Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.
Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.
Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.
Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:
Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.
Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.
Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.
Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.
Juttu ei jatku kuvien jälkeen
Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.Kirsikkapuistossa oli kiviä.Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.
Enontekiö on muodoltaan varmasti tutuimpia kuntia, joita tämä maa päällään kantaa. Suomihan on, kuten tunnettua, ääriviivoiltaan erittäin persoonallisen muotoinen maa. Siis kirjaimellisesti. Maa muistuttaa persoonaa senmuotoisena kuin tapaamme persoonan käsittää. Tämän persoonan käsi muodostuu solisluuhun asti yhdestä kunnasta. Se kunta on Enontekiö.
Enontekiön mittakaava on valtava. Matka kunnan laidalta toiselle – Kilpisjärveltä Norjan rajalta Kittilän rajalle Raattaman kylän tuntumaan – on autolla (tai miksei myös teitä pitkin kontaten) 240 kilometriä. Se on aika lailla sama matka kuin Helsingistä Poriin, mutta selvästi heikompilaatuista tietä pitkin. Eikä matkan varrella ole edes Forssaa.
Enontekiö on yksi Suomen kaksikielisistä kunnista. Kunnan toinen virallinen kieli on pohjoissaame.
Enontekiö on monella tavalla käsittämätön kunta eteläisestä perspektiivistä katsottuna. Se on karu, kaunis, tarunhohtoinen ja Suomen toiseksi tyhjin. Mielenkiintoa lisää se, että kunta on kahden muun maan, Norjan ja Ruotsin, välittömässä vaikutuspiirissä. Enontekiö on toinen Suomen niistä kunnista, jotka rajautuvat kahteen eri ulkomaahan. Toinen on Inari, joka rajautuu Norjaan ja Venäjään.
Nämä kaikki Enontekiön erityisyydet konkretisoituvat selvimmin kunnan tunnetuimmassa kylässä Kilpisjärvellä. Se on monilla mittapuilla todella etäinen paikka. Kilpisjärvellä on Suomen lyhin kasvukausi. Juhannuksena tapaa olla maassa lunta.
***
Me saavuimme Kilpisjärvelle torstai-iltapäivänä 29. lokakuuta. Olimme ajaneet paikalle Rovaniemeltä ihan vähän Ylitornion mutta etenkin Pellon, Kolarin ja Muonion kuntien kautta. Ajomatkan taianomaisimpia hetkiä oli jollain selittämättömällä tavalla Enontekiön kunnanrajan ylittäminen. Ensin kaksikielinen kunnanrajasta kertova kyltti (Enontekiö on pohjoissaameksi Eanodat), sitten heti Sonkamuotkan metsäinen kylä. Samanlaista toiseen maailmaan saapumisen tunnelmaa ei koe Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Eikä aikaakaan, kun valtatien 21, E8-tien, sula pinta muuttui lumiseksi kuin luoteislappilaisen taikaiskun voimasta.
Sen jälkeen edessä oli vielä runsaat 160 kilometriä tuntureita, tasankoja ja palsasoita, ja lopulta sitten saavuimme perille. Sellaisia tosiaan ovat Enontekiön etäisyydet. Saimme majapaikkamme avaimen kulahtaneesta ravintolatilasta. Koska elettiin lokakuun loppua, syysruskasesonki oli ohi mutta talvikausi vasta kaukana edessä, joten viina- ja pilsneripulloista notkuneista ravintolahyllyistä ei myyty mitään (ei kyllä kysyttykään). Avaimen antaneen ja maksun vastaanottaneen henkilökunnan edustajan lisäksi muita ihmisiä emme tässä parhaat päivänsä nähneessä paritalomökkikylässä ensimmäisenä iltana kohdanneetkaan.
Majapaikkamme nimi oli Majatalo Haltinmaa, joka totta puhuen koostui useista majataloista. Yhdessä niistä majoituimme.
Mutta kun tuli pimeää, näimme heti revontulia. Kilpisjärvelle saapuminen oli yhdistelmä kaurismäkeläisyyttä ja Visit Lapland -promootiovideota.
Hetken levähdettyämme astuimme ensi kertaa ulos, ja heti kävi näin.
***
Kokoisekseen kyläksi Kilpisjärvi on täynnä palveluita. On valikoimaltaan ja kooltaankin pientä tavarataloa vastaava K-market Kilpishalli, on Alko, on urheilukauppa nimeltä Sportbutikk, on Neste-huoltoasema. Tästä palveluvalikoimasta ei jäisi juuri mitään jäljelle, jos Norjan raja ei olisi kylän vieressä tai jos Norjan hintataso ei olisi niin selvästi suomalaista korkeampi. Kilpisjärven päivittäispalvelut toimivatkin kahdella kielellä: suomeksi ja norjaksi. K-market Kilpishallin lihatiskin mainosteksteissä peräti pelkästään norjaksi.
Vi er her for deg, akkurat nå.
Jos saapuu muualta Suomesta, Kilpisjärvi tosiaankin on sekä sijainniltaan että tunnelmaltaan etäinen paikka. Saanan rinteiltä alas tähyillessään voi tulkita olevansa kaukana. Onhan Kilpisjärveltä myös Enontekiön keskustaajamaan Hettaan 170 kilometrin matka. Jopa Tromssa, 70 000 asukkaan maakuntakeskus Pohjois-Norjassa, on noin kymmenen kilometriä lähempänä.
Näkymä Norjaan.
Ehkä on kuitenkin syytä murtaa myytti. Kun katsoo maailmaa valtakunnan rajat unohtavin silmin, niin nähdä voi sen tosiasian, että Kilpisjärvi ei tosiasiassa ole edes suomalaisten kylien mittapuulla mitenkään äärimmäisen etäinen. Merenrantaan ja Yykeänperän (Skibotn) taajamaan Norjan puolella on 50 kilometrin matka, Lapissa kovin vähäinen. Muutenkin vuonoisilla merenrannoilla Norjan puolella on aivan eri tavalla elämää ja yhdyskuntia kuin enimmäkseen erittäin tyhjässä Pohjois-Suomessa. Ne yhdyskunnat elättävät myös Kilpisjärven ruoan, alkoholin ja urheilutavaroiden myyntitoimintaa.
Kilpisjärven kylä todellakin on pieni mutta Saana sitäkin suurempi.
Mutta kun me lähdimme Kilpisjärveltä, emme lähteneet lähelle, kiitos myös koronan sulkemien valtakunnanrajojen. Lähdimme kauas, keskustaajamaan.
Kun olimme taittaneet matkaa kymmenisen kilometriä kohti Hettaa, kohtasimme tämän nähtävyyden: Suomen maanteiden korkeimman kohdan (565 metriä). Mahtaa siinä olla paikalle ajavilla norjalaisilla naureskelemista! Suomen litteys on vain hyväksyttävä. Korkeammalle ei tieverkkomme yllä.
***
Jos Kilpisjärvi on täysi turistiresortti norjalaisine päivittäisvieraineen ja alle kaksisataapäisine vakiasukkaineen, Enontekiön kunnan keskuspaikka Hetta on toista maata. Se on perinteinen suomalainen nauhataajama, jossa keskuskadun, tai tien, varrelle ovat keskittyneet kaikki palvelut. Kauppa, kirjasto, kunnantalo, koulut, kirkko. Tuo pääkatu on nimeltään Ounastie läheisen Ounasjärven ja sen eteläpuolella sijaitsevan Ounastunturin mukaan. Ounasjärvestä alkaa Ounasjoki, joka laskee noin 300 kilometriä etelämpänä Rovaniemellä Kemijokeen. Ounasjoki siis tavallaan yhdistää Ounastunturin (Enontekiöllä) ja Ounasvaaran (Rovaniemellä). Molemmat kohtalaisen tunnettuja nyppylöitä.
Hetan pääkatu Ounastie on varmasti joskus ollut viehättävämpikin näky kuin marraskuun toisen päivän aamuna, maanantaina vuonna 2020.
Myös Hetta tarjoaa kokoonsa nähden runsaasti majapaikkoja ja turistipalveluita – olemmehan yhä Lapissa. Sekin Hettaa ja Kilpisjärveä yhdistää, että kaupallisia palveluita tarjotaan norjaksi – 80 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Koutokeinon pikkukaupunki Norjan puolella, yksi Saamenmaan tärkeimmistä keskuspaikoista. Luontokohteet eivät ehkä ole yhtä äärimmäisiä kuin Kilpisjärvellä, mutta niitäkin on. Innokkaimmat askeltajat lähtevät täältä kulkemaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa kohti, Hetta-Pallas-reitille. Meille riitti lumikenkäily Jyppyrä-nimisen vaaran huipulle, mistä näkymät Ounasjärvelle olivat kyllä erinomaisen hienot.
OunasjärviJyppyrän rinteiltä nähtynä.
Hetassa sijaitsee myös Tunturi-Lapin luontokeskus, joka oli avoinna myös marraskuun alkupäivinä, joskin vain arkisin. Lähtöpäivänä kävimme tutkimassa keskuksen tarjonnan: erinomaisen saamelaismuseon näyttelyn, pienen museokaupan ja kahvila-ravintolan. Kohtalaisen vähän olen sitäkään tullut ajatelleeksi, miten saamelaisten liikkuva elämä on näillä main häiriintynyt Suomen ja Norjan välisen rajan aitaamisesta. Yhtäkkiä ei käynytkään merenrannalle jutaminen.
Kun saksalaiset lähtivät Lapista, myös Hetta poltettiin maan tasalle vuonna 1944. Siksi rakennuskanta on pitkälti juuri sitä, mitä lappilaisista taajamista tapaa löytää. Mäen päällä sijaitseva Enontekiön kirkko on kuitenkin upea ilmestys. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1952, ja se on rakennettu suurilta osin yhdysvaltalaisten luterilaisten kirkkojen lahjoitusten turvin. Kirkko koostuu itse kirkosta ja 30 metriä korkeasta erillisestä kellotornista. Kirkkoa ja kellotornia yhdistää katos.
Enontekiön kirkko kurottaa Hetan kylässä korkeimmalle.
Enontekiön kappeliseurakunnan keskuskirkko siirtyi Hettaan Ruotsin rajalta Palojoensuun kylästä, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä. Enontekiön kunnan kylien välinen hierarkia olisi varmasti kovin toisenlainen, jos kirkko olisi jäänyt Palojoensuuhun. Ehkä Hetassa ei olisi mitään.
***
Enontekiö on pinta-alaltaan niin suuri, että väkimäärältään vähäisetkin paikat saavat enemmän merkitystä kuin muuten saisivat. Nytkin viivyimme sentään kunnassa neljä yötä, pidempään kuin missään muussa kunnassa tähän mennessä. Ja jatkaakin olisi varmasti voinut: Ruotsin rajalla sijaitsevassa Kaaresuvannossa näkyi olevan kiinnostavia anniskelupalveluita ja joen toisella puolen rajantakainen Kaaresuvannon vastine Karesuando. Ruotsi olisi kuitenkin jäänyt kokematta (tietänette, miksi), ja yökerho Palaveri tai Rajabaari-ravintolakin (ne näkyivät auton ikkunasta) olisivat olleet näinä aikoina liikaa.
Enontekiö oli hyvällä tavalla varsin äärimmäinen kokemus. Seuraava vuorossa oleva kunta tarjoaakin jotain hyvin päinvastaista. Enontekiö on Suomen toiseksi tyhjin (asukastiheydeltään) mutta Espoo Suomen toiseksi suurin (asukasluvultaan). Odotamme jännityksellä.
Kaikki nämä kadut 