Suomen kunnat: Espoossa kirjastotkin nimetään kauppakeskusten mukaan

Espoon vaakuna – Wikipedia
Espoo

Espoo on kummallinen, useiden osakeskusten ja moottoriväylien muodostama rihmasto, josta olen ollut tietoinen niin pitkään kuin muistan. Kun olin lapsi, moni perhetuttu asui siellä, ja kun olin vielä enemmän lapsi, asuin siellä itsekin. Ne olivat elämäni viisi ensimmäistä kuukautta, mutta en tietysti muista niistä itse mitään.

Muistan kuitenkin kyläilyt, muistan Merituulentien, muistan Kehä I:n, muistan Länsiväylän, muistan Tapiolan Esson, muistan sen nurmimaiseman Tapiolan kupeessa, muistan Suomenojan. Lisäksi minulla oli jo lapsena henkilöasiakirja, joka kertoi syntymäpaikkani.

Tästä syystä kävi myös niin, että kun innostuin seuraamaan jääkiekkoa Lillehammerin olympialaisten jälkeen, suosikkijoukkueekseni SM-liigassa valikoitui Kiekko-Espoo. En koskaan päässyt näkemään liigajääkiekkoa Matinkylän nyttemmin jo purettuun jäähalliin, mutta jännitin pelejä katsomalla niitä teksti-tv:stä ja kuuntelemalla Radio Suomen kiekkokierrokselta. Järvenpäässä muut tekivät valintansa Jokerien ja TPS:n välillä (näistä kahdesta pidin enemmän Jokereista).

Kiekko-Espoon pelit – ja muut yleisötapahtumat – ovat tauolla, mutta seuran nimikko-olutta oli myynnissä tapiolalaisessa ruokakaupassa.

Aikuisena Espoo on ollut minulle sekä tuttu että vieras ja – pakko myöntää – koko lailla mitäänsanomaton Helsingin lähiöiden kokoelma. Silti Espoossa on edelleen jotain hyvin outoa. Espoo pakenee määritelmiä.

***

Kaikissa kunnissa on omat erityispiirteensä, mutta Espoossa ne erityispiirteet ovat jo melkein ainutlaatuisia. Suomen kuntia voi luokitella monin tavoin, vaikkapa niiden luonteen mukaan. On keskuskaupunkeja (niin Helsinki kuin maakuntakeskuksetkin), muut kaupungit, maaseutumaiset kunnat, keskuspaikkojen kehyskunnat ja keskuspaikkojen lähellä sijaitsevat jonkintyyppiset satelliittikaupungit. Sitten ovat kaksi Helsingin rajanaapuria, Espoo ja Vantaa. Niille ei löydy tästä maasta vertaa. Niillä on omassa kategoriassaan vain toisensa.

Tästä kaksikosta Espoo on asukasluvultaan suurempi, koko Suomen toiseksi suurin. Espoossa asukkaita oli tämän vuoden kesäkuun lopussa 291 086. Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, onko Suomen kakkoskaupunki Tampere vai Turku. Tämä sai jotkut espoolaiset älähtämään – Espoohan on ilmiselvästi Suomen kakkoskaupunki, johan tilastotkin sen kertovat!

Jos ajatellaan, että kaupunki merkitsee itsestään kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa, kuten Suomessa virallisesti on, asiassa ei ole epäselvyyksiä: Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Suomen ympäristökeskus kuitenkin käyttää luokitusta, jossa tilastoidaan kaupunkiseutuja. Ne koostuvat keskustaajamasta, lähitaajamista ja lievealueista. Keskustaajama on sellainen paikka, jossa on vähintään 15 000 asukasta ja joka ei ole kaupunkiseudun lähitaajama. Tällaisia keskustaajamia on Suomessa 34 kappaletta. Niistä ylivoimaisesti suurin on Helsinki. Kakkosena tulee Tampere. Kolmantena Turku. Sitten tulee Oulu. Espoota ei näy missään.

Syynä on, että Espoo on tässä luokituksessa osa Helsinkiä, osa Helsingin keskustaajamaa.

Tältä näyttää Helsingin keskustaajama Otaniemen ja Tapiolan välissä.

Tässä blogissa me kuitenkin lähestymme kaupunkeja suomalaisen kaupunki- ja kuntakäsityksen näkökulmasta. Silloin Espoo on kaupunkinimitystä itsestään käyttävä kunta, joka on ihan valtava ja ihan erikoinen. Siitä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin tähän tuntuu mielekkäältä kirjoittaa.

Lähtekäämme siis matkalle Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkinimitystä itsestään käyttävään kuntaan!

***

Matka kohti Helsingin länsinaapuria alkoi perjantaina työpäivän jälkeen. 700 metrin kävely Sörnäisten metroasemalle ja siitä metrojunan kyytiin. Rajan ylitimme Koivusaaren ja Keilaniemen välisellä merenalaisella osuudella. Perille Tapiolaan saavuimme muutamaa minuuttia rajan ylittämisen jälkeen. Enontekiöllekin kuljimme isoimman osan matkaa kiskoja pitkin, mutta yöjuna ja vuokra-auto on vähän eri kuin metrojuna ja liukuportaat. Muitakin mittakaavaeroja on.

Tapiola on sävyltään vaalea keskus, ja se käy selväksi jo metroaseman futuristisen kalvakassa valossa. Liukuportaita reunustavat vaaleanlasiset seinät, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että näissä uusissa metroasemissa tosiaan on jotain epäpaikkamaista (epäpaikan määritelmästä englanniksi: katso Wikipediasta).es

Saavuimme Espooseen.

Kolmien liukuportaiden jälkeen vuorossa oli hetkinen kävelyä bussiterminaalin läpi, ja sen jälkeen kävelyä kauppakeskus Ainoan läpi. Kauppakeskuksesta saavuimme tuuliseen ja viileään ulkoilmaan Tapionaukion laidalle, jonka toisella laidalla sijaitsi myös kohteemme, Tapiola Garden -hotelli.

Näin sitten oltiin keskellä yhtä Suomen kansallismaisemista. Tapiolan puutarhakaupunki on erityisesimerkki sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta, ja alue kokonaisuudessaan on yksi Espoon niistä 11 kohteesta, joka on päässyt mukaan kansallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle.

Tapiola Garden -hotelli on Aarne Ervin suunnittelema, samoin kuin hotellihuoneen parvekkeelta näkynyt Tapiolan uimahalli (jossa tosin ei ole uitu vuosikausiin mutta joka on juuri päätetty kunnostaa), Tapiolan 13-kerroksinen keskustorni ja Suomen vanhin kauppakeskus Heikintori.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta: edessä Tapiolaan rakennettu, kovassa käytössä ollut luistinrata, taustalla parhaillaan käyttökelvoton Tapiolan uimahalli.

Tapiolan ideana oli luoda ihan oma kaupunkimainen keskustansa, jos ei nyt haastamaan Helsinkiä niin jollain lailla tuomaan mukaan oikeasti pikkukaupunkimaisia elementtejä. Niitä Tapiolassa on: keskusta on käytännössä kokonaisuudessaan kävelyaluetta, ja kahviloita ja ravintoloita on edelleen kivijalassa, vaikka Ainoa-kauppakeskus on ehkä muita Tapiolan kauppaliikkeitä hiljentänytkin.

Heikintori on yhä pystyssä, kuuluisine keltaisine sisäkattoineen, mutta eloisaksi kauppakeskusta ei enää voi kehua.

Mutta koska Tapiola on Espoossa, niin puutarhakaupunkikin on tarkoitettu, sitten kuitenkin, nautittavaksi etenkin auton ikkunasta.

Älä käy kansallismaisemaan kävellen.

***

Espoon yhdyskuntarakenne koostuu viidestä kaupunkikeskuksesta, jotka ovat itsessään eräänlaisia pikkukaupunkeja. Tapiolan lisäksi näitä keskuksia ovat Leppävaara, Matinkylä, Espoonlahti ja Espoon keskus. Sen lisäksi on sellaisia pienempiä keskittymiä, kuten Niittykumpu, Olari, Otaniemi, Keilaniemi, Kalajärvi, Kauklahti, Suurpelto, Soukka ja useita muitakin. Lisäksi on maaseutua ja erämaata, joka on keskittynyt vähän Keski-Espooseen ja erityisen paljon kunnan pohjoisosiin, jossa sijaitsee myös Nuuksion kansallispuisto.

Espoo on aakkosjärjestyksessä ensimmäinen kunta, jossa joutui oikein tosissaan valitsemaan, missä vierailee. Aikaa oli yksi viikonloppu, mutta suorituspaineita ei haluttu ottaa. Moni Espoon kuuluisimmista nähtävyyksistä oli joko suljettu koronan takia (WeeGee-näyttelykeskus ja EMMA-museo) tai kaukana (Nuuksio), joten päädyimme keskittymään muuhun. Mistä Espoo oikeasti tunnetaan? Mitä Espoosta tulee mieleen? Mitä Espoossa tehdään? Mielikuvissa siellä ennen muuta asutaan. Sitähän Espoossa tosiaan tekee melkein 300 000 ihmistä. Se on hirvittävän suuri määrä kunnassa, jolla ei ole yhtä ydintä. Siksi menimme sinne, missä näitä espoolaisia kaiketi voisi nähdä – koronaturvallisuus huomioiden tietenkin. Emme ehtineet vierailla kaikkialla, mutta kaupunkikeskuksista Tapiolan lisäksi Leppävaarassa, Espoon keskuksessa ja Matinkylässä kuitenkin.

Espoon kaupunkikeskuksiin ovat keskittyneet kunnan tärkeimmät palvelut. Kussakin kaupunkikeskuksessa on lisäksi kauppakeskus. Tapiolassa se on tätä nykyä Ainoa, Leppävaarassa Sello, Espoon keskuksessa Entresse ja Matinkylässä Iso Omena. Näissä paikoissa ilmenee espoolainen urbaanius. Niissä näkee ihmisiä kuljeskelemassa ja viettämässä aikaa, istumassa kulkuväylien varsien kahviloissa – kuin kaduilla konsanaan.

Elämää espoolaisessa kaupunkiympäristössä.

Kauppakeskukset ovat Espoossa niin merkittäviä, että ne tuntuvat espoolaisessa puheessa joskus suorastaan korvaavan kaupunginosan nimiä. Olen kuullut espoolaisten kertovan, kuinka he matkustavat bussilla tai metrolla ”omenaan”, kun itse varmaankin sanoisin meneväni Matinkylään (tai sitten se on vain täsmentävä määre, tiedäpä häntä, en ole paikallinen, mutta etenkin metroaseman kutsuminen ”omenaksi” on ihan vain hämmentävää). Espoossa on myös laaja kirjastoverkko, mutta sellaisia asioita kuin ”Leppävaaran kirjasto”, ”Matinkylän kirjasto” tai ”Espoon keskuksen kirjasto” ei ole olemassa. Ne ovat tietenkin – espoolaisesti – Sellon kirjasto, Ison Omenan kirjasto ja Entressen kirjasto. En usko, että Helsinki ikimaailmassa nimeäisi kirjastojaan näin, vaikka ne sattuisivatkin muuttamaan Rediin, Triplaan, Forumiin tai Malmin Novaan.

Tämä ei ole Leppävaaran kirjasto.

***

Kauppakeskusten ulkopuolella espoolainen kaupunkitila on rakenteellisesti pätevää mutta kävelijälle usein viheliäistä. Tapiolan kävelykeskusta muodostaa poikkeuksen. Sen sijaan esimerkiksi Matinkylässä ja Leppävaarassa on molemmissa tiiviisti rakennettuja kortteleita, joiden hivenen sieluttomat talot rajautuvat katuun ja joiden kivijalassa on liiketilaa. Mutta näiden erehdyttävästi kävelyalueilta näyttävien tilojen keskeltä voi kulkea vaikkapa viisi kaistaa autotietä, kuten on asian laita esimerkiksi Matinkylän Piispansillalla. Piispansillalla viheliäisyyden kruunaa se, että kävelijä ei yleensä pääse suorinta tietä perille – Piispansillalla on Ison Omenan pääsisäänkäynnin pohjoispuolella jopa 260 metrin etäisyys suojateiden välissä. Välissä on toki yksi alikulku, mutta sinne päästäkseen pitää kävellä taas vähän lisää.

Näyttää erehdyttävästi kävelyalueelta, sisältää viisikaistaisen autotien. Edellinen suojatie on noin 250 metriä takanapäin.

Ei kuitenkaan ole syytä vaipua täyteen synkkyyteen! Espoostakin nimittäin löytyy historiallisia kerrostumia, jotka kuitenkin ovat piilossa. Ihmekös tuo. Sotien jälkeen vuonna 1950 Espoossa oli vajaat 23 000 asukasta, vähän vähemmän kuin Hollolassa nykyään ja alle kahdestoistaosa nykyisestä asukasluvusta. 200 000 asukkaan raja meni rikki vasta 1990-luvun lopulla. Nyt asukkaita on jo 100 000 enemmän kuin tuolloin. Tässä jytkytyksessä ei ole mikään ihme, että historia hukkuu. Esimerkiksi Albergan kartano on jäänyt jännittävästi puristukseen modernin rakentamisen ja Kehä I:n jylyn väliin.

Albergan kartanon taustalla näkyy tyypillistä kehätienvarren toimistotilaa.

Espoon hienoin historiallinen kohde on kuitenkin se paikka, josta koko Espoo sai alkunsa: Espoonjoen varressa, Espoon keskuksen lähellä sijaitseva Espoon tuomiokirkko, joka on valmistunut vuonna 1490. Sen vieressä sijaitseva hautausmaa kertoo alueen hyvin ruotsinkielisestä historiasta: hautakivien nimet ovat enimmäkseen sellaisia kuin Olin, Skogberg, Lönnqvist, Björklund… Nykyään espoolaisista 7,3 prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään, mikä tekee kunnasta edelleen heittämällä virallisesti kaksikielisen.

Espoon tuomiokirkko, Kirkonmäki, Espoonjoki ja sen rantamilla kulkenut historiallinen Suuri Rantatie (joka yhdisti Turun Viipuriin) näyttävät edelleen siltä, että alueella on ollut asutusta pitkään.

Espoon tuomiokirkko on yksi Uudenmaan 13 säilyneestä keskiaikaisesta kivikirkosta. Kun se valmistui 1400-luvun lopussa, Helsingin kaupungista ei ollut vielä aavistustakaan.
Suuri rantatie, eli Kuninkaantie, kulki Espoonjoen pohjoista rantaa pitkin (kuvassa vasemmalla).

***

Espoon Kirkonmäki ei ehkä edusta nykyistä espoolaista stereotypiaa, johon liittyy kova ostovoima, autoilu, korkea diplomi-insinöörityyppinen koulutus ja ne kauppakeskukset. Tätä stereotypiaa eivät edusta myöskään Espoon valtavat elementtitalolähiöt esimerkiksi Suvelassa Espoon keskuksen kupeessa tai Matinkylässä. Talot ovat pääkaupunkiseutulaisessakin vertailussa valtavia, ja Suvelan tapauksessa usein myös huonokuntoisia.

Suvelassa on tunnelmaa.
Matinkylän vanhempaa osaa hallitsevat suuret 1970-luvun elementtitalot.

Espoossa on Suomen suurimpia tuloeroja, eikä ihme, sillä myös Suomen kaikkein pienituloisin postinumeroalue on siellä. Ei kuitenkaan ole kyse suurista elementtitalolähiöistä. Niiden sijaan kyseessä on postinumeroalue, jossa stereotyyppisiä, ostovoimaisia tulevaisuuden espoolaisia koulitaan: Otaniemi. Opiskelijat ovat vähätuloisia kaikkialla, mutta Espoossa he ovat saaneet oman sopukkansa, jossa muita asukkaita on kovin vähän. Klassinen kampusalue siis.

Sieltä minäkin aloitin matkani. Espoolaista minusta ei kuitenkaan tullut, sillä muutimme Järvenpäähän viisi kuukautta myöhemmin. Servin Maijan tien päässä Espoo on muuttunut paljon vähemmän kuin muualla – tämä paikka näytti todennäköisesti hyvin samankaltaiselta 36 vuotta sitten, mitä nyt puut ovat kasvaneet.

Ensimmäinen kotitaloni, Servin Maijan tie 12.

Tällainen vuosikymmenten pysyvyys ei ole espoolaisessa kaupunkirakenteessa itsestäänselvää. Sangen todennäköistä on, että seuraavien 36 vuoden aikana kaikki on täälläkin toisin. Sellaista se on Espoossa.

Vastarannalla Helsinki. Helsingin takia Espoo on nykyään sellainen kuin on, yli 12 kertaa niin suuri kuin 70 vuotta sitten.

Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.
Aitoja ja autoja.
Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Suomen kunnat: Enontekiö – käsi kunnaksi

Enontekiön vaakuna – Wikipedia
Enontekiö

Enontekiö on muodoltaan varmasti tutuimpia kuntia, joita tämä maa päällään kantaa. Suomihan on, kuten tunnettua, ääriviivoiltaan erittäin persoonallisen muotoinen maa. Siis kirjaimellisesti. Maa muistuttaa persoonaa senmuotoisena kuin tapaamme persoonan käsittää. Tämän persoonan käsi muodostuu solisluuhun asti yhdestä kunnasta. Se kunta on Enontekiö.

Enontekiön mittakaava on valtava. Matka kunnan laidalta toiselle – Kilpisjärveltä Norjan rajalta Kittilän rajalle Raattaman kylän tuntumaan – on autolla (tai miksei myös teitä pitkin kontaten) 240 kilometriä. Se on aika lailla sama matka kuin Helsingistä Poriin, mutta selvästi heikompilaatuista tietä pitkin. Eikä matkan varrella ole edes Forssaa.

Enontekiö on yksi Suomen kaksikielisistä kunnista. Kunnan toinen virallinen kieli on pohjoissaame.

Enontekiö on monella tavalla käsittämätön kunta eteläisestä perspektiivistä katsottuna. Se on karu, kaunis, tarunhohtoinen ja Suomen toiseksi tyhjin. Mielenkiintoa lisää se, että kunta on kahden muun maan, Norjan ja Ruotsin, välittömässä vaikutuspiirissä. Enontekiö on toinen Suomen niistä kunnista, jotka rajautuvat kahteen eri ulkomaahan. Toinen on Inari, joka rajautuu Norjaan ja Venäjään.

Nämä kaikki Enontekiön erityisyydet konkretisoituvat selvimmin kunnan tunnetuimmassa kylässä Kilpisjärvellä. Se on monilla mittapuilla todella etäinen paikka. Kilpisjärvellä on Suomen lyhin kasvukausi. Juhannuksena tapaa olla maassa lunta.

***

Me saavuimme Kilpisjärvelle torstai-iltapäivänä 29. lokakuuta. Olimme ajaneet paikalle Rovaniemeltä ihan vähän Ylitornion mutta etenkin Pellon, Kolarin ja Muonion kuntien kautta. Ajomatkan taianomaisimpia hetkiä oli jollain selittämättömällä tavalla Enontekiön kunnanrajan ylittäminen. Ensin kaksikielinen kunnanrajasta kertova kyltti (Enontekiö on pohjoissaameksi Eanodat), sitten heti Sonkamuotkan metsäinen kylä. Samanlaista toiseen maailmaan saapumisen tunnelmaa ei koe Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Eikä aikaakaan, kun valtatien 21, E8-tien, sula pinta muuttui lumiseksi kuin luoteislappilaisen taikaiskun voimasta.

Sen jälkeen edessä oli vielä runsaat 160 kilometriä tuntureita, tasankoja ja palsasoita, ja lopulta sitten saavuimme perille. Sellaisia tosiaan ovat Enontekiön etäisyydet. Saimme majapaikkamme avaimen kulahtaneesta ravintolatilasta. Koska elettiin lokakuun loppua, syysruskasesonki oli ohi mutta talvikausi vasta kaukana edessä, joten viina- ja pilsneripulloista notkuneista ravintolahyllyistä ei myyty mitään (ei kyllä kysyttykään). Avaimen antaneen ja maksun vastaanottaneen henkilökunnan edustajan lisäksi muita ihmisiä emme tässä parhaat päivänsä nähneessä paritalomökkikylässä ensimmäisenä iltana kohdanneetkaan.

Majapaikkamme nimi oli Majatalo Haltinmaa, joka totta puhuen koostui useista majataloista. Yhdessä niistä majoituimme.

Mutta kun tuli pimeää, näimme heti revontulia. Kilpisjärvelle saapuminen oli yhdistelmä kaurismäkeläisyyttä ja Visit Lapland -promootiovideota.

Hetken levähdettyämme astuimme ensi kertaa ulos, ja heti kävi näin.

***

Kokoisekseen kyläksi Kilpisjärvi on täynnä palveluita. On valikoimaltaan ja kooltaankin pientä tavarataloa vastaava K-market Kilpishalli, on Alko, on urheilukauppa nimeltä Sportbutikk, on Neste-huoltoasema. Tästä palveluvalikoimasta ei jäisi juuri mitään jäljelle, jos Norjan raja ei olisi kylän vieressä tai jos Norjan hintataso ei olisi niin selvästi suomalaista korkeampi. Kilpisjärven päivittäispalvelut toimivatkin kahdella kielellä: suomeksi ja norjaksi. K-market Kilpishallin lihatiskin mainosteksteissä peräti pelkästään norjaksi.

Vi er her for deg, akkurat nå.

Jos saapuu muualta Suomesta, Kilpisjärvi tosiaankin on sekä sijainniltaan että tunnelmaltaan etäinen paikka. Saanan rinteiltä alas tähyillessään voi tulkita olevansa kaukana. Onhan Kilpisjärveltä myös Enontekiön keskustaajamaan Hettaan 170 kilometrin matka. Jopa Tromssa, 70 000 asukkaan maakuntakeskus Pohjois-Norjassa, on noin kymmenen kilometriä lähempänä.

Näkymä Norjaan.

Ehkä on kuitenkin syytä murtaa myytti. Kun katsoo maailmaa valtakunnan rajat unohtavin silmin, niin nähdä voi sen tosiasian, että Kilpisjärvi ei tosiasiassa ole edes suomalaisten kylien mittapuulla mitenkään äärimmäisen etäinen. Merenrantaan ja Yykeänperän (Skibotn) taajamaan Norjan puolella on 50 kilometrin matka, Lapissa kovin vähäinen. Muutenkin vuonoisilla merenrannoilla Norjan puolella on aivan eri tavalla elämää ja yhdyskuntia kuin enimmäkseen erittäin tyhjässä Pohjois-Suomessa. Ne yhdyskunnat elättävät myös Kilpisjärven ruoan, alkoholin ja urheilutavaroiden myyntitoimintaa.

Kilpisjärven kylä todellakin on pieni mutta Saana sitäkin suurempi.

Mutta kun me lähdimme Kilpisjärveltä, emme lähteneet lähelle, kiitos myös koronan sulkemien valtakunnanrajojen. Lähdimme kauas, keskustaajamaan.

Kun olimme taittaneet matkaa kymmenisen kilometriä kohti Hettaa, kohtasimme tämän nähtävyyden: Suomen maanteiden korkeimman kohdan (565 metriä). Mahtaa siinä olla paikalle ajavilla norjalaisilla naureskelemista! Suomen litteys on vain hyväksyttävä. Korkeammalle ei tieverkkomme yllä.

***

Jos Kilpisjärvi on täysi turistiresortti norjalaisine päivittäisvieraineen ja alle kaksisataapäisine vakiasukkaineen, Enontekiön kunnan keskuspaikka Hetta on toista maata. Se on perinteinen suomalainen nauhataajama, jossa keskuskadun, tai tien, varrelle ovat keskittyneet kaikki palvelut. Kauppa, kirjasto, kunnantalo, koulut, kirkko. Tuo pääkatu on nimeltään Ounastie läheisen Ounasjärven ja sen eteläpuolella sijaitsevan Ounastunturin mukaan. Ounasjärvestä alkaa Ounasjoki, joka laskee noin 300 kilometriä etelämpänä Rovaniemellä Kemijokeen. Ounasjoki siis tavallaan yhdistää Ounastunturin (Enontekiöllä) ja Ounasvaaran (Rovaniemellä). Molemmat kohtalaisen tunnettuja nyppylöitä.

Hetan pääkatu Ounastie on varmasti joskus ollut viehättävämpikin näky kuin marraskuun toisen päivän aamuna, maanantaina vuonna 2020.

Myös Hetta tarjoaa kokoonsa nähden runsaasti majapaikkoja ja turistipalveluita – olemmehan yhä Lapissa. Sekin Hettaa ja Kilpisjärveä yhdistää, että kaupallisia palveluita tarjotaan norjaksi – 80 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Koutokeinon pikkukaupunki Norjan puolella, yksi Saamenmaan tärkeimmistä keskuspaikoista. Luontokohteet eivät ehkä ole yhtä äärimmäisiä kuin Kilpisjärvellä, mutta niitäkin on. Innokkaimmat askeltajat lähtevät täältä kulkemaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa kohti, Hetta-Pallas-reitille. Meille riitti lumikenkäily Jyppyrä-nimisen vaaran huipulle, mistä näkymät Ounasjärvelle olivat kyllä erinomaisen hienot.

Ounasjärvi Jyppyrän rinteiltä nähtynä.

Hetassa sijaitsee myös Tunturi-Lapin luontokeskus, joka oli avoinna myös marraskuun alkupäivinä, joskin vain arkisin. Lähtöpäivänä kävimme tutkimassa keskuksen tarjonnan: erinomaisen saamelaismuseon näyttelyn, pienen museokaupan ja kahvila-ravintolan. Kohtalaisen vähän olen sitäkään tullut ajatelleeksi, miten saamelaisten liikkuva elämä on näillä main häiriintynyt Suomen ja Norjan välisen rajan aitaamisesta. Yhtäkkiä ei käynytkään merenrannalle jutaminen.

Tunturi-Lapin luontokeskus perehdyttää saamelaisuuteen.

Kun saksalaiset lähtivät Lapista, myös Hetta poltettiin maan tasalle vuonna 1944. Siksi rakennuskanta on pitkälti juuri sitä, mitä lappilaisista taajamista tapaa löytää. Mäen päällä sijaitseva Enontekiön kirkko on kuitenkin upea ilmestys. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1952, ja se on rakennettu suurilta osin yhdysvaltalaisten luterilaisten kirkkojen lahjoitusten turvin. Kirkko koostuu itse kirkosta ja 30 metriä korkeasta erillisestä kellotornista. Kirkkoa ja kellotornia yhdistää katos.

Enontekiön kirkko kurottaa Hetan kylässä korkeimmalle.

Enontekiön kappeliseurakunnan keskuskirkko siirtyi Hettaan Ruotsin rajalta Palojoensuun kylästä, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä. Enontekiön kunnan kylien välinen hierarkia olisi varmasti kovin toisenlainen, jos kirkko olisi jäänyt Palojoensuuhun. Ehkä Hetassa ei olisi mitään.

***

Enontekiö on pinta-alaltaan niin suuri, että väkimäärältään vähäisetkin paikat saavat enemmän merkitystä kuin muuten saisivat. Nytkin viivyimme sentään kunnassa neljä yötä, pidempään kuin missään muussa kunnassa tähän mennessä. Ja jatkaakin olisi varmasti voinut: Ruotsin rajalla sijaitsevassa Kaaresuvannossa näkyi olevan kiinnostavia anniskelupalveluita ja joen toisella puolen rajantakainen Kaaresuvannon vastine Karesuando. Ruotsi olisi kuitenkin jäänyt kokematta (tietänette, miksi), ja yökerho Palaveri tai Rajabaari-ravintolakin (ne näkyivät auton ikkunasta) olisivat olleet näinä aikoina liikaa.

Enontekiö oli hyvällä tavalla varsin äärimmäinen kokemus. Seuraava vuorossa oleva kunta tarjoaakin jotain hyvin päinvastaista. Enontekiö on Suomen toiseksi tyhjin (asukastiheydeltään) mutta Espoo Suomen toiseksi suurin (asukasluvultaan). Odotamme jännityksellä.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Suomen kunnat: Enonkoskella veneessä

Enonkosken vaakuna – Wikipedia
Enonkoski

Onko kanootti vene? Miten menikään se sanonta, jossa sekä eno että vene mainitaan? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskelen tässä tätä tekstiä aloittaessani ja otsikoidessani.

Kaikeksi onneksi voin todeta, että kanootti todella on vene ja että se enoa ja venettä koskeva sanonta on tämän tekstin kannalta täysin toissijainen. Eli näillä mennään.

***

Enonkoski on kunta, jossa olen käyttänyt kanoottia, tai siis melonut sellaisella, toisen kerran elämässäni. Enonkoski on myös kunta, josta on yllättävän vaikeaa kirjoittaa. Ei siksi, että Enonkoski olisi ikävystyttävä paikka, vaan siksi, että Enonkoski on kaikkea muuta.

Se on luonnonkaunis ja keskellä Saimaata, ja kunnan pinta-alasta suuren osan kattaa Koloveden kansallispuisto, ja paikallisessa Karvilan kylässä on pienpanimo, ja kirkonkylän suurimmasta ravintolasta (Kaski nimeltään) saa Karvilan panimon olutta hanasta ja lisäksi ensiluokkaista paikallista ruokaa. Lisäksi vierailumme aikaan elettiin lämmintä elokuun puolenvälin viikonloppua, jossa mittarin lukemat kipusivat hyvinkin päälle 20 asteen.

Se on aika lailla muuta kuin vierailu pakettitalopeltojen keskellä tai keskellä pimeintä talvea jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Enonkoski on idyllinen paikka ja elokuu on idyllinen kuukausi. Sellaista se nyt vain on.

Näkymä Enonkosken kirkonkylältä: heikkaveistoksia, risteys, silta, kirkko.

***

Tiesin Suomen kunnista mielestäni kohtalaisesti jo ennen tämän merkillisen harrastuksen aloittamista, mutta siitä huolimatta Enonkoski pääsi yllättämään takavasemmalta jo pelkällä olemassaolollaan. Varmasti olin kunnan nimen joskus kuullut, mutta sen kartalle sijoittaminen olisikin ollut jo vaikeampaa. Ja jos korviini olisi kantautunut maininta siitä, että paikka sijaitsee Savonlinnan lähellä, olisin ensi töikseni arvellut, että Savonlinna olisi imaissut sen osakseen. Savonlinna on melkein samaa sarjaa kuin Salo, Kouvola, Mikkeli tai Seinäjoki kuntien liittämisessä itseensä. Enonkoski on pitänyt itsenäisyytensä, vaikka vuonna 2009 Savonranta ja vuonna 2013 Kerimäki ja Punkaharju liittyivät Savonlinnan mukaan. Enonkosken pohjoisosista liitettiin kyllä vuonna 2009 Savonlinnaan runsaan 30 neliökilometrin ja yhden asukkaan alue, sillä Savonrannalla ja Savonlinnalla ei muuten olisi ollut maa- ja Saimaa-yhteyttä. Nyt Enonkoski on kaikista suunnista Savonlinnan ympäröimä, vaikka itse kaupunki sijaitsee Enonkosken eteläpuolella.

Kunnan itsenäisyys vaikuttaa olevan Enonkoskella jonkin tason ylpeyden aihe. ”Enonkoski on nykysistä rajanuapureistaa (2013) toiseks vanhin”, on yksi niistä enonkoskelaisista sanonnoista, joita paikkakuntaa ja sen historiaa esittelevässä paikallisteoksessa mainitaan. ”Enonkoski jiäp kaikessa rajanuapuriisa varjoon, velan miärässäkkii”, on toinen. (Majapaikassa ihailemani kirjan nimi jäi tallentamatta muistiin, eikä internetkään auta.)

Enonkosken kirkonkylä koko komeudessaan.

***

Saavuimme Enonkoskelle jollain lailla hieman takaportin kautta. Lähdimme matkaan autolla Helsingistä perjantaina alkuillasta, ajatuksena päätyä Koloveden kansallispuistoon Kirkkorannan kanootinlaskupaikalle telttamme kanssa. Se olisi Enonkoskea, mutta alkoi tulla pimeä, joten teltta piti pystyttää jo aiemmin, hieman epäonnisen etsinnän päätteeksi Kermankosken rannalle Heinävedelle tihkusateessa.

Menomatkalla oli jäätävä yöksi Enonkosken rajojen ulkopuolelle, Heinäveden kunnan alueelle, Kermankosken rannalle paikkaan, jossa nukkuminen ilman korvatulppia oli kosken kohinan takia vaikeaa.

Lauantaina aamupäivästä ylitimme lopulta Enonkosken rajan. Haimme rannan kaapista vuokrakanootin ja meloimme tutkimaan Ukonniemen kalliomaalauksia, syömään jonkintyyppisiä välipalapatukoita ja juomaan retkikeitinpikakahvia. Maisemat olivat hienoja, mutta kalliomaalauksia oli vaikea erottaa kalliosta. Melominen oli mukavaa, mutta kansallispuistokontekstissa pidän kyllä enemmän kävelystä.

Kanootista käsin (tai tarkkaan ottaen silmin) näkee erilaisia maisemia kuin muuten näkisi. Koloveden kansallispuisto voisi imaista retkeilijän sisäänsä helposti vuorokausien ajaksi.
Koloveden kansallispuiston Ukonniemen kalliomaalausten (joita en saanut taltioitua kuviin) luota aukeaa hienoja järvinäkymiä. Suur-Saimaa on kovin röpelöinen järvikokonaisuus, kuten tietäjät jo aiemmin ovat tietäneet.

Kansallispuiston jälkeen jatkoimme matkaa Hanhivirran lossin kautta Enonkosken kirkonkylälle, jonka ulkolaidoilla Pirttiniemen omakotitaloalueella Ylä-Enonveden rannassa odotti Villa Spirit, erittäin miellyttävä omakotitalo-retriittikeskus, jonka ainoat majoittujat olimme. Se on osa Enonkosken hieman omalaatuista hengellisen elämän keskittymää, sillä kunnassa sijaitsee Villa Spiritin ja kirkon lisäksi myös valtakunnan ainoa evankelis-luterilainen luostari.

Enonkosken kirkonkylä on suomalaiseksi taajamaksi viehättävä. Itse koski on luontevasti taajaman keskus, ja sen ylittävä vanha kivisilta on mukana valtakunnallisten merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalla. Enonkoski on panostanut itsensä ja historiansa esittelyyn: kosken ympäristössä opastaulut kertovat Enonkosken historiasta ja historiallisesta asemasta Ruotsin ja Venäjän välisillä rajaseuduilla. Tauluista saattoi oppia myös Enonkosken yhdyskunnan syntyhistoriasta: ensin kosken rannalla oli saha (1777), sittemmin myös lasitehdas (1857). Sen jälkeen perustettiin tehdasseurakunta (1859). Sahasta ja lasitehtaasta on nykyisin jäljellä vain raunioita.

Enonkosken kirkonkylä informaatiota sisältävine kyltteineen toimii myös eräänlaisena ulkomuseona.
Enonkosken kirkonkylän kuuluisa vanha kivisilta, jonka yli voi kävellä. Taustalla uusi silta, jonka yli voi esimerkiksi ajaa autolla.

Enonkosken pieni keskusta tarjosi myös hiekkaveistosnäyttelyn torilla ja pienen omatoimisen taidenäyttelyn veden rannassa Pietari Makkosentie -nimiseksi kyltissä osoitetulla kevyenliikenteenväylällä.

Ruoaksi Enonkoskelta sai muun muassa voissa paistettuja paikallisia muikkuja ravintola Korvessa. Tavanomaisesti Enonkosken kokoiset paikkakunnat, tai jopa hieman sitä suuremmat, tarjoavat ravinnontarvitsijalle grillin tai parhaimmillaankin kebabilan. Enonkoski tarjosi enemmän. Ehkä Saimaan läheisyys, matkailijat ja elokuu auttoivat asiassa.

Enonkoski pitää huolta matkailijoista mutta myös omistaan. Kirkonkylän kävelyreiteillä ja bussipysäkeillä voi törmätä historiakylttien lisäksi jumppaohjeisiin. Kunnan väestö ikääntyy ja vähenee, kuten kaikissa Suomen syrjäisemmissä pikkukunnissa.

***

Tämän kuntien kiertelyn idea ei varsinaisesti ole löytää Suomen parasta kuntaa tai miellyttävintä kohdetta matkailla, kun kaikissa kunnissa aina on jotain. Jos nyt kuitenkin olet normaali ihminen etkä kierrä Suomen kuntia missään järjestyksessä, voin lämpimästi suositella Enonkoskea. Omalla kuvitteellisella ”Suomen kunnat paremmuusjärjestyksessä” -listalla Enonkoski suoriutuu hyvin (riippuu tietysti, mistä suunnasta paremmuutta tarkastelee, mutta lähdetään tässä vaikka käväisymatkailusta). Kaunis kansallispuisto, paikallinen panimo ja idyllinen keskustaajama ovat kumminkin jo aika paljon.

Aamuruskosta iltaruskoon

Viimeaikaisia tämän blogin tekstejä lukemalla voisi olettaa, että Suomen kunnat ovat vieneet mielenkiinnon Helsingin kaduilta. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita. On vain kyse erilaisista ajan ja paikan ulottuvuuksista, ja niinpä Suomen kuntien ja Suomen kunnista suurimman, Helsingin, katujen kiertely käy tällä hetkellä rinta rinnan. Toki on myös niin, että yhdestä kunnasta on helpompi löytää runsaasti kerrottavaa kuin yhdestä kadusta. Kaikki kunnat ovat varmasti tekstin arvoisia, tiedän sen jo nyt, mutta kaikki kadut eivät ole. Senkin tiedän jo nyt.

Tai siis kyllähän sitä voi kirjoittaa vaikkapa tikuista (joista myös saa asiaa), mutta eihän se välttämättä kovin mielekästä ole.

Nyt on kuitenkin kyse enemmästä kuin silkoista tikuista. On kyse Suutarilan kaupunginosasta, tarkemmin ottaen Ala-Tikkurilasta. Kävin siellä aivan alussa, siis helmikuussa 2016, ja melko äskettäin, siis heinäkuussa 2020. Jollain lailla on kai ihan symbolista, että olen nyt kävellyt sekä Aamuruskontien että Iltaruskontien. Ne ovat niitä kohtalaisen vähälukuisia katuja, jotka sijaitsevat Kehä III:n pohjoispuolisessa Helsingissä. On kyse alueesta, jolla vierailija voi helposti ajatella – tai suorastaan luulla – olevansa Vantaalla. Jos Kehä III:ssa kulkeekin henkinen raja, Helsingin ja Vantaan raja kulkee tällä kohdin kehätien pohjoispuolella Keravanjoessa.

***

Kävelin Aamuruskonkujan, Aamuruskonpolun ja lopulta myös Aamuruskontien maanantaina 15.2.2016. Työpäivän jälkeen olin oletettavasti kulkenut junalla Puistolaan ja jatkanut matkaani bussilla kohti länttä, illan jo pimettyä puolilumisessa pikkupakkasessa. Tähän asti katujen käveleminen oli saanut minut haltioihini kerta toisensa jälkeen, mutta täällä, Kehä III:n nastarengasjylyn, huoltoasemien ja autokauppojen keskellä puuha tuntui ensimmäistä kertaa jossain määrin arkiselta. Mutta arkisuuskin kuuluu asiaan. Kaikki paikat eivät voikaan olla idyllisiä tai edes jännittäviä. Ala-Tikkurila ei ole varsinaisesti idyllinen vaikkakin ihan kiva se kyllä on, ja jännittävyys riippuu tietenkin siitä, mitä pitää jännittävänä. Minusta suuret moottoriväylät ovat jännittäviä, ja tavallaan autokaupatkin ovat. Riippuu vain, missä mielentilassa niitä sattuu katsomaan.

aamuruskontie kyltti.jpg

Helmikuun ilta Ala-Tikkurilassa silloin, kun Sipilä oli pääministeri ja metrolla pääsi vain Ruoholahteen asti.

Myös vajaat neljä ja puoli vuotta myöhemmin oli maanantai, nimittäin 20.7.2020. Aamuruskontie ja Iltaruskontie risteävät ensiksi mainitun länsipäässä. Hyvin samankaltaisista nimistään huolimatta kaduissa on eroa, suurimpana niistä kenties katujen varrella sijiatsevien rakennusten laatu. Kehä III:n suuntaisesti kulkevalla Aamuruskontiellä on sekä autokauppoja (Kehä III:n puolella) että asutusta (pohjoispuolella), kun taas pohjois-etelä-suuntaisesti kulkevalla Iltaruskontiellä on pitkälti pelkkää asutusta.

iltaruskontie kyltti

Sama risteys heinäkuussa 2020, tällä kertaa suuntana iltarusko.

Tuossa asutuksessa ei varsinaisesti ole suurempia erityispiirteitä. Ala-Tikkurila – joka muuten ei ole edes Helsingin osa-alue vaan pelkkä Suutarilan kaupunginosan Tapulikaupungin osa-alueeseen kuuluva pienalue – koostuu oikeastaan ainoastaan rivi-, pari- ja omakotitaloista mitä asutukseen tulee. Liiketiloissa kuitenkin riittää valikoimaa. Ala-Tikkurilasta voi ostaa hampurilaisia, jakoavaimia, saksalaisia elintarvikkeita, monenlaisia autoja ja erilaisia polttoaineita. Paikallisen huoltoaseman bensapumppujen katveeseen voi halutessaan jättää myös lääkelaukun lojumaan.

Ei silti mennä siihen ainakaan vielä.

iltaruskontie alku.jpg

Iltaruskontie alkaa Ala-Tikkurilan jonkintyyppisestä palvelukeskittymästä. Kuvassa se tuntemattomampi huoltoasema (Ala-Tikkurilan Neste) ja sen taustalla autokauppa.

Iltaruskontiellä on henkilökohtaisessa elämässäni myös vähän kaukaa haettu kytkös koronaepidemiaan. Minä nimittäin en ole juurikaan matkustanut joukkoliikenteellä epidemia-aikana, kevään aikana en oikeastaan ollenkaan ja kesälläkin vain kitsaasti. Mutta tuona maanantaina, heinäkuun 20:ntenä, kuljin joukkoliikennevälineellä aakkosissa seuraavalle kadulle ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alkupuolen. Edellisillan jalkapalloharjoitukset ja niitä seuranneet heikot yöunet vaikuttivat siinä määrin, että juna houkutteli kyytiinsä pyörää enemmän.

***

Koronakeväänä Ala-Tikkurila ehti jo tulla tutuksi. Huhtikuisena vapaapäivänä kävelin Härkävaljakonkujan ja -tien ja pari viikkoa myöhemmin toukokuun alussa Iespolun ja -tien. Jos historia olisi mennyt toisin, kaikki tämäkin olisi voinut jäädä minulta kulkematta tällä tavoin järjestelmällisesti. Vuonna 2006 nimittäin väläyteltiin Ala-Tikkurilan liittämistä Vantaaseen eräänlaisena vaihtokauppana, jotta Helsinkiin taas voitaisiin liittää Vantaasta niin kutsuttu Vesterkullan kiilaa yhdistämään vanha Helsinki Sipoosta liitettäviin alueisiin.

Alatikkurilalaiset kuitenkin vastustivat moista muutosta omassa kotikunnassaan, mikä lienee aivan ymmärrettävää. Lopulta vaihtokauppa toteutui vain puolittain, tai siis mitään vaihtokauppaa ei tapahtunut. Vesterkullan kiila liitettiin Helsinkiin Vantaasta ja Östersundomin alue Sipoosta. Ala-Tikkurila säilyi osana Helsinkiä aivan kuten vuodesta 1946 asti.

Koronakeväänä kävelemäni Härkävaljakontie myös tavallaan tiivistää sen, mikä Ala-Tikkurilassa on oleellista. Katu alkaa Ala-Tikkurilan Shelliltä (tai päättyy siihen, jos osoitenumerointia katsotaan), joka siis on koko alueen epäilemättä kuuluisin paikka. Härkävaljakontie päättyy tiedekeskus Heurekan takapihalle, joka jo sijaitseekin Vantaan puolella Tikkurilassa.

härkävaljakontie vantaalta

Härkävaljakontie kuvattuna Vantaan puolelta Tikkurilasta huhtikuussa 2020, täpärästi tiedekeskus Heurekan tontilta, joka rajautuu Ala-Tikkurilaan.

härkävaljakontie shell.jpg

Härkävaljakontien toisessa päässä on Suomen, tai ainakin Ala-Tikkurilan, kuuluisin Shell.

Niin. Ala-Tikkurilaa ei olisi, jos ensin ei olisi Tikkurilaa, ja Ala-Tikkurila ei olisi kuuluisa, ellei siellä olisi Shelliä. Sellaista elämä on.

Suomen kunnat, Ahvenanmaa-spesiaali: Eckerö, nimensä perusteella suomalainen

Eckerö.vaakuna.svg

Eckerö

Eckerö Line -laivayhtiön iskulause ”Nimestään huolimatta suomalainen” on minusta ollut aina suunnattoman ärsyttävä. Eckeröhän on Suomen kunta, jolla ei ole suomenkielistä nimeä – kuten ei millään muullakaan Ahvenanmaan kunnalla Maarianhaminaa lukuun ottamatta. Jopa Manner-Suomen historia tuntee useamman ruotsinkielisen kunnannimen: Dragsfjärd, Västanfjärd, Liljendal noin esimerkiksi. Pohjanmaalla ovat yhä olemassa Korsnäs ja Pedersöre. Nimestään huolimatta suomalaisia kaikki.

Se on silti sanottava, että etenkin Tallinnaan suuntautuneille suomalaisille Eckerö lienee tuttu nimi ennen muuta Eckerö Line -varustamosta. Eckerö Line on yksi osa Eckerö-konsernia, joka pitää pääkonttoriaan Maarianhaminassa. Muita konsernin yhtiöitä ovat muun muassa Williams Buss, joka ajaa Ahvenanmaan sisäisiä bussilinjoja, ja Eckerö Linjen, joka hoitaa matkustajaliikennettä Eckerön ja Grisslehamnin välillä.

Se lienee Eckerön kunnan tärkein linkki ulkomaailmaan. Ruotsin rannikko on vain noin 40 kilometrin päässä. Lauttamatka Ahvenanmaan länsirannikolta Upplantiin vie vain pari tuntia. Tukholmaan pääsisi kolmessa tunnissa. Tai pääsisi, jos menisi. Eivätkä kaikki edes pääse, sillä Suomen ja Ruotsin rajan ylittäminen vaatii sopivaa kansalaisuutta tai erityislupaa, kiitos koronan.

Eckerö totisesti on sellainen Suomen kunta, jossa koronaviruksen isku tuntuu todella kovana.

Jos Ahvenanmaalla yleisesti puolet turisteista tulevat Suomesta ja puolet Ruotsista, Ruotsin päässä Ahvenanmaata sijaitsevassa Eckerössä ruotsalaisten osuus on sitäkin suurempi. Ja kun yli puolet turisteista puuttuu, vaikutelma on hyvin äkkiä nukahtanut ja kulahtanut.

Eckerön satama, Berghamn, ei kai juuri koskaan ole ollut niin hiljainen kuin nyt. Satamassa autolauttaa odottaa vain kourallinen autoja. Kenties jossain toisessa tilanteessa meidänkin matkamme olisi jatkunut rajan yli kohti Ruotsia, mutta nyt sellainen ei tietysti käynyt mielessäkään.

eckerö berghamn.jpg

Harvat (kuvassa) kulkevat Eckeröstä länteen.

***

Eckerö on tietenkin perin pieni (946 asukasta), mutta kokoisekseen kunnaksi täynnä palveluita (jos jätetään pois laskuista se, ettei varsinaista ruokakauppaa ole). Leirintäalueita on jopa viisi, muilla majoitusmahdollisuuksilla höystettynä. Käringsundin kalastajamajojen kyljessä, vierasvenesataman vieressä, toimii säällinen Gastropub Bodegan -ravintola, jonka asiakkaat toki vaikuttivat pääosin koostuvan vierasvenesataman suomalaisveneilijöistä.

Vieressä on myös Ahvenanmaan kalastus- ja metsästysmuseo, Suomen läntisin Museokortti-kohde.

Samoin vieressä on villieläinsafarialue, missä aiheesta kiinnostuneet voivat tutustua esimerkiksi strutseihin verkkoaidan takaa. Metsäpeurojakin pääsee syöttämään. Kun me kävimme noin tunnin mittaisella safarilla, muut kyytiläiset olivat ahvenanmaalainen kaksilapsinen perhe. Täälläkin kotiseutumatkailu on tänä vuoden 2020 kesänä muodissa.

eckerö strutsit.jpg

Pari ärhäkkää strutsia.

Kaikkein tunnetuin turistinähtävyys lienee keskustaajamassa Storbyssä sijaitseva, vuonna 1828 valmistunut posti- ja tullitalo, jonka on piirtänyt Carl Ludvig Engel. Se on yliampuvan mahtipontinen, sillä venäläisten piti päästä keisarikuntansa länsipisteessä näyttämään Ruotsille: talosta tehtiin neljä kertaa esikuvaansa, vastarannalla sijaitsevaa Grisslehamnin postitaloa, suurempi. Tästä kohdasta kulki posti Tukholmasta Pietariin, ja tuo postireitti on leimannut koko Ahvenanmaata Eckeröstä Brändöhön ja päinvastoin.

eckerö postitalo.jpg

Erikoinen näky Eckerön tönöjen keskellä.

Jos posti- ja tullitalo onkin mahtipontinen, se ei silti ole mitään verrattuna Ahvenanmaan suurimpaan rakennukseen, joka sekin sijaitsee Eckerössä.

eckeröhallen.jpg

Eckeröhallen on Ahvenanmaan suurin rakennus. Ahvenanmaan historian suurin rakennus se ei silti ole – se kunnia kuuluu Bomarsundin sittemmin raunioituneelle linnoitukselle. Sitä ennätystä tuskin koskaan rikotaan.

Koronan seurauksena myös Eckeröhallenissa on ollut vähemmän tapahtumia kuin muuten olisi ollut. Etenkin talvikaudella monet ruotsalaiset juniorijalkapallojoukkueet tulevat Eckeröhön leirille. Sitten he saattavat majoittua esimerkiksi samassa paikassa, jossa me majoituimme: Havsbandet Pensionatissa, joka on eräänlainen leirikoulun ja hotellin sekoitus hieman menneestä maailmasta. Normaalisti paikka olisi Eckerön kesinä loppuun varattu – nyt kapasiteetista oli käytössä korkeintaankin kolmannes.

Eckerön hotelliskenen todellinen kulttikohde taitaa kuitenkin olla Hotel Eckerö, jonka edustalla tulijoita tervehtii koko Ahvenanmaan merkillisin mainosteline. ”GraceÅland – Home of Åland’s Elvis”, teline julistaa. Teksti on höystetty kuvalla, joka puhuu puolestaan. Itse hotelli on tieltä tarkkailtuna tavallisempi kuin mainostelineensä, joka herättää kieltämättä paljon kysymyksiä.

eckerö elvis.jpg

Ahvenanmaan Elvis on Hotel Eckerön perustaja ”Ronny”, joka jossain hotellin tilaisuudessa joskus takavuosikymmeninä asteli hotellin yökerhon lavalle laulamaan Elvistä. Yleisö oli niin haltioitunut, että Ronny brändäsi hotellinsa GraceÅland-lisänimellä ja alkoi heittää hotellinsa yökerhossa Elvis-keikkaa. Sittemmin Ronny on luopunut toimesta mutta ei hotellin vieressä sijaitsevasta plakaatista. Ei kannatakaan luopua.

***

Eckerön keskustaajama on Storby, joka tarjoaa välttämättömät kuntakeskuspalvelut: huoltoaseman, Centrumbaren-nimisen kuppilan sen yhteydessä, koulukeskuksen, kahvilan, ilmeisesti jonkintyyppisille kruisailuautoharrastajille suunnatun kahvila-ravintolan ja pari muuta käsityöläiskauppaliikettä tai vastaavaa. Lisäksi Storbyssä sijaitsevat jo mainitut Eckeröhallen, posti- ja tullitalo, Hotel Eckerö ja Havsbandet Pensionat.

Eckerön pitäjän keskus on perinteisesti sijainnut Överbyn kylässä noin kaksi kilometriä Storbystä Maarianhaminan suuntaan, mutta siellä on lähinnä kunnanvirasto ja kirkko, ei muuta. Keskellä maaseutua sijaitseva kirkko on saaristolaishenkinen, varsin vanha ja tyypillisen ahvenanmaalainen. Sen tarkkaa valmistumisvuotta ei tunneta, mutta sen arvellaan olevan peräisin jostain 1300- ja 1400-lukujen taitteesta.

eckerö kirkko.jpg

Eckerön kirkko (melkein) koko komeudessaan.

Yksi Eckerön erityisimmistä asioista sijaitsee kuitenkin Torpin kylän lähellä. Degersandin ranta on suomalaiseksi uimarannaksi täysin ainutlaatuinen. Lahden pohjukassa sijaitsevalta pitkähköltä hiekkarannalta aukeaa näkymä suoraan etelään, missä vastarantaa ei näy. Ja jos vastarannalle näkisi, näkisi Puolan.

eckerö degersand.jpg

Näkymä Kaliningradin ja Gotlannin välistä Puolaan.

***

Eckerössä on maan ääressä sijaitsemisen tunnelmaa, olkoonkin, että vain Ahvenanmaan ääressä. Olen ollut Eckeröstä pidempään tietoinen, mutta muuten paikka on ollut vieras, ja nimi toki soittanee kelloja useammissakin korvissa. Sitä en silti ollut tullut ajatelleeksi, että myös tänne voi saapua saapuessaan ensi kertaa Suomeen matkustaja-aluksella. Vaikka harvapa niin näinä aikoina tekee.

eckerö välkommen.jpg

Tervetuloa nyt kuitenkin.

Suomen kunnat, Ahvenanmaa-spesiaali: Brändö, autioituva saaristoerämaa

Brändö

Brändö todella on sellainen kunta, että ilman Wikipediaa sen olemassaolo on kovin helppo unohtaa. Se ei ole ihme. Brändö on osa Ahvenanmaan maakuntaa, jossa on asukkaita 30 000 mutta kuntia kokonaiset 16, pienimmät niistä tietenkin todella pieniä. Silloin ei kai ole ihme, jos jokin niistä kunnista välillä katoaa aktiivisesta muistista. Sitä paitsi ihmiset eivät kai tapaa mennä Ahvenanmaalle juuri tietyissä kunnissa yöpyäkseen ja niihin tutustuakseen, vaan on kyse pikemminkin yleisesti Ahvenanmaasta. Jos Ahvenanmaa jotenkin on tavattu ihmisten mielissä jakaa osiin, niin ehkä pääsaareen, muihin saariin ja Maarianhaminaan – mutta ei 16 kuntaan.

Tämä blogi muodostaa tietenkin poikkeuksen. Siitä syystä olimme kolmen viikon takaisena sateisena lauantaina Kustavin Vuosnaisista lähteneen M/S Viggen -aluksen kyydissä. 35 minuutin merimatkan päässä odotti Åvan lauttalaituri, Brändön kunnan ja koko Ahvenanmaan vaatimaton kontaktipiste Manner-Suomeen.

vuosnainen lauttalaituri.jpg

Vuosnaisten laituri Varsinais-Suomen Kustavissa on yksi Manner-Suomen ääripisteistä.

Ehkä hämmentävintä Brändössä onkin se, että vaikka manner on lähellä ja Turku saavutettavin maakuntakeskus, kulttuurisesti kunta tuntui enemmän ruotsalaiselta kuin suomalaiselta. Ilmiselvää Ahvenanmaata siis. Matka Brändöstä Maarianhaminaan kestää autolla teitä ja lauttoja hyödyntäen kuitenkin useamman tunnin. Turkuun pääsee sukkelammin.

***

Brändö on monella tapaa erikoinen paikka. Asukkaita on 440 – se on siis vuonna 2020 Suomen viidenneksi pienin kunta. (Suomen kahdeksan pienintä kuntaa ovat kaikki Ahvenanmaalla. Yhdeksänneksi pienin on Luhanka Keski-Suomessa 690 asukkaallaan. Kunnista pienin on Sottunga, siellä asukkaita on tällä tietoa 87, ja heistäkin kuulemma iso osa oikeasti Maarianhaminassa.)

Brändön pienuus mietitytti ennalta, ensisijaisesti käytännön syistä. Jos saarella tulee nälkä, omat eväät ovat kohtalaista parempi vaihtoehto, semminkin, kun sunnuntaina paikallinen osuuskauppa olisi suljettu. (Tämähän on kelle tahansa kokeneelle mökkeilijälle tai retkeilijälle tai vastaavalle tuttua puuhaa, etenkin, jos tykkää saarista tai erämaista.) Kaikesta huolimatta myös Brändön kunnassa on ruokapaikkoja: majapaikka, Fisketorpetin mökkikylä-leirintäalue, tarjosi rahaa vastaan aamiaista, ja Brändön pikkuruisessa kuntakeskuksessa oli kahvila-ravintola, Trixies nimeltään. Hotelli Gullvivanissakin olisi epäilemättä tarjoiltu apetta.

IMG_20200705_142451785_HDR.jpg

Brändö Andelshandelin suljettu sisäänkäynti heinäkuisena sunnuntaina.

Mahdollisesti ahvenanmaalaisinta Brändön kahvilatarjonnassa oli kuitenkin Torsholman saarelta löytynyt omakotitalon piha – tarjolla oli kinuskimuffinsseja ja muuta houkuttelevaa, ja samalla hetkellä kahvilaan sattuneet muut asiakkaat olivat puheista päätellen paikallisia. Ihan vastaavaan en ole Suomen kunnissa aiemmin törmännyt – toisaalta nyt elettiin heinäkuuta eikä kahviloita enää pidetty suljettuina koronasyistä, ja edelliset kunnat on tullut kohdattua syksyllä, talvella, kevättalvella tai korona-aikana. Itse paikasta ei tietenkään olisi ollut mitään hajua, ellei tiellä pellonlaidassa olisi ollut puista, kahvikupin kuvalla koristettua kylttiä. Seurasimme sitä, kävelimme parisataa metriä sivuun ja lopputulos yllätti.

IMG_20200705_134543227_HDR

Tyhjäksi juotu kahvikuppi omakotitalon pihalla. Kinuskimuffinssilautanen ehti jo päätyä takaisin tiskille. En ikinä muista ottaa kuvia ennen kuin olen syönyt ja juonut.

***

Brändön kuntakeskus on sinänsä väljä kokonaisuus. Se pitää sisällään osuuskaupan, pienen bensiini- ja dieseltankkauspaikan, peruskoulun ja kirjaston, urheiluhallin (Brändöhallen nimeltään), 1,6 kilometrin kuntoradan, pikku urheilukentän, Ahvenanmaan Osuuspankin konttorin ja hieman syrjemmässä olevan kirkon sekä jo mainitun Trixies-baari-kauppa-kahvila-ravintolakompleksin. Lisäksi päätien varressa on pikku parkkipaikka, jonka sivussa on Brändön kunnan kartta turisteille pällisteltäväksi.

img_20200705_143122683_hdr-1

Brändön peruskoulun ja kirjaston rakennus on kohtalaisen tyylikäs.

img_20200705_144615397_hdr

Trixiesistä saa esimerkiksi hampurilaisia, pitsaa ja Stallhagen-olutta.

Brändö byssä on yksittäisiä taajamamaisia elementtejä, mutta taajama se ei tietenkään ole. Taajaman liepeillä on myös hylättyjä paikkoja – esimerkiksi kasvihuone, jonka käyttö on loppunut jo hetkestä.

img_20200705_145509146

Kasvihuone ei enää ollut parhaassa terässään.

Hylätyt rakennukset ovat keskeinen osa Brändön charmia. Brändö byn kasvihuoneen lisäksi erityinen hylättyjen talojen keskittymä löytyy Fisköstä Brändön pääsaarten luoteisnurkasta. Koko kylässä oli jonkinlaista konsolipelimäistä mystiikkaa, mäen päällä olevalla juhannussalolla höystettynä totta kai.

img_20200705_114206480

Fiskön kylässä sekä asutaan että ei asuta.

***

Brändön väkiluku on ollut tasaisessa laskussa viime vuosikymmeninä, mikä tietenkään ei ole syrjäiselle kunnalle mikään yllätys. Kun peruskoulu on käyty, on suunnattava toisen asteen koulutukseen tyypillisesti Maarianhaminaan. Tässä vaiheessa peli on Brändön näkökulmasta usein menetetty: nuoret eivät välttämättä enää muuta takaisin. Brändössä ei nimittäin ole kovin paljon tekemistä, mitä nyt joitain tyypillisiä saaristolaishommia, matkailuasioita ja tietenkin kunnan töitä.

img_20200705_144124268

Brändö byn massiivista tieinfrastruktuuria.

Yksi kunnan tekemistä odottavista töistä on teiden nimistä kertovien kylttien asentaminen. Brändön kulttuuri- ja kirjastolautakunta päätti nimetä kunnan tiet jo helmikuussa 2018. Lautakunnan kokouksen pöytäkirjassa kerrottiin myös, että kevään 2018 aikana Brändön kirjastonhoitaja tulee mahdollisuuksien mukaan keräämään yksityisteiden nimiä. Heinäkuussa 2020 Brändön tiennimet olivat kyllä Google Mapsin perusteella jo olemassa, mutta kyltit vielä puuttuivat. Tiennimien puuttuminen maisemasta ei toki Brändön tunnelmaa heikentänyt. Se oikeastaan ihan sopi kallioiseen saaristoerämaahan.

***

Jurmon ja Lappon saaret meiltä jäivät nyt logistisista syistä näkemättä, mutta kyllä Brändöhön muutakin mahtui. Kunnan sisäiset etäisyydet ovat itse asiassa yllättävän pitkiä. Kun jatkoimme matkaa majapaikastamme Korsön kylästä Torsholman lauttarantaan, matkaa oli kokonaiset 17 kilometriä. Se on Brändön mittakaavassa suuri etäisyys.

Suomen aakkosjärjestyksessä kahdeksas kunta oli ilman muuta toistaiseksi eksoottisin.

img_20200705_130218371_hdr

Yksi Brändön kunnan merkittävimmistä nähtävyyksistä lienee tämä toisen maailmansodan aikaan rakennettu tähystystorni Torsholman saarella. Tornista avautuvat hyvät näkymät Kihdille, merialueelle Turun ja Ahvenanmaan saaristojen välillä.

Suomen kunnat: Aura – peltoja ja pakettitalopeltoja

Tuntuu aina vähän julmalta lähteä kutsumaan mitään paikkakuntaa sieluttomaksi. Asia ehkä kannattaakin muotoilla jotenkin niin, että toisissa kunnissa on enemmän nähtävää kuin toisissa. Silti jokainen Suomen kunta on epäilemättä ainakin jollekulle merkityksellinen, jos nyt vaikka sattuu siellä asumaan tai olemaan sieltä kotoisin.

Näin pääsemmekin Auraan, jossa – pakko myöntää – ei ole niin kutsutusta turistinäkökulmasta kovinkaan paljon nähtävää tai mitään kovinkaan näyttävää. Niin vain silti tässäkin vajaan 4000 asukkaan varsinaissuomalaispitäjässä on nyt vierailtu, ja se oli ihan ok.

Aurasta syntyvä yleisvaikutelma ei missään nimessä ole erityisen takapajuinen. Hieman tylsä se kyllä on – keskustaajaman laitamien taisaisten peltojen reunoilla nousee toisenlaista peltoa, keskenään identtisten pakettitalojen muodostamaa. Kun tämän yhdistää kunnan suurilta osin tasaisiin pinnanmuotoihin ja vedettömyyteen (Aurajokea lukuun ottamatta), kokonaisuutta ei voi kehua pelkästään jännittäväksi. Oli se silti näkemisen arvoinen, kuten melkein mikä tahansa paikka on. Tätäkin on Suomi.

aura hannuntie.jpg

Auran Säästökallion alueella on pienteollisuuden lisäksi myös asutusta, ja se koostuu isoilta osin keskenään varsin samannäköisistä yksikerroksisista puutaloista. Kuvassa Hannuntie.

***

Aura on tosiaankin varsin pieni paikka, yllättävää kyllä myös pinta-alaltaan. Vajaat neljätuhatta asukasta asuu kunnassa, joka on pinta-alaltaan Suomen kunnista pienin – siis niistä, jotka eivät nimitä itseään kaupungeiksi. Historialliselta kalskahtavasta nimestään huolimatta Aura ei kuntana ole erityisen historiallinen. Se on perustettu vuonna 1917, kun Lietoon kuulunut Prunkkalan kappeliseurakunta ja neljä kylää Pöytyästä oli määrätty muodostamaan uusi seurakunta. Kunnalle annettiin nimeksi Aura sen läpi virtaavan Aurajoen mukaan. Sama nimi oli jo 1800-luvun puolella annettu kunnassa sijainneelle rautatieasemalle.

Tuo asema jätti jälkensä Auran kuntaan ainakin niin, että keskustaajaman nimi on Auran asemanseutu. Nimi johtaa nykyään harhaan, sillä asemaa ei enää ole. Se lakkautettiin vuonna 1991. Turun ja Toijalan välinen rata toki kulkee taajaman läpi edelleen ja jakaa sitä – tai muodostaa estevaikutuksen, kuten kaavoittajapiireissä kaiketi tykätään asia muotoilla. Jos auto ei ole vaihtoehto, Auraan pääsee bussilla ainakin Turusta ja Tampereelta.

aura rautatie

Tavarajuna ”puksutti” Auran keskustaajaman, asemanseudun, läpi juhannusta edeltävänä torstai-iltana. Rautatien puolelta toiselle pääsee Auran asemanseudulla virallisesti vain kuvassa näkyvästä kohdasta, Yhdystietä pitkin.

Majapaikkanamme toimi, samaan tapaan kuin aiemmin Pohjois-Pohjanmaan Alavieskassa, huoltoaseman (nimeltään Auran Keidas) yhteyteen perustettu motelli. Se ajoi asiansa: huone oli asianmukainen, aamupala oli pakattu valmiiksi huoneen jääkaappiin (huoltoasema oli juhannusaattona suljettu) ja keskustaajaman vaatimattomaan ytimeen oli kävelymatka.

auran keidas.jpg

Auran Keitaasta saa polttoaineen lisäksi lounasta, grilliruokaa ja kahvia. Ja majoituspalveluita Amerikan tyyliin. Motelli oli totta puhuen yllättävän iso – huoneita oli toistakymmentä. Saunaankin olisi illalla päässyt, jos vain olisi ennättänyt.

***

Auran paras ja ilmeisesti ainoa baari on Hullu Poni, ja se toimii myös ravintolana. Pitsa oli erinomaista ja toi mieleen suurempien kaupunkien artesaanihenkiset paikat, vaikka Hullun Ponin miljöö ei moista aivan antanutkaan olettaa. Takapihan puolella sijaitsevalle terassille paistoi aurinko. Paitsi hyvää pitsaa Aurassa on kokoisekseen alle 4000 asukkaan paikkakunnaksi myös liuta muita odottamattomia palveluita: aina avoinna oleva S-market, Tokmanni ja K-market, jonka yhteydessä Alko. Riittävä etäisyys ja samalla riittävä läheisyys Turkuun (30 kilometriä) sekä tiheähkö maaseutu ilmeisesti elättävät.

aura nahkatehdas.jpg

Olemassa olevien palveluiden lisäksi Aurassa on myös hylättyjä rakennuksia. Niistä tunnetuin lienee vanha nahkatehdas, joka on yhä pystyssä mutta autioitunut, vandalisoitu ja naakkojen valtaama.

Kunnan suurimmaksi nähtävyydeksi voinee laskea Kurjenrahkan kansallispuistossa sijaitsevan Kuhankuonon – joka tosin ei ole pelkästään auralainen vaan myös pöytyäläinen, mynämäkeläinen, turkulainen, nousiaislainen, ruskolainen ja maskulainen nähtävyys. Kyse on seitsemän kunnan rajojen kohtauspisteestä. Aiemmin kuntia kohtasi tällä Nousiaisten ja Mynämäen rotarien vuonna 1965 pystyttämällä rajakivellä (Lions ja rotarit, ketkäpä muut moisia paasia tässä maassa pystyttäisivätkään) tietysti vielä enemmän, mutta esimerkiksi Yläne ja Paattinen ovat kadonneet Suomen kuntakartalta.

aura kuhankuono.jpg

Auran ja kuuden muun kunnan rajalla sijaitseva Kuhankuonon rajakivi on päässyt hieman kulahtamaan. Lisäksi paaden sisältämä staattinen informaatio on ehtinyt kuntaliitosten tuoksinassa vanhentua. Kuvassa rajakiven Aura-slaissi.

Nähtävyydeksi voinee laskea – kuten melkein missä tahansa kunnassa – myös paikallisen kirkon. Se on valmistunut vuonna 1804, sen on rakennettu maitohappoisella sukunimellä paiskatun Mikael Piimäsen johdolla ja se sijaitsee noin viiden kilometrin päässä keskustaajamasta. Aura siis kuuluu tässä mielessä samaan sarjaan esimerkiksi Asikkalan ja joidenkin muiden kuntien kanssa: kirkonkylä on taajama-asutuksesta reilusti erillään eikä muodosta edes omaa taajamaansa. Niin Aurassa kuin Asikkalassakin on siis mahdollista viettää päiväkausia näkemättä kirkkoa vahingossakaan.

Auran häkellyttävintä nähtävyyttä emme kuitenkaan osanneet ennakoida lainkaan. Palatessamme Kuhankuonolta jo kohti Helsinkiä havahduin yhtäkkiä kummallisen tuttuun näkyyn maantienvarren teollisuusalueella. Niin se vain oli, että kaikista maailman kunnista juuri Aurassa sijaitsivat koko komeudessaan Pasilan vuosina 2017-2019 palvelleen väliaikaisen aseman rakenteet.

Pasilan väliaikainen asema on sattunut olemaan merkittävä ja merkittävän ankea osa arkeani niinä vuosina, joina se palveli. En ikävöi asemaa vähääkään. Ehkä heinää puskevan teollisuusalueen parkkipaikka varsinaissuomalaisessa kehyskunnassa oli niille metalliputkille täsmälleen oikea sijoituspaikka. Jos Aura olisi minulle yhtään tutumpi paikka, jotain, jonka vastoin tahtoani kohtaisin päivittäin (kuten Pasilan asema on ollut), saattaisin suhtautua siihen ihan kuten suhtauduin Pasilan väliaikaiseen asemaan sen olemassaolon aikoina: palvelee tarkoitustaan, mutta ei aiheuta intohimoja.

Mutta ainakin Auran asemanseudulla on nyt kaksi liikennekäytöstä poistettua asemaa. Saavutus sekin.

aura pasilan asema.jpg

A little bit of Pasila in the sun.

Maala, merelä, Ilmala

Kuten kadunkulkijat ovat joskus saattaneet havaita, kadunnimet tapaavat koostua etu- ja jälkiosasta. On erotteleva nimi, ja sen perässä kulkuväylän laatua määrittävä osuus. Nimen ensimmäinen osa perustuu johonkin alueen historiaan liittyvään tai puhtaan maantieteelliseen syyhyn. Saman alkuosan yhteydessä saatetaan kuitenkin käyttää erilaisia päätteitä – tällöin puhutaan liittynnäisnimistä. Hypoteettinen esimerkki seuraa:  voi olla olemassa vaikkapa Kivitie, josta haarautuu Kivikuja ja joka kadun ajettavan osuuden päättyessä jatkuu Kivipolku-nimisenä kevyenliikenteenväylänä. On harvinaista, että tällaisia liitynnäisnimiä olisi kolmea enempää, mikä on ymmärrettävää. Kukapa haluaisi sotkea pelastuslaitoksen pään.

Mistä sitten päästäänkin Ilmalaan. Siellä näitä liitynnäisnimiä on kokonaiset kahdeksan: Ilmalankatu, – kuja, -polku, -portti, -reuna, -rinne, -silta ja -tori. Elettiin toukokuuta, kun juoksin kotoani Ilmalankadun alkupisteeseen ja aloitin koko lailla kiemurtelevaisen urakkani. Tiukasti sääntöihin uskovana ihmisenä ei tässäkään ollut varaa joustaa. Kun lopulta kävelin Ilmalantorin laitamia MTV:n studioiden vastaanottorakennusta ihastellen, kuljin siitä jo kolmatta kertaa puolen tunnin sisään.

ilmala mtv.jpg

MTV:n pääkallopaikka, niin kutsuttu Pöllölaakso, sijaitsee Ilmalantorin vieressä.

***

Ilmala on Helsingin soppi, joka pudonnut väliin. Ainakin juuri tässä hetkessä Helsingin historiaa tämä on helppo tulkinta. Alueen liikenteellistä ilmettä hallitsevat ennen muuta mittavaksi moottoriväyläksi takavuosikymmeninä kunnostettu Hakamäentie ja sen viistosti alittava junarata. Tämä Ilmalan seisakkeen – tai ehkä voisi jo puhua ihan asemasta – ympäristö sisältää toki myös historian kerroksia, mutta kerroksia ihan konkreettisemmassakin mielessä. Hakamäentien alla kulkee junarata, jonka alla kulkee Ilmalan katuverkko, ja pyörä- ja kävely-yhteydet sekä moottoriväylärampit risteilevät erikoisesti näiden välillä. Kaikkialta ei kuitenkaan pääse suoraan kaikkialle, eikä kokonaisuuden hahmottaminen ole aivan yksinkertaista.

ilmala kolme kerrosta

Ylimpänä on Hakamäentie, Hakamäentien alla Ilmalan asema ja Ilmalan aseman alla Ilmalanrinne, jonka varresta kuvakin on otettu.

2010-luvulla Ilmala on kuitenkin muuttunut kovasti: on tullut sekä uusia asuntoja että uusia toimistoja. Palvelut kuitenkin vielä puuttuvat, ja se tekee Ilmalasta aika lailla erikoisen ja elottoman. Katuja siis on, mutta korona-ajan etätyösuositukset yhdistettynä kävelyn hetkellä orastamassa olleeseen kesään eivät varsinaisesti tuoneet kaduille elämää. Harvat ulkoilijatkin valitsevat eittämättä mieluummin viereisen Keskuspuiston ulkoilutoimilleen.

Ilmalan 2020-luku on kuitenkin varmasti toisenlainen: raitiolinja 9 jatkuu alueelle Pasilasta lähivuosina, ja asuntojakin tulee yhä lisää. Kenties lopulta tulee palvelujakin.

Silloin, kun Ilmala sai nimekseen Ilmalan, alueelle ei ollut vielä rakennettu muuta kuin Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasema ja observatorio. Havaintoasemaa alettiin kutsua Ilmalaksi sen käyttötarkoituksen takia, ja lopulta nimi laajeni koskemaan koko aluetta. Ruotsinkielistä nimeä Ilmalalla ei ole.

ilmalansilta

Ilmalansilta ylittää Hakamäentien. Näkymä sillan pohjoispäästä osoittaa Ilmalan lähivuosien suuren muutoksen: tv-torni on yhä paikallaan, samoin kuin kuvan oikeassa laidassa näkyvä Ilmalan vesitorni, mutta niiden edustalle on 2010-luvulla noussut uusia toimistorakennuksia.

***

Ilmala on niitä alueita Helsingissä, joista puhutaan kuin kaupunginosista, vaikka tarkasti määriteltyjä rajoja Ilmalalle ei ole virallisesti olemassa. Sama homma siis kuin Hakaniemen tai Kaisaniemen tapauksessa. Ilmalana tunnettu alue kuuluu virallisesti kokonaisuudessaan Pasilan kaupunginosaan. Nämä kahdeksan katua sijaitsivat melkein kaikki Länsi-Pasilan osa-alueella, mutta asema sijaitsee Keski-Pasilassa ja Postikeskuksen seutu taas Pohjois-Pasilassa.

Ennen vuotta 1946 Ilmalassa ei juuri ollut katuja, eikä alue silloin edes ollut osa Helsinkiä. Sinä vuonna Helsinkiin liitettiin Huopalahden kunta, johon Ilmalan lisäksi kuuluivat muun muassa Haaga ja Lauttasaari.