Eihän joulukuussa ehdi (esimerkiksi kävellä)

Piti ihan kaivella kuva-arkistoja selvittääkseen, milloin viimeksi olen tietoisesti kävellyt Helsingissä kadun päästä päähän. Siitä on tänään, tapaninpäivänä, kulunut kolme viikkoa ja yksi päivä. Eskelinsuo-niminen tienpätkä Itä-Pakilassa on odottanut kävelemistään siitä asti – ja odottaa edelleen. On tällaisia taukoja toki ollut myös aiemmin, mutta nyt, tätä blogia kirjoittaessa, moiseen havahtuu hanakammin.

On kaiketi yleisesti tunnettua, että joulukuussa ei oikein ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Työelämässä on kiirettä ja muussa elämässä on kiirettä. Esimerkiksi virastoissa – omakin työpaikkani on tavallaan sellainen, vaikkei virallisesti olekaan – vuodenvaihde on merkittävä henkinen raja. Kuulee puhuttavan, kuinka maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua (tai muuta vastaavaa joka vuosi toistuvaa vähän puolivillaista, ja arvioni mukaan sama pätee myös juhannukseen). Mutta jos maailmaa ei saadakaan valmiiksi ennen joulua (tai juhannusta), maailma ei kaadu. Hommat vain sitten jatkuvat samanlaisina tammikuussa, kuten ne epäilemättä aika useissa tapauksissa muutenkin jatkuisivat.

Helsingin ja ympäryskuntien joukkoliikenteessä vuodenvaihde tarkoittaa yleensä muuttuvia lipunhintoja, muuttuvia bussien reittejä ja muuttuvia aikatauluja, ja tässä vuodenvaihteessa muutos vieläpä on suurempi kuin ikinä ennen. Omassa työssäni olen päässyt painiskelemaan juuri näiden asioiden kanssa. Paine saada maailma valmiiksi ennen joulua on tällaisessa asiayhteydessä hieman voimakkaampi kuin jossain pitkäjänteisessä. Toisaalta on kyllä olemassa myös lyhytjänteisempiä töitä, operatiivisempia. Kirurgien töistä en tiedä, mutta ehkä heidän työnkehittämisneuvostoissaan vuodenvaihde on merkittävä rajapyykki. Esimerkiksi entisessä työssäni päivälehden toimittajana maailman piti olla valmis jokaisen päivän päätteeksi. Nykyään Helsingin Sanomissakin tehdään ankarammin internet-asioita, joten maailma pitää saada valmiiksi koko ajan. En muista, että joulukuu olisi ollut siinä työssä sen kiireisempää aikaa kuin mikään muukaan.

Mutta tässä nykyisessä työssä se kyllä on. Lopputulos näkyy muun muassa tämän blogin päivitystahdissa ja osin myös sen sisällöissä.

Maaston amfiteatterimaiset muodot

Edellisen kerran kävelin kadun joulukuun neljäntenä. Se oli maanantai. Otin työpäivän päätteeksi I-tai K-junan Malmille (en edes tätä muista, vaikka yleensä muistaisin!) ja jatkoin bussilla 560 Mustalahdentien pysäkille pohjoiseen Vuosaareen, alueelle, jonka maastossa on amfiteatterimaisia muotoja. Nämä muodot ovat antaneet nimensä myös alueella sijaitseville kaduille, jotka kaduiksi tunnistaa vain edistynyt. Alue tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran helatorstaina vuonna 2016, jolloin kävelin Aitiopaikan.

aitiopaikka.jpg

Aitiopaikka, toukokuu 2016.

Aiemmin tänä syksynä – tai nythän on kai jo talvi – kävelin Ensi parven.

ensi parvi.jpg

Mihin Ensi parvi päättyy, kuva kalliolta. 22.10.2017.

Ja viimeisimpänä, joulukuun alussa, kävelin Esiripun.

esirippu.jpg

Permanto ja Piippuhylly ovat edessä sitten joskus.

Maaston amfiteatterimaiset muodot näkyvät lähinnä tämän pikku alueen ympäristössä, tai siltä se aina minun silmiini on näyttänyt. Vieressä on kyllä korkeuseroja, mutta juuri tällä perin kummallisella teatterialueella näkyy vain hivenen kallioita ja vuosina 2014 ja 2015 rakennettuja taloja. Alue on totta puhuen paljon uudempi kuin olisin uskonut. Olen kävellyt katuja tammikuussa kahden vuoden ajan, mutta jos olisin sattunut aloittamaan vaikkapa vuotta aiemmin, olisin ehkä täälläkin päätynyt rakennustyömaalle. On omituista, miten Helsinki vain koko ajan kasvaa, ja minä olen vain sattunut hyppäämään kyytiin juuri tässä vaiheessa.

Tämän pikkujoulukauden aikana olen saanut vastailla useaan kertaan kysymyksiin, missä kirjaimessa mennään tai mikä oli edellinen katu tai mikä on seuraava katu. Olen kieltämättä aika oudossa tilanteessa, kun viimeksi on kävelty Esirippu ja seuraavaksi kävellään Eskelinsuo. Esirippuahan ei oikeastaan käy käveleminen ja suohon perin helposti uppoaa. Vaan minkäpä minä nimistötoimikunnan happoisille sessioille mahdan.

Idästä itään

Osaltaan katujen kävelemistä Helsingissä häiritsee tietysti myös se, että ei aina ole Helsingissä. Joulukuun toisen viikonlopun vietin Nižni Novgorodissa. Hankin itselleni vuosiviisumin Venäjälle, joka muuttuu kannattavaksi, jos käyn maassa vuoden sisään vielä toistamiseenkin. Ehkä siis käyn.

Nižni Novgorod oli jännittävä kaupunki, 1200-luvulla perustettu ja Venäjän viidenneksi suurin. Lisäksi kaupungissa on asemien määrällä mitattuna Venäjän kolmanneksi suurin metrojärjestelmä ja aimo liuta kulahtaneita pikkubusseja, kuten Venäjällä nyt vain on. Valtava Volga virtasi valtoimenaan, eikä risteävä joki Oka myöskään mitenkään pieni ollut. Nižni Novgorodissa oli pitkä kävelykatu ja KHL-jääkiekko-ottelussa hyvä tunnelma. Englantia ei puhunut oikein kukaan, edes yhden sanan vertaa. Kaupunki tuntui silti siltä, että tämä voisi olla turistikohde siinä missä mikä tahansa itäisen Keski-Euroopan kaupunki, onhan asukkaitakin melkein 1,3 miljoonaa.

nizni novgorod silta.jpg

Silta ja Volga, Nižni Novgorod.

nizni novgorod pysäkki.jpg

Tie, raitiotie ja pysäkki, Nižni Novgorod.

nizni novgorod metro.jpg

Metrojunat olivat juuri sellaisia kuin ne ovat Moskovassa, Pietarissa ja Budapestissakin.

nizni novgorod lentoasema.jpg

Englanninkielistä tekstiä Nižni Novgorodista kyllä löytyy, mutta hyvin harvoin teksti merkitsee varsinaisesti mitään. ”I reply”, kuten sanotaan. ”If asked.”

Tämän vuoden Helsinki-kadut olivatkin sitten siinä, sillä tänään matka jatkuu Israeliin ja Länsirannalle, ja tämän matkan aikana vaihtuu myös vuosi. Ukrainalainen lentoyhtiö kuljettaa ensin Kiovaan, missä vaihtuu kone. Toinen kone kuljettaa Kiovasta Tel Aviviin, Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle. (Ben Gurion, tai siis David Ben-Gurion, oli Israelin ensimmäinen pääministeri, Puolassa syntynyt juutalainen, joka juutalaisvainojen myötä päätyi sosialistiksi ja siionistiksi ja päätyi lopulta perustamaan Israelin valtion.)

Elämme kieltämättä erikoisia aikoja, mitä lähi-itään matkustamiseen tulee. Toisaalta minun elinaikanani – jos ikinä muutenkaan – Israel tai Palestiinalaisalueet eivät ole normaalia nähneetkään. Siellä sijaitsevat kaikki sellaiset paikat, joista päädyin kuulemaan jo lapsena: Genesaretinjärvi, Nasaret, Betlehem, Golgata, Öljymäki ja – tietenkin – Jerusalem.

Toki minua kiinnostavat myös paikalliset kielet, ja niistä etenkin heprea. Ei sillä etteikö arabiakin kiinnostaisi, mutta hepreaa kuulee täälläpäin vähemmän jos ollenkaan ja kieli on 1900-luvun siionismin hengessä herätetty melkein kuolleista tai vähintäänkin horroksesta. Kieli voisi nyt olla yhtä hyvin miltei latinan asemassa, ellei Israelin valtiota olisi satuttu perustamaan. Tietenkin minua jännittää myös se, että paikallisia kieliä luetaan oikealta vasemmalle, jolloin kaikki kirjat ja lehdet ovat täkäläisten peilikuvia. En voi olla ajattelematta, että noin isolla asialla on aivan pakko olla jotain vaikutusta ajattelemisen rakenteisiin. Osoittavatko nettiselainten nuolet eri suuntiin kuin meillä? (Tämäkö nyt oli se asia, joka tässä kaikessa on niin merkityksellistä?) Ainakin AirBnb-majoittajan lyhyt hymiöviesti sai säikähtämään, kun sivusilmällä näki vain sulkumerkin väärinpäin.

Tähän kaikkeen lienee kuitenkin palattava myöhemmin.

(: