Aamuruskosta iltaruskoon

Viimeaikaisia tämän blogin tekstejä lukemalla voisi olettaa, että Suomen kunnat ovat vieneet mielenkiinnon Helsingin kaduilta. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita. On vain kyse erilaisista ajan ja paikan ulottuvuuksista, ja niinpä Suomen kuntien ja Suomen kunnista suurimman, Helsingin, katujen kiertely käy tällä hetkellä rinta rinnan. Toki on myös niin, että yhdestä kunnasta on helpompi löytää runsaasti kerrottavaa kuin yhdestä kadusta. Kaikki kunnat ovat varmasti tekstin arvoisia, tiedän sen jo nyt, mutta kaikki kadut eivät ole. Senkin tiedän jo nyt.

Tai siis kyllähän sitä voi kirjoittaa vaikkapa tikuista (joista myös saa asiaa), mutta eihän se välttämättä kovin mielekästä ole.

Nyt on kuitenkin kyse enemmästä kuin silkoista tikuista. On kyse Suutarilan kaupunginosasta, tarkemmin ottaen Ala-Tikkurilasta. Kävin siellä aivan alussa, siis helmikuussa 2016, ja melko äskettäin, siis heinäkuussa 2020. Jollain lailla on kai ihan symbolista, että olen nyt kävellyt sekä Aamuruskontien että Iltaruskontien. Ne ovat niitä kohtalaisen vähälukuisia katuja, jotka sijaitsevat Kehä III:n pohjoispuolisessa Helsingissä. On kyse alueesta, jolla vierailija voi helposti ajatella – tai suorastaan luulla – olevansa Vantaalla. Jos Kehä III:ssa kulkeekin henkinen raja, Helsingin ja Vantaan raja kulkee tällä kohdin kehätien pohjoispuolella Keravanjoessa.

***

Kävelin Aamuruskonkujan, Aamuruskonpolun ja lopulta myös Aamuruskontien maanantaina 15.2.2016. Työpäivän jälkeen olin oletettavasti kulkenut junalla Puistolaan ja jatkanut matkaani bussilla kohti länttä, illan jo pimettyä puolilumisessa pikkupakkasessa. Tähän asti katujen käveleminen oli saanut minut haltioihini kerta toisensa jälkeen, mutta täällä, Kehä III:n nastarengasjylyn, huoltoasemien ja autokauppojen keskellä puuha tuntui ensimmäistä kertaa jossain määrin arkiselta. Mutta arkisuuskin kuuluu asiaan. Kaikki paikat eivät voikaan olla idyllisiä tai edes jännittäviä. Ala-Tikkurila ei ole varsinaisesti idyllinen vaikkakin ihan kiva se kyllä on, ja jännittävyys riippuu tietenkin siitä, mitä pitää jännittävänä. Minusta suuret moottoriväylät ovat jännittäviä, ja tavallaan autokaupatkin ovat. Riippuu vain, missä mielentilassa niitä sattuu katsomaan.

aamuruskontie kyltti.jpg

Helmikuun ilta Ala-Tikkurilassa silloin, kun Sipilä oli pääministeri ja metrolla pääsi vain Ruoholahteen asti.

Myös vajaat neljä ja puoli vuotta myöhemmin oli maanantai, nimittäin 20.7.2020. Aamuruskontie ja Iltaruskontie risteävät ensiksi mainitun länsipäässä. Hyvin samankaltaisista nimistään huolimatta kaduissa on eroa, suurimpana niistä kenties katujen varrella sijiatsevien rakennusten laatu. Kehä III:n suuntaisesti kulkevalla Aamuruskontiellä on sekä autokauppoja (Kehä III:n puolella) että asutusta (pohjoispuolella), kun taas pohjois-etelä-suuntaisesti kulkevalla Iltaruskontiellä on pitkälti pelkkää asutusta.

iltaruskontie kyltti

Sama risteys heinäkuussa 2020, tällä kertaa suuntana iltarusko.

Tuossa asutuksessa ei varsinaisesti ole suurempia erityispiirteitä. Ala-Tikkurila – joka muuten ei ole edes Helsingin osa-alue vaan pelkkä Suutarilan kaupunginosan Tapulikaupungin osa-alueeseen kuuluva pienalue – koostuu oikeastaan ainoastaan rivi-, pari- ja omakotitaloista mitä asutukseen tulee. Liiketiloissa kuitenkin riittää valikoimaa. Ala-Tikkurilasta voi ostaa hampurilaisia, jakoavaimia, saksalaisia elintarvikkeita, monenlaisia autoja ja erilaisia polttoaineita. Paikallisen huoltoaseman bensapumppujen katveeseen voi halutessaan jättää myös lääkelaukun lojumaan.

Ei silti mennä siihen ainakaan vielä.

iltaruskontie alku.jpg

Iltaruskontie alkaa Ala-Tikkurilan jonkintyyppisestä palvelukeskittymästä. Kuvassa se tuntemattomampi huoltoasema (Ala-Tikkurilan Neste) ja sen taustalla autokauppa.

Iltaruskontiellä on henkilökohtaisessa elämässäni myös vähän kaukaa haettu kytkös koronaepidemiaan. Minä nimittäin en ole juurikaan matkustanut joukkoliikenteellä epidemia-aikana, kevään aikana en oikeastaan ollenkaan ja kesälläkin vain kitsaasti. Mutta tuona maanantaina, heinäkuun 20:ntenä, kuljin joukkoliikennevälineellä aakkosissa seuraavalle kadulle ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alkupuolen. Edellisillan jalkapalloharjoitukset ja niitä seuranneet heikot yöunet vaikuttivat siinä määrin, että juna houkutteli kyytiinsä pyörää enemmän.

***

Koronakeväänä Ala-Tikkurila ehti jo tulla tutuksi. Huhtikuisena vapaapäivänä kävelin Härkävaljakonkujan ja -tien ja pari viikkoa myöhemmin toukokuun alussa Iespolun ja -tien. Jos historia olisi mennyt toisin, kaikki tämäkin olisi voinut jäädä minulta kulkematta tällä tavoin järjestelmällisesti. Vuonna 2006 nimittäin väläyteltiin Ala-Tikkurilan liittämistä Vantaaseen eräänlaisena vaihtokauppana, jotta Helsinkiin taas voitaisiin liittää Vantaasta niin kutsuttu Vesterkullan kiilaa yhdistämään vanha Helsinki Sipoosta liitettäviin alueisiin.

Alatikkurilalaiset kuitenkin vastustivat moista muutosta omassa kotikunnassaan, mikä lienee aivan ymmärrettävää. Lopulta vaihtokauppa toteutui vain puolittain, tai siis mitään vaihtokauppaa ei tapahtunut. Vesterkullan kiila liitettiin Helsinkiin Vantaasta ja Östersundomin alue Sipoosta. Ala-Tikkurila säilyi osana Helsinkiä aivan kuten vuodesta 1946 asti.

Koronakeväänä kävelemäni Härkävaljakontie myös tavallaan tiivistää sen, mikä Ala-Tikkurilassa on oleellista. Katu alkaa Ala-Tikkurilan Shelliltä (tai päättyy siihen, jos osoitenumerointia katsotaan), joka siis on koko alueen epäilemättä kuuluisin paikka. Härkävaljakontie päättyy tiedekeskus Heurekan takapihalle, joka jo sijaitseekin Vantaan puolella Tikkurilassa.

härkävaljakontie vantaalta

Härkävaljakontie kuvattuna Vantaan puolelta Tikkurilasta huhtikuussa 2020, täpärästi tiedekeskus Heurekan tontilta, joka rajautuu Ala-Tikkurilaan.

härkävaljakontie shell.jpg

Härkävaljakontien toisessa päässä on Suomen, tai ainakin Ala-Tikkurilan, kuuluisin Shell.

Niin. Ala-Tikkurilaa ei olisi, jos ensin ei olisi Tikkurilaa, ja Ala-Tikkurila ei olisi kuuluisa, ellei siellä olisi Shelliä. Sellaista elämä on.