Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

hylkeenpyytäjänkatu.jpg

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

eiranranta.jpg

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

hyttitie.jpg

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

ratamestarinkatu.jpg

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

aleksis kiven katu.jpg

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

aleksanterinkatu aikataulunäyttö.jpg

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

harmaahaikarankuja.jpg

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

harmaapaadentie.jpg

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

harmajankatu.jpg

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu

Mitä on Azorien takana?

Jossain vaiheessa en oikein perustanut saarista matkakohteina. Syy oli jotenkin psykologinen. Mantereella olisi loputtomasti mahdollisuuksia mennä helposti pitkälle. Tai helposti ja helposti, mutta lähinnä vettä ylittämättä. Saarilla, varsinkin pienemmillä, kaikki loppuisi äkkiä.

Tästä huolimatta minä olin lapsena onnistunut kiinnittämään silmäni yhteen saareen, joka oli ja on yhä hyvin kaukana. Mainosjakelun mukana kotiin oli tullut Finnmatkojen esitelehti, jossa kerrottiin eri matkakohteista. Minä etsin lehtisestä varta vasten sen matkakohteen, jonne olisi mahdollisimman pitkä matka. Koska jos minä jotain pidin jännittävänä, niin pitkiä matkoja.

Kaukaisin paikka oli eräs saari, jonne päästäkseen olisi lehtisen mukaan taitettava 11 tunnin lentomatka Helsinki-Vantaalta. Siinä olisi meininkiä. Katselin lehtisestä tietoja erilaisista hotelleista ja niiden tähtiluokituksista. Matkustin pääni sisällä sen minkä ehdin. Vielä tähänkään päivään mennessä en ole käynyt tuolla saarella, vaikka siitä ehti lapsuudessa kehkeytyä jonkinlainen Juttu. Niinä aikoina minulla ei tietenkään ollut edellytyksiä ymmärtää, että 11 tunnin matka ilman suurempia virikkeitä lentokoneen matkustamon kuivassa ilmassa ilman mahdollisuutta täyteen makuuasentoon olisi vähän ikävystyttävää.

1024px-flag_of_barbados-svg

Kaukaisen paikan lippu näyttää tältä.

Tuo saari oli – ja on – Barbados. Siellä on vajaat 300 000 asukasta kutakuinkin Hattulan tai Halsuan kunnan kokoisella maa-alueella Karibian saariryhmän itäisimmällä laidalla. Jos Helsingin keskusta olisi Barbadoksen etelälaita, maan pohjoiskolkka tulisi vastaan Keravalla. Järvenpää olisi jo avomerta. Leveimmillään saari on suurinpiirtein yhtä leveä kuin on Tapiolan ja Vuosaaren välinen etäisyys. Epäilemättä mannerkohteet rajattomine mahdollisuuksineen olisivat kiinnostaneet minua paljon enemmän jo tuolloin, ala-asteiässä, mutta tämän nimenomaisen viehtymyksen syynä olikin matkan pituus, ei niinkään sen kohde.

***

Helsingin kadunnimistössä tämä pikkuvaltio näkyy jo. Esimerkiksi Barbadoksenkuja ja Barbadoksenkatu ovat löytäneet paikkansa Jätkäsaaresta, jossa sijaitsee muutoinkin kaukomaiden saarivaltioista ja merialueista muistuttavia kadunnimiä. Monet niistä näkyvät saaneen kaupungin koneistossa lainvoiman kaksi vuotta sitten tammikuussa. Minä puolestani olen käynyt tutustumassa Jätkäsaareen oikeastaan ensi kertaa tässä tammikuussa. Saatoin omin silmini todeta, että Helsinkiin tosiaankin on tulevina vuosina tulossa erittäin jännittävää raitioliikenteeseen tukeutuvaa uutta kantakaupunkia.

img_1567

Tämä tässä on Länsisatamankatu. Sitä pitkin jo kulkeekin raitiolinja 8. Oli pimeää, ja hätäinen kuvaaja kärsii kylmällä ilmalla kahvia juotuaan vähän turhan herkästi virtsaamisen tarpeesta eikä siksi oikein malta tarkentaa.

Ensimmäisenä vastaan katujen listassa tuli Azorienkuja. Tähän kohtaan välihuomio: oikeasti aiemmin olisi tullut vastaan muun muassa Atlantinkatu, mutta At-alkuisten katujen kohdalla olin vielä määritellyt katukeräilyni niin, että rakenteilla oleville kaduille ei kannata mennä, sillä niitä ei maastossa näe. Av-vaiheessa päätin muuttaa käytännön. Näin jännittävässä, parhaimmillaan vuosikymmeniä kestävässä hommassa on ehkä sittenkin paljon syytä käydä paikoissa, joita ei vielä varsinaisesti ole. Vuosien päästä voisi sitten äimistellä, miten paikat ovatkaan tyystin muuttuneet.

Azorienkujakin on olemassa vasta paperilla. Nyt sen paikalla on vain maata, jolle ei vielä ole edes alettu rakentaa. Aivan vieressä sijaitsee Länsiterminaalin uusi, myöhemmin tänä vuonna avattava päärakennus. Sen takana ovat Melkki ja Pihlajasaari rinnakkain ja sitten avomerta Viroon asti.

IMG_1571.JPG

Tuolla jossain sijaitsee tulevaisuudessa Azorienkuja. Taustalta voi erottaa Länsiterminaalin uuden terminaalirakennuksen. Etualalta voi erottaa epähuomiossa kuvaan päätyneen kaiteen.

***

Azorien saariryhmä on Portugalin autonominen osa noin 1300 kilometriä länteen Portugalin rannikosta, jotakuinkin golfvirran keskellä. Azoreilla sijaitsee myös Portugalin korkein vuori Pico (korkeus 2351 metriä). Minä en tiennyt, ettei Portugali mantereen puolella kurota ylemmäs.

Azorit näyttää kartalla aika yksinäiseltä. Sen takana on silkkaa valtamerta, tyhjyyttä. Jos levittäisi maailmankartan pöydälle, ottaisi käteensä viivoittimen ja asettaisi sen näyttämään suorinta reittiä Helsingistä Azoreille, voisi myös havaita, että Azoreilta on jatkettava hyvin kauas, ennen kuin mitään kiinteää tulee vastaan. Ja sitten kun tulee, tulee Barbados.

Azorienkujankaan takana ei ole mitään, ei ainakaan mitään A:lla Helsingissä alkavaa. Eteenpäin on menty – tässä tapauksessa kirjaimeen B.