Parin viikon kesälomani aikana ajoin autolla laskujeni mukaan hivenen yli 4000 kilometriä.
Se on ihan kelpo määrä ihmiselle, joka ei omista autoa ja joka ylipäätään on ratissa yhteensä keskimäärin korkeintaan noin 30 päivänä vuodessa.
Pidän autolla ajamisesta aivan hurjan paljon, jopa niin, että voisi puhua paheesta. Autot itsessään, laitteina, eivät minua niin kiinnosta. Mutta tiet kiinnostavat. Kuulin joltakulta jostakusta tyypistä, jonka tarkoituksena on ajaa läpi kaikki Suomen numeroidut tiet. Sellaiseen minä en sentään ole ryhtynyt; Helsinki jaloin riittää.
Niiden 4000 kilometrin aikana oli hyvää aikaa kuunnella radiota. Niin tein myös Sundsvallin ja Tukholman välisellä etapilla, kun Sveriges Radiosta tuli ruotsinsuomalaista ohjelmaa. Siellä puhuttiin uudistermistä hemestra, ”elikkä semestra på hemmaplan elikkä tämmöistä lomailua kotikentällä”, kuten radion juontaja sanoi. Sellainen on kuulemma nyt Ruotsissa muodissa. Juontaja itse kertoi olevansa kotoisin Vantaalta eikä varsinaisesti kehottanut ketään sinne matkaamaan. Hän mainitsi Vantaan nähtävyyksiksi Heurekan ja kaljakellunnan.
Siinä Ruotsin halki ajaessani pohdiskelin, että onpa vain ankeaa. Olla nyt lomalla ja jäädä kotiin. Tuntui yksinkertaisesti hienolta olla jossain ihan muualla kuin Helsingissä, niin paljon kuin Helsingistä pidänkin.
***
Lopulta palasin työpaikalleni Itä-Pasilaan, oli maanantai. Sitten tuli viikonloppu, sitten seuraava työviikko, sitten viikonloppu, sitten seuraava työviikko, ja tätä tässä on jatkunut jo kotvanen. Eräänä taannoisena lauantaina tämän kaiken keskellä piti mennä kulkemaan Eerikki Ljungin polku.
Se on yksi niistä tienpätkistä, jonne päästäkseen pitää vähän nähdä vaivaa mutta jonne pääsemistä silti (tai juuri siksi) kovasti odottaa. Sitä paitsi en ole tainnut koskaan aiemmin käydä Jollaksessa, jossa Eerikki Ljungin polku sijaitsee. Ja jos olenkin käynyt, en ole poikennut vähääkään sivuun pääväylästä Jollaksentiestä. On myös erittäin paljon mahdollista, että olen kulkenut Jollaksentietä vain Googlen katunäkymäpalvelussa enkä elävässä elämässä ollenkaan.
Matkanteko itsessään oli jo eräänlainen kaupunkikokemus, sillä tällä kertaa pyörä sai jäädä lepäämään varastoon. Ensin bussi 58 Herttoniemeen, sieltä bussi 85 Laajasalon saaren etäisimpään kolkkaan Kellaripellonpolun pysäkille. Sieltä matka jatkui kohti Tonttuvuorta.
Kaksihenkinen seurueemme näki erikokoisia rakennuksia: isoja omakotitaloja, peräti huviloita ja myös Jollaksen kartanon, jonka lähellä oli jonkintyyppinen metsittyvä omenapuulehto. Lisäksi näimme korkeuseroja, meren lahden ja tienvarressa vadelmapensaita. Lopulta näimme tienhaaran.
Eerikki Ljungin polku alkaa tästä ja jatkuu tuonne etuvasemmalle.
Siitä alkoi Eerikki Ljungin polku. Sen varresta löytyi myös hiidenkirnu ja mitä hienointa metsää.
Hieno hiidenkirnu, peräti kaksoiskirnu, hieman Eerikki Ljungin polusta sivuun.
Luulin karttaa tutkaillessani, että kyseessä olisi ollut ihan normaali kevyen liikenteen väylä, sellaisiahan Helsingin metsiköissä menee. Ei ollut ihan normaali, eikä edes kevyen liikenteen väylä, vaan enimmäkseen mökkitietä muistuttanut tienpätkä.
Sitten Eerikki Ljungin polku päättyi – asianmukaisesti yksityisaluekylttiin.
Myös ”kadun” päätös oli kovin mökkitiemäinen. Ei olisi huvittanutkaan jatkaa.
Metsän läpi pääsi Mainiementielle, jonka päädyssä valkeat ja aivan uudet omakoti-, rivi- ja kerrostalot nousivat ja pihoissa oli kovin hintavia kulkineita, kuten BMW:itä. Siirryimme takaisin kohti Jollaksen ydintä, jossa sijaitsee yksi Helsingin kehutuimmista pizzerioista, vain viikonloppuisin avoinna oleva Fornitaly, joka myy italialaisia pizzojaan noudettaviksi hienosta vanhasta pienestä kivitalosta. Noudimme ja söimme, peruskalliolla istuen.
***
Jos oli hienoa lomailla aivan muualla kuin Helsingissä, kai tässä Helsingissäkin nyt sitten on puolensa. Hyväksyttäköön.
Kaikki nämä kadut 