Israelista Itä-Pakilaan, Palestiinasta Pukinmäkeen

Rynnäkkökiväärin näkemisestä tulee kieltämättä vähän epämiellyttävä olo. Niin on myös silloin, kun istuu muutamankymmenen Palestiinan arabin ja kanadalaiselta näyttävän pikkulapsellisen pariskunnan kanssa bussissa ja rynnäkkökivääri on bussissa henkilöllisyyspapereita tarkastavan nuoren israelilaissotilaan sylissä.

Tuo matka kulki Jerusalemista Ramallahiin viime vuoden viimeisinä päivinä, mitättömät kymmenisen kilometriä. Välissä on kuitenkin Israelin rakentama muuri ja sen yhteydessä tarkastuspiste, joten nuo mitättömät kilometrit vievät kepeästi toista tuntia. Tarkastuspisteellä Israelin turvallisuuspalvelun työntekijät ja sotilaat katsovat rajan ylittäjien henkilöllisyystodistuksia sinisten daavidintähtien varjossa. Jos meno äityy hurjemmaksi, pelkkä katsominen ei riitä. Tarkastuspisteillä tapahtuu uutistoimistojen perusteella jonkintyyppisiä yhteenottoja, aseellisiakin, koko lailla viikoittain, ja etenkin viime aikoina on tapahtunut.

Kun me kuljimme tarkastuspisteiden läpi, kaikki sujui rutiininomaisesti. Kolmannella penkkirivillä istunut vanhempi palestiinalaisherraoletettu jopa vaikutti eräällä ylityskerralla iskevän vitsiä yhden israelilaissotilaan kanssa, vaikka mistä minä toisaalta tiedän.

Muurin ylittämisen jälkeen kaikki muuttui. Heprea vaihtui arabiaksi, teiden kunto heikkeni silmissä, kaikesta tuli repsahtaneempaa ja taloista ränsistyneempiä. Israelin keltaiset rekisterikilvet vaihtuivat Palestiinan valkovihreisiin, joilla muurin juutalaiselle puolelle ei edes ole asiaa. Palestiina on valtio valtiossa, josta on todella vaikeaa kirjoittaa, aivan kuten Israelista. Sen huomaan nyt.

Kaikki on poliittista

Israelissa ja Palestiinassa tuntuu, että politiikka on läsnä kaikessa. Politiikka liittyy likeisesti myös edelliseen virkkeeseen: jotkut puhuvat vain Israelista, jotkut puhuvat Israelin lisäksi Länsirannasta, jotkut Juudeasta ja Samariasta tarkoittaessaan Israelin miehittämää Länsirantaa, jotkut Palestiinasta, jotkut Palestiinalaisalueista, ja on lopulta läpeensä poliittinen valinta, millä nimityksellä mitäkin kutsuu.

Kielestä tai uskonnosta puhumattakaan: juutalaiset puhuvat hepreaa, muslimit ja kristityt arabiaa. Heprea on alueen valtakieli, mikä sinänsä on Israelin valtion saavutuksista suurimpia.

Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle laskeutuminen jännitti etukäteen, samoin lentokentältä kohti kotia lähteminen. Israealin turvatarkastukset ovat tunnettuja tiukkuudestaan, ja lähtiessä jouduin lopulta esittelemään turvallisuuspalveluiden edustajalle rinkassa olleita kirjaston kirjoja: Lonely Planetin Israel ja Palestiina -opas, Rough Guidesin Israel-opas, jokin Jerusalem-opaskirja, pikkuopus heprean alkeista (koska kieli kiinnosti) ja israelilaisen David Grossmannin romaani Sinne missä maa päättyy. Melko kasa kirjoja tietysti, ja sellainen herättää läpivalaisun yhteydessä kysymyksiä. Olin jo etukäteen päättänyt jättää kaikki Palestiinaa koskevat kirjat kotiin juuri jonkin tällaisen varalta, mikä säästi minut ainakin kiusalliselta tilanteelta.

Politiikka hyppää silmille lentokentällä saman tien: ”Zionism is an infinite ideal” (Sionismi on ikuinen ihanne), kertoo Maailman sionistiorganisaation näyttelyn jättikokoinen juliste lentoasemalla Theodor Herzlin sanoja toistaen, juuri siinä kohtaa, josta kaikki kansainväliset matkustajat taatusti kulkevat, kuten myös suuri osa palestiinalaisista, jotka matkustavat ulkomailta kotiinsa. Palestiinalaisalueilla ei ole omaa lentokenttää, joten ulkomaille pääsee lähinnä Tel Avivin tai Jordanian Ammanin lentoasemien kautta.

Israelin itsenäistymisen vuosi 1948 on läsnä lentokentän näyttelyn lisäksi myös Tel Avivin katukuvassa. Rotcshild-bulevardin keskelle oli parhaillaan rakenteilla erityinen Trail of Independence, jossa hekumoiden esitellään juutalaisvaltion syntyä. Palestiinalaiset kutsuvat samaa tapahtumaa vaatimattomasti katastrofiksi (Al-Nakba), eikä vastakkainasettelun aika ole ohi.

Ben-Gurionin lentoasemalla kerrotaan näkyvästi sionistien saavutuksista ja lainataan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vaikuttanutta sionistien itävaltalaista ”kantaisää” Theodor Herzliä.

Ramallahissa – kuten myös Betlehemissä ja todennäköisesti myös muissa Palestiinalaisalueen suuremmissa kaupungeissa – julistetaan, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki. Muun muassa Israelin hallitus ja Yhdysvaltain nykypresidentti ovat julistuksesta eri mieltä.

Kiehtova Tel Aviv ja jännittävä Jerusalem

Lentokoneessa vieressä istui Philadelphiassa asuva israelilaistyttö matkalla käymään kotonaan. Kun kone kaarsi Välimeren yltä Tel Avivin keskustan päälle ja yhä kohti lentoasemaa, hän silminnähden innostui kotikaupunkinsa näkemisestä. Se ei ole ihme. Kaupunki näytti jo yläviistosta kiehtovalta: öiset katuvalot, pilvenpiirtäjät, pieninä pisteinä liikkuvia autoja. Maan pinnalla näytti samalta: kello oli puoli yksi tiistai-iltana, ja ihmisiä oli liikenteessä. Moni kulki polkupyörällä.

Kaikki paikat näyttivät kiinnostavilta: baarit, kahvilat, ravintolat, rakennukset, puut, pyörätiet. Tässä kaupungissa kaikki olisi mahdollista, mutta ristiriitaisesta tunteesta oli silti vaikeaa päästä eroon. Israel kun nyt vain ei ole normaali valtio. Samaan aikaan tuntui harvinaisen tekopyhältä: mitäpä tässä nyt jeesustelemaan, hyvin suuri osa valtioista kuitenkin harjoittaa jollain mittapuulla varsin kyseenalaista politiiikkaa ja silti niissä voi kuvitella matkustavansa aivan huoletta.

Yksi Tel Avivin pääkaduista on Rotschild-bulevardi, ja sen varrella on runsaasti miellyttäviä ulkoilmakahviloita.

Jerusalem oli tietysti ihan oma lukunsa. Minä olin luullut Googlen karttaa katsomalla, että Itä-Jerusalem olisi selvästi ei-Israelia ja Länsi-Jerusalem vastaavasti Israelia. Ei se ihan siltä näyttänyt. Öljymäki sijaitsee Itä-Jerusalemissa, mutta niin vain Israelin lippu valvoo sieltäkin kaupunkia – joskin suuren ja vanhan juutalaisen hautausmaan yläpuolella ihan siinä Getsemanen puutarhan vieressä. Kansainvälisten sopimusten mukaan moinen liputus ei tietenkään ole ihan kosher.

Öljymäen laella ollaan Itä-Jerusalemin puolella, mutta Israelin lippu valvoi maisemaa vuoden 2017 viimeisen päivän auringonlaskua odotellessa juutalaisen hautausmaan yläpuolella.

Länsirannalla Ramallahissa ja Betlehemissä mainoslakanat julistavat, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki ja on aina oleva. Sitä on toisinaan vaikea havaita Jerusalemin vanhassakaupungissa, jossa turistimyymälät kauppaavat matkamuistoista näkyvimmin Israel Defence Forces- ja Krav Maga -paitoja. Postikortin osoitepuolella pienen Israelin kartan ääriviivat on noin vain piirretty pitämään sisällään myös Gazan ja Länsirannan alueet.

Jerusalemin vanhankaupungin kadut ovat ahtaita ja täynnä myyntikojuja. Suurin osa katualueesta on katettu vähintään joillain pellinpaloilla.

Mikään kaupunki ei ole kuin Jerusalem, ja siellä olisin mieluusti ollut pidempäänkin. Nyt nähtyä tuli lähinnä vanhaakaupunkia ja itäpuolta, mutta katukeräilykään ei toki täysin unohtunut.

Kärsimysten tie ja turistimassaa. Ihan päästä päähän en katua kävellyt, mutta joku joskus kai on niinkin tehnyt.

Palestiinan puolella vietimme aikaa ennen muuta Ramallahissa. Jännittävä kaupunki, jossa ruoka oli kaikkialla uskomattoman hyvää ja tunnelma jotenkin hivenen levoton, kuten lähi-idässä kai vain on. Uudenvuodenaattona eritoten.

Ramallahin kaupunki on rinteille rakennettu, eikä ylä- ja alamäiltä voi välttyä. Länsirannalle tunnusomaisia ovat korkeuserojen lisäksi myös talojen katoilla olevat mustat vesisäiliöt. Niitä tarvitaan, sillä vesivarannot ovat Israelin hallussa.

Kuukauden katukeräilytauko päättyi

Olen minä silti Helsingissäkin kävellyt, kun vuoden ensimmäisenä keskiviikkona kävin Itä-Pakilassa Eskelinsuolla ja Pukinmäessä Eskolankujalla ja Eskolantiellä. On pakko myöntää, että kohteet eivät mitenkään sykähdyttäneet. Kuten Helsingissä niin monesti, näidenkin nimien alkuperä on ruotsinkielisessä nimistössä. Eskelinsuo on saanut nimensä vanhan paikannimen Eskilsmossenin mukaan. Eskolantien taustalla taas on vanha tilannimi Eskos.

Tältä näytti Eskelinsuo Itä-Pakilassa tammikuun 3. päivänä, keskiviikkona, vuonna 2018.

Seuraavaksi pitäisi mennä Jollakseen lähelle Porvariskuninkaan uimarantaa, jossa sijaitsee Ester Larssonin polku. Kartan perusteella polku on joko olemassa tai sitten ei. Ainoa keino selvittää asia on mennä itse paikalle katsomaan.

Advertisement

Elontie on pitkä

Pari viikkoa sitten lauantaina päädyin miettimään syvällisiä. Aloin ajatella muun muassa, että ehkä Helsingin katujen käveleminen on minun elämäntehtäväni. On hassua sanoa näin, mutta sen Hesarin jutun jälkeen olen miettinyt, että nyt olen ehkä jonkin suuremman äärellä. Yhtäkkiä tästä katujen kävelemisestä on tullut asia, josta ihmiset minut yhä enenevässä määrin tietävät. ”Mitä kuuluu” ei nyt ole tyystin kadonnut kysymys, mutta sen rinnalle on jostain ilmaantunut myös ”missä kirjaimessa menet”. Jossain kohtaa olemme tilanteessa, jossa vastaan ihmisille vuosikausien ajan kirjaimen ”K”. En ole laskenut, mutta se kirjain ei varmasti ole ihan hetkessä ohi.

Toinen tämän harrastuksen elämäntehtävämäisyyttä korostava tekijä on tietysti se, että tämä tehtävä kestää, ja sen jälkeen se kestää vähän lisää. Vaikka olen tähän mennessä välttänyt kaikenlaisia taulukkolaskentatiedostoja ja muita sellaisia, en ole voinut välttyä houkutukselta tehdä tiettyjä laskutoimituksia. Tällä hetkellä aakkosjärjestyksessä kävelemieni ”katujen, polkujen ja aukioiden” määrä pyörii jossain 270:n tai 280:n tienoilla. Katuja on yhteensä yli 4500, joten voidaan todeta, että nykytahdilla ja nykyisin kaduin, jo ilman suurempia kuntaliitoksia tai katujen nimien määrän hyvin radikaalia kasvua, touhuun menisi runsaat 30 vuotta.

Kun tämä harrastus joskus päättyy – jos niin sanotusti pelaan tämän pelin läpi – maailma ja sen osana myös Helsinki näyttävät varmasti aivan toisenlaisilta. Eivät pelkästään minun pääni sisällä (silloinhan tunnen Helsingin kuin taskuni, jos nyt kukaan taskujaan kovin hyvin tuntee), mutta myös ihan pään ulkopuolisessa reaalimaailmassa. Helsingissä on epäilemättä kaikennäköistä pikaratikkaa ja kaupunkibulevardia ja muuta semmoista infrastruktuurimielessä jännittävää. Helsingissä (ja maailmassa) on varmasti myös kaikkea sellaista, mitä emme nyt kykene kuvittelemaan.

Minä olen juuri nyt 33-vuotias, ja jos ajatellaan realistisesti, päälle voidaan lisätä toiset 33 vuotta ennen kuin pääsen Malmin Örskintielle, tai mikä aakkosissa viimeisenä silloin onkaan. (Millainenkohan hetki sekin on? Ehkä minulla on skumppapullo kangaskassissa ja jonkintyyppinen seurue matkassa. Tai sitten on vain tiistai-ilta vailla suurempaa merkitystä.) 33 vuoden päästä on vuosi 2050, ja siinä vuosiluvussa on avaruusajan kaiku.

33 vuotta sitten oli vuosi 1984, ja minä en kyllä sen vuoden Helsinkiä ottaisi nykyisen tilalle. Nykyinen on parempi. Ennen ei ollut paremmin.

***

Sattuvasti tämä kaikki tuli mieleen keskellä Länsi-Pakilan pientaloidylliä, kun melkein satoi ja melkein paistoi aurinko. Kuljin ensin Elonkujaa, sitten Elonpolkua ja lopulta Elontietä. Se on pitkä tie se, osoitteetkin jatkuvat yli 130:n, kuten Länsi-Pakilan itä-länsisuuntaisilla kaduilla on tapana. Katsoin kellosta: sellaiset 20 minuuttia siihen meni. Elontie alkaa Tuusulanväylän pielestä ja jatkuu Keskuspuistoon.

Pitkä Elontie.

Elontie on saanut nimensä Elo-nimisen palstoitusosuuskunnan mukaan, kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu ja jatkaa, että osuuskunta perustettiin vuonna 1909 vanhan Landtmätars-tilan maalle. Tämä kaikki liittyy Pakinkylän huvilayhdyskuntaan.

Pakinkylän nimi tuli minun tietoisuuteeni vasta, kun luin Helsingin seudun joukkoliikenteen historiikin (Tapio Tolmunen, 2016). Tämä kuva on vuodelta 1924, ja siinä näkyy ensimmäinen Helsingin ja Pakinkylän välillä kulkenut linja-auto. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Virallisesti Pakinkylän nimi lyheni Pakilaksi vuonna 1946, jolloin Pakila myös liittyi osaksi Helsingin kaupunkia. Sitä ennen myös Pakila, aivan kuten vaikkapa Malmi ja muut Helsingin etäisemmät osaset, olivat osa Helsingin maalaiskuntaa. Helsingin nimistölle tyypillisesti myös Pakilan nimi on alun perin ruotsinkielinen, Baggböle, ja Pakinkylä ja Pakila ovat siitä vain äänteellisiä mukaelmia. Samantyyppinen alkuperä on sellaisillakin nimillä kuin Helsinki tai Viikki.

Elontiellä on pientaloja ja jokunen rivitalo, ja sitten lisäksi vielä vähän pientaloja. Jossain vaiheessa ylitin myös Pakilantien. Kun osoitteissa mennään toiselle sadalle, mieli ehtii vaellella.

Ennen katujen kävelemistä Länsi-Pakila oli minulle tuttu lähinnä Tuusulanväylän ja Kehä I:n opasteista. Tälläkin kertaa kyllä matkustin bussilla niiden teiden eritasoliittymään ja kävelin kohteeseen (liittymissä saa aina vähän kierrellä, vaikka olisi menossa vain tien – tässä tapauksessa toki moottoritien – toiselle puolelle). Helsingissä kehäteiden ja moottoriteiden jättiliittymien välittömässä läheisyydessä vallitsee usein aivan toinen todellisuus. Niin nytkin.

***

Helsingin Sanomien juttu on poikinut myös yhteydenottoja, jotka ovat ilahduttaneet. Tässä niistä kokoelma:

• Työkaveri innostui lehtijutusta niin, että kulki viime sunnuntaina Munkkiniemen ja Niemenmäen katuja päästä päähän yhteensä 16 kilometrin verran.
• Eräs minulle tuntematon kansalainen lähetti Facebook-viestin, oli pitänyt Hesarin jutusta ja tiedusteli, kuinka paljon harrastukseni vie aikaa ja mikä on ollut pisin matkani, jonka olen joutunut kadun luo taittamaan. Hän harkitsi saman toimen aloittamista kotikaupungissaan Jyväskylässä, mutta varoittelin kyllä, että kuntaliitosten tuoman etäisen maaseudun ja Helsinkiä heikomman joukkoliikenteen vuoksi tämä voi vaatia siellä hieman enemmän vaivannäköä. En silti voinut kuin suositella harrastusta.
• Eräs pariskunta – 55-vuotias nainen ja 62-vuotias mies – otti sähköpostitse yhteyttä Konalasta: ”Soitapa ovikelloa, jos vielä ollaan hengissä, kun tuut meidän kadulle.  Silloin jo varmasti ehditään seuraaman blogiasikin, että tiedetään katsella ikkunasta, kun meidän kadun vuoro lähenee.”

Heidät tapaan sitten Äestäjäntiellä.