Kaupunginosien kaupunki

Missä kaupunginosassa asut?

Joku sanoo asuvansa Jätkäsaaressa, joku Alppilassa, joku Jakomäessä, joku Hakaniemessä, joku Arabiassa ja joku Kannelmäessä.

Jos kuitenkin ollaan ihan tarkkoja, nuo yllä olevat eivät ole Helsingin kaupunginosia alkuunkaan. Jätkäsaari kuuluu Länsisataman kaupunginosaan, Alppila Alppiharjuun, Jakomäki Suurmetsään, Hakaniemeksi ymmärretty alue Kallioon, Arabiaksi kuvaillut seudut Toukolaan. Kannelmäki on osa Kaarelaa. Jätkäsaari, Alppila, Jakomäki ja Kannelmäki ovat sentään ihan virallisia Helsingin osa-alueita. Arabianrannan osa-alue kattaa kaiken Arabiaksi kutsutun, ja Hakaniemi on olemassa vain metroaseman ja torin nimenä, mistä se on laajentunut käsittämään myös kaikenlaista ympäröivää muuta.

Ihmisiä ei tästä hämmennyksestä käy syyttäminen. Kaupunginosien nimiin ja rajoihin on nimittäin mahdollista tutustua lähinnä kartta.hel.fi-karttapalvelussa, mutta missään muualla kaupunginosien rajat eivät oikeastaan käy ilmi. Opasteissa lukee milloin mitäkin mihinkin suuntaan, eivätkä esimerkiksi katukyltitkään tarjoa asiassa apua. On vain niin, että asia pitää tietää.

Kaupunkikaan ei tosin tiedä. Alkusyksystä Helsingin kaupunki kertoi, että ”[P]ormestarin asukasilta järjestetään tänä syksynä Alppiharjussa. Tervetuloa asukasiltaan – – Konepajan Brunoon (Aleksis Kiven katu 17A)”. Pormestarin asukasilta Alppiharjussa järjestettiin siis Alppiharjun ulkopuolella, Vallilassa. Niin sijaitsi myös entinen rappumme, jonka kaikkiin asuntoihin jaettiin kutsu naapurikaupunginosan tilaisuuteen.

Harva ylipäätään tuntuu puhuvan Alppiharjusta. Tämähän on kaupunginosa, joka koostuu Alppilasta (jota yleisesti tosiaan pidettäneen omana kaupunginosanaan) ja Harjusta (jota hanakasti kutsutaan Kallioksi, kuten myös Harjun osa-alueen pääkatua Vaasankatua). Kallio taas ylittää rajansa toistuvasti – tänne Harjuun ja toisaalta toisinaan myös Hämeentien yli tiettyihin osiin Sörnäisiä. Toisaalta harva lienee havainnut (tai en minä ainakaan ennen kuin tutkin karttaa), että Kallio jatkuu myös junaradan länsipuolelle, aina Töölönlahdelle asti.

Helsingin keskeisin kaupunginosakummajainen on varmasti Kluuvi. Kun puhutaan Kluuvista, puheeksi tulee yleensä Kluuvikadun varressa sijaitseva kauppakeskus. Siinäpä se.

***

Viimeisin kävelemäni katu sen sijaan on yksiselitteisesti Vallilaa. Hattulantie yhdistää Mäkelänkadun ja Kangasalantien, ja katu on antanut nimensä myös merkittävälle bussi- ja raitiovaunupysäkkikokonaisuudelle Mäkelänkadulla heti Sturenkadun pohjoispuolella. Hattulantie on tyypillinen vallilalainen kadunnimi: se perustuu Suomen kuntaan tai muuhun maantieteelliseen sijaintiin. Vallilassa olisi helpompi luetella ne kadut, jotka eivät kuulu tähän ”pitäjien nimet, ryhmänimi” -luokkaan, kuin ne, jotka kuuluvat.

Entä se Hattula sitten? Se on kunta Hämeenlinnan keskustaajaman pohjoispuolella, joka ei kuitenkaan halunnut liittyä Hämeenlinnaan silloin, kun Renko, Tuulos, Lammi, Hauho ja Kalvola siihen liittyivät vuoden 2009 alussa. Hattulan syytä on muun muassa Hämeenlinnan kaupungin alueen typerä muoto, joka sisältää koomisen soiron entisen Rengon kunnan länsiosista vanhaan Kalvolaan. Kuntaliitoksen yhteydessä Hattulasta liitettiin Hämeenlinnaan noin 27 neliökilometrin alue, jolla asui vuonna 2009 peräti 32 ihmistä.

Tältä näyttää Hämeenlinnan kaupungin alue, joka on merkitty karttaan punaisella. Hattula näkyy punaisen alueen miltei joka suunnasta ympäröimänä plänttinä. 

Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan Hattulan nimen epäillään olevan peräisin Virosta samasta kannasta kuin Tallinnaa ympäröivän Harjumaan maakunnan nimi, sillä hattulalaismiehet ovat käyneet keskiajalla kalastamassa Suomenlahden rannoilla ja päätyneet sitä kautta imemään mukaansa eteläisiä vaikutteita. Lisäksi Hattu on ikivanha germaaninen henkilönnimi, joten hento saksalainen vaikute sinänsä perinteisen hämäläispitäjän nimessä on mitä mahdollisin.

Henkilökohtainen suhteeni Hattulaan on ollut aina ohut, mutta silti kunnan olemassaolon tiedostava. Jo lapsuuden mökkimatkat kulkivat kunnan poikki, ja paikkakunnan nimessä esiintyvä päähine on tietysti eduksi, jos on tarkoitus kiinnittää vajaakasvuisen huomio.

Semmoista siis liittyy tämän sinänsä mitättömän pikkukadun nimeen. Itse kadusta on lopulta aika paljon vähemmän kerrottavaa. Hattulantie on yksisuuntainen, ja viime lauantaina kävelin sen sallittua ajosuuntaa vastaan. Älkää etsikö tästä symboliikkaa. Sitä ei ole.

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Advertisement

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu

Elimäenkatu aidan takaa

Edellisessä blogimerkinnässäni jo hieman vihjailin, että seuraavalla kadunkävelykerralla olisi mukana aika yllättävää seuraa. Olikin.

Katu oli Elimäenkatu ja aika yllättävä seura Helsingin Sanomien toimittaja ja kuvaaja. Minun tarkoitukseni oli kävellä, toimittajan havainnoida ja haastatella, kuvaajan kuvata. Olimme sopineet tapaamisen kolmen viikon takaiseksi lauantai-iltapäiväksi Sturenkadun ja Elimäenkadun risteykseen. Satoi vettä.

Aiemmilla kerroilla en ole juuri edes kulkenut kaikkia näitä katuja muiden kanssa. Itse asiassa seurassani oli kadunkeruussa tätä ennen kulkenut vain yksi ihminen, ja hänkin vain noin kolmesti. Ei niin että olisin karttanut seuraa – tämä harrastus nyt vain sattuu onnistumaan hyvin helposti ilman sosiaalista elementtiä.

***

Kun siinä sitten seisoin Sturenkadun ja Elimäenkadun kulmassa journalisteja odotellen, minua jännitti. Uusissa tilanteissa tapaa käydä niin.

Juttukeikoilla olen ollut elämässäni lukuisat kerrat, mutta päinvastaisessa roolissa, ja siitä on jo vähän aikaa. Olen siirtynyt ”aidan toiselle puolelle”, kuten alan piireissä tavataan sanoa. Toimittajanakin nämä tilanteet tapasivat kyllä jännittää, ja muistanpa joskus hermostuksissani jopa miettineeni, että olisipa rentoa olla vain haastateltavana. No, nyt sellainen hetki oli koittamassa, ja silti hivenen kuumotti.

Tarkoituksena kun oli vielä käsitellä asiaa, joka oli mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen: katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä. Sanomattakin on selvää (mutta sanon silti), että tämänkaltaisissa hommissa pitää jo vähän avatakin itseään.

***

Lopulta kolmikkomme oli koossa, minä, toimittaja Antti Tiainen ja kuvaaja Juhani Niiranen. Jännityskin hälveni. Tilanne tuntui peräti luontevalta. Nappasin kuvan katukyltistä, kuten aina aluksi teen (jos sellaisen vain kadun alusta löydän): Elimäenkatu, Elimägatan, ja samalla Juhani kuvasi, kuinka kuvasin. Sitten ryhdyimme kävelyyn.

Kuvasta vasemmalle sijaitsi Helsingin Sanomien valokuvaaja Juhani Niiranen, mutta vähätpä olisitte siitäkään ilman tätä kuvatekstiä tienneet.

Elimäenkadussa ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta samalla siinä nimenomaan on. Katu on Vallilan nauhaikkunaisen ja punatiilisen yritysalueen selkäranka, jota ammattikuljettajat ja muut runsaasti autoilevat käyttävät oikoreittinään Mäkelänkadulta Sturenkadulle ohi matkaa ikävästi hidastavien liikennevalojen. Se on myös katu, jonka varresta saa viikonloppujen ja iltojen tunteina etsimällä etsiä elämää. Antti laskikin vastaantulijoita ja kadunvarren lounaspaikkojen määrää. Sillä lounaspaikkoja kadulla todella riittää, minäkin olen käynyt niistä ainakin kolmessa. Sen lisäksi kadussa on aimo annos mitäänsanomattomuutta ja silti kohtia, joita huomasin nyt vasta ensimmäistä kertaa.

Tämä vallilalainen katu on käynyt minulle tutuksi jo vuosien takaa. Satuin asumaan aivan Elimäenkadun lähellä vuonna 2007, ja silloin – kuten nyttemminkin – useat arkiset reittini kulkivat kadun kautta. Ensimmäistä kertaa en kuitenkaan muista. Joskus minua suorastaan harmittaa, kuinka vähän pystyn palauttamaan mieleeni, miltä Helsinki tuntui syksyllä 2004. Silloin olin 20-vuotias ja vasta muuttanut kaupunkiin. Miltä tuntui ensi kertaa kulkea Kalliossa tai oppia raitiovaunujen reittejä? Sen kyllä muistan, että sinä syksynä eräänä syksyisenä perjantai-iltana varta vasten matkustin metrolla Vuosaareen, koska en ollut koskaan käynyt Vuosaaressa ja olin matkustanut metrollakin verraten harvoin.

Sitten yhtäkkiä, kuukausien ja vuosien jälkeen, ympärillä on turhan helposti hahmotettava verkosto kaikkea tuttua. Se oli jopa hieman ikävystyttävää, mutta sitten ymmärsin käydä katujen kimppuun.

On paljastunut, että Helsingissä on yhä runsaasti kolkkia, joita en varsinaisesti tunne. Sitten on olemassa kolkkia, jotka tunnen niin, etten enää eksy, jos satun kulkemaan kartatta. Ja sitten on vielä olemassa kolkkia, joista osaan kertoa merkittävän määrän yksityiskohtia. Elimäenkatu kuuluu juuri siihen kategoriaan, mutta silti se yhä oli vähän vieras. Kaupunkihan nimittäin muuttuu: se on erilainen päivällä ja illalla, viikolla ja viikonloppuna, kesällä ja talvella – tai vuonna 2017 ja 2007.

…tai vuonna 1983. Elimäenkatu alkaa kuvan oikeasta reunasta ja kulkee siitä vasemmalle yläviistoon. Katu on yhä paikallaan, mutta moni talo on sittemmin vaihtunut toiseksi. Kuva: Scan-Foto / Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)

***

Helsingin kadunnimistön yksi erikoisuus on, että kuntien ja pitäjien – ylipäätään Suomen maantieteen – mukaan on nimetty aivan hirvittävä määrä katuja. Vallila on sellaisia nimeämisperusteita täynnä: Elimäen lisäksi nimiä kaduille ovat antaneet sijainnit Eurasta Hauholle, Mäntsälästä Virroille ja Päijänteeltä Puijolle. Hämmennystä aiheuttaa, että moinen villitys on aikain saatossa vallannut myös Kumpulan (mm. Aavasaksa, Liminka), Koskelan (mm. Artjärvi, Nastola), Munkkivuoren (mm. Pori, Rauma, Ulvila), Ruskeasuon (mm. Tenhola, Kisko, Parainen), Alppiharjun (mm. Porvoo, Siuntio, Kotka), tietyllä rajauksella jopa Pihlajiston (mm. Aulanko, Tiirismaa, Hattelmala) ja kaiken kukkuraksi vielä Vartiokylän (mm. Valkeala, Karhula). Ole siinä sitten taksikuski, kun Suomen kunnat, mäennyppylät ja vesistöt on roiskittu vähän eri puolille sisempää ja kauempaa esikaupunkivyöhykettä. Normaalistihan tällaiset ryhmänimet sijaitsevat edes jotenkin intuitiivisena ryppäänä.

Suomen kunnat ovat kiinnostaneet minua aina, eikä innostusta lainkaan laannuttanut se, että pääsin viiden vuoden iässä asumaan Järvenpäässä alueelle, jossa kadut on nimetty juuri pitäjien perusteella. Havaintojeni mukaan se ei ole kovin yleistä. Minusta on ihan hienoa, etten lapsena päätynyt asumaan jollekin Pajutielle tai Kääpäkujalle vaan kadulle, joka on saanut nimensä jostain, joka minua kiinnostaa.

Se katu oli nimeltään Kauhavankuja ja sinne muuttaminen yksi lapsuuteni avainkokemuksia. Kauhava sattuu vieläpä olemaan molempien vanhempieni synnyinpaikka, jonne minullakin on siitä syystä säännöllisesti asiaa.

Ei kuitenkaan jatketa vielä tässä kohtaa järvenpääläisten kadunnimien syvimpään olemukseen. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että jos nyt ei Elimäenkatua, niin Elimäenkuja kyllä löytyy Järvenpäästäkin.

***

Lopulta, hitaahkon kävelemisen päätteeksi, Sturenkadun ja Elimäenkadun risteys sitten oli vaihtunut Mäkelänkadun ja Elimäenkadun risteykseksi. Ja niin oli taas jäljellä yksi katu vähemmän.

Hesarin juttu sijaitsee täällä (tosin se saattaa vaatia tilauksen).

Toimittaja työssään Elimäenkadun päässä.