Juuri tätä katua pitkin en mielestäni koskaan ollut kävellyt. Pyörällä olin sitä kulkenut korttelinmitan vuonna 2010, sillä aivan sen vieressä sijaitsee yksi Suomen kuuluisimmista yleisistä saunoista. Lähellä olin käynyt moneenkin otteeseen ja käyn oikeastaan edelleen.
Tämä katu osuu reitille äärimmäisen harvoin, jos yrittää mennä pisteestä toiseen suorinta mahdollista reittiä. Se kuitenkin osuu reitille aivan väistämättä, jos päättää aloittaa sellaisen harrastuksen, jossa kävellään Helsingin katuja päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Minä aloitin, vuoden 2016 tammikuun 12:ntena päivänä. Siitä on kohta vuosi.
***
Siinä Aadolfinkatua kävellessä jotenkin vähän hävetti, oikeastaan hävetti jo kun tein lähtöä kotoani. Totta puhuen olin matkalla Katrin luo, ja tämä paikka sattui mitä näppärimmin silloisen reitin – Liisankadulta Sturenkadulle – varrelle. Tästä näppäryydestäkin huolimatta hävetti. Ihmisen täytyy olla vähän outo, ja outo nimenomaan muiden silmissä ja väärällä tavalla, jos tällaisia päätyy harjoittamaan. Kyllä minä tiedän, ettei häpeälle ole syytä, mutta ihmisen on joskus vaikeaa myöntää outouttaan. Tai ainakin ihmisen on vaikeaa myöntää tekevänsä mitään sellaista, mitä ajattelee muiden pitävän outona. Ja vaikka miten ajattelisi muiden ajattelevan, kaikki on silti omassa päässä. Siitähän ei pääse.
Tästä se lähti.
Hakeuduin Aadolfinkadun päähän, Pengerkadun varteen. Otin kännykkäkuvan katukyltistä, sitten katunäkymästä. Olin päättänyt, että vähintään tällä tavoin dokumentoin kaikki kävelemäni Helsingin kadut (ja tiet ja polut ja kujat ja rinteet ja väylät ja myös aukiot – Helsingin kaupungin internetkarttapalvelussa, kartta.hel.fi-sivustolla, määritellään yhdeksi karttakohdeluokaksi ”kadut, polut ja aukiot”, ja tämän karttakohdeluokan sisällön olen hyväksynyt rajauksekseni).
Lunta oli kattojen päällä helposti kymmenenkin senttiä, oli selkeää. Pakkastakin oli, mutta toistakymmentä astetta vähemmän kuin tasan viikkoa aiemmin. Silloin, loppiaisen aattona, Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa Hartwall-areenassa (missä itsekin olin istumassa pehmeällä penkillä ja sitten seisomassa sen edessä käpälät tanassa), ja olin ottelun jälkeen puoliltaöin suunnannut torille. Kauppatorilla oli muitakin, mutta suihkulähde oli jäässä. Kintaita ei sopinut hylätä toviksikaan tai sormista menisi tunto. Viikkoa myöhemmin Aadolfinkadulla kännykkäkuvien napsiminen sujui huomattavasti paremmin.
Hartwall-areena, tasan viikko ennen katukeräilyn aloittamista.
Aadolfinkatu on yhtä sisäpihaa. Se on katveessa Helsinginkadun ja Franzeninkadun välissä niin, että katu on helppo ohittaa ja unohtaa. Se on sääli. Aadolfinkatu on kaunis. Aadolfinkadulla on jonkintyyppistä katutaidettakin, Aadolfinkadun varren rakennukset ovat pääosin 1920-1940-luvuilta peräisin, ja viime tammikuussa Aadolfinkadulla tosiaan oli lumipeite.
Tuhnuinen kuva, vai mitä.
Katutaidetta, Aadolfinkatu style.
***
Kahdella a-kirjaimella alkavia katuja on Helsingissä jonkin verran (olen jo kävellyt läpi ne kaikki). Aadolfinkatu on sellainen vähän sattumalta – kadun alkuperäinen nimi oli Adolfintie (ruotsiksi Adolfsvägen), kunnes sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenkielinen nimi päätettiin vaihtaa Aadolfinkaduksi (ruots. Adolfsgatan). Ehkä siksi, että Helsingin kantakaupungissa kaiken perusteella oli yleisesti haluttu ryhtyä suosimaan katu-päätettä väylien nimeämisessä. Ei tämä alue tietysti kadun alkuperäisellä nimeämishetkellä ollut kantakaupunkia nähnytkään. Se oli silloisen kaupungin laidalla, Kallion perukoilla. Alun kaksi A:ta menköön tässä jonkinlaisen fennomanian piikkiin. Jos toinen A olisi jäänyt alkuun lisäämättä, katujenkeruuni olisi ehkä alkanut Laajasalossa sijaitsevalta kevyenliikenteenväylältä (Aakenraitti).
Mitään listaa katujen nimistä minulla ei ole. Tai on, mutta sitä olen itse kirjaillut työpaikaltani peräisin olevaan vahakantiseen ruutuvihkoon sitä mukaa kuin tarvetta on (ks. tämän sivuston otsikkokentän taustakuva). Joskus ennen kodeissa oli puhelinluettelot, ja niiden yhteydessä oli kartta, ja kartan yhteydessä oli hakemisto kaupungin katujen nimistä aakkosjärjestyksessä. Mutta internetistä en sellaista ole onnistunut löytämään, en ainakaan Helsingistä enkä ainakaan ajantasaista. Helsinki kasvaa melkein kovempaa kuin koskaan, joten tietojen on syytä olla tuoreita. Niinpä olen näppäimistölläni kirjoittanut kirjainyhdistelmiä kartta.hel.fi-karttapalvelun hakukenttään ja saanut vastaukseni sieltä. Ensin aa, sitten aab, aac, aad, aae, aaf, aag, aah, aaha, aahb, aahc ja niin edelleen. Käykää itse kokeilemassa.
Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta katua, tietä, polkua, kujaa, aukiota ynnä muuta Helsingissä tällä haavaa tarkalleen on, mutta tuhansista tässä varmaankin puhutaan. Eikä minulla ole tarkkaa tietoa siitäkään, kuinka monta katua olen tähän mennessä päästä päähän kävellyt, varmaan maksimissaan parisataa. Pitäisikin laskea. Kaikista katukylteistä on kyllä kuva, joskin niidenkin arkistointi on aivan kesken.
(Kaikilla kadunpätkillä ei tosin edes ole katukylttiä, ja onpa kohdalle osunut myös katuja, joita ei tosiasiassa ole, vaikka kartassa niin sanottaisiinkin. Yksi tällainen on Myllypurossa sijaitseva Alakivenkuja.)
Etsi kuvasta katu. Alakivenkuja, Myllypuro.
***
On pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei tämä katujen käveleminen suinkaan ollut aivan oma ideani. Luin aiheesta runsaat neljä ja puoli vuotta sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä, jossa Mikko Alho kertoi tehneensä samaa 15 vuotta. Hänen harrastuksensa oli alkanut puhelinluettelosta, jonka karttaosion osoiteluettelon ensimmäisenä nimenä näkyi – tietenkin – Aadolfinkatu, ja elettiin laskujeni mukaan vuotta 1997. Sen vuoden kesänä minä täytin 13 vuotta perjantaina 13. päivä.
Jo ensi kertaa Mikko Alhosta lukiessani, vuonna 2012, ajattelin, että tuopa on hienoa. En sitten kuitenkaan tullut moista touhua aloittaneeksi, koska se nyt vain tuntui pöhköltä. Ja sittenkin, kun melkein neljä vuotta myöhemmin olin aloittelemassa, ajattelin, että voisi kai ihminen päiviensä tunteja paremminkin käyttää.
”Se jatkui ja jatkui, kiemurteli, vei mennessään. Sitten oli ihan pakko katsoa aakkosten seuraava katu”, Alho sanoi Aadolfinkadusta lehdessä. Luin jutun juuri uudestaan – edellisen kerran olinkin vilkaissut sitä juuri harrastukseni alussa. On hassua, miten tämäkin ulospäin tyystin mieliheitolta vaikuttava touhu onkaan onnistunut viemään mennessään. Jutussa on muutakin tuttua. Myös minä olen ajatellut paljon paikkojen kokemista, Helsingin monipuolisuutta ja kaupungin ajallista kerroksellisuutta kulkiessani. Sitäkin, kuinka tämä harrastus vie melkein alati lähiöön. Välillä olen haukkonut henkeäni – paikat ovat olleet vaikuttavia. Lähellä mutta silti täysin tuntemattomia. Harva Helsingin kantakaupungissa asuva on lähtenyt varta vasten pällistelemään Malminkartanon näennäisen mitäänsanomattomia reunamia, koska ei vain ole mitään syytä tehdä niin. Minullapa on.
Malminkartanon mitäänsanomaton reunama, Arentipolun ja Vuokraajanpolun risteys.
***
Tästä aiheesta on vielä paljon kerrottavaa. Mutta sitä ennen on seuraavan kadun vuoro, jota pidemmälle en ole vielä päässyt.
Kadun nimi on Aurinkoranta, ja se sijaitsee Vuosaaren kaupunginosassa, Aurinkolahden osa-alueella.
Kaikki nämä kadut 