Israelista Itä-Pakilaan, Palestiinasta Pukinmäkeen

Rynnäkkökiväärin näkemisestä tulee kieltämättä vähän epämiellyttävä olo. Niin on myös silloin, kun istuu muutamankymmenen Palestiinan arabin ja kanadalaiselta näyttävän pikkulapsellisen pariskunnan kanssa bussissa ja rynnäkkökivääri on bussissa henkilöllisyyspapereita tarkastavan nuoren israelilaissotilaan sylissä.

Tuo matka kulki Jerusalemista Ramallahiin viime vuoden viimeisinä päivinä, mitättömät kymmenisen kilometriä. Välissä on kuitenkin Israelin rakentama muuri ja sen yhteydessä tarkastuspiste, joten nuo mitättömät kilometrit vievät kepeästi toista tuntia. Tarkastuspisteellä Israelin turvallisuuspalvelun työntekijät ja sotilaat katsovat rajan ylittäjien henkilöllisyystodistuksia sinisten daavidintähtien varjossa. Jos meno äityy hurjemmaksi, pelkkä katsominen ei riitä. Tarkastuspisteillä tapahtuu uutistoimistojen perusteella jonkintyyppisiä yhteenottoja, aseellisiakin, koko lailla viikoittain, ja etenkin viime aikoina on tapahtunut.

Kun me kuljimme tarkastuspisteiden läpi, kaikki sujui rutiininomaisesti. Kolmannella penkkirivillä istunut vanhempi palestiinalaisherraoletettu jopa vaikutti eräällä ylityskerralla iskevän vitsiä yhden israelilaissotilaan kanssa, vaikka mistä minä toisaalta tiedän.

Muurin ylittämisen jälkeen kaikki muuttui. Heprea vaihtui arabiaksi, teiden kunto heikkeni silmissä, kaikesta tuli repsahtaneempaa ja taloista ränsistyneempiä. Israelin keltaiset rekisterikilvet vaihtuivat Palestiinan valkovihreisiin, joilla muurin juutalaiselle puolelle ei edes ole asiaa. Palestiina on valtio valtiossa, josta on todella vaikeaa kirjoittaa, aivan kuten Israelista. Sen huomaan nyt.

Kaikki on poliittista

Israelissa ja Palestiinassa tuntuu, että politiikka on läsnä kaikessa. Politiikka liittyy likeisesti myös edelliseen virkkeeseen: jotkut puhuvat vain Israelista, jotkut puhuvat Israelin lisäksi Länsirannasta, jotkut Juudeasta ja Samariasta tarkoittaessaan Israelin miehittämää Länsirantaa, jotkut Palestiinasta, jotkut Palestiinalaisalueista, ja on lopulta läpeensä poliittinen valinta, millä nimityksellä mitäkin kutsuu.

Kielestä tai uskonnosta puhumattakaan: juutalaiset puhuvat hepreaa, muslimit ja kristityt arabiaa. Heprea on alueen valtakieli, mikä sinänsä on Israelin valtion saavutuksista suurimpia.

Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle laskeutuminen jännitti etukäteen, samoin lentokentältä kohti kotia lähteminen. Israealin turvatarkastukset ovat tunnettuja tiukkuudestaan, ja lähtiessä jouduin lopulta esittelemään turvallisuuspalveluiden edustajalle rinkassa olleita kirjaston kirjoja: Lonely Planetin Israel ja Palestiina -opas, Rough Guidesin Israel-opas, jokin Jerusalem-opaskirja, pikkuopus heprean alkeista (koska kieli kiinnosti) ja israelilaisen David Grossmannin romaani Sinne missä maa päättyy. Melko kasa kirjoja tietysti, ja sellainen herättää läpivalaisun yhteydessä kysymyksiä. Olin jo etukäteen päättänyt jättää kaikki Palestiinaa koskevat kirjat kotiin juuri jonkin tällaisen varalta, mikä säästi minut ainakin kiusalliselta tilanteelta.

Politiikka hyppää silmille lentokentällä saman tien: ”Zionism is an infinite ideal” (Sionismi on ikuinen ihanne), kertoo Maailman sionistiorganisaation näyttelyn jättikokoinen juliste lentoasemalla Theodor Herzlin sanoja toistaen, juuri siinä kohtaa, josta kaikki kansainväliset matkustajat taatusti kulkevat, kuten myös suuri osa palestiinalaisista, jotka matkustavat ulkomailta kotiinsa. Palestiinalaisalueilla ei ole omaa lentokenttää, joten ulkomaille pääsee lähinnä Tel Avivin tai Jordanian Ammanin lentoasemien kautta.

Israelin itsenäistymisen vuosi 1948 on läsnä lentokentän näyttelyn lisäksi myös Tel Avivin katukuvassa. Rotcshild-bulevardin keskelle oli parhaillaan rakenteilla erityinen Trail of Independence, jossa hekumoiden esitellään juutalaisvaltion syntyä. Palestiinalaiset kutsuvat samaa tapahtumaa vaatimattomasti katastrofiksi (Al-Nakba), eikä vastakkainasettelun aika ole ohi.

ben gurion lentoasema.jpg

Ben-Gurionin lentoasemalla kerrotaan näkyvästi sionistien saavutuksista ja lainataan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vaikuttanutta sionistien itävaltalaista ”kantaisää” Theodor Herzliä.

ramallah jerusalem capital of palestine.jpg

Ramallahissa – kuten myös Betlehemissä ja todennäköisesti myös muissa Palestiinalaisalueen suuremmissa kaupungeissa – julistetaan, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki. Muun muassa Israelin hallitus ja Yhdysvaltain nykypresidentti ovat julistuksesta eri mieltä.

Kiehtova Tel Aviv ja jännittävä Jerusalem

Lentokoneessa vieressä istui Philadelphiassa asuva israelilaistyttö matkalla käymään kotonaan. Kun kone kaarsi Välimeren yltä Tel Avivin keskustan päälle ja yhä kohti lentoasemaa, hän silminnähden innostui kotikaupunkinsa näkemisestä. Se ei ole ihme. Kaupunki näytti jo yläviistosta kiehtovalta: öiset katuvalot, pilvenpiirtäjät, pieninä pisteinä liikkuvia autoja. Maan pinnalla näytti samalta: kello oli puoli yksi tiistai-iltana, ja ihmisiä oli liikenteessä. Moni kulki polkupyörällä.

Kaikki paikat näyttivät kiinnostavilta: baarit, kahvilat, ravintolat, rakennukset, puut, pyörätiet. Tässä kaupungissa kaikki olisi mahdollista, mutta ristiriitaisesta tunteesta oli silti vaikeaa päästä eroon. Israel kun nyt vain ei ole normaali valtio. Samaan aikaan tuntui harvinaisen tekopyhältä: mitäpä tässä nyt jeesustelemaan, hyvin suuri osa valtioista kuitenkin harjoittaa jollain mittapuulla varsin kyseenalaista politiiikkaa ja silti niissä voi kuvitella matkustavansa aivan huoletta.

tel aviv rotschild.jpg

Yksi Tel Avivin pääkaduista on Rotschild-bulevardi, ja sen varrella on runsaasti miellyttäviä ulkoilmakahviloita.

Jerusalem oli tietysti ihan oma lukunsa. Minä olin luullut Googlen karttaa katsomalla, että Itä-Jerusalem olisi selvästi ei-Israelia ja Länsi-Jerusalem vastaavasti Israelia. Ei se ihan siltä näyttänyt. Öljymäki sijaitsee Itä-Jerusalemissa, mutta niin vain Israelin lippu valvoo sieltäkin kaupunkia – joskin suuren ja vanhan juutalaisen hautausmaan yläpuolella ihan siinä Getsemanen puutarhan vieressä. Kansainvälisten sopimusten mukaan moinen liputus ei tietenkään ole ihan kosher.

jerusalem israel.jpg

Öljymäen laella ollaan Itä-Jerusalemin puolella, mutta Israelin lippu valvoi maisemaa vuoden 2017 viimeisen päivän auringonlaskua odotellessa juutalaisen hautausmaan yläpuolella.

Länsirannalla Ramallahissa ja Betlehemissä mainoslakanat julistavat, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki ja on aina oleva. Sitä on toisinaan vaikea havaita Jerusalemin vanhassakaupungissa, jossa turistimyymälät kauppaavat matkamuistoista näkyvimmin Israel Defence Forces- ja Krav Maga -paitoja. Postikortin osoitepuolella pienen Israelin kartan ääriviivat on noin vain piirretty pitämään sisällään myös Gazan ja Länsirannan alueet.

jerusalem vanhakaupunki.jpg

Jerusalemin vanhankaupungin kadut ovat ahtaita ja täynnä myyntikojuja. Suurin osa katualueesta on katettu vähintään joillain pellinpaloilla.

Mikään kaupunki ei ole kuin Jerusalem, ja siellä olisin mieluusti ollut pidempäänkin. Nyt nähtyä tuli lähinnä vanhaakaupunkia ja itäpuolta, mutta katukeräilykään ei toki täysin unohtunut.

jerusalem via dolorosa.jpg

Kärsimysten tie ja turistimassaa. Ihan päästä päähän en katua kävellyt, mutta joku joskus kai on niinkin tehnyt.

Palestiinan puolella vietimme aikaa ennen muuta Ramallahissa. Jännittävä kaupunki, jossa ruoka oli kaikkialla uskomattoman hyvää ja tunnelma jotenkin hivenen levoton, kuten lähi-idässä kai vain on. Uudenvuodenaattona eritoten.

ramallah maisema.jpg

Ramallahin kaupunki on rinteille rakennettu, eikä ylä- ja alamäiltä voi välttyä. Länsirannalle tunnusomaisia ovat korkeuserojen lisäksi myös talojen katoilla olevat mustat vesisäiliöt. Niitä tarvitaan, sillä vesivarannot ovat Israelin hallussa.

Kuukauden katukeräilytauko päättyi

Olen minä silti Helsingissäkin kävellyt, kun vuoden ensimmäisenä keskiviikkona kävin Itä-Pakilassa Eskelinsuolla ja Pukinmäessä Eskolankujalla ja Eskolantiellä. On pakko myöntää, että kohteet eivät mitenkään sykähdyttäneet. Kuten Helsingissä niin monesti, näidenkin nimien alkuperä on ruotsinkielisessä nimistössä. Eskelinsuo on saanut nimensä vanhan paikannimen Eskilsmossenin mukaan. Eskolantien taustalla taas on vanha tilannimi Eskos.

eskelinsuo.jpg

Tältä näytti Eskelinsuo Itä-Pakilassa tammikuun 3. päivänä, keskiviikkona, vuonna 2018.

Seuraavaksi pitäisi mennä Jollakseen lähelle Porvariskuninkaan uimarantaa, jossa sijaitsee Ester Larssonin polku. Kartan perusteella polku on joko olemassa tai sitten ei. Ainoa keino selvittää asia on mennä itse paikalle katsomaan.

Eihän joulukuussa ehdi (esimerkiksi kävellä)

Piti ihan kaivella kuva-arkistoja selvittääkseen, milloin viimeksi olen tietoisesti kävellyt Helsingissä kadun päästä päähän. Siitä on tänään, tapaninpäivänä, kulunut kolme viikkoa ja yksi päivä. Eskelinsuo-niminen tienpätkä Itä-Pakilassa on odottanut kävelemistään siitä asti – ja odottaa edelleen. On tällaisia taukoja toki ollut myös aiemmin, mutta nyt, tätä blogia kirjoittaessa, moiseen havahtuu hanakammin.

On kaiketi yleisesti tunnettua, että joulukuussa ei oikein ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Työelämässä on kiirettä ja muussa elämässä on kiirettä. Esimerkiksi virastoissa – omakin työpaikkani on tavallaan sellainen, vaikkei virallisesti olekaan – vuodenvaihde on merkittävä henkinen raja. Kuulee puhuttavan, kuinka maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua (tai muuta vastaavaa joka vuosi toistuvaa vähän puolivillaista, ja arvioni mukaan sama pätee myös juhannukseen). Mutta jos maailmaa ei saadakaan valmiiksi ennen joulua (tai juhannusta), maailma ei kaadu. Hommat vain sitten jatkuvat samanlaisina tammikuussa, kuten ne epäilemättä aika useissa tapauksissa muutenkin jatkuisivat.

Helsingin ja ympäryskuntien joukkoliikenteessä vuodenvaihde tarkoittaa yleensä muuttuvia lipunhintoja, muuttuvia bussien reittejä ja muuttuvia aikatauluja, ja tässä vuodenvaihteessa muutos vieläpä on suurempi kuin ikinä ennen. Omassa työssäni olen päässyt painiskelemaan juuri näiden asioiden kanssa. Paine saada maailma valmiiksi ennen joulua on tällaisessa asiayhteydessä hieman voimakkaampi kuin jossain pitkäjänteisessä. Toisaalta on kyllä olemassa myös lyhytjänteisempiä töitä, operatiivisempia. Kirurgien töistä en tiedä, mutta ehkä heidän työnkehittämisneuvostoissaan vuodenvaihde on merkittävä rajapyykki. Esimerkiksi entisessä työssäni päivälehden toimittajana maailman piti olla valmis jokaisen päivän päätteeksi. Nykyään Helsingin Sanomissakin tehdään ankarammin internet-asioita, joten maailma pitää saada valmiiksi koko ajan. En muista, että joulukuu olisi ollut siinä työssä sen kiireisempää aikaa kuin mikään muukaan.

Mutta tässä nykyisessä työssä se kyllä on. Lopputulos näkyy muun muassa tämän blogin päivitystahdissa ja osin myös sen sisällöissä.

Maaston amfiteatterimaiset muodot

Edellisen kerran kävelin kadun joulukuun neljäntenä. Se oli maanantai. Otin työpäivän päätteeksi I-tai K-junan Malmille (en edes tätä muista, vaikka yleensä muistaisin!) ja jatkoin bussilla 560 Mustalahdentien pysäkille pohjoiseen Vuosaareen, alueelle, jonka maastossa on amfiteatterimaisia muotoja. Nämä muodot ovat antaneet nimensä myös alueella sijaitseville kaduille, jotka kaduiksi tunnistaa vain edistynyt. Alue tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran helatorstaina vuonna 2016, jolloin kävelin Aitiopaikan.

aitiopaikka.jpg

Aitiopaikka, toukokuu 2016.

Aiemmin tänä syksynä – tai nythän on kai jo talvi – kävelin Ensi parven.

ensi parvi.jpg

Mihin Ensi parvi päättyy, kuva kalliolta. 22.10.2017.

Ja viimeisimpänä, joulukuun alussa, kävelin Esiripun.

esirippu.jpg

Permanto ja Piippuhylly ovat edessä sitten joskus.

Maaston amfiteatterimaiset muodot näkyvät lähinnä tämän pikku alueen ympäristössä, tai siltä se aina minun silmiini on näyttänyt. Vieressä on kyllä korkeuseroja, mutta juuri tällä perin kummallisella teatterialueella näkyy vain hivenen kallioita ja vuosina 2014 ja 2015 rakennettuja taloja. Alue on totta puhuen paljon uudempi kuin olisin uskonut. Olen kävellyt katuja tammikuussa kahden vuoden ajan, mutta jos olisin sattunut aloittamaan vaikkapa vuotta aiemmin, olisin ehkä täälläkin päätynyt rakennustyömaalle. On omituista, miten Helsinki vain koko ajan kasvaa, ja minä olen vain sattunut hyppäämään kyytiin juuri tässä vaiheessa.

Tämän pikkujoulukauden aikana olen saanut vastailla useaan kertaan kysymyksiin, missä kirjaimessa mennään tai mikä oli edellinen katu tai mikä on seuraava katu. Olen kieltämättä aika oudossa tilanteessa, kun viimeksi on kävelty Esirippu ja seuraavaksi kävellään Eskelinsuo. Esirippuahan ei oikeastaan käy käveleminen ja suohon perin helposti uppoaa. Vaan minkäpä minä nimistötoimikunnan happoisille sessioille mahdan.

Idästä itään

Osaltaan katujen kävelemistä Helsingissä häiritsee tietysti myös se, että ei aina ole Helsingissä. Joulukuun toisen viikonlopun vietin Nižni Novgorodissa. Hankin itselleni vuosiviisumin Venäjälle, joka muuttuu kannattavaksi, jos käyn maassa vuoden sisään vielä toistamiseenkin. Ehkä siis käyn.

Nižni Novgorod oli jännittävä kaupunki, 1200-luvulla perustettu ja Venäjän viidenneksi suurin. Lisäksi kaupungissa on asemien määrällä mitattuna Venäjän kolmanneksi suurin metrojärjestelmä ja aimo liuta kulahtaneita pikkubusseja, kuten Venäjällä nyt vain on. Valtava Volga virtasi valtoimenaan, eikä risteävä joki Oka myöskään mitenkään pieni ollut. Nižni Novgorodissa oli pitkä kävelykatu ja KHL-jääkiekko-ottelussa hyvä tunnelma. Englantia ei puhunut oikein kukaan, edes yhden sanan vertaa. Kaupunki tuntui silti siltä, että tämä voisi olla turistikohde siinä missä mikä tahansa itäisen Keski-Euroopan kaupunki, onhan asukkaitakin melkein 1,3 miljoonaa.

nizni novgorod silta.jpg

Silta ja Volga, Nižni Novgorod.

nizni novgorod pysäkki.jpg

Tie, raitiotie ja pysäkki, Nižni Novgorod.

nizni novgorod metro.jpg

Metrojunat olivat juuri sellaisia kuin ne ovat Moskovassa, Pietarissa ja Budapestissakin.

nizni novgorod lentoasema.jpg

Englanninkielistä tekstiä Nižni Novgorodista kyllä löytyy, mutta hyvin harvoin teksti merkitsee varsinaisesti mitään. ”I reply”, kuten sanotaan. ”If asked.”

Tämän vuoden Helsinki-kadut olivatkin sitten siinä, sillä tänään matka jatkuu Israeliin ja Länsirannalle, ja tämän matkan aikana vaihtuu myös vuosi. Ukrainalainen lentoyhtiö kuljettaa ensin Kiovaan, missä vaihtuu kone. Toinen kone kuljettaa Kiovasta Tel Aviviin, Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle. (Ben Gurion, tai siis David Ben-Gurion, oli Israelin ensimmäinen pääministeri, Puolassa syntynyt juutalainen, joka juutalaisvainojen myötä päätyi sosialistiksi ja siionistiksi ja päätyi lopulta perustamaan Israelin valtion.)

Elämme kieltämättä erikoisia aikoja, mitä lähi-itään matkustamiseen tulee. Toisaalta minun elinaikanani – jos ikinä muutenkaan – Israel tai Palestiinalaisalueet eivät ole normaalia nähneetkään. Siellä sijaitsevat kaikki sellaiset paikat, joista päädyin kuulemaan jo lapsena: Genesaretinjärvi, Nasaret, Betlehem, Golgata, Öljymäki ja – tietenkin – Jerusalem.

Toki minua kiinnostavat myös paikalliset kielet, ja niistä etenkin heprea. Ei sillä etteikö arabiakin kiinnostaisi, mutta hepreaa kuulee täälläpäin vähemmän jos ollenkaan ja kieli on 1900-luvun siionismin hengessä herätetty melkein kuolleista tai vähintäänkin horroksesta. Kieli voisi nyt olla yhtä hyvin miltei latinan asemassa, ellei Israelin valtiota olisi satuttu perustamaan. Tietenkin minua jännittää myös se, että paikallisia kieliä luetaan oikealta vasemmalle, jolloin kaikki kirjat ja lehdet ovat täkäläisten peilikuvia. En voi olla ajattelematta, että noin isolla asialla on aivan pakko olla jotain vaikutusta ajattelemisen rakenteisiin. Osoittavatko nettiselainten nuolet eri suuntiin kuin meillä? (Tämäkö nyt oli se asia, joka tässä kaikessa on niin merkityksellistä?) Ainakin AirBnb-majoittajan lyhyt hymiöviesti sai säikähtämään, kun sivusilmällä näki vain sulkumerkin väärinpäin.

Tähän kaikkeen lienee kuitenkin palattava myöhemmin.

(: