimmäinen pääministeri, Puolassa syntynyt juutalainen, joka juutalaisvainojen myötä päätyi sosialistiksi ja siionistiksi ja päätyi lopulta perustamaan Israelin valtion.)

Elämme kieltämättä erikoisia aikoja, mitä lähi-itään matkustamiseen tulee. Toisaalta minun elinaikanani – jos ikinä muutenkaan – Israel tai Palestiinalaisalueet eivät ole normaalia nähneetkään. Siellä sijaitsevat kaikki sellaiset paikat, joista päädyin kuulemaan jo lapsena: Genesaretinjärvi, Nasaret, Betlehem, Golgata, Öljymäki ja – tietenkin – Jerusalem.

Toki minua kiinnostavat myös paikalliset kielet, ja niistä etenkin heprea. Ei sillä etteikö arabiakin kiinnostaisi, mutta hepreaa kuulee täälläpäin vähemmän jos ollenkaan ja kieli on 1900-luvun siionismin hengessä herätetty melkein kuolleista tai vähintäänkin horroksesta. Kieli voisi nyt olla yhtä hyvin miltei latinan asemassa, ellei Israelin valtiota olisi satuttu perustamaan. Tietenkin minua jännittää myös se, että paikallisia kieliä luetaan oikealta vasemmalle, jolloin kaikki kirjat ja lehdet ovat täkäläisten peilikuvia. En voi olla ajattelematta, että noin isolla asialla on aivan pakko olla jotain vaikutusta ajattelemisen rakenteisiin. Osoittavatko nettiselainten nuolet eri suuntiin kuin meillä? (Tämäkö nyt oli se asia, joka tässä kaikessa on niin merkityksellistä?) Ainakin AirBnb-majoittajan lyhyt hymiöviesti sai säikähtämään, kun sivusilmällä näki vain sulkumerkin väärinpäin.

Tähän kaikkeen lienee kuitenkin palattava myöhemmin.

(:

Naamioitua ultrajuoksijaksi ja epäonnistua

On taas kesä. Katukeräilyn maailmassa se tarkoittaa sitä, että kuljen käveltäville kaduille melkein poikkeuksetta polkupyörällä. Talvikaudella laiskistun joukkoliikennevälineisiin, vaikka toisinaan – jopa usein – pidän niilläkin kulkemista jännittävänä nautintona.

Eilen vietin villiä perjantai-iltaa. Kello 21 päätin, että nyt, jos koskaan, on oikea hetki mennä kävelemään Degermosantie. Matkaa paikalle olisi runsaat 22 kilometriä. Oli kuitenkin melko lämmin kesäilta ja ulkona keskikesän puolihypnoottinen valo. Niin minä sitten menin kotoani Vallilasta Kumpulanlaakson läpi Viikkiin, sieltä edelleen Kurkimäen ja Kontulan kautta Mellunmäkeen ja yhä vielä Kehä III:n taakse, ohi Östersundomin ytimen ja Sakarinmäen koulun, ohi Landbon, Sipoonkorven taakse, syvälle Helsinkiin viime vuosikymmenellä Sipoosta liitettyihin osasiin ja pysäköin pyöräni.

Pyöräparkki Knutersintien ja Degermosantien risteyksessä.

Degermosantie on vasta toinen katu, tai siis tie tai muu kulkuväylä, jota pitkin kävelen Sipoon liitosalueilla, enkä taaskaan voinut välttyä tällaisen oudon hiiviskelyn välittämästä jonkinasteisesta epäilyttävyydestä. Olin kotona laittanut sentään jalkaani kirkkaankeltaiset juoksukenkäni, koska ajattelin, että on vähemmän epäilyttävää, jos näytän lenkkeilijältä. Muu vaatetukseni tai olemukseni ei kylläkään antanut millään muotoa olettaa, että olisin joku ultrajuoksija, ja kukaan muu ulkopuolinen kuin ultrajuoksija ei tasan tarkkaan kulje Helsingin tuossa kohdassa, 24 kilometrin päässä ydinkeskustasta sijaitsevalla maaseudun umpikujalla puoli yhdentoista jälkeen illalla perjantai-iltana. Ultrajuoksija-vaikutelmaa ei tietysti edistänyt myöskään se, että itse asiassa kävelin.

Pelottava Degermosantie.

No, en nähnyt ketään, mutta ehkä minuakaan ei huomattu. Ei, vaikka hiekkatien pinnasta kuuluu suorastaan osoittelevan kovaääninen rapina kun astelee ja vaikka shortsieni taskussa oli irtokolikoita ja avainnippu jotka kilisivät. Taloja oli useita, mutta enimpien verhot olivat kiinni. Jonkin ikkunan takaa kajasti ujo valo. Yhden omakotitalon pihassa oli viisi Viron rekisterikilvissä olevaa autoa. Ehkä talon asukit ovat kotoisin Suomenlahden takaa, ehkä he ovat täällä töissä, ja ehkä he nyt vain olivat perustaneet kommuunin Östersundomin ja Hindsbyn väliin, koska miksipä ei. Stereotypiakone alkoi raksuttaa ennen kuin ehdin saada itseni edes kiinni: raksamiehiä varmaan.

Tienvarsi näytti vauraalta, mutta käveleminen toden totta pelotti aluksi. Sipoon liitosalueista on muodostunut päähäni sellainen kuva, ettei koskaan voi tietää, milloin ikkunan raosta työntyy ulos haulikon piippu.

Ei työntynyt. Keskikesän vihreys oli poikkeuksellisen hienoa. Näin ehkä yli tuhat erilaista kasvia, mutta tunnistan niistä lähinnä rajatun joukon havupuita, koivun ja voikukan.

Kun poljin kohti kotia, katuvalotkin syttyivät. Ja kun poljin, ohitin Agnes Sjöbergin tien, Agronominraitin, Biologinkujan, Asemapäällikönkadun. Kaikki ne olen jo kävellyt tämän ja viime vuoden aikana. Välillä yllätyn itsekin siitä, miten monen Helsingin paikkaan olen jo ehtinyt. Ja siitä, miten Helsinki aivan huomaamatta on paljon tutumpi kuin vielä puolitoista vuotta sitten. Se on melkein hullua, sillä asuin täällä jo elokuussa 2004.

—

Minun piti alun perin tässä kirjoittaa pyöräilystä laajemmin, sillä satuin käymään kaksi viikkoa sitten Hollannissa, tarkemmin ottaen Utrechtissä ja Amsterdamissa, ja siellä tuli todettua, että lipsuminen täysimittaiseksi (ja ärsyttäväksi) pyöräilyvaahtoajaksi on olemassa oleva riski. Amsterdam onnistuu jotenkin silmiinpistävästi osoittamaan sen, mikä suomalaisessa pyöräilykeskustelussa toisinaan häiritsee.

Pyörät ovat yksivaihteisia romuja ja niillä ajetaan kaupungissa ihan siinä missä kaupungissa kävelläänkin. Pyöräily ei ole varusteurheilua, se ei itse asiassa ole urheilua ensinkään, ja vauhti ei ole turhan kova, ja infrastruktuuri on selkeää, ja vapauden tunne on merkittävä. Asuin Amsterdamissa syksyn 2008, mutta kaupunki kaupunkina tuntui nyt vielä hienommalta. Kun silloin vajaat yhdeksän vuotta sitten vaihto-opiskelin paikkakunnalla, pidin kyllä Amsterdamista, merkittävässäkin määrin, mutta silloin en hahmottanut kaupungin ainutlaatuisuutta aivan samalla tavoin kuin nykyään.

Satunnainen ohikulkija Prinsengrachtin varrella.

Amsterdam on kaupunki, jossa pyörä on sosiaalisen elämän edellytys, täysin itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen. Amsterdam on myös kaupunki, jossa on monta kivaa kahvilaa ja oikein hyvää omenapiirakkaa.

Mielin määrin kahvia, radleria ja omenapiirakkaa. Cafe Winkel, Amsterdam.

Silti on sanottava, että on Helsingissäkin ainutlaatuiset puolensa. Ne puolet vain ovat erilaisia. Toisinaan kaipaan tänne lisää Amsterdamia. Esimerkiksi sitä, että kun kaupunki loppuu, se loppuu, ja kun kaupunki alkaa, se alkaa. Ehkä olemme matkalla jotain sellaista kohti.

Toisinaan en tosin kaipaa Helsinkiin juuri mitään. Yleensä silloin on kesä.

B niin kuin Calgary

Minun on jo pidempään pitänyt kirjoittaa jotain maaliskuisesta Pohjois-Amerikan-matkastani. Siitä, kuinka heti lentokentältä kohti hostellia Chicagossa lähdettyäni aistiärsykkeitä tulvi sisään: kaikki nyt vain oli sitä Amerikkaa, joka meistä usealle on populaarikulttuurista niin tuttua. Mikään ei tuntunut kovin vieraalta mutta kaikki näytti kulissilta. Se oli myös jännittävää tuopinkokoisine kahvimukeineen ja muine sellaisineen.

Matkaan sisältyi myös vierailu Kanadan puolelle Calgaryyn, ja kuten vieraissa kaupungeissa aivan poikkeuksetta, myös Calgaryssä kävelin. Katuja pitkin toki, olenhan minä.

Calgaryn ydin eli Downtown maaliskuisessa auringonpaisteessa.

***

Calgary sijaitsee tasaisella ylängöllä ihan siinä Kalliovuorten itäpuolella, ja Calgaryn katuverkko perustuu vähemmän yllättävästi – Pohjois-Amerikassa kun ollaan – laajaan ruutukaavaan. Kaupungin rajatkin muodostavat jos ei nyt ihan coloradomaisen niin kuitenkin varsin kulmikkaan kuvion. Ei Calgary silti mikään pahin esimerkki ole amerikkalaisesta ”tikkuja ristikon muotoon” -kaavoituksesta.

Se Calgaryssa tuli todettua, että siellä tämä Helsingissä harjoittamani katukävelyharrastus tuskin olisi pidemmän päälle kovin mielekästä. Ensin pitäisi kävellä numeroita: 1 Avenue, 1 Street, 2 Avenue, 2 Street, ja niin edelleen. Avenuet jatkuvat Calgaryn keskustan eteläpuolella pitkälle toiselle sadalle. Itse asiassa on syytä huomata, että avenuet ja streetit on vielä jaoteltu ilmansuunnittain niin, että itä-länsi-suunnassa kulkeva 14 Avenue on olemassa sekä keskustan pohjois- että eteläpuolella – kuten melkein kaikki muutkin niin kutsutut numerokadut.

Numeroista ei pääse ihan hetkessä eroon, sillä melkein kaikki numerokadut ovat todella pitkiä ja halkovat koko kaupungin. Esimerkiksi 17 Ave SW on melkein 13 kilometriä pitkä ja jatkuu keskustan toisella puolella 17 Ave SE:nä toiset 13 kilometriä. Minä kyllä pidän kävelystä paljon, mutta toistuvat 26-kilometriset sessiot aivan toisiaan muistuttavilla suorilla kaduilla voisivat ehkä käydä hermoille.

Calgaryssa trailit, kuten tuo oikealle kääntyvä Sarcee Trail tuossa, ovat käytännössä moottoriteitä. 16 Avenue ja 34 Avenue ovat epäilemättä ihan vain suoria ja sikäli tylsiä.

Homman luonne tietenkin muuttuu, kun Calgaryssä pääsee numerokaduista eroon. Calgaryssä kadut voi sen jälkeen melkeinpä ottaa haltuun alue kerrallaan, sillä katujen nimeämisessä on käytetty kiinnostavaa logiikkaa: kaikkien jonkin tietyn asuinalueen katujen nimet alkavat samalla alkukirjaimella kuin itse kaupunginosan nimi. Tästä syystä esimerkiksi University Heightsissa sijaitsee University Drive, Unwin Road, Urquhart Road, Ulster Road, Utah Drive, Uxbridge Drive, Ulyssee Street ja muuta sellaista. Sama toistuu Calgaryn muissakin osissa, katsokaa vaikka kartasta.

Ehkä Calgaryn kadunnimistössä näkyy kaupungin nuoruus. Koko kaupunki on perustettu vasta 1800-luvun lopussa. Samaan aikaan tässäkin blogissa esitelty Kristiinankaupunki jo kukoisti Suomen länsirannikolla, noin esimerkiksi.

Oman kokemukseni mukaan Calgary oli suurkaupungiksi perin tylsä. Aivan mukava, mutta vähän haalea. Öljybisnes on tuonut paikkakunnalle vaurautta mutta samalla tehnyt kulttuurisesta ympäristöstä jollain tavoin epäkiinnostavaa.

Toisaalta kaupungin kivitalot on tavattu tehdä paskapoo-kivestä. Se ei ole epäkiinnostavaa.

***

Edellä kerrottu osoittakoon ainakin sen, että Helsinki on hyvä paikka kävellä katuja pitkin. Olen edennyt niin pitkälle, että kirjainta B ei edes enää ole jäljellä. Toiseksi edellisimpänä kävelin läpi Bysantinkujan, ja Viikinmäki tarjosi taas parastaan: raekuuron. Sitä ennen vuorossa oli Bulevardi. Elämässä on ollut niin paljon Pasilaa ja kaukaisempia lähiöitä, että olin aivan ehtinyt unohtaa eteläisen Helsingin viehkouden.

Kahvisalonki ja kaikkee.

Viimeisimpänä kävelin läpi Böstaksentien Suutarilassa, ja siihen loppuvat Helsingin B:t. Siellä näyttää kovin toisenlaiselta kuin vielä vajaat kuusi vuotta sitten (ylempi kuva Google Street View’stä vuodelta 2011, toinen kännykästäni viime tiistailta).

Böstas sentään, että onkin maisema muuttunut, eikö.

Jos ensimmäisen keräilyvuoteni aikana en päässyt A:sta eteenpäin, tämän vuoden aikana oletettavasti kävelen useammalla eri alkukirjaimella alkavia katuja. Vierasperäisyys auttaa.

Talvi päättyi katujen välissä

Birkankujan ja Bomansonintien välillä on eroja. Toinen on uusi, toinen on vanha. Toinen on lyhyt, toinen ei ihan. Toisen kävelin kuukausi sitten, toisen toissa päivänä. Niiden väliin on mahtunut vaikka mitä: monta kaupunkia, toinen manner ja talven vaihtuminen kevääksi. Katujen nimet ovat aakkosissa peräkkäisiä, vaikka niiden toisten kirjainten väliin mahtuvat niin j, k, l, m kuin n:kin.

Birkankuja sijaitsee Viikinmäessä ja on käytännössä kevyen liikenteen väylä, joka käsittää pelkät portaat. Se ei ollut kovin ihmeellistä, sillä satoi räntää ja olin käynyt Viikinmäessä aiemminkin. Ensimmäistä kertaa tie (Harjannetie, jos ollaan tarkkoja) vei sinne kesällä 2015, kun olin ajamassa polkupyörälläni pelaamaan jalkapalloa Pihlajistoon. Sittemmin olen käynyt Viikinmäessä myös bongaamassa Aleksanteri Nevskin kadun, mutta silloin oli sentään kesä ja aurinkoista.

Nämä portaat eivät olleet raskaat nousta.

Viikinmäessä on vähän kummallinen, ikuisesti keskeneräinen tunnelma. Alueen ansioksi on mainittava, että sieltä näkee kauemmas kuin suurimmasta osasta Helsingin asuinpaikkoja.

Näkymä Birkankujan yläpäästä. Viikinmäessä keskustan suunnan joukkoliikennettä tarjoaa taustalla näkyvä bussi numero 71.

***

Runsasta kuukautta myöhemmin kävelin aurinkoisessa Kulosaaressa. Bomansonintien tunnelma olisi epäilemättä ollut räntäsateessakin viikinmäkeläisestä poikkeava. Minun katujenkeruuhetkinäni aurinko on paistanut Kulosaaressa ennenkin, esimerkiksi helmikuussa Bertel Jungin tiellä.

Sievä rakennelma helmikuun kylmässä auringossa.

Bomansonintie päättyy mereen, jonka takana ihan lähellä siintää Laajasalon Tulliniemi. Kadun varrella on vaurautta, kuten isoja pientaloja. Sellaisia kartanonomaisia. Kulosaari on kaupunginosa, joka sijaitsee itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin välissä, mutta on hengeltään molempien vastakohta (joskin ostarin ympäristö kyllä on lähiöhenkinen, mutta tämä Bomansonintie on eri suunnalla, saaren eteläosissa, kasinon liepeillä).

Bomansonintien pään taustalla näkyy Laajasalo. Osuvaa on, että seuraava katu olisikin sopivasti Borgströminkuja, joka olisi juuri tuolla edessäpäin, mutta teitä pitkin ehkä kolminkertaisen matkan päässä.

***

Näiden katujen väliin tosiaan mahtui vaikka mitä, kuten Illinois, Indiana, Tennessee, Alberta, British Columbia, Wisconsin ja Minnesota. Amerikassa oli jännittävää, eikä sille jännittävyydelle tee oikeutta käsitellä jännittävyyttä pelkästään tässä. Kadulla käveleminen tuopinkokoinen pahvikahvimuki kädessä tai asettuminen motellihuoneeseen, jonka haju on sävyltään tunkkainen, oli kaikesta huolimatta aivan kiinnostavaa.

Matkalla kohti etelävaltioita – räntäsateessa totta kai – Megabusin yläkerran etupenkillä.

Tästä mahdollisesti lisää myöhemmin.

Alasarjajääkiekkoilua ajattelemassa Amerikassa

Olisin kovasti halunnut ehtiä kiertää katuja viime aikoina, mutta valitettavasti minulla on muitakin kummallisia taipumuksia. Yksi näistä hieman vaietuista taipumuksista on alasarjajääkiekkoilu, tarkemmin ottaen Järvenpään Haukkojen ottelut.

Tällä kaudella Haukat on pelannut II divisioonan etelälohkossa. Niinpä minä olen viime vuoden syyskuusta alkaen käynyt paitsi Järvenpään myös Hyvinkään, Riihimäen, Kauniaisten, Keravan, Kirkkonummen ja Sipoon jäähalleissa. Niissä paikoissa keskimäärin melko harva käy (lähde: havainnot).

Vähän kuin katukeräilyäkin myös tätä olen tehnyt niin kutsutusti kaikessa hiljaisuudessa. Eräskin perjantai-ilta joulukuussa sai yllättävän käänteen, kun työkavereiden kanssa vietetyn after work -tuokion jälkeen otin puolispontaanisti Pasilasta bussin Söderkullaan ja sieltä toisen Nikkilään. Haukoilla oli vieraspeli Sipoon Wolfia vastaan. Pelin jälkeen bussia piti odottaa tunti, mutta siihen auttoi tuopillisen juominen Sipoon Kellarissa. Se oli outoa, mutta oikeastaan se oli myös kivaa.

Sen myöntäminen vain on hankalaa. Jos avoimesti kerron ihmisille seuraavani alasarjajääkiekkoa, minuun voitaisiin yhdistää sellaisia asioita kuin:
– junttius
– nuuskankäyttö
– väkivallan ihannointi
– taipumus puhua pasinurmismaisella intonaatiolla
– seksistinen suhtautuminen tanssityttöihin
– ym.

Siksi olenkin ryhtynyt ajattelemaan toisin. Alasarjajääkiekko on salonkikelpoisinta jääkiekkoa kaikista. Siellä raha ei puhu, paitsi silloin, kun sitä ei ole ja seuroja kaatuu.

***

Joka tapauksessa nyt lopputalvesta jääkiekko on ollut jännempää, sillä kakkosdivisioonassa on pelattu pudotuspelejä. Haukat pääsi lohkovoittajana suoraan välieriin, jossa se voitti keravalaisen KJT Miehet. (Miehet. Käsittämätön nimi joukkueelle, mutta keskiuusmaalaisessa jääkiekossa on vuosien varrella nähty paljon muitakin kummallisuuksia. Nyt KJT:itä pelaa aikuisten sarjoissa kaksin kappalein, Keravan lisäksi toinen Tuusulassa, ja sillä nimellä myös Järvenpään Haukat pelasi vuosina 1999-2003. Se siitä.) Niinpä edessä oli kakkosdivisioonan etelälohkon, ”Rautaliigan”, finaali. Siinä vastaan luisteli Grankulla IFK. Ensimmäisenä kaksi voittoa saavuttava joukkue pääsisi juhlimaan mestaruutta ja saisi paikan ylemmän sarjatason, Suomi-sarjan, karsintaan.

Haukat voitti Järvenpään jäähallissa ensimmäisen loppuottelun Grankulla IFK:ta vastaan.

Keravaa vastaan molemmissa peleissä oli mukavasti väkeä, viitisensataa, ja niin oli myös ensimmäisessä finaalipelissä Grankulla IFK:ta vastaan torstaina. Tuntui kuin ne 90-luvun I divisioonan pelit, joissa Adiemus soi ennen joukkueiden sisääntuloa pimeässä Järvenpään jäähallissa ja Haukkojen maalien jälkeen pauhasi Gary Glitterin C’mon C’mon, olisivat taas palanneet. Ilman Adiemusta ja Gary Glitteriä toki, mutta muutoin.

Harmi kyllä Haukat hävisi lauantaina Kauniaisissa, missä myös olin paikalla, joten edessä oli kolmas peli. Se pelattiin sunnuntaina Järvenpäässä 940 katsojan edessä, ja se päättyi Haukkojen mestaruusjuhliin. Olen nähnyt Järvenpään hallissa niin paljon yleisöä ehkä kahdesti, lähinnä silloin, kun KJT tai Haukat pelasi Kärppiä vastaan joskus 2000-luvun taitteessa. Etelän oululaiset tulivat niihin peleihin aina massoittain. Tässä pelissä ei ollut siitä kyse; Grankulla IFK on koko lohkon vähiten seurattuja joukkueita yleisömäärillä mitattuna, joten nyt nimenomaan järvenpääläiset mobilisoituivat. Sitä käy harvoin.

Sunnuntain peli jäi minulta kuitenkin näkemättä, aivan kuten jäi myös Haukkojen ja KalPan välinen liigakarsintaottelu keväällä 1997. En vieläkään tiedä, miksi missasin tuon 20 vuoden takaisen klassikkokohtaamisen, ja yhä se harmittaa, mutta tällä kertaa minulla oli ihan hyvä syy.

Kirjoitan tätä nimittäin bussissa, joka parhaillaan kulkee indianalaista moottoritietä Chicagosta kohti Nashvilleä Indianapolisin ja Louisvillen kautta (nyt olen jo majapaikassani Nashvillessä – olin kirjoittanut tekstiä varastoon). Ja nykyaikaan kuuluu internet: kun olin saanut muodostettua Chicagon O’Haren lentoaseman rajatarkastusjonossa nettiyhteyden viitisen tuntia pelin päättymisen jälkeen, sain heti raporttia pelistä, kuvien kanssa. Illalla hostellin dormitorion sängyllä katsoin vielä kännykälläni pelin ratkaisuhetket.

Tämän kuvan hetkellä minä olin jossain Grönlannin päällä matkalla Chicagoon. Kuva: Markus Lummi

Että kyllä tämäkin peli mieleen jäi.

Seuraavan illan jäähalli olikin sitten hivenen isompi. Laitetaan nyt siitäkin kuva tähän alle.

Bridgestone Arena, Nashville, Tennessee. Ottelu oli Nashville Predators vastaan Winnipeg Jets. Yleisö oikein huokui hyvää urheiluhenkeä: aina kun kotijoukkueen maalilaulu soi, yleisö huusi sen päälle ”Hey! You suck!”. Koska tärkeintähän ei ole oma onnistuminen vaan vastustajan paskuus.