Oodi Kluuville

Kun asuin vielä Järvenpäässä, mielikuvani Helsingistä oli suppea. Syyt tulla Helsinkiin eivät minun tapauksessani tavanneet olla kovin moninaisia. Yleensä oli asiaa kauppaliikkeisiin. Joskus harvemmin kävin toki myös erilaisissa tapahtumapaikoissa (kuten jäähallissa ja sittemmin Hartwall-areenallakin), mutta kaikkein eniten Helsinkiä minulle määritti rautatieaseman, Stockmannin ja Forumin muodostama kolmio sekä maanalainen ja maanpäällinen verkosto näiden kohteiden välillä.

Helsinki ei minusta ollut järin jännittävä tai mielenkiintoinen. Pikemminkin se on aina ollut tuttu, vaikka siitä on tiennyt vain pienen palasen. Tämä pieni palanen koostuu isoilta osin Kluuvin kaupunginosasta. Jos ulkopaikkakuntalaisen pitäisi määritellä mielikuvaansa Helsingistä, rohkenen väittää, että Kluuvin kaupunginosaan kuuluvat ydinkeskustan osat ovat tässä mielikuvassa hyvin suuressa roolissa.

Mutta asukkaita Kluuvissa ei juuri ole. Vuoden 2017 lopussa heitä oli 641 – merkittävän vähän. Esimerkiksi naapurikaupunginosa Kruununhaassa asuu yli kymmenkertainen määrä, 7 447. Kampissa asuu jo 12 228 ihmistä. Kluuvi, kaikesta monumentaalisuudestaan huolimatta, olisi väkiluvultaan Manner-Suomen pienin kunta. Luhanka on 695 asukkaallaan (vuoden 2018 lopussa) ainakin vielä täpärästi edellä.

Mutta toisin kuin Kluuvi, Luhanka ei saanut viime vuonna uutta maamerkkiä, ei ainakaan yhtä tunnettua kuin jonka Kluuvi sai. Tuo maamerkki on keskustakirjasto Oodi.

***

Kluuvi rajautuu pohjoisessa Kaisaniemenlahteen, Eläintarhanlahteen ja Töölönlahteen, etelässä Pohjoisesplanadiin, idässä Unioninkatuun ja lännessä Mannerheimintiehen, Töölönlahdenkatuun ja Karamzininrantaan. Finlandia-talo jää siis täpärästi Etu-Töölön puolelle.

Jo ennen keskustakirjaston valmistumista Kluuviin on rakennettu vaikka mitä. Siellä sijaitsevat Oodin lisäksi Kansallisteatteri, Ateneum, Stockmann, päärautatieasema, palaneet ja sittemmin puretut makasiinit, Musiikkitalo, Kiasma, Sanomatalo, kaupallinen osa Aleksanterinkadusta, Helsingin yliopiston päärakennus ja muita keskeisiä toimipisteitä, Kaisaniemenpuisto, Makkaratalo, Asematunneli, kaksi metroasemaa ja kaikenlaista muuta, myös katuja.

Mikään ei ole syntynyt ilman valtavia ponnisteluja. Esimerkiksi rautatieaseman ja Kansallisteatterin alle on juntattu tuhansia paaluja, jotka ulottuvat 15-20 metrin syvyyteen, vanhan merenpohjan alle. Vielä 1800-luvun alussa suuressa osassa Kluuvia oli nimittäin merta, Kluuvinlahti, josta koko kaupunginosa sittemmin sai nimensä. Syvimmillään Kluuvinlahti oli juuri Rautatientorin tietämillä. Lahti työntyi Töölönlahdelta suippona etelään, Aleksanterinkadunkin yli. Keskiajalla lahti oli vielä Töölönlahdelta Eteläsatamaan ulottuva salmi, joka kuitenkin oli umpeutunut maankohoamisen seurauksena ja ilman ihmisen apua sittemmin. Kluuvin kaupunginosan synnyssä ihmisen rooli on kuitenkin ollut suuri, ehkä suurempi kuin missään muualla koko Suomessa.

***

Näillä Kluuvin täyttömailla olen tietysti kulkenut paljon jo ennen katujen järjestelmällisen kävelemisen aloittamista, mutta myös sen jälkeen: Aleksanterinkadulla, Alvar Aallon kadulla, Ateneuminkujalla, Asema-aukiolla, Asematunnelissa, Birger Brunilan puistokujalla, City-käytävällä, Eero Erkon kujalla, Elielinaukiolla ja Fabianinkadulla. Hallituskadunkin olen kulkenut, mutta se sijaitsee kokonaisuudessaan Kruununhaassa. Aiemmin Hallituskatu ulottui myös Kluuvin puolelle, mutta kadun nimi Unioninkadun länsipuolella muutettiin myöhemmin Yliopistonkaduksi.

Vaikka Kluuvi on isoilta osin Helsingin historiallista liikekeskustaa, sinne on rakennettu paljon vielä 2000-luvulla – toki lähinnä Töölönlahden ympäristöön. Uusia kadunnimiäkin on annettu.

Asematunneli ja City-käytävä ovat olleet olemassa jo pidempään, ja toden totta, nekin lasketaan Helsingin ”kaduiksi, poluiksi ja aukioiksi”.

alvar aallon katu.jpg

Alvar Aallon kadun varressa sijaitsevat Töölönlahden ympäristön uudehkot liikerakennukset. Minä kävelin kadun 5. heinäkuuta 2016, jolloin myös kuva on otettu.

city-käytävä.jpg

City-käytävä on Helsingin katujen kävelemisessä selkeä kummajainen. Toukokuun 15. päivänä vuonna 2017 kävin tutustumassa siihen työpäivän jälkeen.

eero erkon katu.jpg

Vielä 21.8.2017 Eero Erkon kadussa näytti tältä. Oodi oli vasta valmisteilla.

***

Uusin rakennus Kluuvissa on, kuten jo aiemmin mainitsinkin, keskustakirjasto Oodi. Minä vierailin siellä ensimmäistä kertaa vasta tämän vuoden puolella, maaliskuisena sunnuntaina.

Astuin sisään rakennukseen ja nousin liukuportaita toiseen kerrokseen. Siellä ihmiset viettivät aikaa ja tekivät asioita. Sitten nousin liukuportaita lisää kolmanteen kerrokseen. Tila oli avara ja valoisa, ja läntiseksi seinäksi rakennetun ikkunan takana kohosi eduskuntatalo. Koskaan ennen elämässäni arkkitehtuuri ei ole tuntunut niin paljon kuin se silloin tuntui – miltei itkin.

Sitä kerrosta kutsutaan Oodissa kirjataivaaksi, ja jonkintyyppistä taivasmaisuutta tilassa kieltämättä oli. Jos minulta kysytään, niin Oodi on mahdollisesti Helsingin hienoin rakennus ja myös Helsingin hienoin kirjasto. Vaikka sitä on kirjastona kritisoitu suppeasta valikoimasta, ja vaikka sitä on pidetty joissain puheenvuoroissa yliarvostettuna, minä en keksi Oodista juuri mitään moitittavaa.

Sitä paitsi se toimii kirjastonakin. Jos Oodiin menee vailla tietoa siitä, mitä hakee, jotain kiinnostavaa löytyy aina. Ensivierailullanikin lainasin kaksi nidettä, vaikka suurempaa aikomusta lainaamiselle ei ollutkaan.

Kaiken maailman makkaratalojen jatkoksi Kluuvi sai lopulta Oodinsa, ja hyvä niin.

oodi

Kauniiksi asioiksi tässä maailmassa laskettakoot ainakin demokratia ja keskustakirjaston kolmas kerros.

Kaupunginosien kaupunki

Missä kaupunginosassa asut?

Joku sanoo asuvansa Jätkäsaaressa, joku Alppilassa, joku Jakomäessä, joku Hakaniemessä, joku Arabiassa ja joku Kannelmäessä.

Jos kuitenkin ollaan ihan tarkkoja, nuo yllä olevat eivät ole Helsingin kaupunginosia alkuunkaan. Jätkäsaari kuuluu Länsisataman kaupunginosaan, Alppila Alppiharjuun, Jakomäki Suurmetsään, Hakaniemeksi ymmärretty alue Kallioon, Arabiaksi kuvaillut seudut Toukolaan. Kannelmäki on osa Kaarelaa. Jätkäsaari, Alppila, Jakomäki ja Kannelmäki ovat sentään ihan virallisia Helsingin osa-alueita. Arabianrannan osa-alue kattaa kaiken Arabiaksi kutsutun, ja Hakaniemi on olemassa vain metroaseman ja torin nimenä, mistä se on laajentunut käsittämään myös kaikenlaista ympäröivää muuta.

Ihmisiä ei tästä hämmennyksestä käy syyttäminen. Kaupunginosien nimiin ja rajoihin on nimittäin mahdollista tutustua lähinnä kartta.hel.fi-karttapalvelussa, mutta missään muualla kaupunginosien rajat eivät oikeastaan käy ilmi. Opasteissa lukee milloin mitäkin mihinkin suuntaan, eivätkä esimerkiksi katukyltitkään tarjoa asiassa apua. On vain niin, että asia pitää tietää.

Kaupunkikaan ei tosin tiedä. Alkusyksystä Helsingin kaupunki kertoi, että ”[P]ormestarin asukasilta järjestetään tänä syksynä Alppiharjussa. Tervetuloa asukasiltaan – – Konepajan Brunoon (Aleksis Kiven katu 17A)”. Pormestarin asukasilta Alppiharjussa järjestettiin siis Alppiharjun ulkopuolella, Vallilassa. Niin sijaitsi myös entinen rappumme, jonka kaikkiin asuntoihin jaettiin kutsu naapurikaupunginosan tilaisuuteen.

Harva ylipäätään tuntuu puhuvan Alppiharjusta. Tämähän on kaupunginosa, joka koostuu Alppilasta (jota yleisesti tosiaan pidettäneen omana kaupunginosanaan) ja Harjusta (jota hanakasti kutsutaan Kallioksi, kuten myös Harjun osa-alueen pääkatua Vaasankatua). Kallio taas ylittää rajansa toistuvasti – tänne Harjuun ja toisaalta toisinaan myös Hämeentien yli tiettyihin osiin Sörnäisiä. Toisaalta harva lienee havainnut (tai en minä ainakaan ennen kuin tutkin karttaa), että Kallio jatkuu myös junaradan länsipuolelle, aina Töölönlahdelle asti.

Helsingin keskeisin kaupunginosakummajainen on varmasti Kluuvi. Kun puhutaan Kluuvista, puheeksi tulee yleensä Kluuvikadun varressa sijaitseva kauppakeskus. Siinäpä se.

***

Viimeisin kävelemäni katu sen sijaan on yksiselitteisesti Vallilaa. Hattulantie yhdistää Mäkelänkadun ja Kangasalantien, ja katu on antanut nimensä myös merkittävälle bussi- ja raitiovaunupysäkkikokonaisuudelle Mäkelänkadulla heti Sturenkadun pohjoispuolella. Hattulantie on tyypillinen vallilalainen kadunnimi: se perustuu Suomen kuntaan tai muuhun maantieteelliseen sijaintiin. Vallilassa olisi helpompi luetella ne kadut, jotka eivät kuulu tähän ”pitäjien nimet, ryhmänimi” -luokkaan, kuin ne, jotka kuuluvat.

Entä se Hattula sitten? Se on kunta Hämeenlinnan keskustaajaman pohjoispuolella, joka ei kuitenkaan halunnut liittyä Hämeenlinnaan silloin, kun Renko, Tuulos, Lammi, Hauho ja Kalvola siihen liittyivät vuoden 2009 alussa. Hattulan syytä on muun muassa Hämeenlinnan kaupungin alueen typerä muoto, joka sisältää koomisen soiron entisen Rengon kunnan länsiosista vanhaan Kalvolaan. Kuntaliitoksen yhteydessä Hattulasta liitettiin Hämeenlinnaan noin 27 neliökilometrin alue, jolla asui vuonna 2009 peräti 32 ihmistä.

Screenshot 2018-12-20 19.29.46.png

Tältä näyttää Hämeenlinnan kaupungin alue, joka on merkitty karttaan punaisella. Hattula näkyy punaisen alueen miltei joka suunnasta ympäröimänä plänttinä. 

Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan Hattulan nimen epäillään olevan peräisin Virosta samasta kannasta kuin Tallinnaa ympäröivän Harjumaan maakunnan nimi, sillä hattulalaismiehet ovat käyneet keskiajalla kalastamassa Suomenlahden rannoilla ja päätyneet sitä kautta imemään mukaansa eteläisiä vaikutteita. Lisäksi Hattu on ikivanha germaaninen henkilönnimi, joten hento saksalainen vaikute sinänsä perinteisen hämäläispitäjän nimessä on mitä mahdollisin.

Henkilökohtainen suhteeni Hattulaan on ollut aina ohut, mutta silti kunnan olemassaolon tiedostava. Jo lapsuuden mökkimatkat kulkivat kunnan poikki, ja paikkakunnan nimessä esiintyvä päähine on tietysti eduksi, jos on tarkoitus kiinnittää vajaakasvuisen huomio.

Semmoista siis liittyy tämän sinänsä mitättömän pikkukadun nimeen. Itse kadusta on lopulta aika paljon vähemmän kerrottavaa. Hattulantie on yksisuuntainen, ja viime lauantaina kävelin sen sallittua ajosuuntaa vastaan. Älkää etsikö tästä symboliikkaa. Sitä ei ole.

hattulantie.jpg

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

aleksis kiven katu.jpg

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

aleksanterinkatu aikataulunäyttö.jpg

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

harmaahaikarankuja.jpg

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

harmaapaadentie.jpg

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

harmajankatu.jpg

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu