Ilmalassa sijaitsevan jäähallin kuja

Olin vuoden 1994 Lillehammerin olympiakisojen yhteydessä viehtynyt jääkiekon katsomiseen televisiosta siinä määrin, että aloin katsoa myös kaikki mahdolliset MTV3-kanavan Hockey Night -lähetykset. Ennen pitkää pääsin myös itse paikalle katsomaan jääkiekkoa. Lähes yhtä jännittävä asia kuin itse ottelu – jossa Jokerit voitti Kiekko-Espoon 5-1 – oli rakennus, jossa peli pelattiin. Helsingin jäähallissa oli lasiset seinät. Olin jo pitkään miettinyt, miltä siellä näyttää sisällä. Silloin se selvisi. Helsingin jäähalli kiihotti mieltä juuri kuten olettaa saattoi: käytävien popcorninhaju ja suuret betoniset pinnat, hallin perunalastumainen katto ja ihmisten määrä.

Pian Helsinkiin kuitenkin alettiin jo rakentaa uutta jäähallia. Olin tällaiselle rakennusprojektille monestakin syystä herkkää maaperää: kun lapio iskettiin maahan, olin 11-vuotias, rakennukset ovat aina kiehtoneet minua ja kaikkein eniten minua rakennuksista kiehtoivat stadionit ja areenat. Nyt uusi sellainen, koko maan suurin ja mahtavin, oli tulossa alle 40 kilometrin päähän kotoa.

Kun rakennustyöt olivat käynnissä ja olimme autolla matkalla Helsinkiin milloin mistäkin syystä, halusin, että isä ajaisi Hartwall-areenan kautta. Niinpä reittimme kulki melkein poikkeuksetta Hakamäentien ja Veturitien kautta, jos Helsingin kantakaupunkiin oli asiaa.

Lopulta halli valmistui sopivasti ennen vuoden 1997 jääkiekon MM-kotikisoja. Minä näin hallissa silloin Suomen ja Slovakian välisen ottelun sekä yhden vähäpätöisemmän kohtaamisen (Ranska vastaan joku). Halli oli hieno ja jännittävä, ja omalla tavallaan on sitä edelleen. Ainakin jännittävä. Harmillista kyllä hallin jännittävyys tätä nykyä perustuu melko lailla muihin asioihin kuin 25 vuotta sitten.

***

Ennen kuin tulemme nykypäivään, käydään kuitenkin kävelemässä Areenankuja. Se on erikoinen kadunnysä, joka vie Veturitieltä areenan jään tasolle, kansirakenteen alle, toimisto- ja edustustilojen äärelle. Tätä katua pitkin hallille ovat saapuneet niin areenan ensimmäinen esiintyjä The Beach Boys huhtikuussa 1997 kuin muutama NHL-joukkue ja kolme jääkiekon maailmanmestarikokoonpanoakin.

Kuulostaa tietysti hienolta, mutta tällaiset tahot saapuvat halliin jonkinlaisella moottoroidulla liikennevälineellä, tyypillisesti henkilöautolla tai linja-autolla. Juuri siltä Areenankuja myös näyttää.

Areenankujaa ei ole rakennettu jalankulkuun. Silti kävelin sen elokuun kolmantena päivänä vuonna 2016.

Kadun toista puolta reunustaa liikennevihreä ja lopulta areenan pohjakerroksen kolkko peräseinä. Toisella puolella näkyy osa Suomen kaikkien aikojen ensimmäistä rautatietä, jonka valmistumisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 160 vuotta. Se rata kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä, ja kulkee tietysti edelleen, mutta nyt vaihtoehtoja on vähän enemmän. Rata ei pääty Hämeenlinnaan vaan Lappiin.

Areenankuja saa alkunsa Veturitiestä, jossa risteyksessä kulkijoita ohjaavat liikennevalot. Sen jälkeen katu kaartuu kohti etelää, alittaa moottoriväylämäisen Hakamäentien ja päätyy lopulta hyvin lähelle areenan tapahtumien keskipistettä. Areenankujan varressa oli myös Jokerien pääomistajan Hjallis Harkimon autopaikka.

Ei ole enää.

Jos Areenankujan nimi vaikuttaa erikoiselta, se voi johtua esimerkiksi siitä, että se ei ole Areenakuja. Harvoin tällaisia nimiä nimittäin laitetaan genetiiviin: Kirkkokatu on Kirkkokatu eikä Kirkonkatu, Koulukatu (siellä missä sellainen on) on Koulukatu eikä Koulunkatu ja niin edelleen. Kenties juuri tästä syystä nimistötoimikunta esitti nimelle muotoa Areenakuja, mikä syystä tai toisesta ei kuitenkaan toteutunut. Kenties areena tulkittiin erisnimeksi, siis Areenaksi, mitä se oikeastaan onkin ollut. Kaikessa mediassa ei tykätä käyttää sponsorinimiä, jolloin Hartwall-areenaa on kutsuttu ihan vain Areenaksi tai Helsingin areenaksi niin Ylellä kuin aiemmin myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

***

Vaan enää Hartwall-areenaa ei ole. Areena on entinen Hartwall-areena. Tai Hartwall Areena, kuten he sen itse kirjoittivat. Vuonna 2014 nimi muuttui englanninkieliseksi Hartwall Arenaksi – kun Jokerit siirtyi pelaamaan venäläisessä KHL:ssä ja halli oli siirtynyt venäläisomistukseen. Nyt valtava rakennus on tyhjillään. Hartwall irtisanoi nimisopimuksensa hallin kanssa Venäjän Ukrainassa käynnistämän hyökkäyksen seurauksena. Jokerit ei enää jatka pelaamistaan itäisessä liigassa. Kaikki on harvinaisen epäselvää, myös tämän sinänsä erittäin käyttökelpoisen rakennuksen tulevaisuus.

Vuonna 2018 kävelin Hakamäentien, ja mukaan tarttui tämä kuva. Jokerien mainos hallin seinässä tuntuu nyt suorastaan ironiselta: ”Siperia opettaa.”

Ilman Hartwall Arena -logoja halli myös näyttää ulkoa katsottuna täysin alastomalta. Sisältä se on ontto, eikä kukaan oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Vaikka rakennuksessa ei teknisessä mielessä ole vikaa, se muuttui muutamassa päivässä elinvoimaisesta tapahtuma-areenasta muistoksi siitä, millaisia tyylillisiä ratkaisuja 1990-luvun jäähalliarkkitehtuurissa tykättiin tehdä. Areenan rappukäytävien keltaisen pinnan väritys on erittäin kulahtanut, eikä se ollut missään vaiheessa varsinaisesti hieno.

On kuitenkin yksi paikka, missä Hartwall-areenan nimi vielä elää: tienviitat. Kyltit opastavat Hartwall-areenaan liikenneväylillä Pasilassa, Käpylässä ja Metsälässä. Sennimistä rakennusta ei vain enää ole, eikä sinne ole kellään tarvetta mennä, jos lukuun ei oteta kiinteistönhuollon väkeä. He pitävät kiinteistön kunnossa, vaikkei siellä kukaan kävisikään.

Tällä hetkellä kukaan ei myöskään oikein tiedä, millä nimellä rakennusta pitäisi kutsua. Apulaispormestari Paavo Arhinmäki käyttää siitä nimitystä ”Ilmalassa sijaitseva jäähalli”. Toinen apulaispormestari Daniel Sazonov oli Venäjän hyökkäyksen alettua kiukuissaan siitä, että Hartwall-areenan nimi on nyt virallisesti Helsinki-halli, sillä tämä nimi tahraa Helsingin kaupungin mainetta.

Tällaisesta rakennuksesta olin siis 12-vuotiaana niin innostunut. Innostus ehti kyllä laimentua jo ennen näitä viiimeisimpiä käänteitä, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä.

Suomen kunnat: Hammarland kasvaa ja kurkottaa kauas länteen

Hammarland

Kuten olen aiemminkin tässä julkaisualustassa todennut, Ahvenanmaa pitää sisällään huimat 16 kuntaa. Moni niistä on niin pieni, että Manner-Suomen puolella kuntaliitos olisi tullut eteen aivan väistämättä. Onhan sellaista toki Ahvenanmaallakin suunniteltu, mutta ei nyt mennä siihen.

Mennään sen sijaan Hammarlandiin. Se on ahvenanmaalaiseksi kunnaksi sikäli mielenkiintoinen, että se itse asiassa ei pikaisella vilkaisulla ole kovin mielenkiintoinen mutta on väkiluvultaan yllättävän iso – siis ahvenanmaalaisin standardein, ei muuten. Hammarlandissa oli vuoden 2020 lopussa kokonaiset 1599 asukasta. Ahvenanmaan kunnista se on kuudenneksi suurin, ja koko Suomessa Hammarland sijoittuu Kinnulan ja Pyhännän väliin.

Hammarland on kuitenkin aivan toista maata kuin mannersuomalaiset samoinsijoittuneet. Kinnula ja Pyhäntä ovat sitten huippuvuosiensa, 1980- ja 1990-lukujen taitteen, menettäneet karkeasti neljänneksen väestöstään. Samassa ajassa Hammarland on kasvanut yli neljäsosalla. Vuonna 1990 Hammarlandin väkimäärä oli 1233, Kinnulan ja Pyhännän molempien yli 2000. Nyt ne ovat tasoissa, ja suunta on selvä. Ahvenanmaan kunnat ovat näihin päiviin asti kasvaneet, kun taas mantereen puolella maaseutumaisten pikkukuntien alamäki on voimakkaasti jyrkkenevä. Ahvenanmaalla kaikki on toisin, mutta ei tietenkään kaikilta osin. Moni asia on myös tutusti.

***

Hammarlandin keskustaajama Kattby on tästä mitä mainioin esimerkki. Vaikka olemme Ahvenanmaalla, Kattby on mitä suomalaisimman tuntuinen kuntakeskus. Ei Ruotsissa ja Suomessa toki muutenkaan mitään järisyttävää eroa ole keskustaajamain laadussa, että sikäli tämä kyllä sopii kuvaan. Silti monessa Ahvenanmaan paikassa tuntuu ruotsalaisemmalta kuin juuri täällä.

Veikkauksia kyltin asentamisvuosikymmenestä otetaan vastaan. Itse sanoisin, että tämä on 1980-luvulta, mutta kukapa näistä tietää.

Kattbyn palvelutarjonnalla ei ainakaan tänä sateisena lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä voi kehua. Joitain kaupallisia palveluita kyllä tulee vastaan, mutta ne ovat kaikki juuri tänä hetkenä suljettuna. Erityisesti meitä olisi kiinnostanut Kattby Grill & Kiosk -nimeä kantava taajaman ainoa ravintola valtatien numero yksi varressa, mutta sen aukeamista olisi sateessa odoteltava vielä toista tuntia, joten päädyimme toisiin aatoksiin.

Kuvassa Hammarlandin ravintolatarjonta.

Tuttuun tapaan Kattbyssä on myös kunnanvirasto, Hammargården-niminen kunnan palvelutalo ja Hammarbo-niminen nuorisoseurantalo. Tietenkin Kattbyssä on myös Hammarlandin kirkko. Kaupallisista palveluista merkittävimmät ovat parturi-kampaamo Salong Huvudsalen ja itsepalvelulla toimiva bensatankki.

Ei Suomen kaunein kunnantalo.
Nuorisoseurantalo sen sijaan on kaunis.
Samoin kirkko.
Bensaa saa.
Kattbyssä ei näkynyt kissoja. Näkyi nautoja.

Jotta en antaisi liian synkeää kuvaa Hammarlandin palvelutarjonnasta, täytyy muistuttaa, että Frebbenbyn kylässä noin puolitoista kilometriä Kattbyn ytimestä länteen sijaitsee Ahvenanmaan seitsemänneksi suurin ruokakauppa (laskujeni mukaan edellä ovat Maarianhaminan keskustan K-supermarket, Maarianhaminan ulkolaidalla sijaitsevat toinen K-Supermarket ja Sparhallen, Godbyn S- ja K-kaupat sekä Jomalan S-market, josta mekin muuten ostimme ruokamme). Hugo Anderssonin kauppa on sellainen vanhan ajan pikkukylän pienioistavaratalo, joita vielä entisaikojen agraarisemmassa Manner-Suomessa kutsuttiin nimellä K-valinta. Hammarland tarjosi siis myös matkan menneisyyteen. Kun väkimäärä kasvaa, tai ei ainakaan supistu, tällaisetkin palvelut säilyvät helpommin. Vaikka Ahvenanmaa on Pohjoismaiden autoistuneinta aluetta, ilman Hugo Anderssonin K-myymälää matka lähimpään kauppaan Eckeröstä tai Hammarlandin maaseudulta alkaisi olla päälle 30 kilometrin luokkaa. Näin pienelle saarelle se on pitkä matka.

Hugo Anderssonin K-myymälä on vanhan liiton kyläkauppa.

***

Hammarlandin idea, jos sellaista on, ei taida kuitenkaan välittyä kaupallisista palveluista. Sitä määrittävät maaseutu ja luonto – ja maantieteellinen trivia. Hammarland on nimittäin ylivoimaisesti Suomen läntisin kunta, sillä sen maa-alue ylettyy lännemmäksi kuin Ruotsin itärannikolla sijaitsevan Uumajan keskustaajama. Samalla Hammarlandilla on myös maaraja Ruotsin kanssa, ja se onkin melkoinen erikoisjärjestely.

Kyse on Märketin majakasta ja sitä ympäröivästä luodosta. Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee luodon läpi, mutta itse majakka on rajaa sopivasti käyristämällä saatu sijoitetuksi Suomen puolelle. Harmillista kyllä me emme käyneet Märketillä, emme edes yrittäneet. Puolivuotiaan lapsen kanssa lokakuun lopussa moinen olisi vaatinut erikoisjärjestelyjä, todennäköisesti myös aimo tukun tuohta, riihikuivaa, fyffeä – millä kukin rahaa tykkääkään kutsua.

Myös asuttu, varsinainen Hammarland, on maaseutuvoittoinen. Meidän majapaikkamme, pieni mökki, sijaitsi Skarpnåtön kylässä kunnan pohjoisosissa, ja jos jokin kyllä tuntuu idylliseltä, Skarpnåtö tuntuu. Kylässä on muun muassa kotiseutumuseo, jonka pihapiirissä kuvattiin myös kohtauksia Myrskyluodon Maija -elokuvaan. Lokakuussa itse museo oli tietysti suljettu, mutta tunnelma välittyi silti.

Perinnemaisemassa sijaitseva tuulimylly takavasemmalta, Skarpnåtö.
Ei-mannersuomalaisen tyyppistä luontoa, Skarpnåtö.

Skarpnåtöstä kulkee kesäisin myös polkupyörälautta vesialueen toisella puolella sijaitsevaan Getan kuntaan, mutta me emme olleet nyt liikenteessä kesällä emmekä polkupyörällä. Näimme silti lauttarannan. Skarpnåtössä sijaitsee myös luontopolku ja sen yhteydessä pikku näkötorni, josta saa hyvän kokonaiskäsityksen Pohjois-Hammarlandin puolikarusta meriluonnosta.

Aika tyypillinen ahvenanmaalaismaisema.

Skarpnåtön ja keskustaajaman välissä sijaitsee myös muistutus siitä, että Ahvenanmaa ei aina ole ollut demilitarisoitu. Venäläiset rakensivat Hammarlandiin Sålisin rannikkopatterin ensimmäisessä maailmansodassa. Kun valta oli vaihtunut ja Suomi itsenäistynyt, patteri tuhottiin vuonna 1919. Jäänteitä rakenteista on yhä jäljellä.

Sata vuotta ei lopulta ole kovin pitkä aika historiassa, mistä Venäjä parhaillaan eurooppalaisia muistuttaa. Jos runsaat sata vuotta sitten venäläiset linnoittivat Ahvenanmaata läntistä uhkaa vastaan, mitä Hammarlandissa tapahtuu sadan vuoden kuluttua?

***

Kuntien kiertäminen on jo tähän mennessä antanut paljon – ainakin syvemmän ymmärryksen Ahvenanmaasta. Hammarland oli meille jo kuudes Ahvenanmaan kunta, kiitos ruotsinkielisen nimistön erilaisen jakauman aakkosissa. Nyt tulee kuitenkin hieman taukoa, sillä ennen Jomalaa vuorossa on 31 kuntaa. Niissä kyllä kestää, sillä meillä ei ole kiire mihinkään. Ennen seuraavaa Ahvenanmaan-sessiota luvassa on etelää, pohjoista, itää, länttä ja sopivasti myös keskiosia. Kaikenlaista Hangosta Inariin ja Isostakyröstä Ilomantsiin, elleivät kuntaliitokset tai nimenmuutokset tai mikä tahansa muu ehdi tulla väliin sotkemaan kaikkea.

Seuraavassa kuntakertomuksessa matkaamme ensi kertaa Keski-Suomeen, jossa vuorossa on kenties Suomen kuuluisimman huoltoasemayrittäjän kotikunta Hankasalmi.

Suomen kunnat: Hamina on sotilaskaupunki, jonka iso ympyrä ei sulkeudu

Hamina

Jokainen Suomen kunta ei pääse sanontaan, mutta jotkut pääsevät. Pihtiputaan mummosta, Naantalin auringon tai Hangon keksin inspiroimasta hymystä, Vaasan verestä tai Kauhavan ruostumattomasta raudasta voidaan puhua vähän myöhemmin. Tällä kertaa pää on nimittäin sekaisin kuin Haminan kaupunki.

Sanonnan alkuperä on tietenkin Haminan jännittävässä ympyräkaavassa. Se on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen ja maailmankin mittakaavassa melkein. Kaupungin suunnitteli kenraali Axel von Löwen, joka oli ottanut vaikutteita Italian koillisosissa, lähellä Udinea sijaitsevasta Palmanovan kaupungista. Elettiin vuotta 1723.

Haminan paikalle oli perustettu kaupunki jo 70 vuotta aiemmin vuonna 1653. Sillä perustamisvuodella Hamina on Suomen 24:nneksi vanhin, kun lasketaan mukaan nykyisen Suomen alueella sijaitsevat tai sijainneet kaupungit. Kymenlaakson kaupungeista se on vanhin.

Haminan raatihuone sijaitsee keskellä kaupungin ympyräkaavaa. Raatihuone on rakennettu vuonna 1798.

Näinä maailmanaikoina on ikävän helppoa muistaa, kuinka maiden rajat tai maat eivät tosiaankaan ole ikuisia. Maiden rajojen siirtymisestä saamme kiittää myös sitä, että Hamina on olemassa nykyisessä ympyrämuodossaan ja nykyisellä nimellään. Haminan paikalla sijainnut Vehkalahden kirkonkylä sai tosiaan kaupunkioikeudet vuonna 1653, mutta silloin se tunnettiin nimellä Vehkalahden Uusikaupunki. Lopulta kaupunki paloi Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1712. Ja kun Ruotsi pian menetti Viipurin Venäjälle, Vehkalahden Uusikaupunki peri Viipurin aseman. Kaupunki linnoitettiin ja rakennettiin uudestaan, ja samalla se sai kuuluisan ympyrämuotonsa. Kaupunki sai myös nykyisen nimensä – Fredrikshamn kuningas Fredrik I:n mukaan. Suomeksi siitä tuli äänteellisesti mukailtu Hamina, ihan kuten Björneborgista tuli Pori.

Sen jälkeen Haminalla on ollut monta eri vaihetta. 20 vuotta uuden nimensä saamisen jälkeen se siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1743. Niinpä Loviisa peri Haminan aseman Ruotsin tärkeänä itäisenä kaupunkina. Muu Suomen alue seurasi perässä vuonna 1809, kun Suomen alue siirtyi kokonaisuudessaan Ruotsilta Venäjälle. Sitä rauhaa kutsutaan Haminan rauhaksi.

Historiaa, sotaa, rauhaa, siirtyviä rajoja. Sitä kaikkea Haminassa siis piisaa. Nykyään Hamina on nätti, hetkittäin peräti charmantti, mistä on kiittäminen rakennuskantaa ja katunäkymiä. Samalla Hamina on hyvin tyypillinen suomalaiskunta, juuri jotain sellaista, jota tässä kieltämättä vähän kuihtuneessa kulmassa Kymenlaaksoa sopiikin odottaa. Väki vähenee. Ja vaikka ruotsinkielisillä on Haminan historiassa iso rooli, nykyään heitä on 0,3 prosenttia asukkaista. Vajaan 20 000 asukkaan kaupungissa se tekee noin 60 henkeä. Fredrikshamn näkyy nimenä vain linja-autoasemien digitaalisilla näyttötauluilla, siellä missä niitä sattuu olemaan. Kenties lähinnä Kampissa ja Porvoossa.

Tätäkin on Hamina. Edessä siintää ympyräkaupunki, tämä näkymä on ruutukaava-alueen puolelta.

***

Syyskuussa 2021 Hamina on puolipilvinen. En toki vieraile kaupungissa ensimmäistä kertaa – olemme yöpyneet täällä niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 2016, kun halusimme yhdistää Kuopion-matkaan hieman turismia ja tehdä pikku koukkauksen. Kun olin lapsi, pysähdyimme joskus Haminaan syömään matkalla Lappeenrantaan. Muilta osin koko kulmakunta on minulle kovin vierasta: minulla ei ole koskaan ollut sinne oikein mitään yhteyksiä.

Tästä huolimatta Hamina on aina ollut minusta kiinnostava. Siitä on varmasti kiittäminen mitäpä muutakaan kuin ympyräkaavaa. Kartoista kiinnostuneelle Hamina todella on erikoiskohde. Haminassa on kuitenkin myös jotain muuta. Se on malliesimerkki siitä, että kaupungin tuntu ei vaadi suurta kokoa. Vaikka asukkaita on vain 20 000, Hamina tuntuu enemmän kaupungilta kuin moni muu paikkakunta sen kokoluokassa – vaikka parinkymmenen kilometrin päässä on suurempi keskus, Kotka. Totta kai Haminassa on hiljaista, mutta sen voimme panna pienen koon piikkiin.

Meidän majapaikkamme sijaitsi Maariankadulla. Se oli 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa sijaitseva kaksio, jonka parvekkeelta ja ikkunoista näkyi Reserviupseerikoulun (RUK) kenttiä ja ympyräkaupungin rajaksi rakennettu vallitus. Se oli oikeastaan aika hyvin Haminaa kuvaava näkymä.

Parvekkeen sotilaallinen maisema.

Varuskunta-alue on vallannut kutakuinkin puolet koko Haminan keskusta-alueesta, ja varsinaisen sotilasalueen ulkopuolella sijaitsee vielä RUKin päärakennus, Carl Ludwig Engelin suunnittelema. Hamina on uskollinen historialleen: sotilaskaupungiksi perustettu kaupunki on sotilaskaupunki edelleen, nyt vain osana itsenäistä Suomea.

Reserviupseerikoulun päärakennus on yksi Haminan keskustan hallitsevimmista rakennuksista. Kuva ei tietenkään tee sille oikeutta.

***

Haminan kaupungin rakenne on jokseenkin helppo kuvailla jopa näin sanallisesti. Keskellä on raatihuone. Sitä kiertää liikenneympyrä, josta erkanee katuja kahdeksaan eri suuntaan. Haminan ykköskehä on nimeltään Pikkuympyräkatu. Kakkoskehä muodostaa runsaan puoliympyrän ja on nimeltään Isoympyräkatu. Se on ympyrä, joka ei sulkeudu vaan jää avoimeksi pohjoisen ja kaakon väliseltä alueelta. Siellä sijaitsevat Isoympyräkadun sijaan muun muassa Haminan bastioni ja Marian kirkko, josta lisää myöhemmin.

Ympyrästä kaakkoon sijaitsee Reserviupseerikoulu. Lounaassa ympyräkaava vaihtuu ruutukaavaksi, ja siellä sijaitsevat Haminan kaupallisen keskustan tärkeimmät palvelut.

Näkymä Kadettikoulunkatua pitkin ympyrän ytimeen.

Ympyräkaupunkia reunustavat kaikilta puolilta vallit, jotka ovat jo osin peittyneet kasvillisuuden peittoon. Niitä on Haminassa silti vaikea olla havaitsematta. Esimerkiksi Haminan Palloilijoiden miesten Superpesis-joukkueen kotikenttä on nimeltään Vallikenttä, ja läheisyydessä sijaitsee myös Haminan keskusurheilukenttä, jossa harrastetaan yleisurheilua ja pelataan jalkapalloa.

Missä vallit, siellä kenttä.

Peliä voi katsoa vaikkapa vallitusten päältä. Itse kenttä on niiden alla. Kävin tuolloin viiden kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa katsomassa miesten viidenneksi korkeimman sarjatason, Nelosen, jalkapallo-ottelun Haminan Pallo-Kissojen ja Savonlinnan Työväen Palloseuran välillä. (Totta puhuen vain minä katsoin. Lapsi ainoastaan nukkui, kiitettävän sikeästi ja pitkään.) STPS voitti murskaluvuin. Katsojia oli muutamakymmenen. Kioskista myytiin virvokkeita.

Kahvia ja pullaa.
Siellä on peli.

Haminan ympyrän keskiön välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös Haminan kaupunginmuseo, joka on erinomainen. Museo on sijainnut vuodesta 1957 alkaen yhdessä kaupungin vanhimmista rakennuksista, noin vuonna 1760 valmistuneessa talossa, jota kutsutaan myös ”Katariinan palatsiksi”. Siellä Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja Ruotsin kuningas Kustaa III kävivät kesällä 1783 neuvotteluja kolmen päivän ajan. Yhtä lailla ympyrässä sijaitsee Haminan kenties kuuluisin kahvila, Konditoria Huovila.

Kahvia ja pullaa.

Haminan vanhin rakennus on kuitenkin – kuten niin monessa muussakin kunnassa – kirkko. Marian kirkko (aiemmin Vehkalahden kirkko) on peräisin keskiajalta, 1400-luvulta, ja se on samalla koko Kymenlaakson vanhin rakennus. 

Kymenlaakson vanhin rakennus.

***

Hamina on kuitenkin muutakin kuin pelkkä keskustansa – etenkin vuoden 2003 alusta alkaen, kun Haminaa ympäröinyt Vehkalahden kunta liitettiin Haminaan. Samalla eräänlainen ympyrä sulkeutui: Vehkalahti lakkasi lopullisesti olemasta oltuaan Haminan varjossa melkein 300 vuotta. Vehkalahti oli sikäli erikoiskunta, etenkin nykyisellä mittapuulla, että sen kirkko ja kunnanvirasto sijaitsivat toisen kunnan – Haminan – alueella. Tämä oli toki tyypillistä joillekin muillekin keskuspitäjää ympäröiville maalaiskunnille. Nykyään tällaisia maalaiskuntia ei enää oikeastaan ole, jos ei halua ajatella sellaiseksi Vantaata (ent. Helsingin maalaiskunta) tai Pedersöreä (ent. Pietarsaaren maalaiskunta).

Haminassa kaupungin tuntu jatkuu hetken ympyrän ulkopuolellakin, mutta pian silmäkulmassa näkyykin jo Shell ja Lidl, parkkipaikkoja ja autoteitä. Haminan vierasvenesatamakin sijaitsee paikassa, josta miellyttävään kaupunkiympäristöön päästäkseen pitää hetken verran tallustella liikennevihreän läpi.

Matkalla vierasvenesatamasta keskustaan voi kohdata muun muassa tällaisen näkymän.

Selvästi Hamina kuitenkin haluaa kehittää tätä ranta-aluettaan. Kysehän on merenrantakaupungista, jolla on valtava potentiaali. Keskustan eteläpuolelle on rakennettu uusi Oolanninpuisto vesiaiheineen (vesiaihe on hieno sana, sellaista käyttävät ainakin kaupunkien virkamiehet). Oolanninpuiston vieressä taas sijaitsee Haminan kenties tuorein nähtävyys: Suomen suurin lipputanko, joka on ollut lyhyen historiansa aikana myös surullisenkuuluisa. Aluksi lipputankoon ei saanut turvallisuussyistä edes nostaa lippua. Nyt saisi, mutta syyskuisena sunnuntaina tangossa ei lippu liehunut. Lipputangon köysien pauke tankoa vasten oli kuitenkin suorastaan pelottavaa. Massiivisesta rakenteesta lähtee pahaenteinen ääni. Tankoon nostettava lippu on koripallokentän kokoinen.

Lipputanko löytyi, lippua ei.

Läheisessä Lippupuistossa lippuja kuitenkin oli senkin edestä, pienenpienissä tangoissaan. Tällä hetkellä Lippupuistossa on esillä kaikkien Euroopan maiden liput.

Lippu poikineen.

Tästä Haminan erikoisesta lippukeskittymästä on kiittäminen SDP:n vantaalaista kansanedustajaa Kimmo Kiljusta, joka sai veljensä innostamana idean lippukokoelman haalimisesta Haminaan. Kimmo Kiljusella ei varsinaisesti ollut edes mitään erityistä kytköstä kaupunkiin, mutta kävi kuitenkin lopulta niin, että Hamina tunnetaan ympyräkaavansa ja upseerikokelaidensa lisäksi nyt myös siitä, että siellä on Suomen suurin lipputanko. (Edellinen oli muuten Riihimäellä, kauppakeskus Merkoksen pihassa kolmostien varressa.)

***

Nykyisessä hirvittävässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Haminan sijainti on kieltämättä muuttunut hetkessä jännittäväksi. Matkaa Venäjän rajalle on noin 40 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Järvenpäähän, vähän vähemmän kuin Helsingistä Porvooseen. Idän suunnan kyltit Haminassa opastavat jo Pietariin (Suomen maanteillä on vain harvoja ulkomaisia asutuskeskittymiä, jotka pääsevät opasteisiin. Pietarin lisäksi niitä taitavat olla ainakin Sortavala, Kostamus, Muurmansk ja Kirkkoniemi. Ruotsin rajalla lukee vain ”Ruotsi”.)

Jo aiemmin Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut yksi Euroopan jyrkimmistä, ja niin oli myös syyskuussa 2021. Nyt, maaliskuussa 2022, tuo raja on hetkessä jyrkentynyt entisestään. Syyskuussa 2021 venäläiset puuttuivat Haminasta koronan takia. Nyt, koronarajoitusten lieventyessä, eteen on tullut kenties sitäkin inhottavampia esteitä.

Vaikka asialla ei juuri nyt niin tunnukaan olevan väliä, niin ehkä Hamina saa korvaavia turisteja täältä lännen suunnasta. Vaikkapa Helsingistä. Hamina kuuluu siihen joukkoon kuntia, jotka sopivat myös niille, jotka eivät välitä erityistoiminnasta: kuntien kiertämisestä aakkosjärjestyksessä.

Suomen kunnat: Halsua on syrjäinen erämaakunta, joka pääsi yllättämään

Halsuan vaakuna – Wikipedia
Halsua

Kun 2010-luvusta on selvitty, kaikkia pikkukuntia ei sentään ole liitetty vielä muihin. Yhä vielä Suomessa on koko joukko itsenäisiä kuntia – peräti 309. Silti osa kunnista on sellaisia, että niiden itsenäisyys pääsee yllättämään.

Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalta on kadonnut monta itsenäistä pitäjää 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä: Ullava, Kälviä ja Lohtaja liittyivät maakunnan keskuskaupunkiin Kokkolaan. Himanka taas liittyi Kalajokeen ja kaikkosi samassa yhteydessä kokonaan Pohjois-Pohjanmaan puolelle. Mutta kaikki ei mennyt. Itsenäisiä pikkukuntia on vielä tässäkin maakunnassa. Yksi niistä on Halsua.

Kyllä Halsuallakin on ollut omat kuntaliitospuheensa, ensisijaisesti Vetelin ja Kaustisen kanssa. Nämä ajatukset ovat kuitenkin jääneet puheen tasolle, vaikka Halsualla asukkaita on vain juuri ja juuri yli tuhat. Liittyminen muuhun kuntaan on kuitenkin vaikeampaa, kun vieressä ei ole mitään selvää keskusta. Näitä pienkuntia tuntuukin yhdistävän toisiinsa ennen muuta kohtalaisen syrjäinen sijainti.

Tähän vedetään raja.

Aivan kuten Finlandia-tietosanakirjasarjan (1986) Halsua-kohdassa kerrotaan, Halsua on Suomenselän tuntumassa sijaitseva erämaakunta. Jos kunta on erämaakunta, silloin ei yleensä olla asutuksen ytimessä. Toinen Halsualle merkillinen piirre on se, että suot peittävät kunnan pinta-alasta kokonaiset 60 prosenttia. Niinpä Halsuan tärkeimmät elinkeinot koostuvat esimerkiksi turpeesta ja turkiksista – elinkeinoja ehtoopuolellaan, jos ennustaa pitäisi.

Lisäksi Halsualle on suunniteltu tuulivoimaloita, joita tavanmukaisesti sekä kannatetaan että vastustetaan. Kunnassa ja sen somekanaviin perehtyessäni törmäsin argumentteihin sekä puolesta (tulee rahaa, kunta pelastuu) että vastaan (maisema menee). Valtakunnanuutisiin Halsua nousi viime vuonna kunnallisveroprosenttinsa (23,50) takia – se on Suomen korkein. Lisäksi Halsua tunnetaan (ehkä) siitä, että kuuluisa pappi Kari Kanala on sieltä kokoisin (Kanala oli yksi toistuvista sukunimistä hautausmaan hautakivissä).

Kun me vierailimme Halsualla heinäkuussa 2021, veroprosentti, turkisteollisuus, tuulivoima, turvesuot tai Kari Kanala eivät muodostuneet osaksi kokemustamme. Sitä emme tietysti voineet olla huomaamatta, että kunta on syrjäinen ja pieni.

***

Halsuan kirkonkylällä kyltitkin sen kertovat: nyt ei olla valtaväylien varressa. Yhdessä suunnassa on Lestijärvi, toisessa Evijärvi ja Räyrinki, kolmannessa Köyhäjoki ja neljännessä Perho. Jos käytössä ei olisi karttaa, näistä suunnista ei kokemattoman kulkijan olisi ihan yksinkertaista valita, mitä kautta pääsisi kaikkein parhaiten takaisin Helsinkiin (Räyringin kautta).

Monta suhteellisen tuntematonta suuntaa. Tältä näyttää Halsuan ydinkeskustassa.

Halsuan kirkonkylä itsessään on melko tavallinen hyvin pienen suomalaiskunnan keskus. On K-market, pari muuta kauppaliikettä, SEO-huoltoasema ja tietenkin se kirkko. Kirkko sijaitsee pienellä harjulla, jonka toinen puoli laskee kylän kaupallisiin palveluihin ja toinen Halsuanjärveen.

Halsualta saa polttoainetta.
Viljami Kalliokoski oli ”halsualainen talonpoika, merkittävä vaikuttaja, poliitikko ja valtiomies”. Taustalla Halsuan kirkko.

Yksi Halsuan kirkonkylän vetonauloista on Halsuan Perennapuisto – puutarha kunnanviraston takapihalla, jonne on istutettu useita erilaisia kasveja.

Halsuan Perennapuisto on joskus ollut uudempikin. Paikassa välittyi itse asiassa vahva entisen nähtävyyden tunnelma – sekin tietysti parempi kuin ei tunnelmaa ollenkaan.

***

Perinteisesti Halsua on myös ravi- ja pesäpallopitäjä, ja koska kunta on pieni, nämä urheilulliset toimet liittyvät toisiinsa sellaisellakin hassulla tavalla, että kunnan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä. Harmillista kyllä ottelutoimintaa näkyy tätä nykyä olevan varsin vähin. Vielä joskus takavuosina, 2000-luvullakin, Suomen miesten toiseksi korkeimmalla pesäpallon sarjatasolla Ykköspesiksessä on pelannut Halsuan ja naapurikunta Vetelin yhteisjoukkue.

Halsualla ravataan edelleen, vaikka kuva antaa raviradasta varmasti tarpeettoman kulahtaneen kuvan.
Halsuan pesäpallostadion sijaitsee raviradan keskellä.

Raviradan lähellä sijaitsee yksi Halsuan tärkeimmistä nähtävyyksistä, kesäkaudella avoinna oleva kotiseutumuseo, joka kesällä 2021 tunnettiin myös sen yhteydessä olevasta kehutusta kahvilastaan. Meidän vierailumme hetkellä kahvila oli kuitenkin suljettu – sen pitäjä oli muulla työkeikalla, joka taisi liittyä Kaustisen kansanmusiikkijuhliin, jotka olivat pienimuotoisesti käynnissä samaan aikaan. Tai sitten se liittyi johonkin muuhun, mutta tapahtumasta oli kyse. Kas kun en enää muista, puolen vuoden viive tekstin julkaisussa tekee tehtävänsä.

Kahvilan kiinni olemisen aiheuttamaa harmitusta lievensi merkittävästi se, että museo-opas tarjosi kahvit meille paikalle sattuneille ja kävi vieläpä K-marketista noutamassa pullaa tarjolle kahvin kylkeen. Tämä on kai niitä täysin satunnaisia kohtaamisia, joita täysin satunnaisissa suomalaisissa kunnissa vieraileminen tuo tullessaan.

Itse kotiseutumuseo oli hyvä ja kattava – sellainen kuin kotiseutumuseot yleensäkin (vanhoja rakennuksia ja työkaluja seutukunnasta), mutta nähdäkseni hivenen parempaa tasoa. Ainakin ”per capita”. Halsua on pieni, vaikka voissa paistaisi. Sen jälkeen Halsua olisi paitsi pieni myös rasvainen.

Halsuan kotiseutumuseo oli mukiinmenevä kokoelma paikallisen maaseudun vanhoja rakennuksia.

***

Eikä yksikään kuntamatka tietysti voisi toteutua ilman majapaikkaa. Meillä tätä virkaa toimitti jalasmökki Halsuan Helmi -leirintäalueen yhteydessä. Tämä Halsuanjärven rannalla sijaitseva leirintäalue asianmukaisine ravintoloineen oli hyvin miellyttävä kokemus. Ravintolassa on A-oikeudet, ei sillä että sillä olisi suunnattomasti ollut meille väliä, mutta kyllähän se väistämättä ravintolan statusta nostaa. Saavuttuamme paikalle otin oluen. Ravintolan terassi aukesi Halsuanjärvelle, mikä oli sekin miellyttävää. Niin vain tässäkin syrjäisessä pikkukunnassa oli paljonkin ilmiselvästi käymisen arvoista, vaikka koko kunnan olemassaolo on epäilemättä helppo unohtaa.

Halsuan Helmi, vanhalta nimeltään Lomakylä Masala, pitää sisällään myös ravintolan, jonka terassilta voi ihailla Halsuanjärveä.

Pohjois-Haagan kohonneet kasvot

Perspektiivi Helsinkiin muuttuu, kun muuttaa. Menneenä syksynä jätimme Harjun taaksemme ja muutimme kauemmas kaupungin keskustasta – mutta, paradoksaalista kyllä, kokonaiset sata numeroa pienemmälle postinumeroalueelle: 00500 vaihtui 00400:aan.

Samalla jatkan tässä vaiheessa kenties jo perinteeksi muodostunutta asumistani kaduilla, jotka olen jo aiemmassa vaiheessa elämääni kävellyt päästä päähän. Kotikatuna toimii nyt Adolf Lindforsin tie, jonka kävelin harmaana maaliskuisena päivänä vuonna 2016.

Adolf Lindforsin tie maaliskuussa 2016.
Adolf Lindforsin tie tammikuussa 2022.

Jostain syystä Pohjois-Haaga ei ole juuri koskaan ennen vuotta 2021 tuntunut mitenkään erityisen hienolta alueelta. Katujen käveleminen on lieventänyt tätä tunnetta vain hivenen, vaikka olisi kaikki syy luulla toisin. Esimerkiksi juuri Adolf Lindforsin tie vuonna 2016 ei muistikuvani mukaan ollut mikään kaunistus. Kadun toisella puolella sijaitsee metsikkö, jota kartoissa kutsutaan Runar Schildtin puistoksi. Kadun tällä puolella taas sijaitsee viisi keskenään samanlaista, 1950-luvun loppupuolella rakennettua kymmenkerroksista taloa. Kadun päässä on vielä muutama matalampi kerrostalo, jotka muistuttavat enemmän eteläisempää Pohjois-Haagaa.

Adolf Lindforsin tien kääntöpaikka sentään näytti maaliskuussa 2016 jokseenkin samalta kuin nyt miltei kuusi vuotta myöhemminkin. Yhdestä asiasta eron silti huomaa: autokanta on nykyään selvästi uudempaa.

Aiemmasta elämästä kokemukset Pohjois-Haagasta ovat koostuneet muun muassa pöytäjääkiekkoturnauksista, jollaisia ainejärjestömme järjesti opiskeluaikana saunatiloissa läheisellä Ida Aalbergin tiellä joskus 17 vuotta sitten. Sittemmin olen tietysti kävellyt senkin päästä päähän.

Toukokuussa 2020 Näyttelijäntien, Adolf Lindforsin tien ja Ida Aalbergin tien risteykseen rakennettiin liikenneympyrää. Me olemme päässeet nauttimaan valmiin katuinfrastruktuurin hedelmistä.

***

Pohjois-Haagan fyysisessä olemuksessa ei tietenkään ole tapahtunut yhden vuoden aikana mitään taikaiskua. Asiat vain näkee eri valossa, kun olosuhde on toinen. Jotain silti on tapahtunut. Runar Schildtin puisto Adolf Lindforsin tien ja Ohjaajantien välissä on uudistettu täysin, ja vuonna 2020 kasvojenkohotusta tehtiin myös Näyttelijäntien liikenneympyrässä Pohjois-Haagan ostoskeskuksen (Alepa, R-kioski, kiinalainen ravintola, pari pubia, isännöintitoimisto ja muuta sekalaista) vieressä (kuva yllä). Vanhat muuntajarakennukset ovat saaneet nätin iltavalaistuksen.

Tässä ympäristössä sitten nousee niitä 50-lukulaisia kerrostaloja aivan kuin Tukholmankin lähiöissä nousee. Haagasta tulee kummalla tavalla mieleen Tukholman tietyt laitamat: aikakausi on sama. Onpa koko kaupunginosan nimikin napattu Hagan linnasta ja puistosta Tukholman tuntumasta.

Haagan sisäisessä luokituksessa pohjoinen on aina ollut etelää ankeampi, myös minun päässäni. Se näkyy myös asuntojen hinnoissa – olkoonkin, että Pohjois-Haaga on kauempana Helsingin keskustasta kuin eteläinen naapurinsa. Mielikuva ei kuitenkaan tee Pohjois-Haagalle oikeutta: pohjoisen puolella on viehättävää 50-lukulaista yhtenäisyyttä ja omien näköhavaintojeni mukaan myös etelää enemmän ihmisiä kaduilla.

Ida Ekmanin tie, esimerkiksi, on erittäin viehättävä. Älkää antako autojen häiritä. Kuva toukokuulta 2020.

Itse olen taipuvainen syyttämään Pohjois-Haagan ankeasta maineesta Pohjois-Haagan asemaa, joka ei edes sijaitse Pohjois-Haagassa. Junalla kulkeva saa Pohjois-Haagasta täysin epäoikeudenmukaisen mielikuvan: lähiökerrostaloja 80-luvun punatiiliseen tyyliin. Pohjois-Haagan asemarakennuksessa sijaitsevan kukkakaupan nimi on Lassilan Kukka, ja aseman vieressä sijaitseva ruokakauppa on tietenkin Lassilan S-market. Kun bussista haluaa vaihtaa junaan, pitää ymmärtää jäädä Lassilan pysäkillä pois. Ihmekös tuo, sillä tässä jos missä ollaan nimenomaan Lassilassa. Jos minä saisin päättää, aseman nimi vaihtuisi Lassilaksi, eikä yksikään eksyisi. (Ei nyt mennä Huopalahden aseman nimeen tässä yhteydessä.)

Lassilan Hopeapolku syksyn pimeydessä ja päällystystyön keskellä ei anna alueesta toki muutenkaan ruusuisinta kuvaa. Kuva marraskuulta 2019.

***

Suurin osa nykyisestä Pohjois-Haagasta kuului ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta Haagan kauppalaan, ja ne osat, jotka eivät kuuluneet, kuuluivat Huopalahden kuntaan. Pohjois-Haagan rakennetun ympäristön näkökulmasta tämä on kuitenkin varsin triviaalia, sillä eihän täällä ollut juuri mitään rakennettua ennen 1950-luvun koittamista. Pohjois-Haaga oli lähinnä metsää, mitä nyt Kiffenin ampumarata sijaitsi nykyisen Pohjois-Haagan K-Supermarketin tietämillä Eliel Saarisen tien tienoilla.

Siksi kai Pohjois-Haaga onkin juuri sellainen kuin se on: se on rakennettu pian Helsingin suuren alueliitoksen jälkeen, kun oli tarve uusille asunnoille. Etelä-Haagan asemakaava oli vanhan Haagan huvilakaupungin perua, mutta pohjoisessa saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Niinpä Pohjois-Haaga on aikakaudelleen uskollisesti pittoreski, mutta ei ainoastaan. Ida Aalbergin tien ja Adolf Lindforsin tien korkeat talot näyttävät ja tuntuvat oman aikansa hyvinvointivaltiounelmilta. Moderneja asuntoja kaupunkilaistuville kansalaisille. Eikä siinä tietysti mitään. Näkymät näiden talojen yläkerroksista ovat huimia: voi nähdä koko Helsingin yli ja pohjoiseen pitkälle Jukolan Jussin maille asti, Vantaan taakse Nurmijärvelle.

Tällainen näkymä avautui lokakuussa 2021 Adolf Lindforsin tie 5:n kahdeksannesta kerroksesta etelään. Kuva on napattu asuntonäytöltä asunnosta, jonne emme kuitenkaan päätyneet.

***

Vielä en ole onnistunut sanottavammin kaipaamaan Alppiharjua tai Kalliota, vaikka ne alueet kodilta tuntuivatkin. Ihminen sopeutuu nopeasti. Toisaalta ei tarvitse mennä edes Kuuhun asti, kun Haaga ja Kallio näyttävät jo aika samalta: kaikki palvelut kävelyetäisyydellä, joukkoliikenne vie pitkälti mihin vaan, pyörälläkin pääsee. Ei ole kaikkialla näin.

Suomen kunnat: Hailuoto on turistikohde eristyksissä – vielä

Hailuodon vaakuna – Wikipedia
Hailuoto

Hailuoto on kuuluisa paikka. Tästä kunnasta ovat monet kuulleet, ja tässä kunnassa lienevät monet myös käyneet. Hailuoto on turistikohde ja kansallismaisema ja monella tavalla erikoislaatuinen.

Ensinnäkin Hailuoto on kovin pieni. Asukkaita on noin 960. Manner-Suomessa on vain kolme kuntaa, joissa on vähemmän väkeä: Pelkosenniemi Lapissa, Lestijärvi Keski-Pohjanmaalla ja Luhanka Keski-Suomessa. (Ja sitten on kahdeksan ahvenanmaalaiskuntaa, mutta ne nyt ovat muutenkin täysin oma lukunsa.)

Hailuoto on myös merkittävä kulttuuripitäjä. On musiikkiin ja kirjallisuuteen keskittyvä Bättre Folk -festivaali, koko joukko saarelle pesiytyneitä eri alojen taiteilijoita sekä julkisia taideteoksia, joista yhtenä erikoisimmista Hailuoto Organum. Olutkulttuuriakin on: paikallinen kohtalaisen kuuluisa pienpanimo on sinänsä osuvasti nimetty Hailuodon Panimo. Ei tietenkään pidä unohtaa myöskään hailuotolaista perinneneuletta, tikkuröijyä.

Hailuoto Organum on betonista valmistettu, hiekkatien kääntöpaikan lähellä Ulkokarvossa sijaitseva tilataideteos, jonka on suunnitellut saksalainen akustiikkataiteilija Lukas Kühne.

Manner-Suomen kontekstissa kaikkein erikoisin asia Hailuodossa on kuitenkin se, että se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Suomea. Myös Kemiönsaari, Kustavi, Parainen ja Luoto sijaitsevat kokonaisuudessaan Itämerestä kohoavilla saarilla, mutta niihin voi kulkea tietä pitkin. Hailuotoon ei voi, paitsi talvisin jäätilanteen salliessa. Meidän vierailumme kuitenkin ajoittui keskelle kesää, ja niin odottelimme Oulunsalon lauttarannassa pari tuntia ennen onnistunutta kuntarajan ylitystä. Oli ruuhkaa.

Oulunsalossa piti odottaa.

25 minuutin lauttamatkan jälkeen olimme lopulta tässä kummallisessa kunnassa. Lautalla ei ollut pienoista kahvilaa, joten saatoimme keskittyä vaihtamaan lapsemme vaipan, jonka tämä oli täyttänyt asianmukaisesti ulosteellaan.

***

Kuten kaikki saaret jollain tavalla, myös Hailuoto on oma maailmansa. Lauttamatkan päässä oli vastassa aika tavanomaista suomalaista syrjäseudun metsikköä ja peltoja, mutta jotenkin erityisen vanhan maaseudun tunnelmalla höystettynä. Ei se ehkä ollut pelkkää kuvitelmaa.

Hailuoto kuuluu nimittäin kokonaisuudessaan Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Saaren itäosaa on ihminen rakentanut maanviljelys mielessään, kun taas lännempänä korostuvat kalastus ja merenkulku.

Siinä välissä, maaseutualueella, on Hailuodon kirkonkylä, jonne lauttarannasta vie Luovontie. (Aina on jotain jännittävää siinä, kun paikallinen puhetapa näkyy nimistössä.) Kirkonkylä on varsin vaatimaton, niin kuin nyt pikkukuntien kirkonkylät ovat, eikä varsinaista taajamaa ole. Elintarvikkeita, bensaa, olutta ja kahvia sieltä kyllä saa, ja toki myös peruskoulutusta ja hengellisiä palveluita. Kaikki nämä palvelut on siroteltu Luovontien varteen hämmentävästi yli kahden kilometrin matkalle.

Kirjoitus jatkuu kuvien jälkeen

Panimosta saa kaljaa (hyvää).
Hailuodon ”keskustaajama” ei ole kovin taajamamainen, mutta ainakin teidennimet ovat hienoja.
Hailuodon kirkossa oli vierailumme aikaan taidenäyttely.
Hailuodon hautausmaa on toistaiseksi hienoin näkemäni suomalainen hautausmaa. Se on oikeasti metsässä.

Kun saaren läpi kulkemistaan jatkaa, päätyy lopulta Marjaniemeen. Meidänkin majapaikkamme sijaitsi tässä koko saaren matkailuvetoisimmassa kohteessa, joka on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan, jännittävästä luonnostaan, kalastajakylästään (jonka mökit ovat nykyään lähinnä vapaa-ajanasuntokäytössä) ja luotsiasemastaan.

Kirjoitus jatkuu näidenkin kuvien jälkeen

Marjaniemen kalastajakylän rakennukset ovat nykyisin pääosin loma-asuntoja.
Marjaniemen dyynit ovat avomeren äärellä. Kun käsitys merestä on muodostunut Uudenmaan rannikon saariston suojissa, tällainen näky kiinnittää huomion.

Kun on kesä, Hailuoto on suosittu kohde. Vaikka Hailuodossa on koko lailla runsaasti vuodepaikkoja, tällaisella heinäkuisella viikolla niitä oli vapaana vain rajoitetusti. Meidän omamme löytyi paikallisen ravintolan yläkerrasta, vaatimaton pieni huone jaetulla vessalla. Kylpyhuone sijaitsi erillisessä rakennuksessa.

Yleensä suomalaisista kunnista löytyy majoitus vaivattomasti, jos vain jokin majapaikka on tarjolla (tähän mennessä on ollut). Tämä tietysti johtuu siitä, että ylivoimaisesti suurin osa Suomen kunnista ei varsinaisesti ole tunnustettuja matkailukohteita. Hailuoto on. Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta majoittuminen onnistui silti täälläkin.

***

Hailuoto ei ole mikään pieni saari – itse asiassa se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin heti Manner-Ahvenanmaan ja Kemiönsaaren jälkeen. Saaren itäpäässä sijaitsevasta lauttarannasta länsipäässä sijaitsevaan Marjaniemeen on miltei 30 kilometrin matka. Marjaniemen tuntumassa suorastaan hämmensi nähdä kyltti, jossa kerrottiin Oulun olevan 60 kilometrin päässä. Kaukaa katsottuna kaksi kaukana olevaa kartan pistettä voivat olla lähellä toisiaan, mutta matka Marjaniemestä Oulun keskustaan ei ole mikään pikapiipahdus.

Oman logistisen lisänsä tuo tietysti se, että tuohon 60 kilometriin sisältyy lauttamatka. Tulevaisuus tuo kuitenkin myös Hailuotoon jotain uutta: sillan. Rakennustyöt voisivat käynnistyä vuonna 2023.

Silta muuttaisi Hailuodon logistista asemaa – ja epäilemättä myös Hailuodon kulttuurista asemaa – merkittävästi. Hailuoto ei olisi enää samalla tavoin eristyksissä. Toisaalta jossain vaiheessa vääjäämätön tapahtuu ja Hailuoto kasvaa joka tapauksessa kiinni mantereeseen. Ensin pitäisi vain odottaa parituhatta vuotta tai jotain vastaavaa. Silta sen sijaan voisi olla valmis jopa neljän vuoden päästä.

Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapaveden vaakuna – Wikipedia
Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.
Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Terveisiä julkisuudesta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.

Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.

Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:

Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Enontekiö – käsi kunnaksi

Enonkoskella veneessä

Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Ahvenanmaan kunnat: Brändö, Eckerö, Finström, Föglö, Geta

***

Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.

Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.

https://mobile.twitter.com/SannaHellstrom/status/1446852542516826113

Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.

Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.

Juttu ei jatku kuvien jälkeen

Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.
Kirsikkapuistossa oli kiviä.
Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.

Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.
Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.
Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.