Suomen kunnat: Pohjalaisella Evijärvellä on itseään kuuluisammat naapurit

Evijärven vaakuna – Wikipedia
Evijärvi

Suomen kuntia kiertäessämme emme vielä kertaakaan ole joutuneet tilanteeseen, jossa paikkakunnalta ei kerta kaikkiaan olisi löytynyt mitään yöpymispaikkaa. Evijärvellä se kuitenkin oli lähempänä kuin koskaan aiemmin. Ilman asiain yleistä laitaa – siis koronapandemiaa – mitään ongelmaa ei varmaankaan olisi ollut. Helmikuun alussa vuonna 2021 kävi kuitenkin selväksi, että korona on hiljentänyt valmiiksi hiljaiset hiljaisten kuntien yöpymispaikat täysin äänettömiksi. Ei ole hautajais- eikä häävieraita. On vain yksittäisiä sekopäitä, kuten me, ja heitäkin kovin harvassa. Evijärvellä on asukkaita runsaat 2400, eikä paikkakuntaa tunneta talviturismistaan.

Ensimmäinen yritys majapaikaksi oli Evijärven kirkonkylässä sijaitseva Hotelli-ravintola TuuHet. Vesiperän veti. Sähköpostitiedusteluun vastattiin, ettei hotelli nyt palvele, koska ketään ei käy. Hotellista ystävällisesti ehdotettiin naapurikunnassa Lappajärvellä sijaitsevaa kylpylähotelli Kivitippua, mutta se ei tietenkään käynyt meille. Järvillä on eroa: Lappajärvi ei ole Evijärvi.

Hotelli-ravintola TuuHet oli helmikuun alussa pelkkä ravintola Tuu-Het ja avoinna vain arkisin lounasaikaan.

Toinen yritys olisi tarjonnut todellista eksotiikkaa. Paikallisten innokkaiden talkoovoimin rakentama Uittomieskämppä sijaitsee kohdassa, jossa Välijoki laskee Evijärveen. Kämpässä voi pitää kokouksia ja tupailtoja, ja siellä voisi myös yöpyä kerrossängyissä huokeaan hintaan. Vaan ei. Korona-aikana ei tupailtoja järjestetä, joten Uittomieskämppää ei ole pidetty lämpimänä viikkokausiin. Tästä syystä kämppää pitäisi lämmittää pari päivää, että hirret alkaisivat varata lämpöä ja homma toimisi. Ystävällisessä sähköpostivastauksessa ehdotettiin majapaikan kysymistä TuuHetistä. Sitähän olimme jo kokeilleet.

Yksi leirintäaluekin Evijärvellä olisi, pikku mökkeineen, mutta se palvelee vain kesäisin.

Lopulta AirBnb:stä löytyi Evijärven pohjoisrannalla sijaitseva mökki. Valitsimme sen, koska emme voineet muutakaan. Hinta oli vähän harmillinen, mutta Evijärvelle päästäkseen on oltava valmis kaikenlaiseen.

Majapaikkana toimi hirsimökki.

***

Suomen kunnat ovat usein tuntemattomia, ja sitä on myös Evijärvi. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnan äärimmäisessä nurkassa kohtalaisen kaukana suuremmista asutuskeskuksista. Lähin edes jonkinlaisen maakuntakeskuksen mitat täyttävä kaupunki on Pietarsaari, ja sekin vajaan 60 kilometrin päässä kielirajan takana.

Evijärvi jää helposti välitilaan, jossa naapurikunnat ovat selvästi sitä tunnetumpia. Etelänaapurina on jo mainittu Lappajärvi, kunta, jolle nimin antanut järvi on syntynyt meteoriitin pudottua maahan (siitä myös kylpylähotellin nimi Kivitippu). Lounainen naapurikunta on puukkojunkkareistaan ja lakeuksistaan tunnettu Kauhava. Pohjoisen suunnassa taas on Kruunupyyn ja Pedersören kaltaisia erittäin ruotsinkielisiä erikoisuuksia. Evijärven rooliksi jää tässä kokonaisuudessa olla oman maakuntansa tuntematon reunakunta vähän samaan tapaan kuin Soini samaisen maakunnan itälaidalla. (Siellä en muuten ole koskaan käynyt.)

Evijärven kirkon ympäristössä sijaitseva hautausmaa on varsin nätti. Hautausmaat usein ovat.

Rajan takaa Evijärvi on kuitenkin imenyt vaikutteita. Kunnan nykyisten asukkaiden tausta on toisaalta alueelle vaeltaneissa savolaisissa, toisaalta ruotsinkielisissä, joiden asutus ulottui rannikolta Evijärven erämaamaisemiin asti. Se oli keskiajalla Pietarsaaren suurpitäjän takamaita. Ruotsinkielinen asutus on jättänyt Evijärveen jälkensä lähinnä joihinkin sukunimiin ja siihen tosiasiaan, että ruotsinkielisten osuus kunnassa on 1,9 prosenttia asukkaista. Se on puolitoista prosenttiyksikköä enemmän kuin tämänkaltaisissa suomenkielisen alueen kunnissa yleensä.

Toinen mainittava rajantakainen vaikute liittyy siihen, että Evijärvi kuuluu yhdessä yli kuusi kertaa suuremman naapurinsa Kauhavan kanssa samaan sote-kuntayhtymään. Kuntayhtymän nimi on Kaksineuvoinen. Nyt heidän suuri projektinsa on jakaa koronarokotuksia kahden jäsenkuntansa varsin iäkkäälle väestölle.

***

Evijärven keskustaajamassa, siis kirkonkylällä, on hiljaista. Mitäpä muuta voisi odottaa. Likipitäen ainoa paikka, jossa voi havainnoida ihmisten liikettä, on S-marketin parkkipaikka ja S-marketin sisätilat. Mutta vain lähes ainoa.

Evijärven keskusta on hiljainen, oli koronaa tai ei.

Läheisellä Evijärven kunnantalolla nimittäin oli tänä helmikuun alun hiljaisena lauantaina vipinää. Meitä kunnantalolle kutsui talon kellarissa sijiatseva näyttelytila. Kunnantalon ovessa kuitenkin oli lappu: vältä kaikkea kunnantalolla asiointia. Me teimme työtä käskettyä ja jäimme kieltämättä hieman erikoisennäköisesti kuikuilemaan läpi kunnantalon lasiovien. Kuikuilu oli erityisen kiusallista siksi, että oven takaa meidät huomattiin. Me lähdimme luikkimaan tiehemme tästä kiusallisesta hetkestä otettuamme nopeasti kuvan kunnantalon pihalla sijaitsevasta Uittomiespatsaasta.

”Kasva puu / kulje puu / anna voimaas uittajalles”, kertoo Uittomiespatsaan jalusta Evijärven kunnantalon pihalla.

Kun kävelimme poispäin, joku evijärveläisoletettu tuli kunnantalon ovesta ulos katselemaan peräämme. Me emme enää katsoneet taaksepäin vaan poistuimme paikalta.

Muilta osin Evijärven kirkonkylä on, no, tyypillinen suomalainen kirkonkylä. Siellä on kirkko – joskin vähän itse kaupallisen ytimen ulkopuolella – sekä pitsaa ja kebabia myyvä ravintola, muutamia muita liikerakennuksia, terveyskeskus ja rivi- ja omakotitaloja.

Melkein mikään muu ei ollutkaan auki.

Ihan vähän kirkonkylän ulkopuolella, kantatien 63 toisella puolella sijaitsee Evijärven nuorisoseura, seudun legendaarinen tanssipaikka, jonne nuorisolaiset kokoontuivat naapurikunnista asti. Lauantaina helmikuussa 2021 ei ollut luvassa iltatansseja. Nuorisoseura odottaa epidemian päättymistä siinä missä kaikki muutkin.

Evijärven nuorisoseuralta on joskus voinut ostaa myös eväitä juhlinnan tueksi. Nyt on toisin.

***

Majapaikkamme sijaitsi kunnan pohjoisosissa lähellä Inan kylää. Inan kylän vanhimmat talot ovat tiettävästi ruotsinkielisiä – ruotsinkielisen Pohjanmaan maakunnan rajalle on Inan kylästä vain kilomterin verran.

Majapaikassamme pääsimme saunomaan pimeydessä (jännittävää ja jopa eksoottista) ja syömään majapaikan pitäjän paikalle jättämiä grillimaustettuja perunalastuja valmiiksi avatusta pussista (kiinnostavaa).

Mökin rannasta olisi päässyt kävelemään Evijärven jäälle.

Sunnuntaina ajoimme takaisin Helsinkiin. Paluumatkalla pyrimme näkemään Evijärven ainoan valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön, Jokikylässä sijaitsevan Lassilan taloryhmän. Ajoimme kyllä ihan oikeaa tietä mutta kohteen ohi sitä näkemättä. Ensi kerralla sitten!

Mitä opin Jenseninpolulla: Tali ja Mätäjoki ovat nimiään kauniimpia

Jostain hieman tuntemattomasta syystä tanskalainen puutavarakauppias Charles Jensen päätyi 1920-luvulla Helsinkiin. Yksi asia johti toiseen ja toinen asia seuraavaan, ja lopulta noin sata vuotta myöhemmin kävelin tihkusateisena ja utuisena lopputalven iltana tämä herra Jensenin mukaan nimetyn kevyenliikenteenväylän päästä päähän.

Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta ja kulkee sieltä tasaisen varmasti kohti Espoon rajaa – ja läpi golfkentän. Kulkureitti on saanut nimensä vuonna 2003, jolloin koko kevyenliikenteenväyläkin oli vasta päätetty perustaa. Talin golfkenttä on noussut helsinkiläiseen kaupunkisuunnittelukeskusteluun epäsäännöllisin väliajoin, mikä ei ole ihme. Kyse on keskeisellä paikalla sijaitsevasta varsin nätistä alueesta, joka on kuitenkin ollut maineeltaan elitistisen golfväen käytössä. Yksi näistä elitistisen golfväen edustajista oli Charles Jensen, joka päätyi työskentelemään Helsingissä 1930-luvun apulaiskaupunginjohtajalle Erik von Frenckellille. Charles oli golfmiehiä, Erik oli myös, ja uusi laji tarvitsi tilaa, kun Töölön pallokenttä alkoi käydä pallonlyöjille ahtaaksi.

Niin golfhommat päätyivät Pitäjänmäkeen, jonne perustettiin Suomen ensimmäinen golfkenttä ja Suomen ensimmäinen golfklubi, Helsingin golfklubi. Lopulta Jensen sai itsensä osaksi kaupungin nimistöä, kun Talin golfkenttäaluetta haluttiin avata yhä enemmän kaupunkilaisten käyttöön. Golfkentän halki rakennettiin kevyenliikenteenväylä, jota pitkin myös golfkisojen yleisö saattaa kulkea katselupaikoilleen – ja jota pitkin kuka tahansa kaupunkilainen voi ihailla tätä kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokasta virkistysaluetta.

***

Kuten jo mainitsin, Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta, tarkemmin ottaen Talin puistotieltä. Lähestyin kohdetta Munkkivuoren suunnasta erästä toista kevyenliikenteenväylää pitkin, joten Talin puistotien näyttävä kujanne jäi vielä kulkematta läpi. Oli niissä kartanontienoissa silti jotain hieman tarunhohtoista näinkin, utuisessa pimeydessä, joka saa silmälasin linssin pintaan pienistä pisaroista koostuvan peitteen.

Talin puistotie on tikkusuora.

Jenseninpolkua ei ole valaistu, joten Talin puistotieltä pitää astua polanteiseen hämärään. Pian jo kuuluukin puron solinaa – sehän on Mätäjoki. Nimen herättämän mielikuvan ja nimen kuvaaman todellisuuden välillä on juuri tässä paikassa perin suuri ristiriita. Mätäjoki tulee vastaan vielä toistamiseen, siellä, mihin Jenseninpolku ilmeisesti päättyy. Kun nyt nimistä ryhdyttiin puhumaan, niin onhan tämä nimenomainen Pitäjänmäen osa-alue nimeltään kovin rasvainen.

Näin alkaa Jenseninpolku.
Mätäjoki voi olla mätä, en käynyt haistelemassa, mutta ainakin se on nätti.

Helmikuun lopussa oli tänä vuonna vielä siinä määrin lumista, että golfia ei sentään pelattu. Golfkentän olemassaolosta kuitenkin muistuttivat lentävistä palloista varoittavat kyltit. Tällä kertaa golfkenttää kiersivät hiihtoladut.

Varo palloa vasemmalta.

Jenseninpolun varressa on toki muitakin näyttäviä asioita kuin Mätäjoki ja golfkentän kyltit. Nimittäin rakennukset. Talin kartanon vieressä sijaitsee 1800-luvulla valmistunut Pehtoorin talo, joka rapistuu kovaa vauhtia. Se on toiminut aiemmin muun muassa Helsingin golfklubin toimistona mutta on nyt ollut vuosikausia tyhjillään. Hivenen Jenseninpolkua eteenpäin sijaitsee myös luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini.

Pimeässä jännittävä, mahdollisesti mätä Pehtoorin talo.

Tällaista siis on Talissa, tuossa osassa Helsinkiä, josta useimmat ovat joskus kuulleet mutta jonka tarkka sijainti jää niin kovin monelle vieraaksi. Tai sitten se olen vain minä.

Tässäkö tää oli, voisi kysyä Jenseninpolun päässä. Kartat nimittäin eivät kerro tarkalleen, mihin Jenseninpolku päättyy, mutta sovittakoon nyt vaikka sitten, että se päättyy tähän kohtaan, jossa yhtyvät toisiinsa Mätäjoki ja sen sivuhaara.

Suomen kunnat: Eurajoki tunnetaan ydinvoimastaan, mutta eihän sitä näe

Kuvahaun tulos: eurajoki vaakuna
Eurajoki

Jääkiekon miesten liigassa pelaavan Rauman Lukon pelaajien rinnassa on 1980-luvusta alkaen ollut Teollisuuden Voiman (TVO) mainos. Se koostuu kahdesta TVO:n logosta ja niiden lisäksi Lukon logon päällä lepäävästä tekstistä. YDINVOIMA. (Katso kuvia vaikka täällä.) Se on kieltämättä hassu mainos: kaksi kertaa firman nimi, ja lisäksi pölkkykirjaimilla kirjailtu firman päätuote. Vaan onpa se myös näemmä jäänyt mieleen.

Mainoksessa viitataan tietysti Olkiluodon ydinvoimalaan, joka sijaitsee Rauman pohjoisessa naapurikunnassa Eurajoella. Se oli seuraava kuntamatkakohde, jossa kävimme tammikuun puolessavälissä – samassa yhteydessä kuin Eurassa. Ydinvoimala taitaa sangen kiistattomasti olla Eurajoen kunnan tunnetuin asia. Jopa siinä määrin, että nykyajassa kiinni oleva heraldikko voisi piirtää vaakunaan salamasymboleita.

Matkasimme Eurajoelle siis kovin ydinvoimaodotuksin. Osoittautui, että ydinvoima on Eurajoella sittenkin sivuosassa tiettyjä pikku poikkeuksia lukuun ottamatta.

***

Saavuimme Eurajoelle autolla naapurikunta Eurasta, jossa viimeisimpänä kohteena olimme vierailleet Panelian taajamassa. Ajoimme talvista ja mutkaista ja luokitukseltaan nelinumeroista pikkutietä ensin yli kunnanrajan, sitten keskustaajaman läpi ja lopulta Eurajoen eteläosassa sijaitsevaan Lapijoen kylään, jossa majapaikkamme sijaitsi. Radio Suomessa soi, lauantai-iltapäivä kun oli, Poppikoulu, ohjelma, jonka ideana on, että kaksi keskenään kisailevaa kuulijaa (melkein poikkeuksetta miehiä) vastaavat pop-aiheisiin kysymyksiin puhelimessa. Siten Eurajoki liittyi jatkoksi niiden paikkojen joukkoon, joihin päässäni liittyy Poppikoulu-assosiaatio.

Lapijoen kylä oli sinänsä oikeinkin idyllinen. Kylän ykkösnähtävyys on Lapinjoen ylittävä museosilta, joka on rakennettu vuonna 1883. Täälläpäin todella riittää näitä inventoituja rakennetun kulttuuriympäristön kohteita.

Lapijoen museosilta on toissa vuosisadalta kivistä kasattu.

Eurajoen keskustaajama taas on, no, tiedätte varmaan: tavallinen suomalaisen kunnan keskustaajama. Ei siis mitenkään hassumpi, mutta ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Kirkko ei ole yhtä hieno kuin Eurassa. Yksi Eurajoen keskustaajaman merkittävimmistä nähtävyyksistä on sen vesitorni. (Vesitorneja tietenkin on ihan kaikkialla, joten tämä ehkä kertoo Eurajoen keskustaajamasta jotain.) Vesitorni on kuitenkin erityinen siksi, että sen sisällä on Suomen ensimmäinen Foucault’n heiluri. Tällainen heiluri osoittaa maapallon pyörimisliikkeen akselinsa ympäri. (Lukekaa toki Wikipediasta lisää.)

Eurajoen vesitorni kohoaa, kuten vesitornit tapaavat keskustaajamissa kohota.

Eurajoen keskustaajamassa mainostettiin myös Eurajoen Lätkän U22-joukkueen ottelua, tai siis olisi voitu mainostaa, jos jotain mainostettavaa olisi ollut. Elämmehän korona-aikaa. Mainos kuitenkin kiinnitti huomion, sillä se sisälsi seuran logo, kovin aggressiivisen ravun jääkiekkomaila saksissaan.

Kieltämättä hieno logo.
Kuvahaun tulos: eurajoki vaakuna
Eurajoen vaakuna ennen vuotta 2017.

Rapu on kuitenkin Eurajoelle merkittävä symboli. Eurajoen vanhassa vaakunassa nimittäin rapu pitää saksissaan loppunsa kohtaavaa nahkiaista. Nyt vaakuna on käytössä ainoastaan kotiseutuvaakunana, ja syynä on mikäpä muukaan kuin kuntaliitos. Porin kupeessa sijaitseva Luvian kunta yhdistyi Eurajokeen vuonna 2017, ja siinä missä vanha Eurajoki antoi kunnalle nimensä, vanha Luvia antoi vaakunansa. Kuten Satakunnan Kansa -lehti vuonna 2016 kertoi, ”Uusi Eurajoki hylkäsi rapunahkiaisen ja valitsi kuunarin”.

Luvian kirkonkylä on aivan mukiinmenevä taajama, jossa kirkko on mäen päällä, kuten tapoihin kuuluu, ja kaupalliset palvelut ovat vanhalla merenrannalla tai suorastaan merenpohjassa. Koska sitä Eurajoki on hyvin suurilta osin aiemmin ollut, merenpohjaa.

Luvian kirkko on minusta hienompi kuin Eurajoen kirkko.

Eurajoen hienoin rakennus on kuitenkin Carl Ludwig Engelin piirtämä Vuojoen kartanon päärakennus vuodelta 1836. Empirekauden vaikuttavimpia kartanorakennuskokonaisuuksia Suomessa, sanoo Museovirasto. Uskon heitä.

Vuojoen kartano on pala suurta maailmaa maaseudun keskellä.

***

Eurajoen tunnetuin asia on kuitenkin ydinvoimala, ja sen takia Eurajoki näkyy kokoaan (runsaat 10 000 asukasta) enemmän valtakunnallisissa uutisissa. Olkiluotoon on parhaillaan valmistumassa kolmas yksikkö, ja siitä tarinasta lienee moni kuullut. Alun perin uuden ydinvoimalaitoksen oli tarkoitus valmistua vuonna 2009, ja tämänhetkisen arvion mukaan valmista olisi vuonna 2022.

Koronan takia Olkiluodon vierailukeskus oli kokonaan suljettu, mutta halusimme kuitenkin nähdä tästä suuresta nähtävyydestä edes vilauksen. Jouduimme pettymään. Runsaat kaksi kilometriä ennen pääkallopaikkaa vastassa oli puomi ja sen vieressä valvomo, eikä pidemmälle ollut asiaa.

Joitain ydinvoiman, tai uuden ydinvoimalan rakentamisen, merkkejä Eurajoella kuitenkin saattoi nähdä. Vastaan tuli pari autoa Puolan kilvissä. Kun ydinvoimala-alueen portti lähestyi, tien laidassa levittäytyi suuri määrä parakkikyliä, keikkatyöntekijöiden asumuksiksi nousseita. Ja kun saavutimme valvomon edustalla sijainneen kääntöpaikan ja tutkailimme paikallista infotaulua, joka kertoi faktoja ydinvoimalasta, ohi käveli kolme puolaa keskenään puhunutta mörssäriä, minne lie bodaamaan matkalla.¨

Ja kun kääntöpaikka oli nähty, jatkoimme matkaa. Sähköä täältä ainakin maailmalle lähtee, siitä kertoi läheinen pelto.

Sähkö kulkee maailmalle.

Suomen kunnat: Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Kuvahaun tulos: euran vaakuna
Eura

Lounais-Suomesta melko isot osat ovat olleet itselleni perinteisesti vieraita, vaikka sillä suunnalla on myös sukunimeäni kantava kaupunki. Ei kuitenkaan mennä siihen nyt. Mennään sen sijaan Euraan, ensimmäiseen satakuntalaiseen vierailukohteeseemme.

Minulla ei ollut Eurasta oikein minkään tason mielikuvaa ennen matkaa edeltänyttä internetperehtymistä. Nopeasti osoittautui, että Eura on niitä Suomen kätkettyjä helmiä, jotka tavallisesti tyytyy ohittamaan olankohautuksella. On kuvaavaa, että kun matkustaa vaikkapa bussilla Raumalle Huittisten kautta, bussi käy kyllä kääntymässä Euran keskustaajamassa, S-marketin ja Tokmannin koristeleman masentavan joutomaakentän (Euran tori) laidalla, linja-autoasemaksi kutsutun tönön edustalla. Bussimatkustajat katsovat ikkunasta ulos ja voivat todeta, että tässä sitä ollaan missä tahansa päin Suomea.

Taas yksi Tokmanni.

Ei mikään kunta silti typisty keskustaajamansa masentavimpaan osaseen, eikä etenkään Eura. Kuntahan nimittäin on varsinainen historian aarreaitta. Euran tunnettu historia ulottuu toissa vuosituhannelle, ja teollisuutta kunnan alueella on ollut yhtäjaksoisesti yli 300 vuoden ajan. Asutusta Euran alueella on ollut jo 7000 vuotta sitten.

***

Jotta voi nähdä menneisyyteen, on kuitenkin katsottava nykyisyyttä. Miltä Eura näyttää vuoden 2021 tammikuussa, kun maailmanlaajuinen pandemia on riehunut pian kokonaisen vuoden ajan?

No, Eura näyttää kieltämättä tavalliselta suomalaiselta kunnalta. Euran keskustaajaman pääkatuja ovat Eurajokea myötäilevä, linjaukseltaan kovin vanha Eurantie ja sen kanssa risteävä Satakunnankatu, jonka varteen ovat keskittyneet tärkeimmät Euran kaupalliset palvelut. Ehkäpä Satakunnankatua voisi kutsua keskustaajaman pääkaduksi, ihan vain sillä perusteella, että se on koristeltu jouluvaloin – vielä tammikuun puolessavälissä, jolloin jouluvalojen loiste vaikuttaa kieltämättä himmentyneeltä vaikkei oikeasti ole.

Neljän kirjaimen jouluvalot Satakunnankadulla.

Liikerakennukset on roiskittu Satakunnankadun varteen väljästi, kuten suomalaisissa keskustaajamissa on tapana. Mutta liikkeitä joka tapauksessa on sangen runsaasti ja tyhjää liiketilaa silmämääräisesti arvioituna tavanomaista vähemmän. Liikkeistä kenties yllättävin on ranskalaistyyliseltä vaikuttava mutta kreikkalaisesti nimetty viinibaari-ravintola Agora. Emme uskaltautuneet sisään, sillä pelkäsimme ulkopuolisina herättävämme paheksuntaa. Euran ravintolakentän ykkösnimi taitaa kuitenkin olla italialainen ja italialaisten pitämä Trattoria La Mia Bella, joka vaikuttaa yhdeltä koko Satakunnan pidetyimmistä ravintoloista. Ajomatkalla syödyt einespatongit olivat ehkä virhe, mutta tässä vinkki kaikille meitä viisaammille.

Euran keskusta sijaitsee valtatien 12 eteläpuolella, mutta kirkko, pappila ja Euran pirtti pohjoispuolella. Kokonaisuus muodostaa yhden Euran yhteensä seitsemästä valtakunnallisesti arvokkaasta rakennetusta kulttuuriympäristöstä, eli niin kutsutusta RKY-kohteesta. Kirkko on Josef Stenbäckin suunnittelema, valmistunut vuonna 1898 ja hieno. Pappila sijaitsee koivukujan päässä hieman pohjoisempana ja on hieno. Myös Euran pirtti on hieno ja paikoin erikoisen jyrkkäkattoinen entinen nuorisoseurantalo, joka edustaa kansallisromanttista jugendia. 1960-luvulla toiminta pirtissä oli lakannut ja koko rakennus oli hilkulla tulla myydyksi Helsingin Seurasaareen. Näin ei kuitenkaan lopulta käynyt, ja niin kuljimme Euran Pirtin seiniä myötäillen noin 12 asteen pakkasessa kuulaana perjantai-iltana vuonna 2021.

Tämän talon ikkunoita en välittäisi pestä.
Euran kirkon on suunnitellut Josef Stenbäck, jonka myöhempiin luomuksiin kuuluvat muun muassa Kauhavan kirkko – hieno sekin.

***

Me ylitimme Euran kunnanrajan valtatiellä 12 Huittisten suunnasta. Ensivaikutelma Eurasta on totta puhuen teollinen, ja se ilmenee melkein heti rajan jälkeen. Vastaan nimittäin tulee kuuluisan puutarhatuote- ja kompostibrändin pääkonttori. Kukapa meistä ei joskus olisi nähnyt Biolanin multasäkkiä lojumassa tavaroiden kasaamiseen tarkoitetussa paikassa. Ne multasäkit on saatettu maailmaan täällä.

Pian vastaan tulee myös pienempää teollisuutta, kuten hyvin useissa kunnissa on tapana. Euralla ja teollisuudella on kuitenkin erityinen yhteys, joka on kestänyt satoja vuosia. Se nähdäkseen on mentävä Kauttuan kylään – valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö sekin, ja hyvästä syystä. Kauttuan ruukki aloitti toimintansa vuonna 1698. Paperia Eurajoen rannassa aivan Pyhäjärven tuntumassa alettiin valmistaa vuonna 1906, ja sitä valmistetaan siellä edelleen.

Kauttuan Ruukinpuistossa Sepäntien varressa pääväri on punainen.

Paperitehdas on tavallaan todellinen rumilus, mutta toisaalta ei alkuunkaan. Kauttua on edelleen elävä teollisuusyhdyskunta, jossa ruukinpuiston puutalot ja kivinen päärakennus, nykyinen Kauttuan klubi, yhdistyvät Alvar Aallon suunnittelemiin 1900-luvun rakennuksiin, kuten Terassitaloon ja Jokisaunaan. Tämä kaikki taas yhdistyy siihen paperitehtaaseen, joka kosken reunalla kohoaa. Tämä tekee Kauttuasta museokohteen, joka ei ole pelkkä museokohde – vähän kuin Olympiastadion Helsingissä, vaikka vertaus ontuukin.

Näkymä Kauttuan Ruukinpuistosta kohti modernimpaa teollisuutta.
Kauttuan Ruukinpuistossa Eurajoki kulkee koskena.

Teollista historiaa on Kauttuan lisäksi myös kunnan pohjoisosassa Panelian kylässä. Sekin on RKY-kohde, joka siirtyi osaksi Euraa, kun Kiukaisten kunta lakkasi olemasta vuoden 2009 alusta. Kuten kaikki merkittävät Euran kohteet, myös Panelia sijaitsee Eurajoen rannalla. Paneliankosken voimalaitos on perustettu vuonna 1921, kun taas rivimylly kosken rannalla on peräisin 1850-luvun puolivälistä. Ja jos mikään muu ei olisikaan historiallista, niin yllättävän monessa Suomen taajamassa on vanha osuusmeijeri. Niin myös Paneliassa.

Panelian kylänraittia.

Mutta Panelian vanhin ihmisen tekemä asia on kuitenkin vanhempi kuin näistä yksikään, ja juuri tämän mittaluokan historia tekee Eurasta – ja myös siihen liitetystä Kiukaisista ja hieman myös naapurikunnista – erityisen.

***

Paneliassa sijaitsee nimittäin Kuninkaanhauta, joka on kiviröykkiö. Sen ovat kasanneet ihmiset joskus, mutta kukaan ei tiedä, milloin tarkalleen. Kyse on joka tapauksessa hiidenkiukaasta, eli Skandinavian pronssikauden röykkiöhaudasta. Skandinavian pronssikausi sijoittuu noin vuosille 1700-500 ennen ajanlaskun alkua.

Voi siis olla niin, että ihmiset ovat kasanneet kiviä isoksi röykkiöksi hautapaikalle satakuntalaisessa perinnemaisemassa samaan aikaan, kun lähi-idässä keksittiin aakkoset.

Kuninkaanhauta on Suomen suurin hiidenkiuas, ja pohjoismaidenkin suurimpia.

Tässä kuvassa näkyy jotain tosi vanhaa huomattavasti uudemmasta liikkuvasta autosta hätäisesti kuvattuna.

Eurassa inhimillinen historia asettuu perspektiiviinsä. Kunnan alueella on tutkittu reilusti toistatuhatta muinaista hautapaikkaa, ja enimmäkseen ne ovat olleet peräisin myöhäiseltä rautakaudelta. Tunnetuimmat näistä hautapaikoista lienevät Luistarissa ja aivan Euran keskustassa Käräjämäellä. Eurassa parhaan johdatuksen aiheeseen saa Esihistorian opastuskeskuksessa Nauravassa lohikäärmeessä, jonka näyttely oli kuin olikin avoinna – kiitos Satakunnan keskimääräistä paremman koronatilanteen.

Erään tutkitun haudan vainajan nimi on popularisoitu Euran emännäksi. Hänen hautansa löydettiin Luistarista 1960-luvulla, ja se on ajoitettu 1000-luvun ensimmäiselle vuosisadalle. Arkeologisten kaivausten perusteella on luotu jopa Euran emännän asu – sellaista käytti jopa presidentti Tarja Halonen itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 2001.

Esihistorian opastuskeskus Naurava lohikäärme sijaitsee tässä rakennuksessa.

***

Voimme siis todeta, että Eura on jännittävä kunta ja kiistämättömästi matkan arvoinen. En tiedä, olenko se vain minä, mutta tuntuu, että Euran esihistoriallinen ja historiallinen merkitys ei aina ole saanut sellaista huomiota kuin se ehkä ansaitsisi. Joka tapauksessa naapurikunta Rauma pitää tätä nykyä sisällään – kun Lapin kunta on liitetty mukaan – jopa kaksi Unesco-kohdetta. Euran kohteet on helppo ohittaa matkalla Suomen kenties kuuluisimpaan vanhaankaupunkiin.

Jättäkäämme kuitenkin kutsumatta Euraa Rauman kehyskunnaksi. Lähestykäämme asiaa pikemminkin niin, että Rauma oli tukevasti merenpohjaa, kun Eurassa jo hypisteltiin arabialaisia kolikoita. Se oli kansainvälistä rautakautista viikinkimeininkiä siellä, missä nyt nousevat paperitehdas, Tokmanni ja Pintoksen naulatehdas. Maailma menee eteenpäin.

Euran urheilutalokin nousee, ja siellä kävimme kahvilla. Joku muu olisi varmasti tuon rakennuksen seinässä olevan tekstin asemoinut toisella tavalla.

Kävely lähtee käsistä

Viime aikoina käveleminen on lähtenyt käsistä, joskaan ei siinä merkityksessä kuin liike lantiosta. En ole kävellyt käsillänikään. Olen kävellyt ylipäätään, ja paljon olenkin. Olen siirtynyt kirjaimesta I kirjaimeen J ja muun muassa Itäväylän päästä toiseen. Ja aika monen muunkin kulkureitin. Vuodenvaihteen tienoilla tuntui siltä, etten tehnyt mitään muuta kuin mankeloinut polkupyörälläni tai juossut Itä-Helsinkiin – läpi Kulosaaren puistotien uuden pyöräkadun, pitkin Hitsaajankadun ankeaa arkirealismia Herttoniemessä, ohi aina samojen pienteollisuusrakennusten ja autokauppojen.

Tässä joitain poimintoja näiltä sangen loputtomilta tuntuneilta matkoiltani Helsingin itään.

***

Itäniityntie

Laajasalon Yliskylästä mieleen tulevat ensimmäisenä 1970-luvulla rakennetut elementtikerrostalot. Ei kuitenkaan kannata ajatella Yliskylää näin yksipuolisesti, vaikka monin paikoin elementtikerrostalot maisemaa hallitsevatkin. Yliskylän pohjoisosissa merenrannalla, missä veden takana näkyvät Herttoniemi ja Tammisalo, ei näytä tämäntyyppiseltä laatikkolähiöltä. On korkeuseroja, vanhoja huvilamaisia omakotitaloja ja yksi vapaapalokuntarakennus. Juuri sellaista on myös Itäniityntiellä: ensin alamäki, sitten ylämäki, välissä laakso.

Vasta jälkeenpäin muistin, että kävin Itäniityntiellä joulupäivänä, mutta niin oli, ja joulupäivänä näytti tältä, mutta ei tuntunut siltä. Siis joulupäivältä.

Itäreimarintie

Vuosaaren ulkoreunamat ovat toinen todellisuus. Hieman kivenheittoa pidemmän matkan päässä kohoaa suuri kahvitehdas ja suuri satama. Itäreimarintien varressa on koiran ulkoiluttamiseen soveltuvaa täyttömäkimaastoa, golfrange, Vuosaaren kartanon rakennuksia, Helsingin kaupungin rakennuspalvelun Staran suuri varasto ja tien pohjoispäässä joutomaata, joka näyttää jääneen pysyvään välitilaan kaavoittamista odottamaan.

Golfia, täyttömaata, kahvitehdas ja satama 27.12.2020.

Itäkatu

Mitä lenkkimaastoihin tulee, niin Itäkatu on omanlaisensa elämys. Tälle kadulle siirryin juosten, sitten kävelin kadun, sitten juoksin kotiin. Helsingin keskustan suunnasta tullessa Itäkatu alkaa siitä kohdasta, josta bussit vaikkapa Roihuvuoren suuntaan ajavat ulos Itäkeskuksen bussiterminaalista. Sitten Itäkatu jatkuu moottoriväylänlevyisen Itäväylän rinnalla. Kadunvarressa on useampi kauppakeskus Itiksen parkkihallin sisäänajo, hieman lastauslaitureita ja lisäksi ihan kivijalkaliikkeitä (joista yhden nimi on Eläinkauppa Megaeläin). Jos kadun länsipää on kauniisti kuvailtuna liikenteellinen, itä se vasta onkin. Vastassa on melkein kymmenen kaistan verran Kehä ykköstä Itäväylän ja Turunlinnantien liikennevaloristeysten välissä.

Itäkadulla nautiskelemassa joululoman ensimmäisenä päivänä, lauantaina 19.12.2020.

Itäväylä

Voiko sanoa edes kokeneensa itää, jos ei ole kävellyt päästä päähän Itäväylää? Itäväylä oli vuoden 2021 ensimmäinen ”katuni”. Tosiasiassa jouduin tietysti kävelemään välillä myös sellaisia Itäväylän kanssa rinnakkaisia katuja kuin Adjutantinpolku, Kulosaaren puistotie, Hirvitie, Mekaanikonkatu, Itäpolku ja Puotilan metrokatu.

Itäväylä alkaa länsipäässään heti Kulosaaren sillan Kulosaaren-puoleisessa päässä. Sen jälkeen se jatkuu moottoriväylänä halki pitkälti koko Itä-Helsingin, läpi Kulosaaren, Herttoniemen, Vartiokylän ja Mellunkylän kaupunginosien ja lopulta ihan vähän myös Vuosaaren ja Salmenkallion puolella kulkien. Lopulta tien nimi vaihtuu Itäväylästä Uudeksi Porvoontieksi Salmenkallion ja Östersundomin kaupunginosien rajoilla. Kun katu kääntyi loppusuoralle, alkoi jo tuntua toiveikkaalta. Lopulta kävelin vielä muutamansadan metrin verran Uutta Porvoontietä aina Östersundomin ”keskustaan” asti.

Olin kävellyt kotoani, Helsingin kantakaupungista, ihan oikealle maaseudulle. En ollut koskaan ennen tehnyt niin.

Itäväylän alku näytti tältä 1.1.2021 kello 14.02.
Itäväylän loppu näytti tältä samana päivänä kello 16.38.

***

Katujen kävelemisen lisäksi kävin joulun alla myös äänitysstudiossa, ja lopputuote on kuultavissa Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa esimerkiksi Spotifyssa. Äänityspaikka sijaitsi minulle jo aiemmilta ajoilta tutulla kadulla, Eteläisellä Makasiinikadulla Kaartinkaupungissa. Siellä kävelin kolme vuotta ja yksi päivä sitten, 28.1.2018.

Ja tältä silloin näytti kadun varressa sijaitseva puolustusministeriö.

Suomen kunnat: Espoossa kirjastotkin nimetään kauppakeskusten mukaan

Espoon vaakuna – Wikipedia
Espoo

Espoo on kummallinen, useiden osakeskusten ja moottoriväylien muodostama rihmasto, josta olen ollut tietoinen niin pitkään kuin muistan. Kun olin lapsi, moni perhetuttu asui siellä, ja kun olin vielä enemmän lapsi, asuin siellä itsekin. Ne olivat elämäni viisi ensimmäistä kuukautta, mutta en tietysti muista niistä itse mitään.

Muistan kuitenkin kyläilyt, muistan Merituulentien, muistan Kehä I:n, muistan Länsiväylän, muistan Tapiolan Esson, muistan sen nurmimaiseman Tapiolan kupeessa, muistan Suomenojan. Lisäksi minulla oli jo lapsena henkilöasiakirja, joka kertoi syntymäpaikkani.

Tästä syystä kävi myös niin, että kun innostuin seuraamaan jääkiekkoa Lillehammerin olympialaisten jälkeen, suosikkijoukkueekseni SM-liigassa valikoitui Kiekko-Espoo. En koskaan päässyt näkemään liigajääkiekkoa Matinkylän nyttemmin jo purettuun jäähalliin, mutta jännitin pelejä katsomalla niitä teksti-tv:stä ja kuuntelemalla Radio Suomen kiekkokierrokselta. Järvenpäässä muut tekivät valintansa Jokerien ja TPS:n välillä (näistä kahdesta pidin enemmän Jokereista).

Kiekko-Espoon pelit – ja muut yleisötapahtumat – ovat tauolla, mutta seuran nimikko-olutta oli myynnissä tapiolalaisessa ruokakaupassa.

Aikuisena Espoo on ollut minulle sekä tuttu että vieras ja – pakko myöntää – koko lailla mitäänsanomaton Helsingin lähiöiden kokoelma. Silti Espoossa on edelleen jotain hyvin outoa. Espoo pakenee määritelmiä.

***

Kaikissa kunnissa on omat erityispiirteensä, mutta Espoossa ne erityispiirteet ovat jo melkein ainutlaatuisia. Suomen kuntia voi luokitella monin tavoin, vaikkapa niiden luonteen mukaan. On keskuskaupunkeja (niin Helsinki kuin maakuntakeskuksetkin), muut kaupungit, maaseutumaiset kunnat, keskuspaikkojen kehyskunnat ja keskuspaikkojen lähellä sijaitsevat jonkintyyppiset satelliittikaupungit. Sitten ovat kaksi Helsingin rajanaapuria, Espoo ja Vantaa. Niille ei löydy tästä maasta vertaa. Niillä on omassa kategoriassaan vain toisensa.

Tästä kaksikosta Espoo on asukasluvultaan suurempi, koko Suomen toiseksi suurin. Espoossa asukkaita oli tämän vuoden kesäkuun lopussa 291 086. Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, onko Suomen kakkoskaupunki Tampere vai Turku. Tämä sai jotkut espoolaiset älähtämään – Espoohan on ilmiselvästi Suomen kakkoskaupunki, johan tilastotkin sen kertovat!

Jos ajatellaan, että kaupunki merkitsee itsestään kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa, kuten Suomessa virallisesti on, asiassa ei ole epäselvyyksiä: Espoo on Suomen toiseksi suurin kaupunki. Suomen ympäristökeskus kuitenkin käyttää luokitusta, jossa tilastoidaan kaupunkiseutuja. Ne koostuvat keskustaajamasta, lähitaajamista ja lievealueista. Keskustaajama on sellainen paikka, jossa on vähintään 15 000 asukasta ja joka ei ole kaupunkiseudun lähitaajama. Tällaisia keskustaajamia on Suomessa 34 kappaletta. Niistä ylivoimaisesti suurin on Helsinki. Kakkosena tulee Tampere. Kolmantena Turku. Sitten tulee Oulu. Espoota ei näy missään.

Syynä on, että Espoo on tässä luokituksessa osa Helsinkiä, osa Helsingin keskustaajamaa.

Tältä näyttää Helsingin keskustaajama Otaniemen ja Tapiolan välissä.

Tässä blogissa me kuitenkin lähestymme kaupunkeja suomalaisen kaupunki- ja kuntakäsityksen näkökulmasta. Silloin Espoo on kaupunkinimitystä itsestään käyttävä kunta, joka on ihan valtava ja ihan erikoinen. Siitä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin tähän tuntuu mielekkäältä kirjoittaa.

Lähtekäämme siis matkalle Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkinimitystä itsestään käyttävään kuntaan!

***

Matka kohti Helsingin länsinaapuria alkoi perjantaina työpäivän jälkeen. 700 metrin kävely Sörnäisten metroasemalle ja siitä metrojunan kyytiin. Rajan ylitimme Koivusaaren ja Keilaniemen välisellä merenalaisella osuudella. Perille Tapiolaan saavuimme muutamaa minuuttia rajan ylittämisen jälkeen. Enontekiöllekin kuljimme isoimman osan matkaa kiskoja pitkin, mutta yöjuna ja vuokra-auto on vähän eri kuin metrojuna ja liukuportaat. Muitakin mittakaavaeroja on.

Tapiola on sävyltään vaalea keskus, ja se käy selväksi jo metroaseman futuristisen kalvakassa valossa. Liukuportaita reunustavat vaaleanlasiset seinät, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, että näissä uusissa metroasemissa tosiaan on jotain epäpaikkamaista (epäpaikan määritelmästä englanniksi: katso Wikipediasta).es

Saavuimme Espooseen.

Kolmien liukuportaiden jälkeen vuorossa oli hetkinen kävelyä bussiterminaalin läpi, ja sen jälkeen kävelyä kauppakeskus Ainoan läpi. Kauppakeskuksesta saavuimme tuuliseen ja viileään ulkoilmaan Tapionaukion laidalle, jonka toisella laidalla sijaitsi myös kohteemme, Tapiola Garden -hotelli.

Näin sitten oltiin keskellä yhtä Suomen kansallismaisemista. Tapiolan puutarhakaupunki on erityisesimerkki sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta, ja alue kokonaisuudessaan on yksi Espoon niistä 11 kohteesta, joka on päässyt mukaan kansallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalle.

Tapiola Garden -hotelli on Aarne Ervin suunnittelema, samoin kuin hotellihuoneen parvekkeelta näkynyt Tapiolan uimahalli (jossa tosin ei ole uitu vuosikausiin mutta joka on juuri päätetty kunnostaa), Tapiolan 13-kerroksinen keskustorni ja Suomen vanhin kauppakeskus Heikintori.

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta: edessä Tapiolaan rakennettu, kovassa käytössä ollut luistinrata, taustalla parhaillaan käyttökelvoton Tapiolan uimahalli.

Tapiolan ideana oli luoda ihan oma kaupunkimainen keskustansa, jos ei nyt haastamaan Helsinkiä niin jollain lailla tuomaan mukaan oikeasti pikkukaupunkimaisia elementtejä. Niitä Tapiolassa on: keskusta on käytännössä kokonaisuudessaan kävelyaluetta, ja kahviloita ja ravintoloita on edelleen kivijalassa, vaikka Ainoa-kauppakeskus on ehkä muita Tapiolan kauppaliikkeitä hiljentänytkin.

Heikintori on yhä pystyssä, kuuluisine keltaisine sisäkattoineen, mutta eloisaksi kauppakeskusta ei enää voi kehua.

Mutta koska Tapiola on Espoossa, niin puutarhakaupunkikin on tarkoitettu, sitten kuitenkin, nautittavaksi etenkin auton ikkunasta.

Älä käy kansallismaisemaan kävellen.

***

Espoon yhdyskuntarakenne koostuu viidestä kaupunkikeskuksesta, jotka ovat itsessään eräänlaisia pikkukaupunkeja. Tapiolan lisäksi näitä keskuksia ovat Leppävaara, Matinkylä, Espoonlahti ja Espoon keskus. Sen lisäksi on sellaisia pienempiä keskittymiä, kuten Niittykumpu, Olari, Otaniemi, Keilaniemi, Kalajärvi, Kauklahti, Suurpelto, Soukka ja useita muitakin. Lisäksi on maaseutua ja erämaata, joka on keskittynyt vähän Keski-Espooseen ja erityisen paljon kunnan pohjoisosiin, jossa sijaitsee myös Nuuksion kansallispuisto.

Espoo on aakkosjärjestyksessä ensimmäinen kunta, jossa joutui oikein tosissaan valitsemaan, missä vierailee. Aikaa oli yksi viikonloppu, mutta suorituspaineita ei haluttu ottaa. Moni Espoon kuuluisimmista nähtävyyksistä oli joko suljettu koronan takia (WeeGee-näyttelykeskus ja EMMA-museo) tai kaukana (Nuuksio), joten päädyimme keskittymään muuhun. Mistä Espoo oikeasti tunnetaan? Mitä Espoosta tulee mieleen? Mitä Espoossa tehdään? Mielikuvissa siellä ennen muuta asutaan. Sitähän Espoossa tosiaan tekee melkein 300 000 ihmistä. Se on hirvittävän suuri määrä kunnassa, jolla ei ole yhtä ydintä. Siksi menimme sinne, missä näitä espoolaisia kaiketi voisi nähdä – koronaturvallisuus huomioiden tietenkin. Emme ehtineet vierailla kaikkialla, mutta kaupunkikeskuksista Tapiolan lisäksi Leppävaarassa, Espoon keskuksessa ja Matinkylässä kuitenkin.

Espoon kaupunkikeskuksiin ovat keskittyneet kunnan tärkeimmät palvelut. Kussakin kaupunkikeskuksessa on lisäksi kauppakeskus. Tapiolassa se on tätä nykyä Ainoa, Leppävaarassa Sello, Espoon keskuksessa Entresse ja Matinkylässä Iso Omena. Näissä paikoissa ilmenee espoolainen urbaanius. Niissä näkee ihmisiä kuljeskelemassa ja viettämässä aikaa, istumassa kulkuväylien varsien kahviloissa – kuin kaduilla konsanaan.

Elämää espoolaisessa kaupunkiympäristössä.

Kauppakeskukset ovat Espoossa niin merkittäviä, että ne tuntuvat espoolaisessa puheessa joskus suorastaan korvaavan kaupunginosan nimiä. Olen kuullut espoolaisten kertovan, kuinka he matkustavat bussilla tai metrolla ”omenaan”, kun itse varmaankin sanoisin meneväni Matinkylään (tai sitten se on vain täsmentävä määre, tiedäpä häntä, en ole paikallinen, mutta etenkin metroaseman kutsuminen ”omenaksi” on ihan vain hämmentävää). Espoossa on myös laaja kirjastoverkko, mutta sellaisia asioita kuin ”Leppävaaran kirjasto”, ”Matinkylän kirjasto” tai ”Espoon keskuksen kirjasto” ei ole olemassa. Ne ovat tietenkin – espoolaisesti – Sellon kirjasto, Ison Omenan kirjasto ja Entressen kirjasto. En usko, että Helsinki ikimaailmassa nimeäisi kirjastojaan näin, vaikka ne sattuisivatkin muuttamaan Rediin, Triplaan, Forumiin tai Malmin Novaan.

Tämä ei ole Leppävaaran kirjasto.

***

Kauppakeskusten ulkopuolella espoolainen kaupunkitila on rakenteellisesti pätevää mutta kävelijälle usein viheliäistä. Tapiolan kävelykeskusta muodostaa poikkeuksen. Sen sijaan esimerkiksi Matinkylässä ja Leppävaarassa on molemmissa tiiviisti rakennettuja kortteleita, joiden hivenen sieluttomat talot rajautuvat katuun ja joiden kivijalassa on liiketilaa. Mutta näiden erehdyttävästi kävelyalueilta näyttävien tilojen keskeltä voi kulkea vaikkapa viisi kaistaa autotietä, kuten on asian laita esimerkiksi Matinkylän Piispansillalla. Piispansillalla viheliäisyyden kruunaa se, että kävelijä ei yleensä pääse suorinta tietä perille – Piispansillalla on Ison Omenan pääsisäänkäynnin pohjoispuolella jopa 260 metrin etäisyys suojateiden välissä. Välissä on toki yksi alikulku, mutta sinne päästäkseen pitää kävellä taas vähän lisää.

Näyttää erehdyttävästi kävelyalueelta, sisältää viisikaistaisen autotien. Edellinen suojatie on noin 250 metriä takanapäin.

Ei kuitenkaan ole syytä vaipua täyteen synkkyyteen! Espoostakin nimittäin löytyy historiallisia kerrostumia, jotka kuitenkin ovat piilossa. Ihmekös tuo. Sotien jälkeen vuonna 1950 Espoossa oli vajaat 23 000 asukasta, vähän vähemmän kuin Hollolassa nykyään ja alle kahdestoistaosa nykyisestä asukasluvusta. 200 000 asukkaan raja meni rikki vasta 1990-luvun lopulla. Nyt asukkaita on jo 100 000 enemmän kuin tuolloin. Tässä jytkytyksessä ei ole mikään ihme, että historia hukkuu. Esimerkiksi Albergan kartano on jäänyt jännittävästi puristukseen modernin rakentamisen ja Kehä I:n jylyn väliin.

Albergan kartanon taustalla näkyy tyypillistä kehätienvarren toimistotilaa.

Espoon hienoin historiallinen kohde on kuitenkin se paikka, josta koko Espoo sai alkunsa: Espoonjoen varressa, Espoon keskuksen lähellä sijaitseva Espoon tuomiokirkko, joka on valmistunut vuonna 1490. Sen vieressä sijaitseva hautausmaa kertoo alueen hyvin ruotsinkielisestä historiasta: hautakivien nimet ovat enimmäkseen sellaisia kuin Olin, Skogberg, Lönnqvist, Björklund… Nykyään espoolaisista 7,3 prosenttia puhuu ruotsia äidinkielenään, mikä tekee kunnasta edelleen heittämällä virallisesti kaksikielisen.

Espoon tuomiokirkko, Kirkonmäki, Espoonjoki ja sen rantamilla kulkenut historiallinen Suuri Rantatie (joka yhdisti Turun Viipuriin) näyttävät edelleen siltä, että alueella on ollut asutusta pitkään.

Espoon tuomiokirkko on yksi Uudenmaan 13 säilyneestä keskiaikaisesta kivikirkosta. Kun se valmistui 1400-luvun lopussa, Helsingin kaupungista ei ollut vielä aavistustakaan.
Suuri rantatie, eli Kuninkaantie, kulki Espoonjoen pohjoista rantaa pitkin (kuvassa vasemmalla).

***

Espoon Kirkonmäki ei ehkä edusta nykyistä espoolaista stereotypiaa, johon liittyy kova ostovoima, autoilu, korkea diplomi-insinöörityyppinen koulutus ja ne kauppakeskukset. Tätä stereotypiaa eivät edusta myöskään Espoon valtavat elementtitalolähiöt esimerkiksi Suvelassa Espoon keskuksen kupeessa tai Matinkylässä. Talot ovat pääkaupunkiseutulaisessakin vertailussa valtavia, ja Suvelan tapauksessa usein myös huonokuntoisia.

Suvelassa on tunnelmaa.
Matinkylän vanhempaa osaa hallitsevat suuret 1970-luvun elementtitalot.

Espoossa on Suomen suurimpia tuloeroja, eikä ihme, sillä myös Suomen kaikkein pienituloisin postinumeroalue on siellä. Ei kuitenkaan ole kyse suurista elementtitalolähiöistä. Niiden sijaan kyseessä on postinumeroalue, jossa stereotyyppisiä, ostovoimaisia tulevaisuuden espoolaisia koulitaan: Otaniemi. Opiskelijat ovat vähätuloisia kaikkialla, mutta Espoossa he ovat saaneet oman sopukkansa, jossa muita asukkaita on kovin vähän. Klassinen kampusalue siis.

Sieltä minäkin aloitin matkani. Espoolaista minusta ei kuitenkaan tullut, sillä muutimme Järvenpäähän viisi kuukautta myöhemmin. Servin Maijan tien päässä Espoo on muuttunut paljon vähemmän kuin muualla – tämä paikka näytti todennäköisesti hyvin samankaltaiselta 36 vuotta sitten, mitä nyt puut ovat kasvaneet.

Ensimmäinen kotitaloni, Servin Maijan tie 12.

Tällainen vuosikymmenten pysyvyys ei ole espoolaisessa kaupunkirakenteessa itsestäänselvää. Sangen todennäköistä on, että seuraavien 36 vuoden aikana kaikki on täälläkin toisin. Sellaista se on Espoossa.

Vastarannalla Helsinki. Helsingin takia Espoo on nykyään sellainen kuin on, yli 12 kertaa niin suuri kuin 70 vuotta sitten.

Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.
Aitoja ja autoja.
Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Suomen kunnat: Enontekiö – käsi kunnaksi

Enontekiön vaakuna – Wikipedia
Enontekiö

Enontekiö on muodoltaan varmasti tutuimpia kuntia, joita tämä maa päällään kantaa. Suomihan on, kuten tunnettua, ääriviivoiltaan erittäin persoonallisen muotoinen maa. Siis kirjaimellisesti. Maa muistuttaa persoonaa senmuotoisena kuin tapaamme persoonan käsittää. Tämän persoonan käsi muodostuu solisluuhun asti yhdestä kunnasta. Se kunta on Enontekiö.

Enontekiön mittakaava on valtava. Matka kunnan laidalta toiselle – Kilpisjärveltä Norjan rajalta Kittilän rajalle Raattaman kylän tuntumaan – on autolla (tai miksei myös teitä pitkin kontaten) 240 kilometriä. Se on aika lailla sama matka kuin Helsingistä Poriin, mutta selvästi heikompilaatuista tietä pitkin. Eikä matkan varrella ole edes Forssaa.

Enontekiö on yksi Suomen kaksikielisistä kunnista. Kunnan toinen virallinen kieli on pohjoissaame.

Enontekiö on monella tavalla käsittämätön kunta eteläisestä perspektiivistä katsottuna. Se on karu, kaunis, tarunhohtoinen ja Suomen toiseksi tyhjin. Mielenkiintoa lisää se, että kunta on kahden muun maan, Norjan ja Ruotsin, välittömässä vaikutuspiirissä. Enontekiö on toinen Suomen niistä kunnista, jotka rajautuvat kahteen eri ulkomaahan. Toinen on Inari, joka rajautuu Norjaan ja Venäjään.

Nämä kaikki Enontekiön erityisyydet konkretisoituvat selvimmin kunnan tunnetuimmassa kylässä Kilpisjärvellä. Se on monilla mittapuilla todella etäinen paikka. Kilpisjärvellä on Suomen lyhin kasvukausi. Juhannuksena tapaa olla maassa lunta.

***

Me saavuimme Kilpisjärvelle torstai-iltapäivänä 29. lokakuuta. Olimme ajaneet paikalle Rovaniemeltä ihan vähän Ylitornion mutta etenkin Pellon, Kolarin ja Muonion kuntien kautta. Ajomatkan taianomaisimpia hetkiä oli jollain selittämättömällä tavalla Enontekiön kunnanrajan ylittäminen. Ensin kaksikielinen kunnanrajasta kertova kyltti (Enontekiö on pohjoissaameksi Eanodat), sitten heti Sonkamuotkan metsäinen kylä. Samanlaista toiseen maailmaan saapumisen tunnelmaa ei koe Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Eikä aikaakaan, kun valtatien 21, E8-tien, sula pinta muuttui lumiseksi kuin luoteislappilaisen taikaiskun voimasta.

Sen jälkeen edessä oli vielä runsaat 160 kilometriä tuntureita, tasankoja ja palsasoita, ja lopulta sitten saavuimme perille. Sellaisia tosiaan ovat Enontekiön etäisyydet. Saimme majapaikkamme avaimen kulahtaneesta ravintolatilasta. Koska elettiin lokakuun loppua, syysruskasesonki oli ohi mutta talvikausi vasta kaukana edessä, joten viina- ja pilsneripulloista notkuneista ravintolahyllyistä ei myyty mitään (ei kyllä kysyttykään). Avaimen antaneen ja maksun vastaanottaneen henkilökunnan edustajan lisäksi muita ihmisiä emme tässä parhaat päivänsä nähneessä paritalomökkikylässä ensimmäisenä iltana kohdanneetkaan.

Majapaikkamme nimi oli Majatalo Haltinmaa, joka totta puhuen koostui useista majataloista. Yhdessä niistä majoituimme.

Mutta kun tuli pimeää, näimme heti revontulia. Kilpisjärvelle saapuminen oli yhdistelmä kaurismäkeläisyyttä ja Visit Lapland -promootiovideota.

Hetken levähdettyämme astuimme ensi kertaa ulos, ja heti kävi näin.

***

Kokoisekseen kyläksi Kilpisjärvi on täynnä palveluita. On valikoimaltaan ja kooltaankin pientä tavarataloa vastaava K-market Kilpishalli, on Alko, on urheilukauppa nimeltä Sportbutikk, on Neste-huoltoasema. Tästä palveluvalikoimasta ei jäisi juuri mitään jäljelle, jos Norjan raja ei olisi kylän vieressä tai jos Norjan hintataso ei olisi niin selvästi suomalaista korkeampi. Kilpisjärven päivittäispalvelut toimivatkin kahdella kielellä: suomeksi ja norjaksi. K-market Kilpishallin lihatiskin mainosteksteissä peräti pelkästään norjaksi.

Vi er her for deg, akkurat nå.

Jos saapuu muualta Suomesta, Kilpisjärvi tosiaankin on sekä sijainniltaan että tunnelmaltaan etäinen paikka. Saanan rinteiltä alas tähyillessään voi tulkita olevansa kaukana. Onhan Kilpisjärveltä myös Enontekiön keskustaajamaan Hettaan 170 kilometrin matka. Jopa Tromssa, 70 000 asukkaan maakuntakeskus Pohjois-Norjassa, on noin kymmenen kilometriä lähempänä.

Näkymä Norjaan.

Ehkä on kuitenkin syytä murtaa myytti. Kun katsoo maailmaa valtakunnan rajat unohtavin silmin, niin nähdä voi sen tosiasian, että Kilpisjärvi ei tosiasiassa ole edes suomalaisten kylien mittapuulla mitenkään äärimmäisen etäinen. Merenrantaan ja Yykeänperän (Skibotn) taajamaan Norjan puolella on 50 kilometrin matka, Lapissa kovin vähäinen. Muutenkin vuonoisilla merenrannoilla Norjan puolella on aivan eri tavalla elämää ja yhdyskuntia kuin enimmäkseen erittäin tyhjässä Pohjois-Suomessa. Ne yhdyskunnat elättävät myös Kilpisjärven ruoan, alkoholin ja urheilutavaroiden myyntitoimintaa.

Kilpisjärven kylä todellakin on pieni mutta Saana sitäkin suurempi.

Mutta kun me lähdimme Kilpisjärveltä, emme lähteneet lähelle, kiitos myös koronan sulkemien valtakunnanrajojen. Lähdimme kauas, keskustaajamaan.

Kun olimme taittaneet matkaa kymmenisen kilometriä kohti Hettaa, kohtasimme tämän nähtävyyden: Suomen maanteiden korkeimman kohdan (565 metriä). Mahtaa siinä olla paikalle ajavilla norjalaisilla naureskelemista! Suomen litteys on vain hyväksyttävä. Korkeammalle ei tieverkkomme yllä.

***

Jos Kilpisjärvi on täysi turistiresortti norjalaisine päivittäisvieraineen ja alle kaksisataapäisine vakiasukkaineen, Enontekiön kunnan keskuspaikka Hetta on toista maata. Se on perinteinen suomalainen nauhataajama, jossa keskuskadun, tai tien, varrelle ovat keskittyneet kaikki palvelut. Kauppa, kirjasto, kunnantalo, koulut, kirkko. Tuo pääkatu on nimeltään Ounastie läheisen Ounasjärven ja sen eteläpuolella sijaitsevan Ounastunturin mukaan. Ounasjärvestä alkaa Ounasjoki, joka laskee noin 300 kilometriä etelämpänä Rovaniemellä Kemijokeen. Ounasjoki siis tavallaan yhdistää Ounastunturin (Enontekiöllä) ja Ounasvaaran (Rovaniemellä). Molemmat kohtalaisen tunnettuja nyppylöitä.

Hetan pääkatu Ounastie on varmasti joskus ollut viehättävämpikin näky kuin marraskuun toisen päivän aamuna, maanantaina vuonna 2020.

Myös Hetta tarjoaa kokoonsa nähden runsaasti majapaikkoja ja turistipalveluita – olemmehan yhä Lapissa. Sekin Hettaa ja Kilpisjärveä yhdistää, että kaupallisia palveluita tarjotaan norjaksi – 80 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Koutokeinon pikkukaupunki Norjan puolella, yksi Saamenmaan tärkeimmistä keskuspaikoista. Luontokohteet eivät ehkä ole yhtä äärimmäisiä kuin Kilpisjärvellä, mutta niitäkin on. Innokkaimmat askeltajat lähtevät täältä kulkemaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa kohti, Hetta-Pallas-reitille. Meille riitti lumikenkäily Jyppyrä-nimisen vaaran huipulle, mistä näkymät Ounasjärvelle olivat kyllä erinomaisen hienot.

Ounasjärvi Jyppyrän rinteiltä nähtynä.

Hetassa sijaitsee myös Tunturi-Lapin luontokeskus, joka oli avoinna myös marraskuun alkupäivinä, joskin vain arkisin. Lähtöpäivänä kävimme tutkimassa keskuksen tarjonnan: erinomaisen saamelaismuseon näyttelyn, pienen museokaupan ja kahvila-ravintolan. Kohtalaisen vähän olen sitäkään tullut ajatelleeksi, miten saamelaisten liikkuva elämä on näillä main häiriintynyt Suomen ja Norjan välisen rajan aitaamisesta. Yhtäkkiä ei käynytkään merenrannalle jutaminen.

Tunturi-Lapin luontokeskus perehdyttää saamelaisuuteen.

Kun saksalaiset lähtivät Lapista, myös Hetta poltettiin maan tasalle vuonna 1944. Siksi rakennuskanta on pitkälti juuri sitä, mitä lappilaisista taajamista tapaa löytää. Mäen päällä sijaitseva Enontekiön kirkko on kuitenkin upea ilmestys. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1952, ja se on rakennettu suurilta osin yhdysvaltalaisten luterilaisten kirkkojen lahjoitusten turvin. Kirkko koostuu itse kirkosta ja 30 metriä korkeasta erillisestä kellotornista. Kirkkoa ja kellotornia yhdistää katos.

Enontekiön kirkko kurottaa Hetan kylässä korkeimmalle.

Enontekiön kappeliseurakunnan keskuskirkko siirtyi Hettaan Ruotsin rajalta Palojoensuun kylästä, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä. Enontekiön kunnan kylien välinen hierarkia olisi varmasti kovin toisenlainen, jos kirkko olisi jäänyt Palojoensuuhun. Ehkä Hetassa ei olisi mitään.

***

Enontekiö on pinta-alaltaan niin suuri, että väkimäärältään vähäisetkin paikat saavat enemmän merkitystä kuin muuten saisivat. Nytkin viivyimme sentään kunnassa neljä yötä, pidempään kuin missään muussa kunnassa tähän mennessä. Ja jatkaakin olisi varmasti voinut: Ruotsin rajalla sijaitsevassa Kaaresuvannossa näkyi olevan kiinnostavia anniskelupalveluita ja joen toisella puolen rajantakainen Kaaresuvannon vastine Karesuando. Ruotsi olisi kuitenkin jäänyt kokematta (tietänette, miksi), ja yökerho Palaveri tai Rajabaari-ravintolakin (ne näkyivät auton ikkunasta) olisivat olleet näinä aikoina liikaa.

Enontekiö oli hyvällä tavalla varsin äärimmäinen kokemus. Seuraava vuorossa oleva kunta tarjoaakin jotain hyvin päinvastaista. Enontekiö on Suomen toiseksi tyhjin (asukastiheydeltään) mutta Espoo Suomen toiseksi suurin (asukasluvultaan). Odotamme jännityksellä.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Suomen kunnat: Enonkoskella veneessä

Enonkosken vaakuna – Wikipedia
Enonkoski

Onko kanootti vene? Miten menikään se sanonta, jossa sekä eno että vene mainitaan? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskelen tässä tätä tekstiä aloittaessani ja otsikoidessani.

Kaikeksi onneksi voin todeta, että kanootti todella on vene ja että se enoa ja venettä koskeva sanonta on tämän tekstin kannalta täysin toissijainen. Eli näillä mennään.

***

Enonkoski on kunta, jossa olen käyttänyt kanoottia, tai siis melonut sellaisella, toisen kerran elämässäni. Enonkoski on myös kunta, josta on yllättävän vaikeaa kirjoittaa. Ei siksi, että Enonkoski olisi ikävystyttävä paikka, vaan siksi, että Enonkoski on kaikkea muuta.

Se on luonnonkaunis ja keskellä Saimaata, ja kunnan pinta-alasta suuren osan kattaa Koloveden kansallispuisto, ja paikallisessa Karvilan kylässä on pienpanimo, ja kirkonkylän suurimmasta ravintolasta (Kaski nimeltään) saa Karvilan panimon olutta hanasta ja lisäksi ensiluokkaista paikallista ruokaa. Lisäksi vierailumme aikaan elettiin lämmintä elokuun puolenvälin viikonloppua, jossa mittarin lukemat kipusivat hyvinkin päälle 20 asteen.

Se on aika lailla muuta kuin vierailu pakettitalopeltojen keskellä tai keskellä pimeintä talvea jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Enonkoski on idyllinen paikka ja elokuu on idyllinen kuukausi. Sellaista se nyt vain on.

Näkymä Enonkosken kirkonkylältä: heikkaveistoksia, risteys, silta, kirkko.

***

Tiesin Suomen kunnista mielestäni kohtalaisesti jo ennen tämän merkillisen harrastuksen aloittamista, mutta siitä huolimatta Enonkoski pääsi yllättämään takavasemmalta jo pelkällä olemassaolollaan. Varmasti olin kunnan nimen joskus kuullut, mutta sen kartalle sijoittaminen olisikin ollut jo vaikeampaa. Ja jos korviini olisi kantautunut maininta siitä, että paikka sijaitsee Savonlinnan lähellä, olisin ensi töikseni arvellut, että Savonlinna olisi imaissut sen osakseen. Savonlinna on melkein samaa sarjaa kuin Salo, Kouvola, Mikkeli tai Seinäjoki kuntien liittämisessä itseensä. Enonkoski on pitänyt itsenäisyytensä, vaikka vuonna 2009 Savonranta ja vuonna 2013 Kerimäki ja Punkaharju liittyivät Savonlinnan mukaan. Enonkosken pohjoisosista liitettiin kyllä vuonna 2009 Savonlinnaan runsaan 30 neliökilometrin ja yhden asukkaan alue, sillä Savonrannalla ja Savonlinnalla ei muuten olisi ollut maa- ja Saimaa-yhteyttä. Nyt Enonkoski on kaikista suunnista Savonlinnan ympäröimä, vaikka itse kaupunki sijaitsee Enonkosken eteläpuolella.

Kunnan itsenäisyys vaikuttaa olevan Enonkoskella jonkin tason ylpeyden aihe. ”Enonkoski on nykysistä rajanuapureistaa (2013) toiseks vanhin”, on yksi niistä enonkoskelaisista sanonnoista, joita paikkakuntaa ja sen historiaa esittelevässä paikallisteoksessa mainitaan. ”Enonkoski jiäp kaikessa rajanuapuriisa varjoon, velan miärässäkkii”, on toinen. (Majapaikassa ihailemani kirjan nimi jäi tallentamatta muistiin, eikä internetkään auta.)

Enonkosken kirkonkylä koko komeudessaan.

***

Saavuimme Enonkoskelle jollain lailla hieman takaportin kautta. Lähdimme matkaan autolla Helsingistä perjantaina alkuillasta, ajatuksena päätyä Koloveden kansallispuistoon Kirkkorannan kanootinlaskupaikalle telttamme kanssa. Se olisi Enonkoskea, mutta alkoi tulla pimeä, joten teltta piti pystyttää jo aiemmin, hieman epäonnisen etsinnän päätteeksi Kermankosken rannalle Heinävedelle tihkusateessa.

Menomatkalla oli jäätävä yöksi Enonkosken rajojen ulkopuolelle, Heinäveden kunnan alueelle, Kermankosken rannalle paikkaan, jossa nukkuminen ilman korvatulppia oli kosken kohinan takia vaikeaa.

Lauantaina aamupäivästä ylitimme lopulta Enonkosken rajan. Haimme rannan kaapista vuokrakanootin ja meloimme tutkimaan Ukonniemen kalliomaalauksia, syömään jonkintyyppisiä välipalapatukoita ja juomaan retkikeitinpikakahvia. Maisemat olivat hienoja, mutta kalliomaalauksia oli vaikea erottaa kalliosta. Melominen oli mukavaa, mutta kansallispuistokontekstissa pidän kyllä enemmän kävelystä.

Kanootista käsin (tai tarkkaan ottaen silmin) näkee erilaisia maisemia kuin muuten näkisi. Koloveden kansallispuisto voisi imaista retkeilijän sisäänsä helposti vuorokausien ajaksi.
Koloveden kansallispuiston Ukonniemen kalliomaalausten (joita en saanut taltioitua kuviin) luota aukeaa hienoja järvinäkymiä. Suur-Saimaa on kovin röpelöinen järvikokonaisuus, kuten tietäjät jo aiemmin ovat tietäneet.

Kansallispuiston jälkeen jatkoimme matkaa Hanhivirran lossin kautta Enonkosken kirkonkylälle, jonka ulkolaidoilla Pirttiniemen omakotitaloalueella Ylä-Enonveden rannassa odotti Villa Spirit, erittäin miellyttävä omakotitalo-retriittikeskus, jonka ainoat majoittujat olimme. Se on osa Enonkosken hieman omalaatuista hengellisen elämän keskittymää, sillä kunnassa sijaitsee Villa Spiritin ja kirkon lisäksi myös valtakunnan ainoa evankelis-luterilainen luostari.

Enonkosken kirkonkylä on suomalaiseksi taajamaksi viehättävä. Itse koski on luontevasti taajaman keskus, ja sen ylittävä vanha kivisilta on mukana valtakunnallisten merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen listalla. Enonkoski on panostanut itsensä ja historiansa esittelyyn: kosken ympäristössä opastaulut kertovat Enonkosken historiasta ja historiallisesta asemasta Ruotsin ja Venäjän välisillä rajaseuduilla. Tauluista saattoi oppia myös Enonkosken yhdyskunnan syntyhistoriasta: ensin kosken rannalla oli saha (1777), sittemmin myös lasitehdas (1857). Sen jälkeen perustettiin tehdasseurakunta (1859). Sahasta ja lasitehtaasta on nykyisin jäljellä vain raunioita.

Enonkosken kirkonkylä informaatiota sisältävine kyltteineen toimii myös eräänlaisena ulkomuseona.
Enonkosken kirkonkylän kuuluisa vanha kivisilta, jonka yli voi kävellä. Taustalla uusi silta, jonka yli voi esimerkiksi ajaa autolla.

Enonkosken pieni keskusta tarjosi myös hiekkaveistosnäyttelyn torilla ja pienen omatoimisen taidenäyttelyn veden rannassa Pietari Makkosentie -nimiseksi kyltissä osoitetulla kevyenliikenteenväylällä.

Ruoaksi Enonkoskelta sai muun muassa voissa paistettuja paikallisia muikkuja ravintola Korvessa. Tavanomaisesti Enonkosken kokoiset paikkakunnat, tai jopa hieman sitä suuremmat, tarjoavat ravinnontarvitsijalle grillin tai parhaimmillaankin kebabilan. Enonkoski tarjosi enemmän. Ehkä Saimaan läheisyys, matkailijat ja elokuu auttoivat asiassa.

Enonkoski pitää huolta matkailijoista mutta myös omistaan. Kirkonkylän kävelyreiteillä ja bussipysäkeillä voi törmätä historiakylttien lisäksi jumppaohjeisiin. Kunnan väestö ikääntyy ja vähenee, kuten kaikissa Suomen syrjäisemmissä pikkukunnissa.

***

Tämän kuntien kiertelyn idea ei varsinaisesti ole löytää Suomen parasta kuntaa tai miellyttävintä kohdetta matkailla, kun kaikissa kunnissa aina on jotain. Jos nyt kuitenkin olet normaali ihminen etkä kierrä Suomen kuntia missään järjestyksessä, voin lämpimästi suositella Enonkoskea. Omalla kuvitteellisella ”Suomen kunnat paremmuusjärjestyksessä” -listalla Enonkoski suoriutuu hyvin (riippuu tietysti, mistä suunnasta paremmuutta tarkastelee, mutta lähdetään tässä vaikka käväisymatkailusta). Kaunis kansallispuisto, paikallinen panimo ja idyllinen keskustaajama ovat kumminkin jo aika paljon.