Ulosmenoteitä

Kun aloin kävellä näitä Helsingin katuja, ajattelin jossain kohtaa, että niin kutsuttujen moottoriväylien ja merkittävien pitkien pääkatujen kulkeminen ottaa epäilemättä aikansa. Ottaahan se, tietenkin, mutta esimerkiksi Helsingin moottoriväyläskenen ulkopuolisen katuverkon pisin katu Mannerheimintie ei esimerkiksi ole kuin 5,5 kilometriä pitkä. Se ei totta puhuen ole kovin paljon, eikä se vie ikuisuutta. (Mikä vie?) Mannerheimintien jatkeena oleva Hämeenlinnanväylä on toki vähän pidempi Helsingin puolella sijaitsevalta osuudeltaan, mutta sekin vain vähän yli kuusi kilometriä.

Kuuden kilometrin juoksulenkki ei esimerkiksi ole järin pitkä. Sitten on ihmisiä, jotka kävelevät iso kantolasti selässään jossain jumalan selän takaisessa Urho Kekkosen erämaassa päivän aikana monin verroin.

Minä olen nyt kävellyt Hämeenlinnanväylän päästä päähän (tavallaan – tästä pian tarkemmin) ja pian sen jälkeen kävellyt päästä päähän myös Hämeentien. Nämä kulkureitit sattuvat aakkosjärjestyksessä perätysten. Kulkeminen tapahtui pääsiäisen alla: palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina ja piinaviikon maanantaina. Keskellä korona-aikaista Uudenmaan eristystä siis ja edelleen erityisjärjestelyin: ilman joukkoliikenteen apua lähtöpisteeseen pääsemiseksi tai päätepisteestä poistumiseksi.

Hämeenlinnanväylä ja Hämeentie poikkeavat toisistaan monella tapaa: toinen on kävelijän näkökulmasta de facto moottoritie, toinen on korttelikaupungista alkava ja ympäröivään taajamaansa sulautuva katu. Mutta niissä on myös paljon samaa. Molempia pitkin pääsee sädettä pitkin ydintä kauemmas. Ne ovat ulosmenoteitä, joissa heijastuu eri aikojen kaupungista ulos menemisen tavat. Hämeenlinnanväylä edustaa aikaa, jolloin uskottiin autoliikenteeseen – tien linjaus syntyi joskus 1950-luvun motoristisessa suunnittelukiiassa, ja nelikaistaiseksi tie muuttui Helsingin puoleiselta osuudeltaan vuonna 1975. Hämeentie on paljon vanhempi kulkureitti: ennen vuotta 1928 se oli nimeltään Itäinen Viertotie, ja sitä ennen Tavastvägen, kuten jälleen nykyään. Vielä 1900-luvun lopulla Hämeentie oli pääasiallinen ulosmenotie esimerkiksi Lahden suuntaan, mutta nyt se on sitä alle sadan metrin matkan verran, Hermannin rantatien ja Kustaa Vaasan tien väliseltä osuudeltaan.

***

Olen jo muutamaan otteeseen saanut vastattavakseni kysymyksen siitä, miten itse asiassa aion kävellä esimerkiksi Länsi-, Hämeenlinnan-, Tuusulan- tai Lahdenväylää. Niillähän ei varsinaisesti voi kävellä, sillä käveleminen on kielletty, eikä väylän vieressä suinkaan aina kulje samansuuntaista kevyenliikenteenväylää. Tämä on totta. Hämeenlinnanväylän tapauksessa käyttökelpoista kevyenliikenteenväylää on mukavasti saatavilla, mutta silti etenkin Haagan kohdalla oli tyydyttävä lähimpään rinnakkaiseen muuhun tiehen (tässä tapauksessa esimerkiksi Nuijamiestentiehen). Aion noudattaa samaa periaatetta myös muissa vastaavissa tapauksissa. Jos itse väylällä käveleminen on esimerkiksi kieltosyistä kiellettyä, silloin kuljetaan lähintä samansuuntaista väylää niin, että kuitenkin aloitetaan väylän alusta ja päädytään sen loppuun – joko Helsingin rajalle tai luontevaan päätepisteeseen. Jos tämä edellyttää esimerkiksi Heikinlaakson tai Jakomäen peräpusikoissa kykkimistä, sitten olkoon niin.

ala-tikkurilantie.jpg

Ensimmäinen moottoriväyläsuoritus tapahtui jo kesäkuun 19. päivä vuonna 2016, siis melkein neljä vuotta sitten. Sinä päivänä Ala-Tikkurilantie näytti tältä. (Ala-Tikkurilantie on Kehä III:n se noin kilometrin mittainen osuus, joka sijaitsee Helsingin rajojen sisäpuolella.)

Hämeenlinnanväylä on minulle tietysti kohtalaisen tuttu tie – ei toki lapsuudesta asti, mutta nykyään. Tuttuus on sikäli harhaa, että tie on ollut tuttu nimenomaan autoilunopeudella tarkasteltuna. Silloin ei voi syventyä yksityiskohtiin, eikä maailma ympärillä näytä yhtä monipuoliselta. Tai no, monipuoliseksi Hämeenlinnanväylän vartta ei ehkä kaikissa tilanteissa voi kuvailla. Kyllä siinä silti sävyjä on.

Hämeenlinnanväylä alkaa Haagan ja Ruskeasuon väliseltä rajalta, Mannerheimintien, Hakamäentien ja Vihdintien risteyksestä. Eräästä näkökulmasta tähän päättyy kaupunki. Mutta maaseutu ei ala, alkaa lähiö. Vielä Kivihaan ja Etelä-Haagan kohdalla lähiö edustaa kuitenkin kaupunkimaisempaa tyyliä.

hämeenlinnanväylän alku.jpg

Vielä vilkaisu takaviistoon ennen kuin matka kohti Vantaan rajaa alkaa.

hämeenlinnanväylä kivihaka.jpg

Kivihaan asujaimistoa suojaavassa meluaidassa on suuren maailman tapaan graffiteja.

Pian ollaan kuitenkin tukevasti kaupunkimaisimmasta kaupungista ulkona. Kun rantarata on alitettu, Hämeenlinnanväylän itäpuolella avautuu Keskuspuisto, tai siis ei avaudu – tiiviistä puustosta ei oikein voi sanoa niin. Pian tosin näkökentästä katoaa koko Hämeenlinnanväylä, sillä rinnakkaisesti kulkevaa Nuijamiestentietä erottaa Hämeenlinnanväylästä mitäänsanomattomien toimistorakennusten ja jämämetsiköiden valikoima.

Myöhemmässä vaiheessa pääsen taas kulkemaan varsinaisen Hämeenlinnanväylän vartta, mutta tällöinkään moottoriliikenteen läsnäoloa ei aina hahmota. Monessa kohtaa autot kulkevat meluaidan tuolla puolen. Eivät toki aina.

hämeenlinnanväylä jalankulkijat.jpg

Kaksi jalankulkijaa lähestyy Tampereen suunnasta. Tässä kohtaa Haagan katuverkosta pääsee taas ihastelemaan moottoriväylää.

Yksi Hämeenlinnanväylän varren kevyenliikenteenväylistä on myös nimetty: se on Etelä-Kaarelan polku. Sen pätkän olin tietysti kulkenut jo aiemminkin, mutta silloin oli talvi. Nyt ei.

etelä-kaarelan polku.jpg

Etelä-Kaarelan polku silloin, kun sen kävelin: 1. helmikuuta 2018. Bussipysäkeilläkin oli sinä päivänä lunta sääreen asti, kun koko päivän oli pyryttänyt ankarasti.

Hämeenlinnanväylän kulkeminen ei tuntunut niin pitkältä kuin se oli, vaikka koko matkan ajan talutin pyörääni. Ne ohikulkijat, jotka nyt sattuivat minusta mitään ajattelemaan, todennäköisesti otaksuivat pyöräni hajonneen. Ne ohikulkijat, jotka sattuivat seuraamaan touhuani yhtään pidempään (toivottavasti harva), todennäköisesti pitivät minua ihan vain järkiheittona, tai vähintäänkin epäonnekkaana. Kenties ihmisenä, joka on matkalla jalan Myyrmäkeen epäonnisen seikkailunsa päätteeksi. Näinhän ei ollut. Kaikki oli hyvin.

Lopulta saavutin Vantaan rajan ja olin miltei kaivokselalaisen autoliikkeen pihassa. Tältä siis tuntuu merkittävästi hidastettu Helsingistä poistuminen. Tie jatkuisi kohti Tamperetta, mutta sinne asti ei olisi ollut asiaa vaikka kuinka olisin lyllertänyt. Raja muihin maakuntiin oli tuolloin kiinni ja poliisi olisi varmasti torunut, jos olisin jaksanut taittaa matkaani Hyvinkään pohjoiseen liittymään asti. En tietenkään edes yrittänyt. Poljin kiltisti kotiin ruokailemaan.

hämeenlinnanväylä kaivoksela.jpg

Menin ihan äärirajoille.

hämeenlinnanväylä kappatie.jpg

Näkymä kohti etelää Kappatien bussipysäkiltä Helsingistä, aivan Vantaan rajan tuntumasta. Olihan tässä hieman käveltävää.

***

Hämeentie sijaitsee logistisesti sikäli yksinkertaisemmassa paikassa, että saatoin jättää pyörän kotiin ja juosta Fleminginkatua ja Porthaninkatua alas Hakaniemen kauppahallin nurkalle. Tästä alkaisi jännittävä maanantai-illan elämys, käveleminen Kallion ja Sörnäisten rajalta aina Vanhaankaupunkiin asti.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Hämeentie nimi voisi olla myös jotain muuta kuin mitä se on. Helsinki olisi yhtä hyvin voinut jättää vanhat ulosmenoteiden nimensä, Läntisen Viertotien ja Itäisen Viertotien, käyttöön. Olipa Hämeentien nimeksi ehdolla 1920-luvulla myös Viipurin valtatie. Mutta nyt se sitten on Hämeentie, mikä onkin ihan hyvä ja historiallisesti pätevä nimi. Siitäkin huolimatta, että standardi-Hämeeseen johtaa Mannerheimintie, vanha Läntinen Viertotie.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, mitä tapahtuu, jos alkaa kulkea Hämeentietä pitkin Hakaniemestä poispäin kaupungista ja jatkaa vain suoraan niin pitkään kuin kykenee. Itse asiassa tämän ”kulje katulinjaa suoraan kertaakaan kääntymättä” -matkan voi aloittaa jo Simonkadulta, Annankadun risteyksestä. Ensin lasketaan alas Simonkatua, sitten Kaivokatua pitkin Kaisaniemenkadulle ja Unioninkadulle, ja edelleen Pitkällesillalle ja Siltasaarenkadulle ja siitä sitten Hämeentielle. Ensin pääsee Kurviin, sitten Vallilan ja Hermannin rajalle ja siitä edelleen Toukolan ja Kumpulan rajalle. Tällä kohtaa Hämeentie jatkaa etuoikealle, mutta suoraan jatkuu nelostien linja Kustaa Vaasan tienä ja sitten Lahdenväylänä. Uusimaa loppuu. Tulee Lahti. Kun jatkaa Heinolan jälkeen suoraan, tie muuttuu vitostieksi. Kun ei vain kerta kaikkiaan kertaakaan käänny, päätyy ohi Mikkelin, Juvan, Varkauden, Leppävirran, Kuopion, Siilinjärven, Lapinlahden, Iisalmen ja Sukevan. Lopulta vitostie siirtyy kulkemaan ohitustietä, mutta kun tarkoitus oli, ettei käännytä, niin ei käännytä. Ja näin matka Helsingin ytimestä on johtanut kaikessa hiljaisuudessa Sissikadun ja Kauppakadun risteykseen Kajaaniin.


Tästä voisi aloittaa matkan Annankadulle Helsinkiin. Myös Hämeentielle.

Edellä oleva kuvatkoon sitä, että Hämeentien nimi voisi ihan pätevästi olla myös jotain aivan muuta. Joka tapauksessa nyt ei ollut määrä ajaa saati kävellä Kajaaniin. Nyt riittäisi, että kävelisi Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin. Tämän kävelyn aikaan maailma oli sellainen – ja on edelleen – että Hämeentien eteläinen pää oli työmaa-aluetta. Hakaniemen ja Sörnäisten metroasemien välillä tunnelmaan toi  erikoisen lisän myös se, ettei yksikään kuppila, kahvila, baari tai ravintola ollut auki. Oli siis kaksinkertaisesti epätyypillistä. Katu muokkautui uudeksi, ja samalla Suomi eli poikkeusoloissa. Sosiaalista kanssakäymistä edistäviin tiloihin ei käynyt pääseminen, vaikka täällä jos missä ne ovat elimellinen osa elämää.

hämeentien alku.jpg

Baarit ovat kiinni ja Hesekin myy vain mukaan. Kuvan oikeassa laidassa minun varjoni.

Ensimmäinen selkeä muutos Hämeentien tunnelmassa tapahtuu Kurvin kohdalla tai sen jälkeen, siis Aleksis Kiven kadun ja Pääskylänkadun risteyksen kohdalla. Sillä kohtaa Hämeentie kulkee siltaa pitkin Junatien yli, ja kantakaupungin tunnelma vaihtuu laitakaupungin tunnelmaan.

hämeentie junatie.jpg

Laitakaupunkimaisempi meininki alkaa.

Seuraava tunnelmanvaihdos tapahtuu, kun Hermanni ja Vallila vaihtuvat Toukolaan ja Kumpulaan. Hämeentie ylittää Vallilanlaakson taas kerran yhtä siltaa pitkin, ja sitten siihen yhdistyvät Hermannin rantatien, 4- ja E75-teiden normaalioloissa vuolaat autovirrat.

hämeentie kustaa vaasan tie.jpg

Liikennevirtain vuolaudesta ei ollut tietoakaan Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien risteyksessä.

Sitten onkin aika kääntyä valtaväylältä pois, kohti Arabianrantaa. Laitakaupungin tuntu jatkuu, kunnes lopulta siirrytään suoraan menneeseen maailmaan. Vasemmalla näkyy Annalan huvila, oikealla Vanhankaupunginkoski. Hämeentien pohjoispään linjaus, tiukasti Vantaanjokea viistävä, antaa olettaa, että tie on kulkenut tätä linjaa pitkin iät ja ajat.

hämeentie vanhakaupunki etelään.jpg

Hämeentien pohjoispäässä jokin tuntuu vanhalta.

Täällä sijaitsi myös Helsingin alkuperäinen keskusta – siitä Vanhankaupungin kaupunginosakin on saanut nimensä. Mutta silloin Helsinki oli oikeastaan pelkkä kylä. 1640-luvulla Helsingin keskusta siirtyi parempien satamaolosuhteiden perässä nykyisille sijoilleen Vironniemelle. Minun on toisinaan vaikeaa olla spekuloimatta, millaiseksi Helsinki olisi kehittynyt, jos sen keskusta todella olisi jäänyt Toukolan takamaille. Ehkä on olemassa realistisempiakin toteutumatta jääneitä juttuja maailmassa, mutta ainahan sopii pohtia. Silloin ehkä Kampin tilalla olisi Toukola, Ullanlinnan tilalla Kumpula, Kallion tilalla Viikki, Kruununhaan tilalla Käpylä ja Koskela, Vallilan tilalla Malmi. Nykyinen Etelä-Helsinki olisi rantakallioiden värittämää röpelöistä ja osin suojeltua merenranta-aluetta, jossa olisi vauraiden ihmisten huviloita.

Kuten hyvin tiedämme, asiat eivät menneet niin. Asiat menivät näin, ja tämä ulosmenotie päättyy tähän. Joskus tässä oli vain mutka, mutta nyt pitää kääntyä. Jos haluaa Uudenmaan ulkopuolelle asti, niin vasemmalle.

hämeentien loppu.jpg

Tähän se sitten päättyi, Hämeentie, Viikintiehen.

Rajatapauksia ja teollisuusneuvoksen huvipuisto

Etelä-Pohjanmaa-kliseet lienevät tuttuja useille.

On tasaista ja paljon peltoja, ihmisillä on uhoavainen maine, kaikki on suurta. Murre on vahva, yksi suomen parhaiten säilyneistä. Se sisältää muotoja ja rakenteita, joita ei esiinny yhdessäkään muussa suomen murteessa. Sellainen piirre on esimerkiksi -hna- tai -hnä-päätteinen inessiivi (jota vieläpä usein täydennetään välivokaalilla) – vahvaa eteläpohjanmaan murretta puhuva eteläpohjalainen ei useinkaan kysy ”missä” vaan ”mihinä”.

Eteläpohjalaisuuteen tuntuu liittyvän monesti myös se, että muita Pohjanmaita ei oikein tunnusteta (Vaasa saattaa olla poikkeus). Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ei olekaan Etelä-Pohjanmaan kanssa juuri yhteistä. Paitsi tietysti pinnanmuodot.

***

Koko sen ajan, jonka olen Suomessa elämästäni asunut, olen asunut Uudellamaalla. Uudenmaan ulkopuolisista maakunnista Etelä-Pohjanmaa on kuitenkin aina ollut minulle läheisin.

Geeniperimältäni minä lienen hyvinkin eteläpohjalainen. Molemmat vanhempani ovat Kauhavalta kotoisin, eivätkä aiemmatkaan sukupolvet juuri tule Kuortanetta tai Härmää kauempaa. Kuortaneella sijaitsee myös kesämökki. Olen kuitenkin syntynyt ja kasvanut Suomen etelässä. Sen seurauksena Etelä-Pohjanmaahan ja sen kieleen ovat aina liittyneet lapsuuden lomat ja juhlapyhät.

Ja jos jostain asiasta tulevat mieleen lapsuuden lomat ja juhlapyhät, asia ei välttämättä ole kovin huono. Ei, vaikka asian pääkaupunki olisi Seinäjoki. Se kylläkin jäi viime viikonlopun vierailulla väliin. Ihan hyvä niin.

img_1847

Seinäjoella olen kyllä aiemmin käynyt monesti. Tämä kuva on Seinäjoen matkakeskukselta elokuulta 2014, jolloin vaihdoin liikennevälinettä junasta bussiin matkalla Kuortaneelle. Olin toinen bussin kahdesta matkustajasta.

Saavuimme Kuortaneelle talven toistaiseksi kylmimpänä iltana. Pakkasta oli ennustettu peräti 30 astetta, mutta perillä olikin vain 24. En ole melkein ikinä nähnyt niin kirkasta tähtitaivasta. Kuortaneenjärven vastarantojen valot urheiluopistolta ja kirkolta loistivat etäälle.

Mökki sijaitsee lähellä Ruonan kylää, ja tässä ollaankin niin kutsutusti jännän, tai tarkemmin ilmaistuna sangen jyrkän murrerajan, äärellä. Vain muutamien kilometrien päässä Ruonalta nimittäin sijaitsee kunnanraja, jonka takana on Alajärvi.

Noin 11-vuotiaana, keskellä 1990-lukua, oli soitettava sinne mökin lankapuhelimesta. Alajärvellä nimittäin pelattaisiin sinä päivänä Superpesis-ottelu, joka kiinnosti minua suuresti ja jonne isä oli luvannut lähteä mukaan, mutta päivän Ilkassa ei kerrottu ottelun alkamisaikaa. Niin minä otin käteeni puhelinluettelon ja näppäilin pelokkain sormin Alajärven Ankkureiden toimiston numeron. Sieltä vastattiin. Asia kävi selväksi, peli alkaisi kuudelta. Mutta puhe langan päässä kuulosti kummalliselta.

Alajärvellä puhutaan savolaismurteita, kuten koko Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Siihen kuuluvat Alajärven lisäksi muun muassa Lappajärvi, Vimpeli, Lehtimäki ja Soini. Siellä ei ole tietoakaan siitä, mistä Etelä-Pohjanmaa muualla Suomessa yleisesti tunnetaan: lakeuksista ja dee-kirjaimen korvaamisesta reellä. Alajärven murre on minusta ehdottomasti yksi Suomen kiinnostavimmista – miten voikin olla, että puhe muuttuu kilometrien mittaisella matkalla niin suuresti? Paikallisen S-marketin seinääkin koristi vielä 2010-luvun alussa slogan ”Het sitte halapaa!” ennen kuin market muutti ABC-huoltoaseman yhteyteen valtatien varteen. Het. Sitä tavua Alajärvellä viljellään. Kerran (okei, useamman) intouduin Alajärven murteen kanssa googletuspuuhiinkin. Vastaan tuli Ilkan kolumni, jonka kirjoittaja on kotoisin Alajärven Menkijärven kylästä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, millainen murresekoitus Menkijärvellä vallitsee, vaikka paikka sinänsä oli minulle kovinkin tuttu: siellä sijaitsee lentokenttä, jossa useampi lähisukulaiseni on harrastanut purjelentoa. Minä olen siellä ennen muuta syönyt jäätelöä.

Jonkinlainen rajatapaus on toki jo Kuortanekin. Siellä tasainen Etelä-Pohjanmaa alkaa kumpuilla ja muuttua metsäisemmäksi. Murre kuitenkin on läntinen.

img_1840

Ruona, Kuortane, elokuu 2014. Kutakuinkin tässä veri lensi vuonna 1808, kun Venäjän ja Ruotsin joukot ottivat yhteen yhdessä Suomen sodan suurimmista ja ratkaisevimmista taisteluista.

***

Kuortaneen lisäksi kävimme Kauhavalla – lopulta niinkin paljon, että läpäisimme myös liitoskuntien Ylihärmän ja Alahärmän alueita matkalla rannikolle. Ymmärsin yhtäkkiä, etten ole koskaan varsinaisesti käynyt Härmässä, siis liioin Yli- tai Alahärmässäkään, vaikka Härmä oli aina ollutkin lähellä.

Siellä vasta näkikin peltoja pitkin kauas. Mutta siellä oli myös jättiläismäinen huvipuisto, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en kuitenkaan ollut ihan ymmärtänyt: PowerPark. Se oli jopa tammikuun kuurassa ja portit suljettuina silkkaa Amerikkaa. Varsin röyhkeä paikka.

img_1441

Siitä pääsisi kai Powerlandiin.

img_1436

Estetiikan tajua pohjalaisittain. (Nämä kuvat ovat muuten hätäisehköjä räpsäisyjä auton ikkunasta – ei ollut aikaa laajamittaisemmalle pysähtymiselle.)

PowerParkin omistaa kauhavalainen teollisuusneuvos Jorma Lillbacka, yksi epäilemättä Etelä-Pohjanmaan tärkeimmistä vaikuttajista. Hän aloitti uransa autotallissa ja päätyi miljonääriksi ja perusti lopulta huvipuiston, jossa on Suomen suurin puuvuoristorata ja Suomen korkein maailmanpyörä.

Lillbackalla on valtaa. Viime kesänä Kauhavan kaupunki rakensi Alahärmässä sijaitsevalle Härmän seisakkeelle 350-metrisen asemalaiturin, ja ensi kesänä siellä alkaa pysähtyä kaksi junaa vuorokaudessa molempiin suuntiin. Vuonna 2006 sama seisake lakkautettiin – sellaistahan nyt tapahtuu alle 5000 asukkaan kunnissa.

Mutta sitten tuli PowerPark. Pitäähän sinne nyt junalla päästä, herran tähären.

***

Helsingin kaduille en ole viime päivinä paljon ehtinyt, joskin toissa päivänä kävin katsomassa Avajaisaukion. Tai no, ei sitä vielä ollut olemassa, koko Kuninkaantammen osa-alue Helsingin Myyrmäen-läheisillä perukoilla kun on pitkälti vielä rakenteilla.

img_1553

Avajaisaukio Helsingin Kuninkaantammessa ei vielä ole olemassa. Kävin silti paikalla.

Kaikki nämä kadut

Juuri tätä katua pitkin en mielestäni koskaan ollut kävellyt. Pyörällä olin sitä kulkenut korttelinmitan vuonna 2010, sillä aivan sen vieressä sijaitsee yksi Suomen kuuluisimmista yleisistä saunoista. Lähellä olin käynyt moneenkin otteeseen ja käyn oikeastaan edelleen.

Tämä katu osuu reitille äärimmäisen harvoin, jos yrittää mennä pisteestä toiseen suorinta mahdollista reittiä. Se kuitenkin osuu reitille aivan väistämättä, jos päättää aloittaa sellaisen harrastuksen, jossa kävellään Helsingin katuja päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Minä aloitin, vuoden 2016 tammikuun 12:ntena päivänä. Siitä on kohta vuosi.

***

Siinä Aadolfinkatua kävellessä jotenkin vähän hävetti, oikeastaan hävetti jo kun tein lähtöä kotoani. Totta puhuen olin matkalla Katrin luo, ja tämä paikka sattui mitä näppärimmin silloisen reitin – Liisankadulta Sturenkadulle – varrelle. Tästä näppäryydestäkin huolimatta hävetti. Ihmisen täytyy olla vähän outo, ja outo nimenomaan muiden silmissä ja väärällä tavalla, jos tällaisia päätyy harjoittamaan. Kyllä minä tiedän, ettei häpeälle ole syytä, mutta ihmisen on joskus vaikeaa myöntää outouttaan. Tai ainakin ihmisen on vaikeaa myöntää tekevänsä mitään sellaista, mitä ajattelee muiden pitävän outona. Ja vaikka miten ajattelisi muiden ajattelevan, kaikki on silti omassa päässä. Siitähän ei pääse.

wp_20160112_001

Tästä se lähti.

Hakeuduin Aadolfinkadun päähän, Pengerkadun varteen. Otin kännykkäkuvan katukyltistä, sitten katunäkymästä. Olin päättänyt, että vähintään tällä tavoin dokumentoin kaikki kävelemäni Helsingin kadut (ja tiet ja polut ja kujat ja rinteet ja väylät ja myös aukiot – Helsingin kaupungin internetkarttapalvelussa, kartta.hel.fi-sivustolla, määritellään yhdeksi karttakohdeluokaksi ”kadut, polut ja aukiot”, ja tämän karttakohdeluokan sisällön olen hyväksynyt rajauksekseni).

Lunta oli kattojen päällä helposti kymmenenkin senttiä, oli selkeää. Pakkastakin oli, mutta toistakymmentä astetta vähemmän kuin tasan viikkoa aiemmin. Silloin, loppiaisen aattona, Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa Hartwall-areenassa (missä itsekin olin istumassa pehmeällä penkillä ja sitten seisomassa sen edessä käpälät tanassa), ja olin ottelun jälkeen puoliltaöin suunnannut torille. Kauppatorilla oli muitakin, mutta suihkulähde oli jäässä. Kintaita ei sopinut hylätä toviksikaan tai sormista menisi tunto. Viikkoa myöhemmin Aadolfinkadulla kännykkäkuvien napsiminen sujui huomattavasti paremmin.

wp_20160105_006

Hartwall-areena, tasan viikko ennen katukeräilyn aloittamista.

Aadolfinkatu on yhtä sisäpihaa. Se on katveessa Helsinginkadun ja Franzeninkadun välissä niin, että katu on helppo ohittaa ja unohtaa. Se on sääli. Aadolfinkatu on kaunis. Aadolfinkadulla on jonkintyyppistä katutaidettakin, Aadolfinkadun varren rakennukset ovat pääosin 1920-1940-luvuilta peräisin, ja viime tammikuussa Aadolfinkadulla tosiaan oli lumipeite.

wp_20160112_002

Tuhnuinen kuva, vai mitä.

wp_20160112_005

Katutaidetta, Aadolfinkatu style.

***

Kahdella a-kirjaimella alkavia katuja on Helsingissä jonkin verran (olen jo kävellyt läpi ne kaikki). Aadolfinkatu on sellainen vähän sattumalta – kadun alkuperäinen nimi oli Adolfintie (ruotsiksi Adolfsvägen), kunnes sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenkielinen nimi päätettiin vaihtaa Aadolfinkaduksi (ruots. Adolfsgatan). Ehkä siksi, että Helsingin kantakaupungissa kaiken perusteella oli yleisesti haluttu ryhtyä suosimaan katu-päätettä väylien nimeämisessä. Ei tämä alue tietysti kadun alkuperäisellä nimeämishetkellä ollut kantakaupunkia nähnytkään. Se oli silloisen kaupungin laidalla, Kallion perukoilla. Alun kaksi A:ta menköön tässä jonkinlaisen fennomanian piikkiin. Jos toinen A olisi jäänyt alkuun lisäämättä, katujenkeruuni olisi ehkä alkanut Laajasalossa sijaitsevalta kevyenliikenteenväylältä (Aakenraitti).

Mitään listaa katujen nimistä minulla ei ole. Tai on, mutta sitä olen itse kirjaillut työpaikaltani peräisin olevaan vahakantiseen ruutuvihkoon sitä mukaa kuin tarvetta on (ks. tämän sivuston otsikkokentän taustakuva). Joskus ennen kodeissa oli puhelinluettelot, ja niiden yhteydessä oli kartta, ja kartan yhteydessä oli hakemisto kaupungin katujen nimistä aakkosjärjestyksessä. Mutta internetistä en sellaista ole onnistunut löytämään, en ainakaan Helsingistä enkä ainakaan ajantasaista. Helsinki kasvaa melkein kovempaa kuin koskaan, joten tietojen on syytä olla tuoreita. Niinpä olen näppäimistölläni kirjoittanut kirjainyhdistelmiä kartta.hel.fi-karttapalvelun hakukenttään ja saanut vastaukseni sieltä. Ensin aa, sitten aab, aac, aad, aae, aaf, aag, aah, aaha, aahb, aahc ja niin edelleen. Käykää itse kokeilemassa.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta katua, tietä, polkua, kujaa, aukiota ynnä muuta Helsingissä tällä haavaa tarkalleen on, mutta tuhansista tässä varmaankin puhutaan. Eikä minulla ole tarkkaa tietoa siitäkään, kuinka monta katua olen tähän mennessä päästä päähän kävellyt, varmaan maksimissaan parisataa. Pitäisikin laskea. Kaikista katukylteistä on kyllä kuva, joskin niidenkin arkistointi on aivan kesken.

(Kaikilla kadunpätkillä ei tosin edes ole katukylttiä, ja onpa kohdalle osunut myös katuja, joita ei tosiasiassa ole, vaikka kartassa niin sanottaisiinkin. Yksi tällainen on Myllypurossa sijaitseva Alakivenkuja.)

alakivenkuja

Etsi kuvasta katu. Alakivenkuja, Myllypuro.

***

On pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei tämä katujen käveleminen suinkaan ollut aivan oma ideani. Luin aiheesta runsaat neljä ja puoli vuotta sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä, jossa Mikko Alho kertoi tehneensä samaa 15 vuotta. Hänen harrastuksensa oli alkanut puhelinluettelosta, jonka karttaosion osoiteluettelon ensimmäisenä nimenä näkyi – tietenkin – Aadolfinkatu, ja elettiin laskujeni mukaan vuotta 1997. Sen vuoden kesänä minä täytin 13 vuotta perjantaina 13. päivä.

Jo ensi kertaa Mikko Alhosta lukiessani, vuonna 2012, ajattelin, että tuopa on hienoa. En sitten kuitenkaan tullut moista touhua aloittaneeksi, koska se nyt vain tuntui pöhköltä. Ja sittenkin, kun melkein neljä vuotta myöhemmin olin aloittelemassa, ajattelin, että voisi kai ihminen päiviensä tunteja paremminkin käyttää.

”Se jatkui ja jatkui, kiemurteli, vei mennessään. Sitten oli ihan pakko katsoa aakkosten seuraava katu”, Alho sanoi Aadolfinkadusta lehdessä. Luin jutun juuri uudestaan – edellisen kerran olinkin vilkaissut sitä juuri harrastukseni alussa. On hassua, miten tämäkin ulospäin tyystin mieliheitolta vaikuttava touhu onkaan onnistunut viemään mennessään. Jutussa on muutakin tuttua. Myös minä olen ajatellut paljon paikkojen kokemista, Helsingin monipuolisuutta ja kaupungin ajallista kerroksellisuutta kulkiessani. Sitäkin, kuinka tämä harrastus vie melkein alati lähiöön. Välillä olen haukkonut henkeäni – paikat ovat olleet vaikuttavia. Lähellä mutta silti täysin tuntemattomia. Harva Helsingin kantakaupungissa asuva on lähtenyt varta vasten pällistelemään Malminkartanon näennäisen mitäänsanomattomia reunamia, koska ei vain ole mitään syytä tehdä niin. Minullapa on.

arentikuja

Malminkartanon mitäänsanomaton reunama, Arentipolun ja Vuokraajanpolun risteys.

***

Tästä aiheesta on vielä paljon kerrottavaa. Mutta sitä ennen on seuraavan kadun vuoro, jota pidemmälle en ole vielä päässyt.

Kadun nimi on Aurinkoranta, ja se sijaitsee Vuosaaren kaupunginosassa, Aurinkolahden osa-alueella.