Hartola on niitä Suomen kuntia, jotka moni voisi suruttaa sijoittaa niin kutsuttujen huoltoasemapitäjien kategoriaan. Hartolassa autoilijoille otollisia pysähtymispaikkoja on Helsingin ja Lahden suunnasta nelostietä saavuttaessa kolme: Ensin, muutama kilometri ennen kunnan kirkonkylää, tulee Taukotupa. Sitten, Kirkonkylän eteläisen tienhaaran kohdalla on Kuninkaanportti, joka kuuluu Shell-ketjuun. Sitten tulee kolmas, ja se on kulttimainetta nauttiva, alkoholin ja tupakan myymättä jättämisestä tunnettu Jari-Pekka, jolla on sopimus Nesteen kanssa.
Hartolan kohtalo olisi tietysti ihan erilainen, jos nelostien linjaus olisi jäänyt alkuperäiselle sijalleen Päijänteen länsirannalle ja itäpuoli olisi jätetty vanhaan toissijaiseen tilaansa. Tieverkko kuitenkin kehittyy kuten se kehittyy, ja niinpä meillä on nykyisenlainen Hartola, jossa tosi moni pysähtyy mutta josta harvempi tietää tarkemmin.
Moni silti tietää. Hartola on sangen suosittu mökkikunta, mitä auttavat runsaat vesialueet ja alle 200 kilometrin matka Helsinkiin. Hartolan ja lähikuntien mökkiläiset todennäköisesti tekevät syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävistä Hartolan markkinoista Suomen suurimmat maalaismarkkinat.
Tässä kirjoituksessa emme kuitenkaan elä syyskuun ensimmäistä lauantaita. Elämme heinäkuun viimeistä viikkoa vuonna 2022, ja kirkonkylä on markkinaviikonloppua hiljaisempi.
Hartolan markkinoista muistutti tienvarsimainos.
***
Näistä lähtökohdista voisi ajatella, että tämän vesistöjen koristaman pikkupitäjän kirkonkylä olisi idyllinen. Mutta kaikki kirkonkylät eivät ole idyllisiä. Hartolan kirkonkylässä hienoa on kirkko. Muuten kirkonkylän esteettinen olemus on peräti kurja. Parkkikentät ja kulahtaneet yksikerroksiset liikerakennukset hallitsevat maisemaa. Taajaman ainoa varsinainen ruokakauppa on S-market. Torin ja Yhdystien toisella puolella sijaitsi ennen K-market, mutta se on nyt tyhjillään.
Hartolan kirkko on kivinen ja näyttävä.Toisella puolella tietä on erilaista arkkitehtuuria.Hartolan K-kauppakaan ei enää palvele.
Vanhan K-kaupan näyteikkunoissa on kuitenkin paikallista sarjakuva- ja muuta taidetta. Se onkin Hartolalle sopivaa.
Hartola on nimittäin kulttuuripitäjä, vaikkei heti päällepäin uskoisi. Kulttuurielämä on keskittynyt Koskipään kartanoon, joka lienee Hartolan vanhin tunnettu asutuskeskittymä. Alueella tiedetään asutun ainakin rautakaudesta alkaen, siis jo yli 2000 vuoden ajan.
Hartolan historian tunnetuin kulttuuri-ihminen lienee kirjailija Maila Talvio, jonka sisko Annie von Gerdten-Boisman oli Koskipään kartanon viimeinen omistaja. Vuodesta 1983 alkaen kartanon entisessä päärakennuksessa on pidetty taidenäyttelyitä – tämä kohde tunnetaan nykyään nimellä Taidesalonki Talvio.
Itä-Hämeen museo on kuitenkin kartanon ykköskohde. Itse Maila Talvio perusti museon – se on vihitty käyttöön kesäkuussa 1929. Kotiseutumuseoiden kategoriassa Itä-Hämeen museo sijoittuu vähintään ylempään keskikastiin. Normaalihkon kotiseutumuseoesinöistön lisäksi museo pitää sisällään Maila Talvion, kirjailija Mika Waltarin ja runoilija Uuno Kailaan muistohuoneet – kaikilla heillä on kytköksensä Hartolaan ja Koskipään kartanoon. Waltari vietti Hartolassa kesiään, tarkemmin ottaen Kalhon kylässä, kirkonkylästä Heinolaan päin.
Kaikki kirjat on kirjoitettu jossain. Sinuhe egyptiläinen on kirjoitettu Hartolassa.
Hartolan Koskipään kartanossa toimii Itä-Hämeen museo, jonka päänäyttely on taustalla näkyvässä vihreässä rakennuksessa. Etualalla näkyvä suuri kuusi on istutettu museon kymmenvuotisjuhlassa kesäkuussa 1938. Istuttaja oli presidentti Kyösti Kallio.
Tämä syntytarina on tietysti aiheuttanut kihelmöintiä myös myöhemmissä kuntapäättäjissä, mistä osoituksena on se, että Hartolan kunnanvaltuusto päätti kokouksessaan 10.11.1987 julistaa Hartolan Suomen ainoaksi kuningaskunnaksi.
Kuninkaallinen historia on edelleen Hartolassa läsnä: kunnantalo sijaitsee Kuninkaantiellä, kirkonkylän eteläisemmän huoltoaseman yhteydessä sijaitsevan ravintola-kahvilan nimi on Kuninkaanportti ja kunnan vaakunaa koristaa kruunu.
Hartolan kunnantalo.
***
Hartolan mökkipitäjämaineesta me saimme suurimman tuntuman Koskenniemen leirintäalueelta vuokraamastamme asumuksesta. Pikku mökissä oli sauna, ja mökin pihassa oli oma ranta, josta pääsi uimaan Tainionvirtaan. Se on Hartolan läpi Sysmän puolelle Päijänteeseen virtaava 24 kilometriä pitkä joki, joka tunnetaan kalaisuudestaan. Minä en tosin ymmärrä kalastuksesta mitään.
Hartola osoittautui pysähdyksen arvoiseksi. Sitä ovat tietenkin ihan kaikki kunnat, etenkin tällaisessa harrastustoiminnassa, mutta jos ajattelen Suomen kuntiin normaalimmin suhtautuvia tahoja, osaan kertoa, että kirkko on hieno ja Koskipään kartanon mailla kannahtaa piipahtaa ja Itä-Hämeen museossa vierailla.
Tyypillisten suomalaisten taajamien ystäville suosittelen kävelykierrosta kirkonkylässä.
Kokoonsa nähden Harjavallalla on ollut suomalaiselle julkisuudelle paljonkin annettavaa. Tästä satakuntalaisesta alle 7000 asukkaan teollisuuskaupungista ovat ponnistaneet kuuluisuuteen muun muassa rokkiyhtyeet Maj Karma ja Lapko.
Eikä teollisuuskaupunki tosiaan olisi teollisuuskaupunki, ellei siellä olisi teollisuutta. Harjavalta pääsi jopa isoon rooliin Karpolla on asiaa -ohjelmassa jo vuonna 1988: Outokummun rikkihappotehtaan päästöt olivat syövyttäneet autojen maalipintoja tehtaan pysäköintialueella, minkä seurauksena tehdas lopulta pääsi Hannu Karpon hampaisiin.
Teollisuutta Harjavallassa on edelleen: suurteollisuuspuiston piippu näkyy keskustaan ja muistuttaa kaupungin historiasta. Viime vuosina ehkä tunnetuin Harjavallan teollisuusyrityksistä on ollut metalliteollisuudessa toimiva Norilsk Nickel Harjavalta: se on se osakeyhtiö, jolle Jari Kurri myi 40 prosenttia tuolloin venäläisessä KHL:ssä pelanneen Helsingin Jokerien osakkeista. Näin Jokerit siirtyi seuran oman tulkinnan mukaan täysin suomalaiseen omistukseen. Norilsk Nickel Harjavalta kuuluu Norilsk Nickel -konserniin, jonka pääomistaja on venäläinen oligarkki Vladimir Potanin.
Tutkimattomia ovat metalliteollisuuden tiet, ja vielä sitäkin tutkimattomampia Helsingin Jokerien, mutta nyt ei ole sellaisen puinnin aika.
Savupiippu näkyy Harjavallan ydinkeskustaan ja todistaa siten suurteollisuuspuiston olemassaolosta.
***
Harjavalta pitää sisällään paljon muutakin kuin oligarkin omistaman konsernin suomalaisyhtiön koukeroita – jopa siinä määrin, että koko suurteollisuuspuisto jäi meiltä tällä kertaa näkemättä.
Ei teollisuuskaupungin tuntua toki Harjavallassa pakoon pääse. Sen ympärillehän koko kaupunki on kasvanut. Rakennuskanta on suuresti 70- ja 80-lukulaista, mikä käy järkeen. Harjavallan väkiluvun huippu on osunut 1980-luvun puoleenväliin (8955 asukasta), mutta nykyään väkeä on yli 2000 asukasta vähemmän, 6758. Taas kerran: tältä näyttää rakennemuutos. Kaupungin teollinen historia näkyy siinäkin, että kaupunginvaltuuston selvästi suurin puolue on yhä näinäkin päivinä SDP.
Majapaikkamme oli rakentamisajankohdalle uskollisesti tasakattoinen.70-luvun rakentaminen oli Harjavallassa muutenkin muotia.
Harjavalta ei kuitenkaan ole totaalinen pussinperä. Maakunnan keskus – joka tosin on ei-kasvava mutta silti kohtalaisen suuri Pori – on vain 30 kilometrin päässä. Harjavaltaan pääsee myös junalla, mikä oli tällä kertaa meidänkin valintamme. Silti Harjavallassa vallitsee tietty syrjäisen kuihtumisen tuntu, mitä ei helpota se, että keskustaajaman avainpaikat on parkkipaikoin täytetty. Näin nämä asiat on Suomessa tavattu tehdä.
Harjavallan keskusta ei ole maailman kaunein ilmestys. Siellä missä ei ole parkkikenttää, on sorakenttä taannoin puretun liikerakennuksen jäljiltä. Muotitalo K&A:n (vas.) tuotemerkissä on jotain suuremmista kaupungeista tuttua.
Parkkipaikkojen ympärillä on S-Market, Tokmanni, kaupungin paras pitsapaikka Harjavallan Pizzamestarit sekä liikekeskus, jonka yhdessä, tatuointiliikkeen viereisessä seinässä on meille selittämättömäksi jäänyt tuoreehko Vesa-Matti Loiri -muraali. Loiri kuoli vajaata kuukautta Harjavallan-matkamme jälkeen, mutta tätä silloisessa tulevaisuudessa tapahtuvaa tapahtumaa emme tietenkään voineet tietää.
Harjavaltalainen Vesa-Matti Loiri -muraali kuvattuna 29 päivää ennen Vesa-Matti Loirin kuolemaa.Harjavallan Liikekeskus-niminen kauppakeskus näyttää siltä kuin helsinkiläisten lähiöiden perinteiset ostarit – sillä erotuksella, että tyhjää liiketilaa on selvästi enemmän.
***
Muraaleita oli Harjavallassa vähän kaikkialla, esimerkiksi muuntajissa. Niissä on jopa kaupallisia iskulauseita. Kaikkia muraaleita yhdistää rokkiestetiikka. Sillä Harjavalta pyrkii profiloitumaan. Kaupungin iskulause on Maj Karmaan viittaava ”Karman verran parempi”. Kaupungin suurimpia vuotuisia tapahtumia on Maj Karma -yhtyeen (aiemmin Majj’ Karman Kauniit Kuvat ja Maj Karman Kauniit Kuvat) perustama Karmarock, joka on järjestetty kaupungissa vuodesta 1992 alkaen.
Tässä muraalissa lienee näppinsä pelissä paikallisella Lammaisten Energia -sähköyhtiöllä, jonka mainoslause koristaa muuntajan seinää.Maj Karma on inspiroinut Harjavallan kaupungin mainoslausetta, joka näkyy bannerissa Siltatien yllä.
Kulttuuripitäjä Harjavalta on muiltakin osin. Kaupungin ykkösnähtävyytenä voi pitää Emil Cedercreutzin museota, joka sijaitsee Merstolan kylässä runsaat kolme kilometriä Harjavallan keskustasta Kokemäenjoen vartta kaakkoon, kohti yläjuoksua. Cedercreutz itse on syntyisin Köyliöstä, mistä hän muutti 1910-luvun puolessavälissä Harjavaltaan rakentamaansa ateljeekotiin, Harjulaan. Sen yhteyteen rakentui näyttelytila Maahengen temppeli, josta sittemmin tuli Emil Cedercreutzin museo.
Emil Cedercreutzin museon sisäänkäynnin vieressä on yksi Cedercreutzin veistoksista.
Cedercreutz tunnetaan kuvanveistäjänä ja siluettitaiteilijana – ehkä ennen muuta kuvanveistäjänä. Cedercreutzin tunnetuimpia teoksia on Helsingin Kaisaniemenkadun varressa Varsapuistikossa sijaitseva Äidinrakkaus, josta minulla ei tietenkään ole kuvaa, vaikka juuri Kaisaniemenkadun menneenä talvena kävelinkin.
Lisäksi Cedercreutz on veistänyt useiden suomalaisten merkkihenkilöiden päitä – yhtenä esimerkkinä tällaisesta olkoon Adolf Lindfors (1857-1929), näyttelijä ja Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) johtaja. Ei Adolf tähän muuten olisi päätynyt, mutta satumme tätä nykyä asumaan hänen mukaansa nimetyllä kadulla täällä Pohjois-Haagassa.
Tämä mies – tai mies, jota tämä jäljitelmä esittää – on antanut nykyiselle kotikadullemme nimen.
***
Harjavallan vierailun lomakohdemaisin osuus oli eittämättä Kultakoukun uimaranta Kokemäenjoen varrella. Vaikka sää oli (ja oli ollut) perin lämmin, vesi oli merkittävän viileää.
Moisessa voimakasvirtauksisessa joessa uiminen luonnistuu tässä kohtaa ennen muuta siksi, että muutama kilometri alajuoksulle sijaitsee pato Harjavallan voimalaitoksen yhteydessä. Sekin jäi nyt logistisista ja taaperosyistä näkemättä, mutta pato todisti olemassaolostaan muilla tavoin: uimarannan seisovana vetenä.
Kokemäenjoki näyttää Harjavallan keskustan kohdalla järveltä. Kultakoukun uimaranta sijaitsee heti tämän kuvan vasemmalla puolella.
Harjavalta ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, jos asia ei vielä ehtinyt käydä selväksi. Se tietysti sopii, onhan kyse teollisuuskaupungista, mutta aika moni teollisuuskaupunki itse asiassa on ihan idyllinen. Harjavallan kohtalona oli kasvaa – monen muun Suomen kunnan tavoin – siinä ajassa, jossa autot valtasivat alaa. Siksi olikin erinomaisen sopivaa, että juuri täällä päädyimme vierailemaan junakyydillä. Kun kävelee, herkistyy näkemään parkkipaikat.
Vaan ei paikan tarvitse olla idyllinen, että siellä viihtyy. Sitä paitsi Kokemäenjoki, Harjavallan loivissa harjumaisemissa kasvavat männyt ja ympäröivä maaseutu näyttävät joka tapauksessa miellyttäviltä – siis sen lisäksi, että kokoisekseen paikkakunnaksi Harjavalta kuitenkin onnistui pitämään sisällään erinomaisen laadukkaan museon. Tällainenkin kunta toimii siis mitä mainioimmin kahden yön lomamatkan kohteena, jos sellaisesta sattuu pitämään.
Kävin Hangossa elämäni ensimmäisen kerran kesällä 1997. Olin silloin 13-vuotias. Tietenkin tuntui jännittävältä matkustaa päiväretkellä juuri sinne. Olin jo ennalta lukenut ja kuullut asioita tästä Suomen eteläisimmästä kaupungista: kaupunki todellakin tuntuu eteläiseltä, ja luonto on jo vähän erikoisempaa. Hangossa on huviloita, kylpylähistoriaa ja sellaista tunnelmaa, jota mistään muualta Suomesta ei löydä.
Vaikka osasin odottaa paikan olevan erikoislaatuinen, silti se pääsi yllättämään. Hanko nimittäin tuntui samaan aikaan yllättävän ankealta. Samalla reissulla vierailtuun Tammisaareen verrattuna vaikutelma oli hetkittäin jopa brutaali, ainakin brutalistinen. Tällaisiksi sanoiksi en toki asiaa olisi 13-vuotiaana osannut pukea, mutta ehkä ajatuksesta saa kiinni.
Myöhemmin armeijassa tulin tutustuneeksi pariinkin hankolaiseen. Ei kuulemma ollut hääviä pyöräillä helmikuussa Esplanaadia pitkin. Esplanaadi on junaradan pohjoispuolisen Hangon pääkatu, joka on näinkin pienen kaupungin kaduksi hämmentävän pitkä, lähes kolmen ja puolen kilometrin mittainen. Lisäksi Hankoniemen kärjessä tuulee, ollaan Suomen mittapuulla vahvasti Itämeren armoilla. Ja kun on helmikuu, tuuli on yleensä pistävä. Se on ihan eri Hanko kuin se, jonka regattaturisti tuntee.
Esplanaadin pituus voi yllättää kokemattoman.
Meidän vierailumme Hankoon sattui hetkeen, jossa helmikuu on juuri vaihtunut maaliskuuksi ja jossa Venäjä oli vain runsasta viikkoa aiemmin käynnistänyt hyökkäyssotansa Ukrainaan. Tuntui kuin pieni sotatieteilijä itse kunkin kansalaisen sisällä olisi herännyt monikymmenvuotisesta horroksestaan. Siinä rytäkässä Hankokin oli yhtäkkiä mitä ajankohtaisin kohde. Eikä sääkään ollut lainkaan niin paha kuin kalenteria ja karttaa rinnan katsomalla olisi voinut ajatella.
***
Hankoniemi työntyy syvälle itämereen ja on samalla ensimmäisen Salpausselän eteläisin ja läntisin osa. Tämä erikoinen maantieteellinen asema tarkoittaa myös sitä, että Hankoniemi on sotilaallisessa mielessä strategisesti tärkeä. Hankoniemessä maihin nousemisen jälkeen voi näppärästi lähteä rakentelemaan esimerkiksi hyökkäystä Helsinkiin.
Sotatoimista on Hangossakin kokemusta. Talvisodan jälkeen Hanko luovutettiin Neuvostoliiton vuokra-alueeksi maaliskuussa 1940. Puna-armeijan joukot poistuivat niemeltä seuraavan vuoden joulukuussa, minkä jälkeen suomalaiset saattoivat palata kaupunkiin. Myös majapaikkamme oli päässyt osaksi tätä historiaa: kaksikerroksinen puutalo 1800- ja 1900-lukujen taitteesta oli toiminut venäläisten asuinsijana juuri noina Hangon vuokra-alueaikoina.
Tämä majapaikka sijaitsi Esplanaadin varressa ja oli sikäli merkityksellinen, että ensimmäistä kertaa näitä kuntia kiertäessämme saatoimme asua ystävien huomassa. Kuten Hangon olemukseen sopii, tämä kiinteistö on loma-asuntokäytössä. Kyse oli siis mökkireissun, kaupunkiloman ja kuntavierailun kiehtovasta yhdistelmästä.
***
Kuten jo aiemmin oli puhe, Hangon tunnelma todella on erikoislaatuinen. Sitä se on myös maaliskuun kelmeydessä.
Aloitimme vierailumme ajamalla suoraan kaupungin keskustaan, joka vaikutti kodikkaalta ja miellyttävältä. Keskusta tuntui myös jollain lailla yleisskandinaaviselta pienellä rosokierteellä. Kenties tämä vaikutelma syntyi kapeista kaduista, joista osa on valaistu Pohjois-Euroopan suuremmista kaupungeista tuttuun tyyliin kadun yllä vaijereista roikkuvin valaisimin.
Kaupallinen pääkatu Vuorikatu muuttuu Hangon ydinkeskustassa kävelykaduksi, joka lisää kaupungin pohjoismaista tuntua entisestään. Väistämättä tulee mieleen, että olemme Suomen mannereurooppalaisimmissa osissa – kaikki Hangon kokoisten tai edes merkittävästi isompien kuntien keskustaajamat eivät todellakaan ole tällaisia.
Vuorikadun kävelykatupätkä saa Hangon kaupallisen keskustan tuntumaan miellyttävältä.
Hangon maamerkkimäinen vesitorni oli suljettu, joten suuntasimme ensi töiksemme suoraan kahvila-leipomo Lillaniin Vuorikadun ja Tornikadun kulmassa. Skandinaavisesta tunnelmasta ei täälläkään pääse: joka toisessa pöydässä puhutaan ruotsia, hapanjuurileipää myydään. Kahvila oli oikein sympaattinen.
Hangon vesitorni voi hyvin olla Hangon pisimmälle näkyvä nähtävyys. Pitkään luulin, että se on kuvattu myös Hangon vaakunaan, mutta näin ei ole. Hangon vaakunassa näkyvä punainen torni on nimittäin Russarön majakka.
Hangon tietty kulissimaisuus on näin maaliskuussa hieman piilossa. Tietenkin Hanko on mitä suurimmassa määrin ”kiva kesäkaupunki”, kuten sanotaan. Näin kevättalvesta Hangossa tuntuu olevan kuitenkin jotain aidompaa – ympäristössä liikuskelee enimmäkseen paikallisia, ja joka tapauksessa huvilat näkyvät paremmin kadulle, kun puissa ei ole lehtiä häiritsemässä.
Meri on vuodenajasta riippumatta hieno, eikä Hanko tee tässä poikkeusta. Pikemminkin päinvastoin – Suomen etelärannikon röpelöiseen saaristomaisemaan tottuneelle Hankoniemi tarjoaa täysin avointa maisemaa. Merihän se nimittäin on, joka Hankoa määrittelee: kaupungin merkittävimmät nähtävyydet sijaitsevat sen tuntumassa, ja merkittävimmät elinkeinotkin perustuvat sijaintiin meren rannalla joko suoraan tai ainakin välillisesti: satamatoiminta, logistiikka, teollisuus, matkailu- ja palveluelinkeinot.
Hangon länsisatama on aivan keskustan tuntumassa. Täältä viedään paljon paperia, ja tänne tuodaan paljon autoja.
Lillanin kahvilan jälkeen oli aika tutustua Hangon keskustaan kävelemällä jonkin sortin epämuodostunut ympyrä. Vuorikadulta nousimme Kirkkomäkeä pitkin Hangon kirkolle, joka oli oikeastaan sellainen kuin melkein kaikissa Suomen kunnissa: oikein hieno. Sisällä emme käyneet.
Kynttilät Ukrainan lipun väreissä koristivat kirkolle johtavia portaita, kun Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta oli kulunut yhdeksän päivää.
Kirkolta palasimme takaisin katuverkkoon. Siirryimme Appelgrenintielle, jonka varressa sijaitsee useampikin huvila, ja pian edessä olikin Hangon kuulu Casino. Sen vieressä oli sopivaa koskettaa kylmää Suomenlahtea. Tällä puolella Hankoniemeä kyse nimittäin on vielä Suomenlahdesta – Hangon länsipuolella Itämeri on Saaristomerta tai avomeren puolella pohjoista Gotlannin allasta.
Näin vanha puutalo ja näin paljon ikkunapintaa – ei mikään tavanomaisin näky, mutta sitäkin hienompi. Kyse on Hangon Casinosta.
Totta puhuen tässä Hangossa ei ole mitään sellaista brutaaliutta, joka huomioni 13-vuotiaana kiinnitti. Junaradan toisella puolella Hangon keskusta onkin toisentyyppinen.
***
Vanha vauraus huviloineen ja tenniskenttineen nimittäin vaihtuu kerrostaloihin ja suorastaan itäberliiniläiseen arkkitehtuuriin. Kai tämä oli se osa Hankoa, joka minut silloin 25 vuotta sitten yllätti.
Eipä tätä silti ihmeenä voi pitää. Hanko nimittäin on paitsi huvilakaupunki myös mitä suurimmassa määrin teollisuus- ja satamakaupunki. Hangossa on siis tässä mielessä jotain hyvin samaa kuin ikätoverissaan Kotkassa, onhan molemmat kaupungin perustettu 1870-luvulla, Hanko vuonna 1874 ja Kotka 1878. Yksi ero näiden kahden välillä on kuitenkin se, että Kotkan mainetta satamatyöläiset ovat päätyneet määrittelemään paljon vahvemmin.
Hangossa satamatoiminta ja teollisuus ovat epäilemättä vaikuttaneet myös kaupungin kielisuhteisiin. Vaikka Hangon ympäristö on hyvin tai jopa täysin ruotsinkielistä (sellainen Hankokin on ollut), Hangossa suomenkielisiä on 52,6 prosenttia asukkaista. Ruotsinkielisiä on 42,9 prosenttia. Onhan se suuri määrä ruotsinkielisiä – sellainen, että palvelujen pitää pelata kahdella kielellä. Silti voi sanoa, että nimenomaan suomenkielisten määrä Hangossa on jopa yllättävän iso.
Itse asiassa Hanko on Suomen kunnista toiseksi lähimpänä suomen ja ruotsin 50-50-jakoa. Vain (enemmistöltään ruotsinkielisessä) Inkoossa on täpärästi tasaisempaa.
Hanko on monella tavalla hyvin kuuluisa kaupunki. Strategisesti tärkeä, teollisuudeltaan merkittävä, vientialoille oleellinen. Kuuluisuus kuitenkin tulee Hangon matkailumaineesta. Se alkoi kylpyläturismista jo 1800-luvun lopulla ja on myöhemmin muuttunut laaja-alaisemmaksi kesämatkailluksi. Olikin osuvaa, että Hangon museossa oli vierailumme aikaan sopivasti esillä näyttely Suomen – myös Hangon – matkailumarkkinoinnista ja siihen liittyneistä julisteista.
Itse museo sijaitsee Hangon vanhimmassa rakennuksessa, kivitalossa Itäsatamassa. Kai kyse oli jonkintyyppisestä ympyrän sulkeutumisesta, kun katsoo Hangon vierailun päätteeksi Hankoon liittyvää matkailumarkkinointia vajaan sadan vuoden takaa. Matkailuahan se nimittäin tämäkin oli, mitä suurimmassa määrin.
Tekstiä muokattu 21.8.2022: Korjattu virheelinen tieto, että Hangon vaakunassa esiintyisi Hangon vesitorni. Ei esiinny. Vaakunassa esiintyy Russarön majakka.
Suomessa on aika monta sellaista kuntaa, jotka suuri yleisö muistaa huoltoasemastaan, eikä juuri muusta.
Jos muistaa. Lienee nimittäin koko joukko ihmisiä, jotka ovat pysähtyneet Jari-Pekan huoltoasemalla ja jopa tietävät, ettei siellä myydä tupakkaa tai alkoholia. Kenties harvemmat tietävät, missä kunnassa tämä kyseinen pysähdyspaikka nyt sijaitseekaan. Valtatienvarsien huoltoasemathan eivät tapaa olla määränpäitä itsessään, paitsi niissä tapauksissa, joissa maalainen haluaa mennä ulos syömään tai lähistöllä asuva vasiten tankkaamaan. On pakko myöntää, että ihan kaikissa tilanteissa minäkään en ole kartalla huoltoaseman kotikunnasta (ylivoimaisessa valtaosassa tapauksia kumminkin).
Jari-Pekan kylttejä tulee vastaan ympäri nelos-, vitos- ja ysiteitä oikeastaan missä tahansa Mäntsälän ja Kuopion välillä. Brändääminen on sikäli onnistunutta, etteivät Savon- tai Keski-Suomen-maantiematkaajat todennäköisesti ole voineet välttyä tuotemerkiltä.
Tämän kolmen huoltoaseman ketjun tarina alkaa vuodesta 1990 nykyisten valtateiden 9 ja 23 risteyksestä. Lukuisat ihmiset ovat sen jälkeen kohdanneet juuri tämän huoltoaseman juuri tässä, jossain Jyväskylän ja Savon rajan välillä. Tässä, Hankasalmella, on Jari-Pekan koti.
Ensimmäistä Hankasalmen-huoltoasemaa ovat seuranneet 2000-luvun puolella ketjun kaksi seuraavaa tulokasta Hartolassa nelostien varrella ja Joroisissa vitostien varrella.
Ne kunnat eivät kuitenkaan kiinnosta meitä nyt. Meitä kiinnostaa Hankasalmi.
***
Hankasalmen-retkessä oli kyse erityistapauksesta. Oli uudenvuodenaatto vuonna 2021, kun suuntasimme vertaisvuokrauspalvelusta vuokratun, 14 vuotta vanhan Nissan Qashqain nokan kohti Keski-Suomea. Edessä olisi yö Lomakeskus Revontulen mökissä, asianmukaista oleskelua ja tietenkin tutustumista hankasalmelaiseen sivilisaatioon.
Jari-Pekka tulee vastaan Hankasalmella vähän joka puolella, myös kirkonkylällä.
Hankasalmi mainostaa Google-hakukoneen tulosten yhteydessä näkyvässä tekstissä olevansa ”vireä, noin 5 300 asukkaan Jyväskylän kaupunkiseudun ainoa aito maaseutukunta”. Totta toinen puoli, mutta teksti on ehtinyt vanhentua nopeasti. Vuonna 2015 asukkaita oli vielä 5 240, viisi vuotta myöhemmin vain 4 780. Tuorein kellotus on vuodelta 2021: 4 683. Asukasluvun syöksy on Hankasalmella ollut hurjaa ja jyrkkää.
Manner-Suomen maaseutukunnalle tämä on tietysti mitä tyypillisintä kehitystä. Hankasalmi kärsinee silti sijainnistaan keskimääräistä enemmän. Jyväskylä on 44 kilometrin päässä lännessä, jos etäisyyttä mitataan Hankasalmen aseman taajamasta. Kirkonkylältä matkaa tulee jo 54 kilometriä. Tämä ei sinänsä ole pitkä etäisyys, mutta sekin lienee hankalaa, että siten myös Helsinki ja Tampere ovat juuri sen verran kauempana. Hankasalmi on Jyväskylästä siihen suuntaan, jonne suurin osa ei kulje.
Hankasalmen tunnelma ei kuitenkaan vaikuta kuihtuneelta, vaikka tämän tekstin kuvaamien tapahtumien hetkellä elimmekin koronarajoitusten aikaa. Saavuimme Hankasalmelle, nielimme nopeasti pettymyksemme kahvila Melli-Ellin tavallista aikaisemmasta sulkemisajasta ja suuntasimme viereiseen S-marketiin. Se on suuri, ja asiakkaita oli paljon. K-market Kuhaan ja Säästötalo ÄIJÄParkiin (Saiturinpörssi-henkinen sekatavarakauppa, joka myy myös moottoriöljyä) riitti myös ihmisiä. Kylänraitti oli tietenkin hiljainen, mutta nimetkääpä tämän kokoluokan kunta Suomesta, jonka pääkatu ei talvi-iltana olisi.
Kuntakeskus on sellainen kuin suomalaiset kuntakeskukset yleensä ovat. Pääkadun nimi on Keskustie, sen varressa ovat kaikki palvelut. Viereisellä mäellä on kirkko, koulukeskus ja kotiseutumuseo (kaikki suljettu 31.12.2021).
Kylänraitti on hiljainen.Josef Stenbäckin suunnittelema Hankasalmen kirkko valmistui vuonna 1892.Hankasalmen kotiseutumuseo ei ollut varsinaisesti auki.
Tämän jälkeen suuntana oli Lomakeskus Revontulen vastaanotto, jossa tunnelma oli juhlapäivästä huolimatta raukea. Siitä käy syyttäminen koronarajoituksia. Ravintolasta olisi vielä näin alkuillasta saanut ruokaa, mutta alkoholituotteita myytiin vain mukaan. Joku seurue pyöri viereisellä keilaradalla vaimeana.
Anniskelun tuli päättyä kello 17, mikä näkyi Lomakeskus Revontulen ravintolan raukeassa tunnelmassa, kun saavuimme paikalle alkuillasta. Ruokaa saisi, keilaamaan pääsisi, mutta alkoholia voisi ostaa vain mukaan klo 21 asti, ja sekin koskisi vain mietoja. Tämä paikka lienee nähnyt riehakkaampiakin uusiavuosia.
Valtatie yhdeksän 18 minuuttia ennen vuoden 2021 päättymistä.Ainoa, mitä ei saa rahalla, on minigolfsää.
Revontulen hiljaiset kuoret kätkevät kuitenkin sisälleen kenties riehakasta tunnelmaa. Nämä havainnot perustuvat kävelyyn ympäri lomamökkien kylää vuoden viimeisen puolituntisen aikana. Mitä tämäkin nyt sitten on, kulkea yksin keskellä Keski-Suomen savolaisimpia nurkkia suuren, hiljaisen valtatien keltaisten valojen katveessa pakkasilmassa ja havaita parin varsin täyden oloisen lomamökin terassilla sikarisuita ja kuohuviinikäsiä.
Sytytimme mökin ulkopuolella tähtisädetikut tasan kello nolla.
***
Vuosi 2022 tuntui Hankasalmellakin aika samalta kuin vuosi 2021 yötä aiemmin. Jokaisena uutenavuotena sama juttu: edellispäivästä on kulunut ihan sama määrä tunteja kuin minä tahansa muunakin yönä, vaikka se yö, jona vuosi vaihtuu, tuntuu etukäteen ajateltuna tavanomaista pidemmältä.
Aamupalan ja mökin siivoamisen jälkeen edessä olikin kahvitauko – missäpä muualla kuin Hankasalmen kuuluisalla huoltoasemalla, Jari-Pekalla. Se on huoltoasema ajalta ennen ABC-asemien valtakautta, mutta palvelukonsepti on totta puhuen hyvin samankaltainen.
Jari-Pekka-huoltoasemat ovat kuuluisia ympärivuorokautisesta aukiolostaan ja ilmeisen kattavista ruokavalikoimistaan.
Läheinen Häkärinteiden laskettelukeskus ja laajemminkin kaikki Hankasalmen luontokohteet saivat tällä kertaa jäädä väliin, mutta vielä yksi kohde on nähtävänä. Se on Hankasalmen aseman taajama, jossa – tädää – sijaitsee myös Hankasalmen asema. Rautatie ja asema saapuivat Hankasalmelle vuonna 1918, ja asemarakennus oli valmistunut vuonna 1917.
Rautatiellä oli suuri merkitys paitsi taajaman kasvulle myös siellä sijaitsevalle Hankasalmen sahalle (nykyään osa Versowoodia).
Itse taajama on selvästi kirkonkylää kaupunkimaisempi, mutta myös kulahtaneempi. Hankasalmen asemalla on jopa kivisiä kerrostaloja ja tietenkin se rautatieasema, mutta niiden ympärille ei ole kehittynyt samanlaista palveluiden kirjoa kuin kuntakeskuksessa. Siinä missä kirkonkylällä on sekatavarakauppa, S-market ja K-market, täällä näkyy olevan lähinnä Sale. Eikä sielläkään ole myynnissä ilmastointiteippiä, jota olisi tarvittu takarekisterikilven kiinnityksen korjaamiseksi.
Hankasalmen aseman taajama tarjoaa jopa kaupunkimaista kivijalkaliiketilaa.Hankasalmen asema, jossa kiellosta huolimatta lumia on kasattu makasiinin ovien eteen.Hankasalmen asemankylän kaupallinen palvelu.
***
Hankasalmi olisi varmasti voinut tarjota jotain myös kesäaikaan – kuten useimmat paikat. Ei sattunut olemaan kesä. Tämä oli oikein hyvä näin. Seuraavaksi matkustammekin Suomen eteläisimpään kärkeen.
Olin vuoden 1994 Lillehammerin olympiakisojen yhteydessä viehtynyt jääkiekon katsomiseen televisiosta siinä määrin, että aloin katsoa myös kaikki mahdolliset MTV3-kanavan Hockey Night -lähetykset. Ennen pitkää pääsin myös itse paikalle katsomaan jääkiekkoa. Lähes yhtä jännittävä asia kuin itse ottelu – jossa Jokerit voitti Kiekko-Espoon 5-1 – oli rakennus, jossa peli pelattiin. Helsingin jäähallissa oli lasiset seinät. Olin jo pitkään miettinyt, miltä siellä näyttää sisällä. Silloin se selvisi. Helsingin jäähalli kiihotti mieltä juuri kuten olettaa saattoi: käytävien popcorninhaju ja suuret betoniset pinnat, hallin perunalastumainen katto ja ihmisten määrä.
Pian Helsinkiin kuitenkin alettiin jo rakentaa uutta jäähallia. Olin tällaiselle rakennusprojektille monestakin syystä herkkää maaperää: kun lapio iskettiin maahan, olin 11-vuotias, rakennukset ovat aina kiehtoneet minua ja kaikkein eniten minua rakennuksista kiehtoivat stadionit ja areenat. Nyt uusi sellainen, koko maan suurin ja mahtavin, oli tulossa alle 40 kilometrin päähän kotoa.
Kun rakennustyöt olivat käynnissä ja olimme autolla matkalla Helsinkiin milloin mistäkin syystä, halusin, että isä ajaisi Hartwall-areenan kautta. Niinpä reittimme kulki melkein poikkeuksetta Hakamäentien ja Veturitien kautta, jos Helsingin kantakaupunkiin oli asiaa.
Lopulta halli valmistui sopivasti ennen vuoden 1997 jääkiekon MM-kotikisoja. Minä näin hallissa silloin Suomen ja Slovakian välisen ottelun sekä yhden vähäpätöisemmän kohtaamisen (Ranska vastaan joku). Halli oli hieno ja jännittävä, ja omalla tavallaan on sitä edelleen. Ainakin jännittävä. Harmillista kyllä hallin jännittävyys tätä nykyä perustuu melko lailla muihin asioihin kuin 25 vuotta sitten.
***
Ennen kuin tulemme nykypäivään, käydään kuitenkin kävelemässä Areenankuja. Se on erikoinen kadunnysä, joka vie Veturitieltä areenan jään tasolle, kansirakenteen alle, toimisto- ja edustustilojen äärelle. Tätä katua pitkin hallille ovat saapuneet niin areenan ensimmäinen esiintyjä The Beach Boys huhtikuussa 1997 kuin muutama NHL-joukkue ja kolme jääkiekon maailmanmestarikokoonpanoakin.
Kuulostaa tietysti hienolta, mutta tällaiset tahot saapuvat halliin jonkinlaisella moottoroidulla liikennevälineellä, tyypillisesti henkilöautolla tai linja-autolla. Juuri siltä Areenankuja myös näyttää.
Areenankujaa ei ole rakennettu jalankulkuun. Silti kävelin sen elokuun kolmantena päivänä vuonna 2016.
Kadun toista puolta reunustaa liikennevihreä ja lopulta areenan pohjakerroksen kolkko peräseinä. Toisella puolella näkyy osa Suomen kaikkien aikojen ensimmäistä rautatietä, jonka valmistumisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 160 vuotta. Se rata kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä, ja kulkee tietysti edelleen, mutta nyt vaihtoehtoja on vähän enemmän. Rata ei pääty Hämeenlinnaan vaan Lappiin.
Areenankuja saa alkunsa Veturitiestä, jossa risteyksessä kulkijoita ohjaavat liikennevalot. Sen jälkeen katu kaartuu kohti etelää, alittaa moottoriväylämäisen Hakamäentien ja päätyy lopulta hyvin lähelle areenan tapahtumien keskipistettä. Areenankujan varressa oli myös Jokerien pääomistajan Hjallis Harkimon autopaikka.
Ei ole enää.
Jos Areenankujan nimi vaikuttaa erikoiselta, se voi johtua esimerkiksi siitä, että se ei ole Areenakuja. Harvoin tällaisia nimiä nimittäin laitetaan genetiiviin: Kirkkokatu on Kirkkokatu eikä Kirkonkatu, Koulukatu (siellä missä sellainen on) on Koulukatu eikä Koulunkatu ja niin edelleen. Kenties juuri tästä syystä nimistötoimikunta esitti nimelle muotoa Areenakuja, mikä syystä tai toisesta ei kuitenkaan toteutunut. Kenties areena tulkittiin erisnimeksi, siis Areenaksi, mitä se oikeastaan onkin ollut. Kaikessa mediassa ei tykätä käyttää sponsorinimiä, jolloin Hartwall-areenaa on kutsuttu ihan vain Areenaksi tai Helsingin areenaksi niin Ylellä kuin aiemmin myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa.
***
Vaan enää Hartwall-areenaa ei ole. Areena on entinen Hartwall-areena. Tai Hartwall Areena, kuten he sen itse kirjoittivat. Vuonna 2014 nimi muuttui englanninkieliseksi Hartwall Arenaksi – kun Jokerit siirtyi pelaamaan venäläisessä KHL:ssä ja halli oli siirtynyt venäläisomistukseen. Nyt valtava rakennus on tyhjillään. Hartwall irtisanoi nimisopimuksensa hallin kanssa Venäjän Ukrainassa käynnistämän hyökkäyksen seurauksena. Jokerit ei enää jatka pelaamistaan itäisessä liigassa. Kaikki on harvinaisen epäselvää, myös tämän sinänsä erittäin käyttökelpoisen rakennuksen tulevaisuus.
Vuonna 2018 kävelin Hakamäentien, ja mukaan tarttui tämä kuva. Jokerien mainos hallin seinässä tuntuu nyt suorastaan ironiselta: ”Siperia opettaa.”
Ilman Hartwall Arena -logoja halli myös näyttää ulkoa katsottuna täysin alastomalta. Sisältä se on ontto, eikä kukaan oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Vaikka rakennuksessa ei teknisessä mielessä ole vikaa, se muuttui muutamassa päivässä elinvoimaisesta tapahtuma-areenasta muistoksi siitä, millaisia tyylillisiä ratkaisuja 1990-luvun jäähalliarkkitehtuurissa tykättiin tehdä. Areenan rappukäytävien keltaisen pinnan väritys on erittäin kulahtanut, eikä se ollut missään vaiheessa varsinaisesti hieno.
On kuitenkin yksi paikka, missä Hartwall-areenan nimi vielä elää: tienviitat. Kyltit opastavat Hartwall-areenaan liikenneväylillä Pasilassa, Käpylässä ja Metsälässä. Sennimistä rakennusta ei vain enää ole, eikä sinne ole kellään tarvetta mennä, jos lukuun ei oteta kiinteistönhuollon väkeä. He pitävät kiinteistön kunnossa, vaikkei siellä kukaan kävisikään.
Tällä hetkellä kukaan ei myöskään oikein tiedä, millä nimellä rakennusta pitäisi kutsua. Apulaispormestari Paavo Arhinmäki käyttää siitä nimitystä ”Ilmalassa sijaitseva jäähalli”. Toinen apulaispormestari Daniel Sazonov oli Venäjän hyökkäyksen alettua kiukuissaan siitä, että Hartwall-areenan nimi on nyt virallisesti Helsinki-halli, sillä tämä nimi tahraa Helsingin kaupungin mainetta.
Tällaisesta rakennuksesta olin siis 12-vuotiaana niin innostunut. Innostus ehti kyllä laimentua jo ennen näitä viiimeisimpiä käänteitä, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä.
Kuten olen aiemminkin tässä julkaisualustassa todennut, Ahvenanmaa pitää sisällään huimat 16 kuntaa. Moni niistä on niin pieni, että Manner-Suomen puolella kuntaliitos olisi tullut eteen aivan väistämättä. Onhan sellaista toki Ahvenanmaallakin suunniteltu, mutta ei nyt mennä siihen.
Mennään sen sijaan Hammarlandiin. Se on ahvenanmaalaiseksi kunnaksi sikäli mielenkiintoinen, että se itse asiassa ei pikaisella vilkaisulla ole kovin mielenkiintoinen mutta on väkiluvultaan yllättävän iso – siis ahvenanmaalaisin standardein, ei muuten. Hammarlandissa oli vuoden 2020 lopussa kokonaiset 1599 asukasta. Ahvenanmaan kunnista se on kuudenneksi suurin, ja koko Suomessa Hammarland sijoittuu Kinnulan ja Pyhännän väliin.
Hammarland on kuitenkin aivan toista maata kuin mannersuomalaiset samoinsijoittuneet. Kinnula ja Pyhäntä ovat sitten huippuvuosiensa, 1980- ja 1990-lukujen taitteen, menettäneet karkeasti neljänneksen väestöstään. Samassa ajassa Hammarland on kasvanut yli neljäsosalla. Vuonna 1990 Hammarlandin väkimäärä oli 1233, Kinnulan ja Pyhännän molempien yli 2000. Nyt ne ovat tasoissa, ja suunta on selvä. Ahvenanmaan kunnat ovat näihin päiviin asti kasvaneet, kun taas mantereen puolella maaseutumaisten pikkukuntien alamäki on voimakkaasti jyrkkenevä. Ahvenanmaalla kaikki on toisin, mutta ei tietenkään kaikilta osin. Moni asia on myös tutusti.
***
Hammarlandin keskustaajama Kattby on tästä mitä mainioin esimerkki. Vaikka olemme Ahvenanmaalla, Kattby on mitä suomalaisimman tuntuinen kuntakeskus. Ei Ruotsissa ja Suomessa toki muutenkaan mitään järisyttävää eroa ole keskustaajamain laadussa, että sikäli tämä kyllä sopii kuvaan. Silti monessa Ahvenanmaan paikassa tuntuu ruotsalaisemmalta kuin juuri täällä.
Veikkauksia kyltin asentamisvuosikymmenestä otetaan vastaan. Itse sanoisin, että tämä on 1980-luvulta, mutta kukapa näistä tietää.
Kattbyn palvelutarjonnalla ei ainakaan tänä sateisena lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä voi kehua. Joitain kaupallisia palveluita kyllä tulee vastaan, mutta ne ovat kaikki juuri tänä hetkenä suljettuna. Erityisesti meitä olisi kiinnostanut Kattby Grill & Kiosk -nimeä kantava taajaman ainoa ravintola valtatien numero yksi varressa, mutta sen aukeamista olisi sateessa odoteltava vielä toista tuntia, joten päädyimme toisiin aatoksiin.
Kuvassa Hammarlandin ravintolatarjonta.
Tuttuun tapaan Kattbyssä on myös kunnanvirasto, Hammargården-niminen kunnan palvelutalo ja Hammarbo-niminen nuorisoseurantalo. Tietenkin Kattbyssä on myös Hammarlandin kirkko. Kaupallisista palveluista merkittävimmät ovat parturi-kampaamo Salong Huvudsalen ja itsepalvelulla toimiva bensatankki.
Ei Suomen kaunein kunnantalo.Nuorisoseurantalo sen sijaan on kaunis.Samoin kirkko.Bensaa saa.Kattbyssä ei näkynyt kissoja. Näkyi nautoja.
Jotta en antaisi liian synkeää kuvaa Hammarlandin palvelutarjonnasta, täytyy muistuttaa, että Frebbenbyn kylässä noin puolitoista kilometriä Kattbyn ytimestä länteen sijaitsee Ahvenanmaan seitsemänneksi suurin ruokakauppa (laskujeni mukaan edellä ovat Maarianhaminan keskustan K-supermarket, Maarianhaminan ulkolaidalla sijaitsevat toinen K-Supermarket ja Sparhallen, Godbyn S- ja K-kaupat sekä Jomalan S-market, josta mekin muuten ostimme ruokamme). Hugo Anderssonin kauppa on sellainen vanhan ajan pikkukylän pienioistavaratalo, joita vielä entisaikojen agraarisemmassa Manner-Suomessa kutsuttiin nimellä K-valinta. Hammarland tarjosi siis myös matkan menneisyyteen. Kun väkimäärä kasvaa, tai ei ainakaan supistu, tällaisetkin palvelut säilyvät helpommin. Vaikka Ahvenanmaa on Pohjoismaiden autoistuneinta aluetta, ilman Hugo Anderssonin K-myymälää matka lähimpään kauppaan Eckeröstä tai Hammarlandin maaseudulta alkaisi olla päälle 30 kilometrin luokkaa. Näin pienelle saarelle se on pitkä matka.
Hugo Anderssonin K-myymälä on vanhan liiton kyläkauppa.
***
Hammarlandin idea, jos sellaista on, ei taida kuitenkaan välittyä kaupallisista palveluista. Sitä määrittävät maaseutu ja luonto – ja maantieteellinen trivia. Hammarland on nimittäin ylivoimaisesti Suomen läntisin kunta, sillä sen maa-alue ylettyy lännemmäksi kuin Ruotsin itärannikolla sijaitsevan Uumajan keskustaajama. Samalla Hammarlandilla on myös maaraja Ruotsin kanssa, ja se onkin melkoinen erikoisjärjestely.
Kyse on Märketin majakasta ja sitä ympäröivästä luodosta. Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee luodon läpi, mutta itse majakka on rajaa sopivasti käyristämällä saatu sijoitetuksi Suomen puolelle. Harmillista kyllä me emme käyneet Märketillä, emme edes yrittäneet. Puolivuotiaan lapsen kanssa lokakuun lopussa moinen olisi vaatinut erikoisjärjestelyjä, todennäköisesti myös aimo tukun tuohta, riihikuivaa, fyffeä – millä kukin rahaa tykkääkään kutsua.
Myös asuttu, varsinainen Hammarland, on maaseutuvoittoinen. Meidän majapaikkamme, pieni mökki, sijaitsi Skarpnåtön kylässä kunnan pohjoisosissa, ja jos jokin kyllä tuntuu idylliseltä, Skarpnåtö tuntuu. Kylässä on muun muassa kotiseutumuseo, jonka pihapiirissä kuvattiin myös kohtauksia Myrskyluodon Maija -elokuvaan. Lokakuussa itse museo oli tietysti suljettu, mutta tunnelma välittyi silti.
Perinnemaisemassa sijaitseva tuulimylly takavasemmalta, Skarpnåtö.Ei-mannersuomalaisen tyyppistä luontoa, Skarpnåtö.
Skarpnåtöstä kulkee kesäisin myös polkupyörälautta vesialueen toisella puolella sijaitsevaan Getan kuntaan, mutta me emme olleet nyt liikenteessä kesällä emmekä polkupyörällä. Näimme silti lauttarannan. Skarpnåtössä sijaitsee myös luontopolku ja sen yhteydessä pikku näkötorni, josta saa hyvän kokonaiskäsityksen Pohjois-Hammarlandin puolikarusta meriluonnosta.
Aika tyypillinen ahvenanmaalaismaisema.
Skarpnåtön ja keskustaajaman välissä sijaitsee myös muistutus siitä, että Ahvenanmaa ei aina ole ollut demilitarisoitu. Venäläiset rakensivat Hammarlandiin Sålisin rannikkopatterin ensimmäisessä maailmansodassa. Kun valta oli vaihtunut ja Suomi itsenäistynyt, patteri tuhottiin vuonna 1919. Jäänteitä rakenteista on yhä jäljellä.
Sata vuotta ei lopulta ole kovin pitkä aika historiassa, mistä Venäjä parhaillaan eurooppalaisia muistuttaa. Jos runsaat sata vuotta sitten venäläiset linnoittivat Ahvenanmaata läntistä uhkaa vastaan, mitä Hammarlandissa tapahtuu sadan vuoden kuluttua?
***
Kuntien kiertäminen on jo tähän mennessä antanut paljon – ainakin syvemmän ymmärryksen Ahvenanmaasta. Hammarland oli meille jo kuudes Ahvenanmaan kunta, kiitos ruotsinkielisen nimistön erilaisen jakauman aakkosissa. Nyt tulee kuitenkin hieman taukoa, sillä ennen Jomalaa vuorossa on 31 kuntaa. Niissä kyllä kestää, sillä meillä ei ole kiire mihinkään. Ennen seuraavaa Ahvenanmaan-sessiota luvassa on etelää, pohjoista, itää, länttä ja sopivasti myös keskiosia. Kaikenlaista Hangosta Inariin ja Isostakyröstä Ilomantsiin, elleivät kuntaliitokset tai nimenmuutokset tai mikä tahansa muu ehdi tulla väliin sotkemaan kaikkea.
Seuraavassa kuntakertomuksessa matkaamme ensi kertaa Keski-Suomeen, jossa vuorossa on kenties Suomen kuuluisimman huoltoasemayrittäjän kotikunta Hankasalmi.
Jokainen Suomen kunta ei pääse sanontaan, mutta jotkut pääsevät. Pihtiputaan mummosta, Naantalin auringon tai Hangon keksin inspiroimasta hymystä, Vaasan verestä tai Kauhavan ruostumattomasta raudasta voidaan puhua vähän myöhemmin. Tällä kertaa pää on nimittäin sekaisin kuin Haminan kaupunki.
Sanonnan alkuperä on tietenkin Haminan jännittävässä ympyräkaavassa. Se on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen ja maailmankin mittakaavassa melkein. Kaupungin suunnitteli kenraali Axel von Löwen, joka oli ottanut vaikutteita Italian koillisosissa, lähellä Udinea sijaitsevasta Palmanovan kaupungista. Elettiin vuotta 1723.
Haminan paikalle oli perustettu kaupunki jo 70 vuotta aiemmin vuonna 1653. Sillä perustamisvuodella Hamina on Suomen 24:nneksi vanhin, kun lasketaan mukaan nykyisen Suomen alueella sijaitsevat tai sijainneet kaupungit. Kymenlaakson kaupungeista se on vanhin.
Haminan raatihuone sijaitsee keskellä kaupungin ympyräkaavaa. Raatihuone on rakennettu vuonna 1798.
Näinä maailmanaikoina on ikävän helppoa muistaa, kuinka maiden rajat tai maat eivät tosiaankaan ole ikuisia. Maiden rajojen siirtymisestä saamme kiittää myös sitä, että Hamina on olemassa nykyisessä ympyrämuodossaan ja nykyisellä nimellään. Haminan paikalla sijainnut Vehkalahden kirkonkylä sai tosiaan kaupunkioikeudet vuonna 1653, mutta silloin se tunnettiin nimellä Vehkalahden Uusikaupunki. Lopulta kaupunki paloi Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1712. Ja kun Ruotsi pian menetti Viipurin Venäjälle, Vehkalahden Uusikaupunki peri Viipurin aseman. Kaupunki linnoitettiin ja rakennettiin uudestaan, ja samalla se sai kuuluisan ympyrämuotonsa. Kaupunki sai myös nykyisen nimensä – Fredrikshamn kuningas Fredrik I:n mukaan. Suomeksi siitä tuli äänteellisesti mukailtu Hamina, ihan kuten Björneborgista tuli Pori.
Sen jälkeen Haminalla on ollut monta eri vaihetta. 20 vuotta uuden nimensä saamisen jälkeen se siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1743. Niinpä Loviisa peri Haminan aseman Ruotsin tärkeänä itäisenä kaupunkina. Muu Suomen alue seurasi perässä vuonna 1809, kun Suomen alue siirtyi kokonaisuudessaan Ruotsilta Venäjälle. Sitä rauhaa kutsutaan Haminan rauhaksi.
Historiaa, sotaa, rauhaa, siirtyviä rajoja. Sitä kaikkea Haminassa siis piisaa. Nykyään Hamina on nätti, hetkittäin peräti charmantti, mistä on kiittäminen rakennuskantaa ja katunäkymiä. Samalla Hamina on hyvin tyypillinen suomalaiskunta, juuri jotain sellaista, jota tässä kieltämättä vähän kuihtuneessa kulmassa Kymenlaaksoa sopiikin odottaa. Väki vähenee. Ja vaikka ruotsinkielisillä on Haminan historiassa iso rooli, nykyään heitä on 0,3 prosenttia asukkaista. Vajaan 20 000 asukkaan kaupungissa se tekee noin 60 henkeä. Fredrikshamn näkyy nimenä vain linja-autoasemien digitaalisilla näyttötauluilla, siellä missä niitä sattuu olemaan. Kenties lähinnä Kampissa ja Porvoossa.
Tätäkin on Hamina. Edessä siintää ympyräkaupunki, tämä näkymä on ruutukaava-alueen puolelta.
***
Syyskuussa 2021 Hamina on puolipilvinen. En toki vieraile kaupungissa ensimmäistä kertaa – olemme yöpyneet täällä niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 2016, kun halusimme yhdistää Kuopion-matkaan hieman turismia ja tehdä pikku koukkauksen. Kun olin lapsi, pysähdyimme joskus Haminaan syömään matkalla Lappeenrantaan. Muilta osin koko kulmakunta on minulle kovin vierasta: minulla ei ole koskaan ollut sinne oikein mitään yhteyksiä.
Tästä huolimatta Hamina on aina ollut minusta kiinnostava. Siitä on varmasti kiittäminen mitäpä muutakaan kuin ympyräkaavaa. Kartoista kiinnostuneelle Hamina todella on erikoiskohde. Haminassa on kuitenkin myös jotain muuta. Se on malliesimerkki siitä, että kaupungin tuntu ei vaadi suurta kokoa. Vaikka asukkaita on vain 20 000, Hamina tuntuu enemmän kaupungilta kuin moni muu paikkakunta sen kokoluokassa – vaikka parinkymmenen kilometrin päässä on suurempi keskus, Kotka. Totta kai Haminassa on hiljaista, mutta sen voimme panna pienen koon piikkiin.
Meidän majapaikkamme sijaitsi Maariankadulla. Se oli 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa sijaitseva kaksio, jonka parvekkeelta ja ikkunoista näkyi Reserviupseerikoulun (RUK) kenttiä ja ympyräkaupungin rajaksi rakennettu vallitus. Se oli oikeastaan aika hyvin Haminaa kuvaava näkymä.
Parvekkeen sotilaallinen maisema.
Varuskunta-alue on vallannut kutakuinkin puolet koko Haminan keskusta-alueesta, ja varsinaisen sotilasalueen ulkopuolella sijaitsee vielä RUKin päärakennus, Carl Ludwig Engelin suunnittelema. Hamina on uskollinen historialleen: sotilaskaupungiksi perustettu kaupunki on sotilaskaupunki edelleen, nyt vain osana itsenäistä Suomea.
Reserviupseerikoulun päärakennus on yksi Haminan keskustan hallitsevimmista rakennuksista. Kuva ei tietenkään tee sille oikeutta.
***
Haminan kaupungin rakenne on jokseenkin helppo kuvailla jopa näin sanallisesti. Keskellä on raatihuone. Sitä kiertää liikenneympyrä, josta erkanee katuja kahdeksaan eri suuntaan. Haminan ykköskehä on nimeltään Pikkuympyräkatu. Kakkoskehä muodostaa runsaan puoliympyrän ja on nimeltään Isoympyräkatu. Se on ympyrä, joka ei sulkeudu vaan jää avoimeksi pohjoisen ja kaakon väliseltä alueelta. Siellä sijaitsevat Isoympyräkadun sijaan muun muassa Haminan bastioni ja Marian kirkko, josta lisää myöhemmin.
Ympyrästä kaakkoon sijaitsee Reserviupseerikoulu. Lounaassa ympyräkaava vaihtuu ruutukaavaksi, ja siellä sijaitsevat Haminan kaupallisen keskustan tärkeimmät palvelut.
Näkymä Kadettikoulunkatua pitkin ympyrän ytimeen.
Ympyräkaupunkia reunustavat kaikilta puolilta vallit, jotka ovat jo osin peittyneet kasvillisuuden peittoon. Niitä on Haminassa silti vaikea olla havaitsematta. Esimerkiksi Haminan Palloilijoiden miesten Superpesis-joukkueen kotikenttä on nimeltään Vallikenttä, ja läheisyydessä sijaitsee myös Haminan keskusurheilukenttä, jossa harrastetaan yleisurheilua ja pelataan jalkapalloa.
Missä vallit, siellä kenttä.
Peliä voi katsoa vaikkapa vallitusten päältä. Itse kenttä on niiden alla. Kävin tuolloin viiden kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa katsomassa miesten viidenneksi korkeimman sarjatason, Nelosen, jalkapallo-ottelun Haminan Pallo-Kissojen ja Savonlinnan Työväen Palloseuran välillä. (Totta puhuen vain minä katsoin. Lapsi ainoastaan nukkui, kiitettävän sikeästi ja pitkään.) STPS voitti murskaluvuin. Katsojia oli muutamakymmenen. Kioskista myytiin virvokkeita.
Kahvia ja pullaa.Siellä on peli.
Haminan ympyrän keskiön välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös Haminan kaupunginmuseo, joka on erinomainen. Museo on sijainnut vuodesta 1957 alkaen yhdessä kaupungin vanhimmista rakennuksista, noin vuonna 1760 valmistuneessa talossa, jota kutsutaan myös ”Katariinan palatsiksi”. Siellä Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja Ruotsin kuningas Kustaa III kävivät kesällä 1783 neuvotteluja kolmen päivän ajan. Yhtä lailla ympyrässä sijaitsee Haminan kenties kuuluisin kahvila, Konditoria Huovila.
Kahvia ja pullaa.
Haminan vanhin rakennus on kuitenkin – kuten niin monessa muussakin kunnassa – kirkko. Marian kirkko (aiemmin Vehkalahden kirkko) on peräisin keskiajalta, 1400-luvulta, ja se on samalla koko Kymenlaakson vanhin rakennus.
Kymenlaakson vanhin rakennus.
***
Hamina on kuitenkin muutakin kuin pelkkä keskustansa – etenkin vuoden 2003 alusta alkaen, kun Haminaa ympäröinyt Vehkalahden kunta liitettiin Haminaan. Samalla eräänlainen ympyrä sulkeutui: Vehkalahti lakkasi lopullisesti olemasta oltuaan Haminan varjossa melkein 300 vuotta. Vehkalahti oli sikäli erikoiskunta, etenkin nykyisellä mittapuulla, että sen kirkko ja kunnanvirasto sijaitsivat toisen kunnan – Haminan – alueella. Tämä oli toki tyypillistä joillekin muillekin keskuspitäjää ympäröiville maalaiskunnille. Nykyään tällaisia maalaiskuntia ei enää oikeastaan ole, jos ei halua ajatella sellaiseksi Vantaata (ent. Helsingin maalaiskunta) tai Pedersöreä (ent. Pietarsaaren maalaiskunta).
Haminassa kaupungin tuntu jatkuu hetken ympyrän ulkopuolellakin, mutta pian silmäkulmassa näkyykin jo Shell ja Lidl, parkkipaikkoja ja autoteitä. Haminan vierasvenesatamakin sijaitsee paikassa, josta miellyttävään kaupunkiympäristöön päästäkseen pitää hetken verran tallustella liikennevihreän läpi.
Matkalla vierasvenesatamasta keskustaan voi kohdata muun muassa tällaisen näkymän.
Selvästi Hamina kuitenkin haluaa kehittää tätä ranta-aluettaan. Kysehän on merenrantakaupungista, jolla on valtava potentiaali. Keskustan eteläpuolelle on rakennettu uusi Oolanninpuisto vesiaiheineen (vesiaihe on hieno sana, sellaista käyttävät ainakin kaupunkien virkamiehet). Oolanninpuiston vieressä taas sijaitsee Haminan kenties tuorein nähtävyys: Suomen suurin lipputanko, joka on ollut lyhyen historiansa aikana myös surullisenkuuluisa. Aluksi lipputankoon ei saanut turvallisuussyistä edes nostaa lippua. Nyt saisi, mutta syyskuisena sunnuntaina tangossa ei lippu liehunut. Lipputangon köysien pauke tankoa vasten oli kuitenkin suorastaan pelottavaa. Massiivisesta rakenteesta lähtee pahaenteinen ääni. Tankoon nostettava lippu on koripallokentän kokoinen.
Lipputanko löytyi, lippua ei.
Läheisessä Lippupuistossa lippuja kuitenkin oli senkin edestä, pienenpienissä tangoissaan. Tällä hetkellä Lippupuistossa on esillä kaikkien Euroopan maiden liput.
Lippu poikineen.
Tästä Haminan erikoisesta lippukeskittymästä on kiittäminen SDP:n vantaalaista kansanedustajaa Kimmo Kiljusta, joka sai veljensä innostamana idean lippukokoelman haalimisesta Haminaan. Kimmo Kiljusella ei varsinaisesti ollut edes mitään erityistä kytköstä kaupunkiin, mutta kävi kuitenkin lopulta niin, että Hamina tunnetaan ympyräkaavansa ja upseerikokelaidensa lisäksi nyt myös siitä, että siellä on Suomen suurin lipputanko. (Edellinen oli muuten Riihimäellä, kauppakeskus Merkoksen pihassa kolmostien varressa.)
***
Nykyisessä hirvittävässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Haminan sijainti on kieltämättä muuttunut hetkessä jännittäväksi. Matkaa Venäjän rajalle on noin 40 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Järvenpäähän, vähän vähemmän kuin Helsingistä Porvooseen. Idän suunnan kyltit Haminassa opastavat jo Pietariin (Suomen maanteillä on vain harvoja ulkomaisia asutuskeskittymiä, jotka pääsevät opasteisiin. Pietarin lisäksi niitä taitavat olla ainakin Sortavala, Kostamus, Muurmansk ja Kirkkoniemi. Ruotsin rajalla lukee vain ”Ruotsi”.)
Jo aiemmin Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut yksi Euroopan jyrkimmistä, ja niin oli myös syyskuussa 2021. Nyt, maaliskuussa 2022, tuo raja on hetkessä jyrkentynyt entisestään. Syyskuussa 2021 venäläiset puuttuivat Haminasta koronan takia. Nyt, koronarajoitusten lieventyessä, eteen on tullut kenties sitäkin inhottavampia esteitä.
Vaikka asialla ei juuri nyt niin tunnukaan olevan väliä, niin ehkä Hamina saa korvaavia turisteja täältä lännen suunnasta. Vaikkapa Helsingistä. Hamina kuuluu siihen joukkoon kuntia, jotka sopivat myös niille, jotka eivät välitä erityistoiminnasta: kuntien kiertämisestä aakkosjärjestyksessä.
Kun 2010-luvusta on selvitty, kaikkia pikkukuntia ei sentään ole liitetty vielä muihin. Yhä vielä Suomessa on koko joukko itsenäisiä kuntia – peräti 309. Silti osa kunnista on sellaisia, että niiden itsenäisyys pääsee yllättämään.
Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalta on kadonnut monta itsenäistä pitäjää 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä: Ullava, Kälviä ja Lohtaja liittyivät maakunnan keskuskaupunkiin Kokkolaan. Himanka taas liittyi Kalajokeen ja kaikkosi samassa yhteydessä kokonaan Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Mutta kaikki ei mennyt. Itsenäisiä pikkukuntia on vielä tässäkin maakunnassa. Yksi niistä on Halsua.
Kyllä Halsuallakin on ollut omat kuntaliitospuheensa, ensisijaisesti Vetelin ja Kaustisen kanssa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin jääneet puheen tasolle, vaikka Halsualla asukkaita on vain juuri ja juuri yli tuhat. Liittyminen muuhun kuntaan on kuitenkin vaikeampaa, kun vieressä ei ole mitään selvää keskusta. Näitä pienkuntia tuntuukin yhdistävän toisiinsa ennen muuta kohtalaisen syrjäinen sijainti.
Tähän vedetään raja.
Aivan kuten Finlandia-tietosanakirjasarjan (1986) Halsua-kohdassa kerrotaan, Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta. Jos kunta on erämaakunta, silloin ei yleensä olla asutuksen ytimessä. Toinen Halsualle merkillinen piirre on se, että suot peittävät kunnan pinta-alasta kokonaiset 60 prosenttia. Niinpä Halsuan tärkeimmät elinkeinot koostuvat esimerkiksi turpeesta ja turkiksista – elinkeinoja ehtoopuolellaan, jos ennustaa pitäisi.
Lisäksi Halsualle on suunniteltu tuulivoimaloita, joita tavanmukaisesti sekä kannatetaan että vastustetaan. Kunnassa ja sen somekanaviin perehtyessäni törmäsin argumentteihin sekä puolesta (tulee rahaa, kunta pelastuu) että vastaan (maisema menee). Valtakunnanuutisiin Halsua nousi viime vuonna kunnallisveroprosenttinsa (23,50) takia – se on Suomen korkein. Lisäksi Halsua tunnetaan (ehkä) siitä, että kuuluisa pappi Kari Kanala on sieltä kokoisin (Kanala oli yksi toistuvista sukunimistä hautausmaan hautakivissä).
Kun me vierailimme Halsualla heinäkuussa 2021, veroprosentti, turkisteollisuus, tuulivoima, turvesuot tai Kari Kanala eivät muodostuneet osaksi kokemustamme. Sitä emme tietysti voineet olla huomaamatta, että kunta on syrjäinen ja pieni.
***
Halsuan kirkonkylällä kyltitkin sen kertovat: nyt ei olla valtaväylien varressa. Yhdessä suunnassa on Lestijärvi, toisessa Evijärvi ja Räyrinki, kolmannessa Köyhäjoki ja neljännessä Perho. Jos käytössä ei olisi karttaa, näistä suunnista ei kokemattoman kulkijan olisi ihan yksinkertaista valita, mitä kautta pääsisi kaikkein parhaiten takaisin Helsinkiin (Räyringin kautta).
Monta suhteellisen tuntematonta suuntaa. Tältä näyttää Halsuan ydinkeskustassa.
Halsuan kirkonkylä itsessään on melko tavallinen hyvin pienen suomalaiskunnan keskus. On K-market, pari muuta kauppaliikettä, SEO-huoltoasema ja tietenkin se kirkko. Kirkko sijaitsee pienellä harjulla, jonka toinen puoli laskee kylän kaupallisiin palveluihin ja toinen Halsuanjärveen.
Halsualta saa polttoainetta.Viljami Kalliokoski oli ”halsualainen talonpoika, merkittävä vaikuttaja, poliitikko ja valtiomies”. Taustalla Halsuan kirkko.
Yksi Halsuan kirkonkylän vetonauloista on Halsuan Perennapuisto – puutarha kunnanviraston takapihalla, jonne on istutettu useita erilaisia kasveja.
Halsuan Perennapuisto on joskus ollut uudempikin. Paikassa välittyi itse asiassa vahva entisen nähtävyyden tunnelma – sekin tietysti parempi kuin ei tunnelmaa ollenkaan.
***
Perinteisesti Halsua on myös ravi- ja pesäpallopitäjä, ja koska kunta on pieni, nämä urheilulliset toimet liittyvät toisiinsa sellaisellakin hassulla tavalla, että kunnan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä. Harmillista kyllä ottelutoimintaa näkyy tätä nykyä olevan varsin vähin. Vielä joskus takavuosina, 2000-luvullakin, Suomen miesten toiseksi korkeimmalla pesäpallon sarjatasolla Ykköspesiksessä on pelannut Halsuan ja naapurikunta Vetelin yhteisjoukkue.
Halsualla ravataan edelleen, vaikka kuva antaa raviradasta varmasti tarpeettoman kulahtaneen kuvan.Halsuan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä.
Raviradan lähellä sijaitsee yksi Halsuan tärkeimmistä nähtävyyksistä, kesäkaudella avoinna oleva kotiseutumuseo, joka kesällä 2021 tunnettiin myös sen yhteydessä olevasta kehutusta kahvilastaan. Meidän vierailumme hetkellä kahvila oli kuitenkin suljettu – sen pitäjä oli muulla työkeikalla, joka taisi liittyä Kaustisen kansanmusiikkijuhliin, jotka olivat pienimuotoisesti käynnissä samaan aikaan. Tai sitten se liittyi johonkin muuhun, mutta tapahtumasta oli kyse. Kas kun en enää muista, puolen vuoden viive tekstin julkaisussa tekee tehtävänsä.
Kahvilan kiinni olemisen aiheuttamaa harmitusta lievensi merkittävästi se, että museo-opas tarjosi kahvit meille paikalle sattuneille ja kävi vieläpä K-marketista noutamassa pullaa tarjolle kahvin kylkeen. Tämä on kai niitä täysin satunnaisia kohtaamisia, joita täysin satunnaisissa suomalaisissa kunnissa vieraileminen tuo tullessaan.
Itse kotiseutumuseo oli hyvä ja kattava – sellainen kuin kotiseutumuseot yleensäkin (vanhoja rakennuksia ja työkaluja seutukunnasta), mutta nähdäkseni hivenen parempaa tasoa. Ainakin ”per capita”. Halsua on pieni, vaikka voissa paistaisi. Sen jälkeen Halsua olisi paitsi pieni myös rasvainen.
Halsuan kotiseutumuseo oli mukiinmenevä kokoelma paikallisen maaseudun vanhoja rakennuksia.
***
Eikä yksikään kuntamatka tietysti voisi toteutua ilman majapaikkaa. Meillä tätä virkaa toimitti jalasmökki Halsuan Helmi -leirintäalueen yhteydessä. Tämä Halsuanjärven rannalla sijaitseva leirintäalue asianmukaisine ravintoloineen oli hyvin miellyttävä kokemus. Ravintolassa on A-oikeudet, ei sillä että sillä olisi suunnattomasti ollut meille väliä, mutta kyllähän se väistämättä ravintolan statusta nostaa. Saavuttuamme paikalle otin oluen. Ravintolan terassi aukesi Halsuanjärvelle, mikä oli sekin miellyttävää. Niin vain tässäkin syrjäisessä pikkukunnassa oli paljonkin ilmiselvästi käymisen arvoista, vaikka koko kunnan olemassaolo on epäilemättä helppo unohtaa.
Halsuan Helmi, vanhalta nimeltään Lomakylä Masala, pitää sisällään myös ravintolan, jonka terassilta voi ihailla Halsuanjärveä.
Perspektiivi Helsinkiin muuttuu, kun muuttaa. Menneenä syksynä jätimme Harjun taaksemme ja muutimme kauemmas kaupungin keskustasta – mutta, paradoksaalista kyllä, kokonaiset sata numeroa pienemmälle postinumeroalueelle: 00500 vaihtui 00400:aan.
Samalla jatkan tässä vaiheessa kenties jo perinteeksi muodostunutta asumistani kaduilla, jotka olen jo aiemmassa vaiheessa elämääni kävellyt päästä päähän. Kotikatuna toimii nyt Adolf Lindforsin tie, jonka kävelin harmaana maaliskuisena päivänä vuonna 2016.
Adolf Lindforsin tie maaliskuussa 2016.Adolf Lindforsin tie tammikuussa 2022.
Jostain syystä Pohjois-Haaga ei ole juuri koskaan ennen vuotta 2021 tuntunut mitenkään erityisen hienolta alueelta. Katujen käveleminen on lieventänyt tätä tunnetta vain hivenen, vaikka olisi kaikki syy luulla toisin. Esimerkiksi juuri Adolf Lindforsin tie vuonna 2016 ei muistikuvani mukaan ollut mikään kaunistus. Kadun toisella puolella sijaitsee metsikkö, jota kartoissa kutsutaan Runar Schildtin puistoksi. Kadun tällä puolella taas sijaitsee viisi keskenään samanlaista, 1950-luvun loppupuolella rakennettua kymmenkerroksista taloa. Kadun päässä on vielä muutama matalampi kerrostalo, jotka muistuttavat enemmän eteläisempää Pohjois-Haagaa.
Adolf Lindforsin tien kääntöpaikka sentään näytti maaliskuussa 2016 jokseenkin samalta kuin nyt miltei kuusi vuotta myöhemminkin. Yhdestä asiasta eron silti huomaa: autokanta on nykyään selvästi uudempaa.
Aiemmasta elämästä kokemukset Pohjois-Haagasta ovat koostuneet muun muassa pöytäjääkiekkoturnauksista, jollaisia ainejärjestömme järjesti opiskeluaikana saunatiloissa läheisellä Ida Aalbergin tiellä joskus 17 vuotta sitten. Sittemmin olen tietysti kävellyt senkin päästä päähän.
Toukokuussa 2020 Näyttelijäntien, Adolf Lindforsin tien ja Ida Aalbergin tien risteykseen rakennettiin liikenneympyrää. Me olemme päässeet nauttimaan valmiin katuinfrastruktuurin hedelmistä.
***
Pohjois-Haagan fyysisessä olemuksessa ei tietenkään ole tapahtunut yhden vuoden aikana mitään taikaiskua. Asiat vain näkee eri valossa, kun olosuhde on toinen. Jotain silti on tapahtunut. Runar Schildtin puisto Adolf Lindforsin tien ja Ohjaajantien välissä on uudistettu täysin, ja vuonna 2020 kasvojenkohotusta tehtiin myös Näyttelijäntien liikenneympyrässä Pohjois-Haagan ostoskeskuksen (Alepa, R-kioski, kiinalainen ravintola, pari pubia, isännöintitoimisto ja muuta sekalaista) vieressä (kuva yllä). Vanhat muuntajarakennukset ovat saaneet nätin iltavalaistuksen.
Tässä ympäristössä sitten nousee niitä 50-lukulaisia kerrostaloja aivan kuin Tukholmankin lähiöissä nousee. Haagasta tulee kummalla tavalla mieleen Tukholman tietyt laitamat: aikakausi on sama. Onpa koko kaupunginosan nimikin napattu Hagan linnasta ja puistosta Tukholman tuntumasta.
Haagan sisäisessä luokituksessa pohjoinen on aina ollut etelää ankeampi, myös minun päässäni. Se näkyy myös asuntojen hinnoissa – olkoonkin, että Pohjois-Haaga on kauempana Helsingin keskustasta kuin eteläinen naapurinsa. Mielikuva ei kuitenkaan tee Pohjois-Haagalle oikeutta: pohjoisen puolella on viehättävää 50-lukulaista yhtenäisyyttä ja omien näköhavaintojeni mukaan myös etelää enemmän ihmisiä kaduilla.
Ida Ekmanin tie, esimerkiksi, on erittäin viehättävä. Älkää antako autojen häiritä. Kuva toukokuulta 2020.
Itse olen taipuvainen syyttämään Pohjois-Haagan ankeasta maineesta Pohjois-Haagan asemaa, joka ei edes sijaitse Pohjois-Haagassa. Junalla kulkeva saa Pohjois-Haagasta täysin epäoikeudenmukaisen mielikuvan: lähiökerrostaloja 80-luvun punatiiliseen tyyliin. Pohjois-Haagan asemarakennuksessa sijaitsevan kukkakaupan nimi on Lassilan Kukka, ja aseman vieressä sijaitseva ruokakauppa on tietenkin Lassilan S-market. Kun bussista haluaa vaihtaa junaan, pitää ymmärtää jäädä Lassilan pysäkillä pois. Ihmekös tuo, sillä tässä jos missä ollaan nimenomaan Lassilassa. Jos minä saisin päättää, aseman nimi vaihtuisi Lassilaksi, eikä yksikään eksyisi. (Ei nyt mennä Huopalahden aseman nimeen tässä yhteydessä.)
Lassilan Hopeapolku syksyn pimeydessä ja päällystystyön keskellä ei anna alueesta toki muutenkaan ruusuisinta kuvaa. Kuva marraskuulta 2019.
***
Suurin osa nykyisestä Pohjois-Haagasta kuului ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta Haagan kauppalaan, ja ne osat, jotka eivät kuuluneet, kuuluivat Huopalahden kuntaan. Pohjois-Haagan rakennetun ympäristön näkökulmasta tämä on kuitenkin varsin triviaalia, sillä eihän täällä ollut juuri mitään rakennettua ennen 1950-luvun koittamista. Pohjois-Haaga oli lähinnä metsää, mitä nyt Kiffenin ampumarata sijaitsi nykyisen Pohjois-Haagan K-Supermarketin tietämillä Eliel Saarisen tien tienoilla.
Siksi kai Pohjois-Haaga onkin juuri sellainen kuin se on: se on rakennettu pian Helsingin suuren alueliitoksen jälkeen, kun oli tarve uusille asunnoille. Etelä-Haagan asemakaava oli vanhan Haagan huvilakaupungin perua, mutta pohjoisessa saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.
Niinpä Pohjois-Haaga on aikakaudelleen uskollisesti pittoreski, mutta ei ainoastaan. Ida Aalbergin tien ja Adolf Lindforsin tien korkeat talot näyttävät ja tuntuvat oman aikansa hyvinvointivaltiounelmilta. Moderneja asuntoja kaupunkilaistuville kansalaisille. Eikä siinä tietysti mitään. Näkymät näiden talojen yläkerroksista ovat huimia: voi nähdä koko Helsingin yli ja pohjoiseen pitkälle Jukolan Jussin maille asti, Vantaan taakse Nurmijärvelle.
Tällainen näkymä avautui lokakuussa 2021 Adolf Lindforsin tie 5:n kahdeksannesta kerroksesta etelään. Kuva on napattu asuntonäytöltä asunnosta, jonne emme kuitenkaan päätyneet.
***
Vielä en ole onnistunut sanottavammin kaipaamaan Alppiharjua tai Kalliota, vaikka ne alueet kodilta tuntuivatkin. Ihminen sopeutuu nopeasti. Toisaalta ei tarvitse mennä edes Kuuhun asti, kun Haaga ja Kallio näyttävät jo aika samalta: kaikki palvelut kävelyetäisyydellä, joukkoliikenne vie pitkälti mihin vaan, pyörälläkin pääsee. Ei ole kaikkialla näin.
Hailuoto on kuuluisa paikka. Tästä kunnasta ovat monet kuulleet, ja tässä kunnassa lienevät monet myös käyneet. Hailuoto on turistikohde ja kansallismaisema ja monella tavalla erikoislaatuinen.
Ensinnäkin Hailuoto on kovin pieni. Asukkaita on noin 960. Manner-Suomessa on vain kolme kuntaa, joissa on vähemmän väkeä: Pelkosenniemi Lapissa, Lestijärvi Keski-Pohjanmaalla ja Luhanka Keski-Suomessa. (Ja sitten on kahdeksan ahvenanmaalaiskuntaa, mutta ne nyt ovat muutenkin täysin oma lukunsa.)
Hailuoto on myös merkittävä kulttuuripitäjä. On musiikkiin ja kirjallisuuteen keskittyvä Bättre Folk -festivaali, koko joukko saarelle pesiytyneitä eri alojen taiteilijoita sekä julkisia taideteoksia, joista yhtenä erikoisimmista Hailuoto Organum. Olutkulttuuriakin on: paikallinen kohtalaisen kuuluisa pienpanimo on sinänsä osuvasti nimetty Hailuodon Panimo. Ei tietenkään pidä unohtaa myöskään hailuotolaista perinneneuletta, tikkuröijyä.
Hailuoto Organum on betonista valmistettu, hiekkatien kääntöpaikan lähellä Ulkokarvossa sijaitseva tilataideteos, jonka on suunnitellut saksalainen akustiikkataiteilija Lukas Kühne.
Manner-Suomen kontekstissa kaikkein erikoisin asia Hailuodossa on kuitenkin se, että se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Suomea. Myös Kemiönsaari, Kustavi, Parainen ja Luoto sijaitsevat kokonaisuudessaan Itämerestä kohoavilla saarilla, mutta niihin voi kulkea tietä pitkin. Hailuotoon ei voi, paitsi talvisin jäätilanteen salliessa. Meidän vierailumme kuitenkin ajoittui keskelle kesää, ja niin odottelimme Oulunsalon lauttarannassa pari tuntia ennen onnistunutta kuntarajan ylitystä. Oli ruuhkaa.
Oulunsalossa piti odottaa.
25 minuutin lauttamatkan jälkeen olimme lopulta tässä kummallisessa kunnassa. Lautalla ei ollut pienoista kahvilaa, joten saatoimme keskittyä vaihtamaan lapsemme vaipan, jonka tämä oli täyttänyt asianmukaisesti ulosteellaan.
***
Kuten kaikki saaret jollain tavalla, myös Hailuoto on oma maailmansa. Lauttamatkan päässä oli vastassa aika tavanomaista suomalaista syrjäseudun metsikköä ja peltoja, mutta jotenkin erityisen vanhan maaseudun tunnelmalla höystettynä. Ei se ehkä ollut pelkkää kuvitelmaa.
Hailuoto kuuluu nimittäin kokonaisuudessaan Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Saaren itäosaa on ihminen rakentanut maanviljelys mielessään, kun taas lännempänä korostuvat kalastus ja merenkulku.
Siinä välissä, maaseutualueella, on Hailuodon kirkonkylä, jonne lauttarannasta vie Luovontie. (Aina on jotain jännittävää siinä, kun paikallinen puhetapa näkyy nimistössä.) Kirkonkylä on varsin vaatimaton, niin kuin nyt pikkukuntien kirkonkylät ovat, eikä varsinaista taajamaa ole. Elintarvikkeita, bensaa, olutta ja kahvia sieltä kyllä saa, ja toki myös peruskoulutusta ja hengellisiä palveluita. Kaikki nämä palvelut on siroteltu Luovontien varteen hämmentävästi yli kahden kilometrin matkalle.
Kirjoitus jatkuu kuvien jälkeen
Panimosta saa kaljaa (hyvää).Hailuodon ”keskustaajama” ei ole kovin taajamamainen, mutta ainakin teidennimet ovat hienoja.Hailuodon kirkossa oli vierailumme aikaan taidenäyttely.Hailuodon hautausmaa on toistaiseksi hienoin näkemäni suomalainen hautausmaa. Se on oikeasti metsässä.
Kun saaren läpi kulkemistaan jatkaa, päätyy lopulta Marjaniemeen. Meidänkin majapaikkamme sijaitsi tässä koko saaren matkailuvetoisimmassa kohteessa, joka on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan, jännittävästä luonnostaan, kalastajakylästään (jonka mökit ovat nykyään lähinnä vapaa-ajanasuntokäytössä) ja luotsiasemastaan.
Kirjoitus jatkuu näidenkin kuvien jälkeen
Marjaniemen kalastajakylän rakennukset ovat nykyisin pääosin loma-asuntoja.Marjaniemen dyynit ovat avomeren äärellä. Kun käsitys merestä on muodostunut Uudenmaan rannikon saariston suojissa, tällainen näky kiinnittää huomion.
Kun on kesä, Hailuoto on suosittu kohde. Vaikka Hailuodossa on koko lailla runsaasti vuodepaikkoja, tällaisella heinäkuisella viikolla niitä oli vapaana vain rajoitetusti. Meidän omamme löytyi paikallisen ravintolan yläkerrasta, vaatimaton pieni huone jaetulla vessalla. Kylpyhuone sijaitsi erillisessä rakennuksessa.
Yleensä suomalaisista kunnista löytyy majoitus vaivattomasti, jos vain jokin majapaikka on tarjolla (tähän mennessä on ollut). Tämä tietysti johtuu siitä, että ylivoimaisesti suurin osa Suomen kunnista ei varsinaisesti ole tunnustettuja matkailukohteita. Hailuoto on. Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta majoittuminen onnistui silti täälläkin.
***
Hailuoto ei ole mikään pieni saari – itse asiassa se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin heti Manner-Ahvenanmaan ja Kemiönsaaren jälkeen. Saaren itäpäässä sijaitsevasta lauttarannasta länsipäässä sijaitsevaan Marjaniemeen on miltei 30 kilometrin matka. Marjaniemen tuntumassa suorastaan hämmensi nähdä kyltti, jossa kerrottiin Oulun olevan 60 kilometrin päässä. Kaukaa katsottuna kaksi kaukana olevaa kartan pistettä voivat olla lähellä toisiaan, mutta matka Marjaniemestä Oulun keskustaan ei ole mikään pikapiipahdus.
Oman logistisen lisänsä tuo tietysti se, että tuohon 60 kilometriin sisältyy lauttamatka. Tulevaisuus tuo kuitenkin myös Hailuotoon jotain uutta: sillan. Rakennustyöt voisivat käynnistyä vuonna 2023.
Silta muuttaisi Hailuodon logistista asemaa – ja epäilemättä myös Hailuodon kulttuurista asemaa – merkittävästi. Hailuoto ei olisi enää samalla tavoin eristyksissä. Toisaalta jossain vaiheessa vääjäämätön tapahtuu ja Hailuoto kasvaa joka tapauksessa kiinni mantereeseen. Ensin pitäisi vain odottaa parituhatta vuotta tai jotain vastaavaa. Silta sen sijaan voisi olla valmis jopa neljän vuoden päästä.
Kaikki nämä kadut 