Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

hylkeenpyytäjänkatu.jpg

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

eiranranta.jpg

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

hyttitie.jpg

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

ratamestarinkatu.jpg

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.

Suomen kunnat: Alavuden keskustaajaman huono tuuri

Kaikkien näiden katujen kuntakiertue on jatkunut kaikessa hiljaisuudessa neljänteen kohteeseensa. Helmikuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vuorossa oli Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Alavus. Matka koostui rakenteellisesti pätevästä taajamajunakyydistä, rankasta lumisateesta sekä senjälkeisestä suojasäästä, Bad Boys for Life -elokuvasta, saukon näkemisestä ja bussikyydistä etupenkissä takaisin kohti etelää.

En tiedä, mistä johtui, että Alavus tuntui jotenkin sieluttomalta. Oliko se vain harmaanluminen sää yhdistettynä tyhjiin teihin? Oliko se potemani vasemman reiden lihasruhjeen, niin kutsutun puujalan, puolisärkevä toipumisvaihe? Vai yksinkertaisesti se, että Alavus on kerta kaikkiaan minulle aika tuttu jo ennalta?

Yhdistelmä näistä kolmesta painotettuna viimeisellä lienee oikea vastaus. Jo ilmeisesti kaksivuotiaana olen piipahtanut Alavuden terveyskeskuksessa, koska Kuortaneen-mökillä minulla oli ilmennyt korvatulehdus. Sittemmin olen kulkenut Alavuden etelä-pohjoissuunnassa kulkevaa kantatietä 66 lukemattomia kertoja, milloin matkalla Kuortaneelle, milloin isovanhempieni luo Kauhavalle, milloin molempiin.

En minä silti ole Alavudella juuri koskaan vasiten kävellyt. Teimme niin maaliskuussa 2018 mökiltä palatessamme puolisen tunnin ajan – ihan vain siksi, että itsekään en ollut koskaan ennen tehnyt niin. Tuo toiminta oli sukua tälle nykyiselle, joskin kevytversiona. Ja nyt, koska Alavus sattui olemaan vuorossa, kävelimme Alavudella uudestaan, kenties vähän turhan pian. Oli se silti ihan jännää.

alavus vanha.jpg

Alavuden tori ja linja-autoasema maaliskuun 2018 kävelyretkeltä.

***

Minkään asian kutsuminen legendaariseksi on tietysti aina arveluttavaa, sillä jotkin sanat ovat kerta kaikkiaan kokeneet inflaation. (Ei nyt mennä siihen, että inflaation kokeminen on ihan yhtä lailla kokenut saman inflaatiokohtalon.) Siitäkin huolimatta Suomen rautateiden liikennepaikoista ehkä legendaarisin on Haapamäki Keuruulla. Se on risteysasema, vaihtopaikka, ja vielä ennen vuotta 1971 sitä kautta piti kulkea, jos mieli täältä etelästä junalla Etelä-Pohjanmaalle, ja vielä senkin jälkeen kuuden vuoden ajan yhteydet Jyväskylään kulkivat sitä kautta. Haapamäki on risteysasema ja vaihtopaikka edelleen, mutta ei tietenkään vanhan ajan malliin.

haapamäki asema.jpg

Haapamäen asemarakennus, ei lipunmyyntiä.

Jos matkaa Alavudelle joukkoliikenteellä, vaihtoehtoja on oikeastaan vain muutama: junalla pääsee perille joko Seinäjoen tai Haapamäen kautta, ja perjantaisin pääsisi bussilla Tampereelta Alavudelle ja sunnuntaina takaisin. Me menimme Alavudelle junalla Tampereella ja Haapamäellä vaihtaen: Tampereelle normaalisti Pendolinolla, ja sen jälkeen kuriositeettikyydillä, tšekkivalmisteisella kiskobussilla ensin Tampereelta Haapamäelle ja sitten vanhan ajan Haapamäen-vaihdon jälkeen Haapamäeltä Alavudelle.

haapamäki laituri.jpg

Matkustajia Haapamäen asemalla. Oikealla juna Tampereelta Keuruulle. Vasemmalle raiteelle saapuisi pian juna Jyväskylästä Seinäjoelle.

Junan ikkunoiden takana vilisi Suomi, josta osa on jo kadonnut. Juuri tätä reittiä kulkivat Pohjanmaalle myös ne aiempien sukupolvien junamatkustajat, ohi sellaisten asemien kuin Pihlajavesi, Eläintarha Zoo, Ähtäri ja Tuuri, kunnes lopulta saavuttiin Alavudelle. Asemarakennukset kertovat siitä, kuinka keskeisellä ja vanhalla valtaväylällä siinä kuljettiinkaan. Alavuden asema on uusrenessanssihenkinen luomus vuodelta 1882 (!), ja se on muuten ”poikkeuksellisen hyvin säilynyt”, mutta valitettavasti kattonsa osin polttanut.

alavuden asema.jpg

Alavuden asemarakennus ja nokiset kattorakenteet.

Vuonna 2013 Alavuteen liitettiin myös Töysän kunta, joten myös Tuurin asema on tätä nykyä osa Alavutta – kuten muuten oli myös ennen vuotta 1927, jolloin Tuurin kylä liitettiin Töysään. Myös Tuurin rautatieasema lukeutuu Alavuden alueella sijaitseviin valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin.

tuuri.jpg

Tuolla ei siinnä Tuurin rautatieasemarakennus, vaan jotain aivan muuta. Tuurin kylä ehti muuttua aika paljon sinä 86 vuoden aikana vuosina 1927-2013, joina se ei ollut osa Alavutta.

Paljon puhetta junamatkasta. Ja mikäpä siinä, sillä tämäkin on toimintaa, jossa matka on miltei yhtä merkittävä kuin määränpää.

***

Yksi Alavuden erikoisuuksista on se, että kunnalla (tai kaupungilla, tässä tapauksessa) on useampi taajama. Jo ennen vuoden 2013 kuntaliitosta Alavus oli kaupunkina kaksinapainen. Keskustaajaman lisäksi Alavuteen kuuluu myös Asemanseudun taajama vajaat neljä kilometriä keskustaajamasta pohjoiseen, mikä luo kunnan keskustan ympäristön rakenteesta omituisen. Asemanseudulla sijaitsee nimensä mukaisesti asema, mutta keskustaajamassa ovat suurimmat kaupat, kunnallishallinto ja muut palvelut, kuten jäähalli, uimahalli ja kirjasto.

Koska juna toi Asemanseudulle mutta majoitus oli keskustaajamassa, oli käveltävä. Satoi lunta. Pellolla tuuli. Taajamien välinen osuus oli talvisen harmaa ja pyryinen. Tämän talven teema on ollut se, että talvea on pitänyt hakea toisaalta: ensin marras-joulukuun taitteessa Alajärveltä, sitten ennen joulua Alavieskasta ja nyt helmikuun ensimmäisinä päivinä Alavudelta. Uudellamaallahan maa on ollut läpi talven koko lailla musta. Ei tässäkään toki sään perässä matkustettu, mutta nyt kävi näin.

alavus siltala.jpg

Vaatekauppa Alavuden Asemanseudun ja keskustan puolivälissä kantatien 66 varressa.

Alavuden asemanseudulla on ainakin yksi K-market ja yksi yökerho/baari, Pub Wagner. Lisäksi on tyhjää liiketilaa. Asemanseudun ja keskustan välissä ei ole juuri mitään. Keskustassa on, kuten mainittua, palveluita, mutta myös tyhjää liiketilaa yhä enenevissä määrin.

alavuden kukkakauppa.jpg

Se kukista.

Mikäpä ihme se nyt on, kun noin seitsemän kilometrin päässä sijaitsee Suomen erikoisin kauppakeskittymä, Tuuri, jossa Keskisen kyläkauppa nousi jo 1990-luvulla suureen valtakunnalliseen maineeseen. Keskisen minäkin opin jo lapsena tuntemaan sinä ankeana hallimaisena tavaratalona, jonne kannattaa mennä esimerkiksi moottoriöljyä tarvitessaan. Kun lapsena mentiin mökiltä ostoksille, valinta tehtiin Seinäjoen ja Keskisen välillä. Sanomattakin oli selvää, että minä olisin aina mennyt paljon mieluummin Seinäjoelle.

Tuurin kauppakylä on aiheuttanut sen, että monien erikoistavaroiden myynti, esimerkiksi urheilutarvikkeiden, on keskittynyt sinne, ja arvelen, että juuri tästä syystä myös Alavuden keskustaajama on kovin kuihtunut.

Ei kuitenkaan täysin! Alavus Areenalla, eli jäähallissa, pelaa paikallisen APV:n sekä miesten että naisten edustusjoukkueet – nyt kohdalle sattui naisten liigapeli APV:n ja rovaniemeläisen RoKin välillä. Kotijoukkue hävisi odotetusti.

alavus areena.jpg

APV:n kotihalli Alavus Areena on tyylikäs alasarjahalli.

Alavuden keskustaajamassa on myös elokuvateatteri, Kino Kyntäjä nimeltään. (Upea nimi! Kyseinen elokuvateatteri sijaitsee Kyntäjän kauppakeskuksessa, siitä nimi. Sitä en tiedä, mistä kauppakeskus on saanut nimensä.)

alavus kyntäjä.jpg

Kauppakeskus ja sen nimi.

Lisäksi keskustaajamassa on oivallinen pubi, Pub Ittellismies. Kattopaneelit olivat täynnä tyhjiä pulloja eri puolilta oluen maailmaa, ja seiniä koristi kokoelma erityyppisiä Vuoden Ittellismies -diplomeja. Keskusteluseuraa saimme noin 20-vuotiaasta jalasjärveläisestä kaverinsaluonavierailijasta, joka joi valkovenäläisiään kovin vauhdikkaasti. ”Tekään ette oo paikallisia”, hän arveli ja oli oikeassa. Keskustelun aikana selvisi ainakin se, että Etelä-Suomessa on enemmän töitä kuin Etelä-Pohjanmaalla.

alavus ittellismies.jpg

Ittellismiehessä on paljon pulloja.

Nämä lauantai-illan elämykset kruunasi todella isohiutaleinen lumisade, jollaisesta ei ole kaikkina talvina tietoakaan, tästä talvesta puhumattakaan.

Yöpaikkana toimi tällä kertaa Hotelli Alavus 66. Vaikka paikka oli hiljainen, emme olleet ainoita vieraita. Sen paljasti aamiainen. Aina joku Suomessa jossain matkustaa – tosin tällä kirjoittamishetkellä varmastikin harvemmat.

alavus 66.jpg

Yöpaikka lumen takana.

 

***

Saavuimme lauantaina, lähdimme sunnuntaina. Lähtöpäivän kävelykierros kohdistui Tusan Lasikodalle, joka on lasista rakennettu kota, jonka päällä on ehkä maailman matalin näkötorni. Lapuanjoen ylittäessämme näimme saukon.

alavus tusan lasiketo.jpg

Tämä on Tusan lasikota.

alavus saukko.jpg

Saukko!

Lopulta vielä Kunto-Lutra-liikuntakeskuksessa sijaitsevaan Alavuden uimahalliin vesijuoksemaan (minulla oli jalkavamma), siitä ABC:lle syömään lounas ja sitten Kyntäjän kauppakeskuksen kulmalle odottamaan Pohjanmaan pikavuoroa Tampereelle. Sieltä se sitten saapui, ja Alavus oli ohi.

Hidasta elämää (koska lyhin kävely-yhteys on aidoin blokattu)

Huopalahden asemassa on minusta aina ollut jotain viehättävää. Asema tuntuu historialliselta kaikkine asemalaiturien puukatoksineen, ja kaikki tämä vieläpä sijaitsee keskellä Etelä-Haagaa. Etelä-Haagassa on nimittäin nimeään myöten ollut aina jotain jännittävää. Haaga kuulostaa ulkomaiselta, joltain sellaiselta, jota ei Suomessa ole.

(Kuten ei ollutkaan: Haagan nimi on otettu käyttöön vasta, kun alueelle on muodostunut huvilayhdyskunta 1900-luvun alussa. Nimen esikuvana lienee ollut kuninkaallinen Hagan linna ja puisto Tukholman lähellä. [Helsingin kaupungin karttapalvelu.])

Haagan katuverkosta puhumattakaan. Se on kovin syheröistä, siinä määrin, että olen itsekin eksynyt sinne joskus. Kokeilepa itse kävellä esimerkiksi Steniuksenkadulta Isonnevantielle ilman internetpuhelinta tai ylipäätään karttaa. Tällaisessa ajallisten kerrostumien luomassa sokkeloisuudessa näkyy hienosti se, että kaupunkeja on joskus suunniteltu eri tavoin, jos siis ylipäätään on suunniteltu. Yhdyskunnat vain ovat syntyneet.

***

Etelä-Haaga oli aikoinaan Huopalahden kunnan keskus, ja tuo kunnan nimi tuli aikanaan koko aseman nimeksi. Vaikka Haaga itsenäistyi myöhemmin omaksi kauppalakseen, aseman nimi jäi. Kun lopulta Haaga ja Huopalahti liitettiin molemmat osaksi Helsinkiä, Huopalahti jäi edelleen elämään aseman nimenä. Se on erinomaisen hämäävää, sillä Etelä-Haaga olisi tietysti asemalle kuvaavin nimi. Mutta menköön nyt näin, historiallisista syistä. Eihän Pohjois-Haagankaan asema sijaitse Pohjois-Haagassa.

Huopalahden asemasta tuli asema vuonna 1920 – sitä ennen se oli ollut laiturivaihde. Ja nyt, hyvä lukija, päästään asiaan! Viimeisimpinä ”kävelemieni” ”katujen” joukossa on nimittäin ollut tämä tapaus, Huopalahden laiturivaihde. ”Kävelemieni”, koska en alueelle rakennettujen esteiden takia päässyt kävelemään sitä. ”Katujen”, koska kyse on pikemminkin aukiosta, korkeintaankin katualueesta.

Laiturivaihteet olivat rautatieliikenteessä ”asemia tai pysäkkejä vähäisempiä mutta seisakkeita suurempia rautatieliikennepaikkoja” (Huopalahden asema ympäristöineen: Asemakaavan muutoksen selostus 2016: 12392). Laiturivaihteet olivat epäitsenäisiä: ne siis toimivat läheisen pysäkin tai aseman alaisuudessa miehitettyinä liikennepaikkoina, jotka oli avattu henkilö- ja tavaraliikenteelle. Huopalahti toimi laiturivaihdeaikoinaan Pitäjänmäen aseman alaisuudessa. Huopalahden laiturivaihde (laiturivaihteen, ei katualueen, merkityksessä) avattiin vuonna 1903, kun rantarata Helsingin ja Karjaan välillä valmistui. Asemaksi Huopalahti kohosi siis vuonna 1920.

Tämä nykyinen Huopalahden laiturivaihde (katualueen merkityksessä) sai nimensä, kun Helsingin nimistötoimikunta esitti sitä 18.11.2015. Tuolloin ajatus Helsingin katujen kävelemisestä oli käynyt pienessä mielessäni, mutta ei juuri pidemmällä. Kuluisi vielä liki kaksi kuukautta ennen kuin todellinen talsiminen alkaisi. Nimeä esitettiin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että uuden kaavan myötä uusia nimiäkin tarvittiin.

Kaava hyväksyttiin Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017, mutta kulkuyhteyttä ei ollut vielä vuoden 2020 alkuvuodesta avattu. Niinpä minäkään en päässyt astumaan Huopalahden laiturivaihteeseen jalallani. (Tätä kappaletta muokattu 2.5.2021: Lisätty tieto, että kaava on hyväksytty Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017.)

huopalahden laiturivaihde idästä.jpg

Huopalahden aseman alikulkutunnelista ei ole asiaa Huopalahden laiturivaihde -nimiselle katualueelle.

huopalahden laiturivaihde idästä 2.jpg

Uusi yritys takavasemmalta, mutta Huopalahden laiturivaihde siintää yhä vain kauempana.

huopalahden laiturivaihde etelästä.jpg

Tämän lähemmäs ei pääse. Vasemmalla Huopalahden vanha asemarakennus, suoraan edessä Huopalahden laiturivaihde -niminen katualue, joka lienee tulkittavissa aukioksi. Siellä kuljeskelu odottaa edelleen kaavan vahvistumista, kertoo keltainen kyltti myös Kylätien suuntaan.

Paitsi että yhteys olisi minun kävelyilleni oleellinen, se olisi myös paikallisille kulkijoille varmasti ihan kiva. Se nimittäin vähentäisi kävelymatkaa vaikkapa Kylätieltä Haagan Pappilantielle noin viidesosaan nykyisestä, ellei sitten halua harppoa sellaisten pihojen läpi, joiden reunoilla läpikulku kyltein kielletään.

(Muokattu 2.5.2021: Poistettu viimeinen kappale, jossa käsitellään Huopalahden vanhaa asemaa.)