Toisia kuntia ei tunneta yhtään mistään, mutta Heinävesi taitaa soittaa yleisesti kelloja, eikä mitä tahansa kelloja, vaan esimerkiksi Valamon luostarin kirkonkelloja. Luostareistaan Heinävesi tunnetaan. Maantien varressa tervehtivässä Heinäveden tervetulotaulussa on luostariteema. Jos menee Heinäveden verkkosivuille, heti etusivulla silmille lävähtää Valamon luostarin pääkirkko, Kristuksen kirkastumisen kirkko.
Valamon luostarin lisäksi Heinävedellä sijaitsee myös Lintulan nunnaluostari. Molemmat luostarit ovat alkujaan rajan taakse jääneestä Karjalasta. Sodasta seurasi pakkomuutto, ja niinpä ortodoksinen luostarielämä jatkuu Heinävedellä näinäkin päivinä.
Lisäksi Heinävesi tunnetaan selvittämättä jääneistä Tulilahden kaksoismurhista, jotka tehtiin heinäkuussa 1959 – se on paikkakunnan panos Suomen kuuluisimpien henkirikosmysteerien kokoelmaan.
Tämä kuitenkin riittää hengestä ja hengenmenosta tässä kohtaa. Nythän on kyse Heinävedestä. Vaikka kunta on tavallaan tunnettu, tavallaan se ei ole. Se on sikäli syrjässä, että jollei asiakseen ota sinne matkustaa, niin näkemättähän se herkästi jää. Helsinkiläinen voi kohdata Heinävettä, jos matkustaa autolla Joensuuhun lyhintä tietä, mutta tällöinkin jää syrjään kirkonkylältä.
***
Tähän syrjäiseen sijaintiin liittyy kuitenkin monenlaista maantieteellisesti mielenkiintoista. Korkeuseroja on jopa siinä määrin, että tällainen läntiseen ja eteläiseen tasaisuuteen tottunut kutsuisi sitä sen kummemmin miettimättä vaaramaisemaksi. Ja onkin kutsunut. Heinävesi on myös vaihtanut maakuntaa kohtalaisen taannoin. Vuoden 2021 alusta Heinävesi on kuulunut Pohjois-Karjalaan, sitä ennen Etelä-Savoon. Tällä seudulla murrealueiden rajat kuitenkin liukuvat, eikä mikään siirtymä ole järin jyrkkä. Savoahan puhutaan Jyväskylästä itärajalle asti, Pohjois-Karjalassa murre vain on savolaismurteiden itäsavolaista haaraa.
Toinen merkillepantava maantieteellisyys on se, että Heinäveden kunnan alueesta suurin osa kuuluu Suomen suurimpaan saareen – jos kuuluu. Tämä saari – jos se nyt siis on saari – on nimeltään Soisalo, ja saareksi sen tunnistaa kartasta vain ankarasti tihrustamalla. Pohjoisessa olevan Kallaveden ja etelässä sijaitsevan Haukiveden välillä kulkee kaksi laskureittiä, itäinen ja läntinen, ja näiden reittien väliin jää Soisalo. Välillä saaren erottaa mantereesta pelkkä kapea kanava. Erään määritelmän mukaan Soisalo ei ole saari, sillä vedenpinta sen ympärillä ei ole samalla tasolla. Kallaveden pinta on kuusi metriä korkeammalla kuin Haukiveden. Ei auta, että Soisalo on julistettu saareksi useissa suomalaisissa maantiedon oppikirjoissa vuosien varrella.
Soisalo siis on saari, joka ei näytä eikä tunnu saarelta, eikä ilmeisesti myöskään ole saari. Heinävedellä koko asiaa ei tullut edes ajateltua.
***
Itseni toistamisenkin uhalla sanon, että Heinäveden kirkonkylä on juuri sellainen kirkonkylä kuin kirkonkylä Suomessa on: parkkipaikkoja ja sarja kohtalaisen mitäänsanomattomia liikerakennuksia, uudehko koulukeskus. Heinäveden tapauksessa myös majapaikkamme oli keskustaajamassa, joka tyypillisesti on näillä retkillä mukava ja toimiva vaihtoehto. Se mahdollistaa kunnan syvimpään olemukseen tutustumisen heti ulko-ovelta alkaen. Meidän majapaikkamme oli yhdessä Heinäveden harvoista kerrostaloista. Talon muut asukkaat olivat havaintojen perusteella enimmäkseen rollaattoriväkeä – Heinäveden, tai sen kirkonkylän, demografia ei tietenkään ole millään muotoa nuorekas. Elimme heinäkuun loppupuolta, lomakautta siis, mutta Heinäveden kirkonkylän elämänmenossa lomakausikaan ei samalla tavalla näy kuin kunnan luontokohteissa tai Valamon luostarissa.
Vietimme Heinävedellä keskiviikon ja perjantain välisen ajanjakson, ja torstaina Heinäveden kirkonkylällä järjestettiin iltatori. Ehdimme jälkihöyryille mukaan: lavaohjelma oli juuri päättynyt, mutta Eläkeliiton Heinäveden yhdistys myi kojullaan ohukaisia.
Heinäveden kirkko – evankelisluterilainen siis, palataan Valamoon vielä tuonnempana – on upea. Se sijaitsee mäen päällä siten, että kun lähestyy kohdetta Varkauden suunnasta, kirkko nousee uljaana näkyviin metsän keskeltä jo kilometrien päässä. Kirkonmäellä sijaitsee myös Heinäveden kotiseutumuseo, joka tällä kertaa sattui olemaan myös auki. (Tilanne olisi varmastikin ollut toinen, jos Heinävesi olisi sattunut kohdille vaikkapa tammi- ja helmikuun taitteessa.)
Kaikkein eniten turisteja houkutteleva paikka kirkonkylän ympäristössä lienee Kermajärven rannassa sijaitseva Heinäveden vierasvenesatama. Sen yhteydessä on kevyttä vierasvenesatamainfraa, kuten ravintola, jossa söimme. Lähistöllä on myös uimaranta, jossa uimme.
***
Vierailu Heinävedellä ei ole kokonainen ilman vierailua vähintään jommassakummassa luostarissa. Me kävimme Valamossa, mikä on sangen mielenkiintoinen kohde. Valamo on kiehtova yhdyskunta yhdyskunnassa, oma keskuksensa kuntakeskuksen ulkopuolella. On viinimyymälä, rauhallinen tunnelma, laadukkaita ja ilmeisen askeettisia majoitustiloja (ei televisiota), Viinitupa (joka mainostaa edullista Gin & Tonicia), Trapesa-ravintola, josta saa laadukkaan noutopöytäaterian ja paljon muuta.
Tietenkin on myös kirkko, jonka kellot soivat ortodoksiseen tapaan villiintyneesti ja rytmikäästi. Kaukana on evankelis-luterilaisista kirkoista tuttu hidas kolistelu.
Luostariretkellä – Heinäveden kirkonkylältä Uuteen-Valamoon on matkaa vähän alle 40 kilometriä – kävimme myös piipahtamassa Varistaipaleen kanavalla. Se on Suomen pudotuskorkeudeltaan suurin kanava, ja vieläpä maan ainoa nelisulkuinen. Varistaipaleen kanava ei kuitenkaan erota Soisaloa ”mantereesta” – merkitsevä vesialue on Varistaipaleesta hieman länteen. Koska olimme Heinäveden-matkamme aikana autuaasti unohtaneet koko Soisalon, kävimme näkemässä nähtävyyden, joka ei liittynyt tähän kieltämättä mystiseen saareen, joka ei ole saari. Oli se silti nähtävyys.
***
Kun en keksi muutakaan tapaa lopettaa tätä juttua lopetan sen toteamalla, että Heinävesi ainakin sopii paljon paremmin kunnan kuin drinkin nimeksi.
Kaikki nämä kadut 