Kävelyä yhdellä kädellä

Vietin heinäkuun viimeistä iltaa muun muassa Kivikossa jalkapalloa pelaten. Astuin pelin alussa pallontavoittelutilanteessa pallon päälle ja kaaduin. Myöhemmin pelin aikana ranteessa tuntui kummalliselta. Pelin jälkeen pyöräilin kotiini miltei kymmenen kilometrin matkan. Illemmalla outo tunne muuttui ihan vain kivuksi, ja yöllä en oikein saanut nukuttua.

Seuraavan päivän kello 14:ään mennessä olin saanut: diagnoosin murtuneesta veneluusta vasemmassa ranteessani, kipsin ja sairauslomaa syyskuulle asti. Tässä sitä edelleen ollaan viisi viikkoa ja kaksi päivää myöhemmin, hitaasti kirjoittamassa tekstiä yhdellä kädellä. Aikaa on. Veneluu luutuu kuulemma hitaasti.

Katujen kävelemiseen tämä tietty osayksikätisyys (voin käyttää vasenta kättäni esimerkiksi kirjan sivujen kääntämiseen) on luonut uusia mahdollisuuksia. Ainakin aikaa on ollut tätä toimea varten käytössä enemmän kuin koskaan ennen. Ei ole salibandya pelattavana, ei jalkapalloakaan, ei liioin töitä tehtävänä.

Niinpä olenkin kävellyt yksikätisesti elokuun aikana ja syyskuun alkupäivinä seuraavat kadut, polut ja aukiot: Haakoninlahdenkatu, Haaksikuja, Haapalahdenkatu, Haapalahdenkuja, Haapaniemenkatu, Haapaperhosenpolku, Haapaperhosentie, Haapapolku, Haapasaarenpolku, Haapasaarentie, Haapatie, Haapatori, Haapsalunkuja, Haarapääskynkuja, Haarikkapolku, Haarniskatie, Haartmaninkatu, Haastemiehentie, Haavikkopolku, Haavikkotie, Haavikuja, Haikolankatu, Haitinkuja, Hakalanniementie, Hakalantie, Hakamäenkuja, Hakamäentie, Hakaniemen silta, Hakaniemen torikatu, Hakaniemenkatu, Hakaniemenkuja, Hakaniemenranta, Hakaniementori, Hakkukuja, Hakolahdenkuja, Hakolahdentie, Hakostarontie, Hakuninmaantie, Hakunintie, Halistentie, Halkaisijanpolku, Halkaisijantie, Halkosuonkuja, Halkosuonpolku, Halkosuontie, Hallainvuorentie, Hallatie, Hallituskatu, Halmetie, Halssinpolku, Halsuanpolku, Halsuantie, Haltialansilta ja Haltialantie.

***

Tahti on ollut aivan ennennäkemätön. Koska tämä kirjoittaminen on vaivalloista, olen edennyt paljon kovempaa vauhtia kuin tästä blogistani voisi kuvitella. Samalla en ole voinut välttyä ajattelemasta, että vauhti on jopa liiankin kovaa. Että kaikki vain menee ohi, ja kohta tämäkin harrastus päättyy. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että tämän homman kuuluukin kestää miltei eläkepäiville asti, kunhan vain ei satu täyden liikuntakyvyttömyyden tai kuoleman kaltaisia ikäviä ylläreitä ennen sitä.

Asiat on silti hyvä laittaa perspektiiviin. Yllä oleva katulistaus kuvastaa tämän toiminnan hitautta: H on iso kirjain, eikä yksi sairausloma vaikuta asioiden suureen kokonaisuuteen kuin rajallisesti. Silmämääräisesti nimistöä tutkimalla vaikuttaa, että edistyminen on tahmeaa. Katuja on nyt takana 456, ja niistäkin osa alkuvaiheessa tuli sivuutettua. Vielä A-kirjaimessa ohitin selkeät rakennustyömaakohteet, mitä en sittemmin ole tehnyt.

Kun nimiä kaduilla, poluilla ja aukioilla on Helsingissä tällä hetkellä runsaat 4600 ja nyt takana on 2 vuotta ja 8 kuukautta ja kymmenisen prosenttia kaduista, tasaisella vauhdilla päästään ehkä 25-30 vuoden kokonaisaikaan. Olen silloin 56-61-vuotias. Siinäkin on kyse tasaisesta vauhdista – tahti voi ihan hyvin tästä hetkittäin puolimaanisesta hidastuakin. Itse olen pitänyt sitä peräti todennäköisenä.

Sairauslomani ensimmäisellä viikolla kehitin rutiinin, jossa poistun kotoa lounasaikaan kävelyretkilleni ja käyn samassa yhteydessä syömässä lounaan matkan varrella. Niinpä olen muun muassa Haapaperhosentien (Honkasuolla) jälkeen käynyt syömässä savulohisalaattia Myyrmäessä ja Haapapolun (Tapaninvainiossa) jälkeen kesäkeittoa Ylä-Malmilla. Sittemmin tämä rutiini on vähän hiipunut kiireettömien aamujeni myötävaikutuksesta.

***

Paljon on tässäkin sattunut matkan varrelle jännittäviä kohteita. Niistä viimeisimpänä eilen Haltiala, jossa kävinkin tallomassa latuja jo menneenä talvena. Nyt seutu näytti kovinkin erilaiselta. Saavuin paikalle Vantaan Tammistosta Haltialansiltaa pitkin. Puinen silta ei ylitä valtakunnanrajajokea, mutta ei joki liioin hengi vähäisintäkään twin cities -henkeä: Tammisto nyt on Helsingin lähiö kaikesta vantaalaisuudestaan huolimatta, bussien ja autojen varaan rakennettu sellainen.

haltialansilta.jpg

Entering Helsinki.

haltialansilta oluttölkki.jpg

Hulttioiden tihutöitä Haltialansillalla. Minä en tölkkiä paikalle tuonut – se koristi Helsingin ja Vantaan rajaa jo, kun saavuin paikalle.

Sillan jälkeen oli vuorossa Haltialantie. Se alkaa ehkä Vantaanjoesta tai Laamannintiestä ja päättyy jonnekin aarnimetsään, Pitkäkoskelle tai Paloheinään, kartta ei tämän tarkemmin kerro. Niinpä vain kuljin parhaan osaamiseni mukaan olettamaani Haltialantietä pitkin niin pitkälle kuin huvitti. Alkuun kuljin samoja peltoja ja ristesin myös talven kovassa pakkasessa kulkemani Fallintien latu-uran kanssa. Näytti kovin erilaiselta. Lopulta päädyin Haltialan aarnimetsään, itselleni täysin uuteen tuttavuuteen. Harvoinpa tulee lopulta nähtyä luonnontilaista metsää. Vain kansainvälisen lentoasema aiheuttama meteli ja ulkoilureittien valaisintolpat sotkivat illuusiota etäisemmästäkin kohteesta. Päädyin Paloheinän ulkoilumajan tietämille ja kuljin linja-autolla kotiin.

haltialantie.jpg

Kovaa kävelyä. Jotenkin näin alkaa Haltialantie.

haltialantie ehkä.jpg

Haltialantie oli jo ehkä tässä kohtaa päättynyt, jos se nyt mihinkään päättyy. Olin hukannut itseni keskelle aarnimetsää, joka kyllä itsessään oli mitä hienoin.

***

Ennen käsivammaani tahti ei tietenkään ollut aivan yhtä kova, vaikka olinkin neliviikkoisella kesälomalla. Silloin aikaa veivät jalkapallon MM-otteluiden lisäksi matkat Japaniin, Kosovoon, Albaniaan, Makedoniaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Neljä viikkoa kului melkein tyystin kodin ulkopuolella. Ei siitä oikein valittaakaan voi.

Tuona aikana kuljin vain seitsemän kadun verran, joista neljä Laajasalossa, kaksi Arabianrannassa ja yksi Kumpulassa. Kyseessä olivat Gunillankuja, -polku, -raitti ja -tie, Gunnel Nymanin katu ja piha sekä Gustaf Hällströmin katu. Erittäin hiljaista kesä-heinäkuuta onkin seurannut äärimmäisen raivokas elo-syyskuu.

Hyvin pian kesälomani jälkeen pääsin sentään ensi kertaa kävelemään myös Lauttasaarta, kun vuorossa olivat Gyldéninaukio ja -tie. Pian kuljin myös Haahkakujan, -polun ja -tien, jotka ovatkin toistaiseksi viimeiset kadut, joita kulkiessani minulla on ollut käytössäni terveet kädet.

gyldenintie.jpg

Gyldénintien pohjoispäässä on tyylikästä. Kävin kohteessa elämäni ensimmäistä kertaa.

haahkatie.jpg

Tämän, tässä 27. heinäkuuta kuvatun Haahkatien, jälkeen en ole kävellyt katuja kipsittä.

Sitten hommat muuttuivat epänormaaleiksi. Näköjään normaaliakin voi vähän kaivata.

Mainokset

Rappio on sitä, että rakentaa lähiön 60-luvulla ja jättää suurelta osin sikseen

Olen elämäni aikana käynyt jo hyvin monessa Helsingin paikassa, mutta ennen tämän vuoden kesäkuuta en ole tainnut koskaan jalallani astua Pihlajamäkeen, en ainakaan sen ydinalueille ostoskeskuksen ympäristöön. Toukokuussa kävin lämmittelyksi kulkemassa Pihlajamäen reunamilla sijaitsevan Gneissipoluksi nimetyn kevyenliikenteenväylän, ja kesäkuussa matka eteni Graniittitielle. Kuten toisinaan käy, yllätyin taas.

Pihlajamäki on Helsingin ensimmäinen teollisesti tuotettu lähiö (t. Wikipedia), jonka kuuluisat, valkoiset, 60-lukulaiset kerrostalot näkyvät harjanteen päältä kauas ympäri Helsingin koillisia osia. Pihlajamäessä on väljää, vähän unista ja kovin luonnonläheistä, kuten suomalaisten metsälähiöiden henkeen kuuluu. Silti Pihlajamäki tuntui jotenkin kovin toiselta kuin muut elämässäni näkemäni Helsingin lähiöt. Esimerkiksi Kontula ja Mellunmäki ovat ihan siistejä paikkoja, Malmi myös, Vuosaaresta nyt puhumattakaan. Mutta niiden paikkojen keskuksiin pääsee raiteita pitkin, Pihlajamäkeen ei.

Nousin bussin 77 kyydistä Meripihkatien pysäkillä helteisenä lauantaiaamupäivänä ja ryhdyin kävelemään kohti Graniittitien alkua. Kuljin Moreenitietä, ja sisääntulo Pihlajamäen ostoskeskuksen ympäristöön olisi voinut olla näyttävämpi. Moreenitietä reunustavat kauppaliikkeiden jätepuristimet ja takaovet sekä muutama pysäköity auto. Katuvalot ovat peräisin myöhäisimmillään 80-luvulta. Rikkaruohoa kasvaa kivetyksen ja asfaltin välistä, mikä näyttää olevan Pihlajamäelle leimallista ylipäätään.

pihlajamäki ostari.jpg

Tervetuloa Pihlajamäkeen.

Graniittitiellä sentään katuvalot olivat vähän uudempia kuin ympäröivillä kaduilla, mutta muilta osin tunnelma pysyi samana. Ryhdyin kulkemaan tietä ylös – Graniittitie tosiaan nousee ostarilta alkaen melkeinpä Pihlajamäen korkeimmalle kohdalle ikään kuin itseensä käpertyen. Juuri tässä osassa Helsinkiä virolaisten rekisterikilpien esiintymistiheys ylitti silmämääräisen katselmuksen perusteella keskiarvon selvästi.

pihlajamäki graniittitie.jpg

Pihlajamäen katumaisemaa hallitseva elementti on reikäinen asfaltti, josta puskee läpi heinää.

Tien varressa on kallioleikkauksia, metsää ja pusikkoa ja yksi yksikerroksinen kovin surkeannäköinen puolihylätty toimistorakennus, todennäköisesti Helsingin kulahtanein.

pihlajamäki toimistorakennus.jpg

Toimitilaa tarjolla.

Lopulta huipulla kohtasin Pihlajamäen kuuluisimmat talot lähietäisyydeltä.

pihlajamäki talot.jpg

Tältä etäisyydeltä talot ovat ihan näyttäviä.

Sen jälkeen oli aika ottaa jalat alle ja juosta vajaat seitsemän kilometriä kotiin. Lähinnä alamäkeen, muun muassa läpi vieressä sijaitsevan Pihlajiston, joka vastoin kaikkia odotuksiani näyttääkin koillista naapuriaan paremminvoivalta.

pihlajisto aulangontie.jpg

On myös mahdollista, että Pihlajisto näyttää paremminvoivalta vain, koska talot ovat kiinni tiessä ja alue on muutenkin uudempi. Kuva on joulukuulta 2016, jolloin kävin kävelemässä Aulangontien.

G-kirjain on mitä todennäköisimmin vielä tämän kesän aikana käsitelty, mutta ensin on käytävä Japanissa.

Terveisiä Itämeren rantakaupungeista

Pietarissa puhutaan venäjää.
Helsingissä puhutaan suomea ja vähän ruotsia.
Vaasassa puhutaan suomea ja huomattavasti ruotsia.
Tukholmassa puhutaan ruotsia.

Tämän verran on helppo luetella olematta kovin pahasti väärässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen viettänyt aikaani mainituissa kaupungeissa. Alla aiheesta lisää, kohde kohteelta.

VAASA

Vaasassa olen käynyt ennenkin, joten tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle. Silti sanon, että Vaasa on edelleen kokoluokkansa suomalaiskaupungeista suosikkini. Koska en ole koskaan asunut tässä kaupungissa, joka on synnyttänyt maailmaan Klamydian (huono yhtye) ja Vasas Flora och Faunan (hyvä yhtye), enkä oikein sen eloisuudestakaan osaa sanoa, viehtymykseni perustuu pakostakin siihen, miltä Vaasa näyttää. Se näyttää hienolta. Korttelikaupunki jatkuu yllättävänkin pitkälle, rakennukset ovat kiinni kadussa, viisi pitkää puistikkokatua luovat kaupungille tyylikkään ilmeen, ja jopa Onkilahden takana Palosaarella lähellä korkeakoulujen kampusalueita on vielä kaupungin tuntu.

Erityisen paljon Vaasan kaupunginosista tykästyin tällä kertaa Vöyrinkaupunkiin, jopa niin, että etsisin asunnon sieltä, jos jokin oikku minut joskus elämässä paiskaisi Vaasaan asumaan. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, aluetta rakensivat Vöyriltä – Vaasan koillispuolella sijaitsevasta pitäjästä – saapuneet ihmiset. Vanhat puutalot ovat peräisin suurelta osin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, ja sittemmin rakentamista on hillinnyt 1980-luvulla voimaan tullut asemakaavan muutos. Vöyrinkaupungille ei saa rakentaa yli kolmikerroksisia taloja, minkä vuoksi purkuvimma ei ole yltynyt yli äyräiden. Matalista taloista on vaikeampaa saada kannattavia. Monet talot Vöyrinkaupungilla toki ovat suojeltuja.

vaasa kyltti vöyrinkaupunki.jpg

Vöyrinkaupungille pääsee esimerkiksi Vöyrinkaupungin vierestä.

kalastajankatu vöyrinkatu.jpg

Vöyrinkadun ja Kalastajankadun risteys kertoo Vöyrinkaupungista paljon: vanhoja puutaloja, ja uudempia kivitaloja, jotka nekin ovat pysyneet matalina.

Pidän Vaasasta tietysti siksikin, että siellä puhutaan aidosti kahta kieltä. Tuntuu myös siltä, että paikalliset ruotsinkieliset seurueet eivät yhtä hanakasti vaihda puhetta suomeksi yhdenkin suomenkielisen pelmahtaessa seurueeseen toisin kuin täällä Uudellamaalla monesti tapahtuu. Vaasa on historialtaan mitä ruotsinkielisin kaupunki, ja suomenkielistyminen on tapahtunut verraten myöhään. Yhä vielä miltei 23 prosenttia kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia, mutta jo naapurikunnat ovat enemmistöltään selkeästi ruotsinkielisiä umpisuomenkielisiä Isokyröä ja Laihiaa lukuun ottamatta.

TUKHOLMA

Olen salaa – tai en itse asiassa edes kovin salaa – vähän vadelmavenepakolaishenkinen. Pidän Ruotsista valtavasti, ja Tukholmasta erityisesti. Viehtymys on osin outo, sillä Tukholma tuntuu makuuni toisinaan liian kliiniseltä. Mutta niin vain kerta toisensa päädyn kaupungissa kuljeskellessani päivittelemään, kuinka täällä kaikki on paremmin.

Tällä kerralla keskityin jalkapallon katsomiseen – ruotsalaisjoukkueista puoliksi salattu suosikkini on Hammarby, jonka näin voittavan kotiottelunsa Sundsvallia vastaan – ja siihen, missä Itämeri loppuu ja järvi Mälaren alkaa. Tätä en ole aiemmin tullut Tukholmassa ajatelleeksi, hämmentävää kyllä.

hammarby kannattajat.jpg

Ennen Hammarbyn kotipelejä Tele2 Arenalla soi Kentan laulu Just i dag är jag stark, joka toimii Hammarbyn seurahymninä, ja koko stadion laulaa mukana. Sanat näkyvät videotaululla sekä tekstinä että viittomakielellä.

Mälaren laskee Itämereen kahta hyvin lyhyttä jokea pitkin. Nämä joet pisimmilläänkin muutamansadan metrin mittaisia. Niiden nimet ovat Slussen (Gamla Stanin eteläpuolella) ja Norrström (Gamla Stanin pohjoispuolella). En ole koskaan ajatellut olevani meren ja järven taitekohdassa, en esimerkiksi silloin, kun opiskelijaristeilyltä olen könynnyt kohti Sergelin toria burgerkingeineen.

Tukholmassa siis yhdistyy jylhä järviluonto ja jylhä meriluonto. Korkeuserot ja sillat tekevät Tukholmasta Tukholman, ja Helsinki kaikesta hienoudestaan huolimatta tuntuu aina Tukholman näkemisen jälkeen erikoisen lättänältä. Tvärbanan-pikaraitiotielinja kulkee Liljeholmenin ja Alvikin välisellä osuudella näyttävästi Mälarenin yli – sellaisia maisemia ei Helsingissä näe. Mutta tulevaisuudessa on ainakin enemmän siltoja, vaikkeivät ne ihan yhtä korkealle nousekaan.

mälaren tvärbanan.jpg

Tältä näyttää Mälarenin luonto Tvärbananilla kulkevan pikaratikan ikkunasta kuvattuna.

PIETARI

Jos Helsinki tuntuu lättänältä, niin Pietari on lättänä. Olen käynyt Pietarissa kerran aiemmin, melkein tasan 11 vuotta aiemmin. Tällä kertaa bussi saapui kaupunkiin voitonpäivän iltana, ja tunnelma muistutti lähinnä tavanomaista viikonlopun alkua.

P5110114.JPG

Näkymä Moskovan aseman vierestä toukokuulta 2007.

pietari nevski prospekt.jpg

Näkymä saman paikan läheltä Nevski Prospektilta 10.5.2018. Epäilyjeni mukaan pääkatua oli ajeltu voitonpäivän kunniaksi tankein edellispäivänä, ja nyt oli seuraavan päivän tienkorjaus menossa.

Pietarissa on monta hienoa ja jännittävää asiaa: Nevajoki, metro, maanpinnan korkeus (alimmillaan neljä metriä merenpinnan alla), fakta, että tällainen kaupunki nyt vain päätettiin tähän rakentaa aivan tyhjästä ja esimerkiksi se, että tämän kaupungin arkkitehtoninen vaikutus näkyy Helsingissä asti.

Sen sijaan viime perjantai-iltana georgialaisessa ravintolassa istuessani kohtasin asioista jännittävimmän: sääsovellus paikansi sijainnikseni Kolomäen. Yllätyin suomenkielisestä nimestä niin, että oli ryhdyttävä oitis hakukoneenkäyttöön.

Niin tosiaan on, että Kolomäki on yksi Pietarin kaupunginosista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolom%C3%A4ki), ja venäjäksi sen nimi on Коломяги (suomeksi translitteroituna Kolomjagi). Suomensukuinen nimistö näkyy Pietarissa muutamassa muussakin paikassa, puhumattakaan kaupungin ulkopuolella sijiatsevista pitäjistä. Lyhimmillään vanhalle Suomen rajalle oli Pietarin keskustasta matkaa vain muutamakymmenen kilometriä, hyvä jos sitäkään.

pietari komendantskiy prospekt.jpg

Tällainen on Kolomäki. Näkymä kadulle Komendantskiy Prospekt.

pietari kolomäki.jpg

Kolomäki on myös tällainen. Talot ovat järjestään korkeita, mutta paikka vaikutti perin vauraalta ollakseen lähiö.

Pietarin suomenkielisen nimistön juuret taitavat kuitenkin olla syvemmällä. Pietari Suuri päätti perustaa kaupungin vuonna 1700 vanhalle suomensukuisten kansojen kauppapaikalle Nevan suistoon. Alueella lienee puhuttu inkeriä, vepsää ja karjalaa, suomeakin, jos nyt näitä kieliä oli tuossa vaiheessa mahdollista mitenkään erotella. Kielten rajat perustuvat aina sopimuksiin: serbia ja kroaatti ovat käytännössä sama kieli, paljon enemmän kuin amerikanenglanti ja brittienglanti, vaikkei asiaa kannatakaan Balkanilla kulkiessaan paljon huudella.

HELSINKI

Jos siis Vaasa ja Tukholma ovat vanhastaan ruotsinkielisiä ja Pietari aikana ennen Pietaria vähintäänkin suomensukuinen, nykyisen suomenkielisen elämän kova ydin Helsinki on sekin perustettu perin ruotsinkieliselle alueelle. Vallila, Kumpula, Viikki, Käpylä, Kluuvi, Töölö ja Katajanokka ovat kaikki alun perin ruotsinkielisten nimien käännöksiä tai äänteellisiä mukaelmia. Aivan kuten itse kaupunginkin nimi – se oli alkujaan Helsingfors.

Etenkin Tukholmaan ja Pietariin verrattuna Helsinki tuntuu kovin väljältä ja pieneltä, mutta kyllä silläkin on omat ominaispiirteensä. Niille vain on kotikaupungissaan kovin usein sokea, vaikka kuinka katuja kävelisi.

Viime aikojen kävelyt ovat suuntautuneet hyvin pääsääntöisesti suoraan Helsingin keskustasta itään. Minulla on vahva tunne, että Kruunuvuorenrannan rakentaminen siltayhteyksineen ja Laajasalon tiivistäminen ylipäätään tulee muuttamaan Helsingin luonnetta entistä merellisemmäksi. Tokihan Helsingin merellisyys saattaa olla yksi niistä asioista, joille kaupungissa asuessaan sokeutuu.

Olen pitkään haaveillut siitä, että ennen kuin Kruunuvuorenranta on tyystin rakennettu, juon kohteessa pussikaljan. Tällä viikolla olen toistanut suorituksen kahdesti kävelyretkieni lomassa, ensin Frejankujan (joka tulee sijaitsemaan keskellä nykyistä maanpuhdistusoperaatiota) tietämillä käydessäni, sitten Föglönkujan lauantaina jolkoteltuani.

Tällä hetkellä Kruunuvuorenrannan kallioilla istuessa ei voi kuin hämmästellä, että jos tätä kohtaa katsoisi ilman ennakkotietoja – jos vaikka pitkä korpivaellus olisi sattunut päättymään juuri tähän pisteeseen – voisi vain todeta, että kas, vastarannalla näkyy olevan suurkaupunki useine kirkontorneineen. Näkymässä oli jotain niin jylhää, että Kruunuvuorenrannalla on edellytyksiä nousta Helsingin tyylikkäimmäksi uudeksi asuinalueeksi. Saapa nähdä.

kruunuvuorenranta helsinki.jpg

Suurkaupungin – tai sen keskustan – siluetti vastarannalla. Kuva Laajasalon Kruunuvuorenrannasta.

Floorantien ihme

Pitkänäperjantaina oli tullut aivan huomaamatta kuluneeksi kahta päivää vaille kolme viikkoa siitä, kun edellisen kerran olin kävellyt katuja sillä tavoin kuin katuja tässä blogissa tavataan kävellä. Tauko ei ollut mitenkään erityisen tietoinen, niin nyt vain tapahtui. Juuri ennen tätä puolitiedostamatonta taukoa silti ehdin ajatella, että juuri nyt kävelen kuin mielipuoli. Esimerkiksi lauantaina, maaliskuun kymmenentenä, minulla oli päivällä niin kutsuttua luppoaikaa. Käytin sen matkustamalla ensin Puistolaan, sitten Hermanninmäelle, sitten Pukinmäkeen ja sitten Ala-Malmille, saldona kuusi katua. Sunnuntaina vielä kuljin kaksi, viimeisimpänä itselleni kovin tutun Fleminginkadun, minkä jälkeen olikin tavallaan aika hivenen hengähtää.

fenixinrinne.jpg

Hermanninmäki on suosikkejani Helsingin kantakaupungin uusista alueista – vain kulmakuppilat puuttuvat, vaikka Teurastamo ei kaukana olekaan. Kuva Fenixinrinteen varresta. 

Pääsiäisviikko on ollut poikkeuksellinen, sillä minulla on ollut käytettävissäni auto. Olen hyödyntänyt sitä lähinnä käydäkseni paikoissa, joihin en muuten päätyisi. Pitkänäperjantaina kävin Loviisassa (kävelemässä historiallisen alakaupungin puutalokortteleita ympäri) ja Kotkassa (tutustumassa paikalliseen koripallokulttuuriin). Menomatkalla pysähdyin Arabian kauppakeskuksen tuntumaan, sillä matkan varrelle sattuivat Flooranaukio ja Floorantie. Niistä tuli samalla ensimmäiset katukeräilykohteet, joiden luo olen saapunut henkilöautolla ajaen.

Flooranaukio ja Floorantie ovat saaneet nimensä Flooran päivän juhlasta, jota helsinkiläiset ylioppilaat tapasivat viettää 1800-luvulla viereisellä Kumtähdenkentällä. Vuonna 1848 siellä laulettiin ensi kerran Maamme-laulu, joka sittemmin nousi Suomen kansallishymniksi. Kumtähdenkentän, käytännössä puiston, keskellä pönöttää aiheesta kivinen muistomerkki.

kumtähdenkenttä.jpg

Kumtähdenkentän kunniagalleria: Runeberg, Pacius, Cygnaeus, Topelius.

Flooranaukio on käytännössä parkkipaikka Brysselinkadun ja Lontoonkadun välissä (Brysseliin ja etenkin Lontooseen liittyy muuten erinomaisen paljon enemmän muistoja kuin Brysselinkatuun ja Lontoonkatuun), mutta Floorantie on paremmasta päästä Helsingin kadunpätkiä – pientaloissakin on näillä seuduilla miellyttävän urbaani tuntu. Täysin pilvettömältä taivaalta paistanut kevätaurinko tietysti auttoi asiaa.

Arabian seutuvilla oli yllättävän paljon ihmisiä liikenteessä. Tai no, ehkä ei normaalia pyhäpäivän päiväsaikaa enempää, mutta kuitenkin niin, että vähän jokaisessa kulmassa näkyi joku. Floorantietäkään en saanut kävellä yksin – edelläni Hämeentieltä Floorantielle kääntyi vanhempi mies, tuulipuvunomaisten vaatteidensa perusteella jonkinlaisella päiväkävelyllä, ja hän loi Floorantien kylttiin katseensa kuin varmistaakseen, että suunta on oikea. Minä kävelin hänen jäljessään, mutta oli pakko jäädä kuvailemaan katukylttiä vähän tavanomaista pidemmäksi aikaa – sen verran hidasta miehen kulku oli. Joskus ihmiset sattuvat tulemaan vastaan tai pälyilemään minuun päin juuri tällaisten paljastavien toimenpiteiden, kuten katukylttien kuvailujen, hetkillä. Joskus tuntuu, että niin käy aina. Aika usein niissä tilanteissa teeskentelen tutkivani puhelimestani jotain asiaa – satunnaisen tutun osoitetta, reittiä pois tai jotain muuta sellaista. Paljastuminenhan on pahinta.

Halusin myös välttää tällaisen tilanteen:

floorantie.jpg

Kuvassa näkyvä hahmo kulki Floorantietä edelläni, vaikka olimme Hämeentien ja Floorantien risteyksessä hetkeä aiemmin samanaikaisesti. Jäin muun muassa ottamaan tämän kuvan.

Kun mies oli kävellyt muutamankymmenen metrin verran eteenpäin, minäkin uskaltauduin askeltamaan. Lopulta pääsin kadun toiseen päähän, jossa lopulta kuljin edelläni kävelleen miehen ohi ja jatkoin kulman taakse Kustaa Vaasan tielle pälyilemään – olisi nimittäin ollut huomattavasti epäluontevampaa jäädä siihen kadunpäähän seisoskelemaan, kun se mies siinä seisoskeli jo. Miehen seisoskelua en tietenkään osannut pitää mitenkään ihmeellisenä, hyvä jos edes kiinnitin asiaan huomiota. Saahan sitä nyt kaduilla maleksia. Kun sitten seisoin näköetäisyydellä Kustaa Vaasan tien varressa odottamassa, että voisin lähteä kävelemään takaisin olematta epäilyttävä, tilanne sai häkellyttävän käänteen.

Mies kaivoi laukustaan järjestelmäkameran, nosti sen silmilleen ja otti keltaisen puutalon seinässä olevasta Floorantie-Floravägen-kyltistä kuvan, katsoi kylttiä vielä hetken ja lähti sitten kävelemään takaisin kohti kadun alkua.

floorantie mies.jpg

Hän paljastui.

Tuli mieleen, että nyt varmaan pitäisi mennä juttelemaan, mutta minä en ole sutkauttelija. En edes sutkauttaja. Olisin tietysti voinut sutkautella, tai edes sutkauttaa, mutta se olisi paitsi ollut merkittävä ponnistus myös aiheuttanut molemmissa osapuolissa täysin turhaa kiusaantumista. Ehkä ärtymystäkin.

Sitä paitsi – mikä tärkeintä – tilanteen hiljainen harmonia olisi hajonnut. Se oli hyvä hetki näinkin.

floorantie kyltti.jpg

Kun mies oli mennyt, minäkin kuvasin.

Free Fallin

Viime vuosien aikana Helsingissä on ollut harvoin yhtä kylmää kuin tässä päivänä muutamana. Se on tehnyt kaduilla kulkemisesta hankalaa, tai ainakin erilaista kuin ennen. Viime viikon maanantaina kävelin Helsingin ja Vantaan rajan tuntumassa, muun muassa Torpparinmäessä ja Torpparinmäen pohjoispuolella.

Maanantaina kovimmat pakkaset olivat jo tuloillaan. Tuuli oli yltynyt ja ilma kylmeni alati. Oli tämän toiminnan kannalta jokseenkin sattuvaa, että kaikkein autioimmat ulkoilukohteet – Haltialan pellot – sattuvat kohdalle juuri sinä iltana. Tokihan olisin voinut valita toisin ja jättää toimen väliin, mutta sää olisi ollut kovin huono syy tehdä niin.

Alkuilta oli toki aivan tavanomainen, tunnelmaltaan aiemmilta retkiltäni tuttu. Kävelin Fallinkujan ja Fallinpolun, tyypilliset pientaloalueella sijaitsevat pikkutien ja kevyenliikenteenväylän.

fallinpolku.jpg

Niin normaalia, ettei sanotuksi saa. Kuvassa näkyy Fallinpolun alku, vaikka kyltti sitä virheellisesti Fallinkujaksi väittääkin.

Sen jälkeen ilta sai yllättävän käänteen. Käänne oli Fallintie. Fallintiestä alkoi vapaa pudotus kohti kylmyyttä ja kylmyydestä seuraavia ensimmäisen tai armeliaasti tulkittunakin puolennentoista maailman ongelmia:

– Fallintie oli isoilta osin latualuetta, jolla kävelystä tunsin syyllisyyttä, sillä kuten jo lapsena hiihtäessäni opin, latu-uria ei käy tallusteleminen, eikä etenkään koiran kanssa (koiraa en ole koskaan elämässäni ulkoiluttanut, en nytkään, ja kävelin kyllä isoimmaksi osaksi kohteliaasti umpihangessa latujen vieressä)
– sormet jäätyivät likelle tunnottomuutta, koska piti näperrellä kännykkää reittihakujen tekemiseksi ja kuvien ottamiseksi
– kännykästä loppui akku äkisti, joten piti alkaa ottaa kuvia kameralla
– kameran akku loppui heti, kun virran käynnisti, joten piti alkaa ottaa kuvia iPadilla
– iPadin akku tyhjeni, mutta ehdin ottaa kaksi kuvaa illan viimeisestä kohteesta ja tehdä joukkoliikenteen reittihaun takaisin kotiin Vallilaan

fallintie.jpg

Näin alkaa Fallintie.

En ole koskaan aiemmin käynyt Haltialan pelloilla, vaikka olen toki niistä kuullutkin. Käytännössä Fallintie on suurimmalta osaltaan tikkusuora Haltialan läpäisevä ulkoilureitti, jonka pituus on noin 1,3 kilometriä. Ympärillä näkyy pelkkää tasaista, ja ainoa tasaisesta ympäristöstä kohoava kohta on Potmäki, tai Pottbackan sekametsä, jonka läpi Fallintie kulkee.

potmäki.jpg

Pottbackan sekametsässä näkyvästä reiästä kulkee Fallintie.

fallintie latu.jpg

Haltialan päässä Fallintie muuttuu näin talviseen talviaikaan suorastaan kävelemiskelvottomaksi.

Helsingin keskustaajama näyttää juuri tässä kohtaa loputtoman kummalliselta. Haltiala ei ole kaupunkia eikä maaseutua, vaan jonkinlainen maaseudun jäljitelmä, jonka kulisseina horisontissa toimivat jylisevä Tuusulanväylä ja tasaisesta maasta Vantaanjoen takana kohoavat Kartanonkosken ja Tammiston kerrostalokeskittymät.

laamannintie.jpg

Tämän kuvan ottamisen jälkeen käsipuhelimeni sammui. Kuva on otettu Laamannintieltä kohti Tammistoa.

Palatessa kävelin vielä takaisin Torpparinmäkeen, missä kulkemani Fallintorin jälkeen oli aika palata.

fallintori.jpg

Fallintorin jälkeen viimeinenkin akkukäyttöinen sähkölaite lopetti toimintansa.

Sen jällkeen kadut ovat olleet normaalimpia, mutta vähemmän normaalia on ollut viime aikojen tiivis kadullakulkemistahtini. Viime maanantain jälkeen olen kulkenut läpi myös Fallkullantien (Tapanilassa ja osin Malmin lentokentän alueella), Fallpakankujan ja Fallpakantien (Mellunmäessä Fallpakan alueella), Fanninpenkereen (Länsi-Pasilassa) ja vielä tänään Fantsintien (Östersundomissa) ja Farmaseutinraitin (Latokartanossa, jossa kävin vaikka kuinka monetta kertaa). Kaikesta voisi kertoa, mutta aina ei ole tarkoituskaan kertoa kaikkea.

Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

amsterdam asunto.jpg

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

amsterdam konttikäytävä.jpg

Konttien välissä kulki käytävä.

amsterdam pyörät.jpg

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

stavangerweg.jpg

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

amsterdam kadonneet kontit.jpg

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

kontteja.jpg

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

eteläloisto värikuulasota.jpg

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

eteläreimarintie.jpg

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Israelista Itä-Pakilaan, Palestiinasta Pukinmäkeen

Rynnäkkökiväärin näkemisestä tulee kieltämättä vähän epämiellyttävä olo. Niin on myös silloin, kun istuu muutamankymmenen Palestiinan arabin ja kanadalaiselta näyttävän pikkulapsellisen pariskunnan kanssa bussissa ja rynnäkkökivääri on bussissa henkilöllisyyspapereita tarkastavan nuoren israelilaissotilaan sylissä.

Tuo matka kulki Jerusalemista Ramallahiin viime vuoden viimeisinä päivinä, mitättömät kymmenisen kilometriä. Välissä on kuitenkin Israelin rakentama muuri ja sen yhteydessä tarkastuspiste, joten nuo mitättömät kilometrit vievät kepeästi toista tuntia. Tarkastuspisteellä Israelin turvallisuuspalvelun työntekijät ja sotilaat katsovat rajan ylittäjien henkilöllisyystodistuksia sinisten daavidintähtien varjossa. Jos meno äityy hurjemmaksi, pelkkä katsominen ei riitä. Tarkastuspisteillä tapahtuu uutistoimistojen perusteella jonkintyyppisiä yhteenottoja, aseellisiakin, koko lailla viikoittain, ja etenkin viime aikoina on tapahtunut.

Kun me kuljimme tarkastuspisteiden läpi, kaikki sujui rutiininomaisesti. Kolmannella penkkirivillä istunut vanhempi palestiinalaisherraoletettu jopa vaikutti eräällä ylityskerralla iskevän vitsiä yhden israelilaissotilaan kanssa, vaikka mistä minä toisaalta tiedän.

Muurin ylittämisen jälkeen kaikki muuttui. Heprea vaihtui arabiaksi, teiden kunto heikkeni silmissä, kaikesta tuli repsahtaneempaa ja taloista ränsistyneempiä. Israelin keltaiset rekisterikilvet vaihtuivat Palestiinan valkovihreisiin, joilla muurin juutalaiselle puolelle ei edes ole asiaa. Palestiina on valtio valtiossa, josta on todella vaikeaa kirjoittaa, aivan kuten Israelista. Sen huomaan nyt.

Kaikki on poliittista

Israelissa ja Palestiinassa tuntuu, että politiikka on läsnä kaikessa. Politiikka liittyy likeisesti myös edelliseen virkkeeseen: jotkut puhuvat vain Israelista, jotkut puhuvat Israelin lisäksi Länsirannasta, jotkut Juudeasta ja Samariasta tarkoittaessaan Israelin miehittämää Länsirantaa, jotkut Palestiinasta, jotkut Palestiinalaisalueista, ja on lopulta läpeensä poliittinen valinta, millä nimityksellä mitäkin kutsuu.

Kielestä tai uskonnosta puhumattakaan: juutalaiset puhuvat hepreaa, muslimit ja kristityt arabiaa. Heprea on alueen valtakieli, mikä sinänsä on Israelin valtion saavutuksista suurimpia.

Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle laskeutuminen jännitti etukäteen, samoin lentokentältä kohti kotia lähteminen. Israealin turvatarkastukset ovat tunnettuja tiukkuudestaan, ja lähtiessä jouduin lopulta esittelemään turvallisuuspalveluiden edustajalle rinkassa olleita kirjaston kirjoja: Lonely Planetin Israel ja Palestiina -opas, Rough Guidesin Israel-opas, jokin Jerusalem-opaskirja, pikkuopus heprean alkeista (koska kieli kiinnosti) ja israelilaisen David Grossmannin romaani Sinne missä maa päättyy. Melko kasa kirjoja tietysti, ja sellainen herättää läpivalaisun yhteydessä kysymyksiä. Olin jo etukäteen päättänyt jättää kaikki Palestiinaa koskevat kirjat kotiin juuri jonkin tällaisen varalta, mikä säästi minut ainakin kiusalliselta tilanteelta.

Politiikka hyppää silmille lentokentällä saman tien: ”Zionism is an infinite ideal” (Sionismi on ikuinen ihanne), kertoo Maailman sionistiorganisaation näyttelyn jättikokoinen juliste lentoasemalla Theodor Herzlin sanoja toistaen, juuri siinä kohtaa, josta kaikki kansainväliset matkustajat taatusti kulkevat, kuten myös suuri osa palestiinalaisista, jotka matkustavat ulkomailta kotiinsa. Palestiinalaisalueilla ei ole omaa lentokenttää, joten ulkomaille pääsee lähinnä Tel Avivin tai Jordanian Ammanin lentoasemien kautta.

Israelin itsenäistymisen vuosi 1948 on läsnä lentokentän näyttelyn lisäksi myös Tel Avivin katukuvassa. Rotcshild-bulevardin keskelle oli parhaillaan rakenteilla erityinen Trail of Independence, jossa hekumoiden esitellään juutalaisvaltion syntyä. Palestiinalaiset kutsuvat samaa tapahtumaa vaatimattomasti katastrofiksi (Al-Nakba), eikä vastakkainasettelun aika ole ohi.

ben gurion lentoasema.jpg

Ben-Gurionin lentoasemalla kerrotaan näkyvästi sionistien saavutuksista ja lainataan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vaikuttanutta sionistien itävaltalaista ”kantaisää” Theodor Herzliä.

ramallah jerusalem capital of palestine.jpg

Ramallahissa – kuten myös Betlehemissä ja todennäköisesti myös muissa Palestiinalaisalueen suuremmissa kaupungeissa – julistetaan, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki. Muun muassa Israelin hallitus ja Yhdysvaltain nykypresidentti ovat julistuksesta eri mieltä.

Kiehtova Tel Aviv ja jännittävä Jerusalem

Lentokoneessa vieressä istui Philadelphiassa asuva israelilaistyttö matkalla käymään kotonaan. Kun kone kaarsi Välimeren yltä Tel Avivin keskustan päälle ja yhä kohti lentoasemaa, hän silminnähden innostui kotikaupunkinsa näkemisestä. Se ei ole ihme. Kaupunki näytti jo yläviistosta kiehtovalta: öiset katuvalot, pilvenpiirtäjät, pieninä pisteinä liikkuvia autoja. Maan pinnalla näytti samalta: kello oli puoli yksi tiistai-iltana, ja ihmisiä oli liikenteessä. Moni kulki polkupyörällä.

Kaikki paikat näyttivät kiinnostavilta: baarit, kahvilat, ravintolat, rakennukset, puut, pyörätiet. Tässä kaupungissa kaikki olisi mahdollista, mutta ristiriitaisesta tunteesta oli silti vaikeaa päästä eroon. Israel kun nyt vain ei ole normaali valtio. Samaan aikaan tuntui harvinaisen tekopyhältä: mitäpä tässä nyt jeesustelemaan, hyvin suuri osa valtioista kuitenkin harjoittaa jollain mittapuulla varsin kyseenalaista politiiikkaa ja silti niissä voi kuvitella matkustavansa aivan huoletta.

tel aviv rotschild.jpg

Yksi Tel Avivin pääkaduista on Rotschild-bulevardi, ja sen varrella on runsaasti miellyttäviä ulkoilmakahviloita.

Jerusalem oli tietysti ihan oma lukunsa. Minä olin luullut Googlen karttaa katsomalla, että Itä-Jerusalem olisi selvästi ei-Israelia ja Länsi-Jerusalem vastaavasti Israelia. Ei se ihan siltä näyttänyt. Öljymäki sijaitsee Itä-Jerusalemissa, mutta niin vain Israelin lippu valvoo sieltäkin kaupunkia – joskin suuren ja vanhan juutalaisen hautausmaan yläpuolella ihan siinä Getsemanen puutarhan vieressä. Kansainvälisten sopimusten mukaan moinen liputus ei tietenkään ole ihan kosher.

jerusalem israel.jpg

Öljymäen laella ollaan Itä-Jerusalemin puolella, mutta Israelin lippu valvoi maisemaa vuoden 2017 viimeisen päivän auringonlaskua odotellessa juutalaisen hautausmaan yläpuolella.

Länsirannalla Ramallahissa ja Betlehemissä mainoslakanat julistavat, että Jerusalem on Palestiinan pääkaupunki ja on aina oleva. Sitä on toisinaan vaikea havaita Jerusalemin vanhassakaupungissa, jossa turistimyymälät kauppaavat matkamuistoista näkyvimmin Israel Defence Forces- ja Krav Maga -paitoja. Postikortin osoitepuolella pienen Israelin kartan ääriviivat on noin vain piirretty pitämään sisällään myös Gazan ja Länsirannan alueet.

jerusalem vanhakaupunki.jpg

Jerusalemin vanhankaupungin kadut ovat ahtaita ja täynnä myyntikojuja. Suurin osa katualueesta on katettu vähintään joillain pellinpaloilla.

Mikään kaupunki ei ole kuin Jerusalem, ja siellä olisin mieluusti ollut pidempäänkin. Nyt nähtyä tuli lähinnä vanhaakaupunkia ja itäpuolta, mutta katukeräilykään ei toki täysin unohtunut.

jerusalem via dolorosa.jpg

Kärsimysten tie ja turistimassaa. Ihan päästä päähän en katua kävellyt, mutta joku joskus kai on niinkin tehnyt.

Palestiinan puolella vietimme aikaa ennen muuta Ramallahissa. Jännittävä kaupunki, jossa ruoka oli kaikkialla uskomattoman hyvää ja tunnelma jotenkin hivenen levoton, kuten lähi-idässä kai vain on. Uudenvuodenaattona eritoten.

ramallah maisema.jpg

Ramallahin kaupunki on rinteille rakennettu, eikä ylä- ja alamäiltä voi välttyä. Länsirannalle tunnusomaisia ovat korkeuserojen lisäksi myös talojen katoilla olevat mustat vesisäiliöt. Niitä tarvitaan, sillä vesivarannot ovat Israelin hallussa.

Kuukauden katukeräilytauko päättyi

Olen minä silti Helsingissäkin kävellyt, kun vuoden ensimmäisenä keskiviikkona kävin Itä-Pakilassa Eskelinsuolla ja Pukinmäessä Eskolankujalla ja Eskolantiellä. On pakko myöntää, että kohteet eivät mitenkään sykähdyttäneet. Kuten Helsingissä niin monesti, näidenkin nimien alkuperä on ruotsinkielisessä nimistössä. Eskelinsuo on saanut nimensä vanhan paikannimen Eskilsmossenin mukaan. Eskolantien taustalla taas on vanha tilannimi Eskos.

eskelinsuo.jpg

Tältä näytti Eskelinsuo Itä-Pakilassa tammikuun 3. päivänä, keskiviikkona, vuonna 2018.

Seuraavaksi pitäisi mennä Jollakseen lähelle Porvariskuninkaan uimarantaa, jossa sijaitsee Ester Larssonin polku. Kartan perusteella polku on joko olemassa tai sitten ei. Ainoa keino selvittää asia on mennä itse paikalle katsomaan.

Eihän joulukuussa ehdi (esimerkiksi kävellä)

Piti ihan kaivella kuva-arkistoja selvittääkseen, milloin viimeksi olen tietoisesti kävellyt Helsingissä kadun päästä päähän. Siitä on tänään, tapaninpäivänä, kulunut kolme viikkoa ja yksi päivä. Eskelinsuo-niminen tienpätkä Itä-Pakilassa on odottanut kävelemistään siitä asti – ja odottaa edelleen. On tällaisia taukoja toki ollut myös aiemmin, mutta nyt, tätä blogia kirjoittaessa, moiseen havahtuu hanakammin.

On kaiketi yleisesti tunnettua, että joulukuussa ei oikein ehdi tehdä mitään ylimääräistä. Työelämässä on kiirettä ja muussa elämässä on kiirettä. Esimerkiksi virastoissa – omakin työpaikkani on tavallaan sellainen, vaikkei virallisesti olekaan – vuodenvaihde on merkittävä henkinen raja. Kuulee puhuttavan, kuinka maailma pitää saada valmiiksi ennen joulua (tai muuta vastaavaa joka vuosi toistuvaa vähän puolivillaista, ja arvioni mukaan sama pätee myös juhannukseen). Mutta jos maailmaa ei saadakaan valmiiksi ennen joulua (tai juhannusta), maailma ei kaadu. Hommat vain sitten jatkuvat samanlaisina tammikuussa, kuten ne epäilemättä aika useissa tapauksissa muutenkin jatkuisivat.

Helsingin ja ympäryskuntien joukkoliikenteessä vuodenvaihde tarkoittaa yleensä muuttuvia lipunhintoja, muuttuvia bussien reittejä ja muuttuvia aikatauluja, ja tässä vuodenvaihteessa muutos vieläpä on suurempi kuin ikinä ennen. Omassa työssäni olen päässyt painiskelemaan juuri näiden asioiden kanssa. Paine saada maailma valmiiksi ennen joulua on tällaisessa asiayhteydessä hieman voimakkaampi kuin jossain pitkäjänteisessä. Toisaalta on kyllä olemassa myös lyhytjänteisempiä töitä, operatiivisempia. Kirurgien töistä en tiedä, mutta ehkä heidän työnkehittämisneuvostoissaan vuodenvaihde on merkittävä rajapyykki. Esimerkiksi entisessä työssäni päivälehden toimittajana maailman piti olla valmis jokaisen päivän päätteeksi. Nykyään Helsingin Sanomissakin tehdään ankarammin internet-asioita, joten maailma pitää saada valmiiksi koko ajan. En muista, että joulukuu olisi ollut siinä työssä sen kiireisempää aikaa kuin mikään muukaan.

Mutta tässä nykyisessä työssä se kyllä on. Lopputulos näkyy muun muassa tämän blogin päivitystahdissa ja osin myös sen sisällöissä.

Maaston amfiteatterimaiset muodot

Edellisen kerran kävelin kadun joulukuun neljäntenä. Se oli maanantai. Otin työpäivän päätteeksi I-tai K-junan Malmille (en edes tätä muista, vaikka yleensä muistaisin!) ja jatkoin bussilla 560 Mustalahdentien pysäkille pohjoiseen Vuosaareen, alueelle, jonka maastossa on amfiteatterimaisia muotoja. Nämä muodot ovat antaneet nimensä myös alueella sijaitseville kaduille, jotka kaduiksi tunnistaa vain edistynyt. Alue tuli minulle tutuksi ensimmäisen kerran helatorstaina vuonna 2016, jolloin kävelin Aitiopaikan.

aitiopaikka.jpg

Aitiopaikka, toukokuu 2016.

Aiemmin tänä syksynä – tai nythän on kai jo talvi – kävelin Ensi parven.

ensi parvi.jpg

Mihin Ensi parvi päättyy, kuva kalliolta. 22.10.2017.

Ja viimeisimpänä, joulukuun alussa, kävelin Esiripun.

esirippu.jpg

Permanto ja Piippuhylly ovat edessä sitten joskus.

Maaston amfiteatterimaiset muodot näkyvät lähinnä tämän pikku alueen ympäristössä, tai siltä se aina minun silmiini on näyttänyt. Vieressä on kyllä korkeuseroja, mutta juuri tällä perin kummallisella teatterialueella näkyy vain hivenen kallioita ja vuosina 2014 ja 2015 rakennettuja taloja. Alue on totta puhuen paljon uudempi kuin olisin uskonut. Olen kävellyt katuja tammikuussa kahden vuoden ajan, mutta jos olisin sattunut aloittamaan vaikkapa vuotta aiemmin, olisin ehkä täälläkin päätynyt rakennustyömaalle. On omituista, miten Helsinki vain koko ajan kasvaa, ja minä olen vain sattunut hyppäämään kyytiin juuri tässä vaiheessa.

Tämän pikkujoulukauden aikana olen saanut vastailla useaan kertaan kysymyksiin, missä kirjaimessa mennään tai mikä oli edellinen katu tai mikä on seuraava katu. Olen kieltämättä aika oudossa tilanteessa, kun viimeksi on kävelty Esirippu ja seuraavaksi kävellään Eskelinsuo. Esirippuahan ei oikeastaan käy käveleminen ja suohon perin helposti uppoaa. Vaan minkäpä minä nimistötoimikunnan happoisille sessioille mahdan.

Idästä itään

Osaltaan katujen kävelemistä Helsingissä häiritsee tietysti myös se, että ei aina ole Helsingissä. Joulukuun toisen viikonlopun vietin Nižni Novgorodissa. Hankin itselleni vuosiviisumin Venäjälle, joka muuttuu kannattavaksi, jos käyn maassa vuoden sisään vielä toistamiseenkin. Ehkä siis käyn.

Nižni Novgorod oli jännittävä kaupunki, 1200-luvulla perustettu ja Venäjän viidenneksi suurin. Lisäksi kaupungissa on asemien määrällä mitattuna Venäjän kolmanneksi suurin metrojärjestelmä ja aimo liuta kulahtaneita pikkubusseja, kuten Venäjällä nyt vain on. Valtava Volga virtasi valtoimenaan, eikä risteävä joki Oka myöskään mitenkään pieni ollut. Nižni Novgorodissa oli pitkä kävelykatu ja KHL-jääkiekko-ottelussa hyvä tunnelma. Englantia ei puhunut oikein kukaan, edes yhden sanan vertaa. Kaupunki tuntui silti siltä, että tämä voisi olla turistikohde siinä missä mikä tahansa itäisen Keski-Euroopan kaupunki, onhan asukkaitakin melkein 1,3 miljoonaa.

nizni novgorod silta.jpg

Silta ja Volga, Nižni Novgorod.

nizni novgorod pysäkki.jpg

Tie, raitiotie ja pysäkki, Nižni Novgorod.

nizni novgorod metro.jpg

Metrojunat olivat juuri sellaisia kuin ne ovat Moskovassa, Pietarissa ja Budapestissakin.

nizni novgorod lentoasema.jpg

Englanninkielistä tekstiä Nižni Novgorodista kyllä löytyy, mutta hyvin harvoin teksti merkitsee varsinaisesti mitään. ”I reply”, kuten sanotaan. ”If asked.”

Tämän vuoden Helsinki-kadut olivatkin sitten siinä, sillä tänään matka jatkuu Israeliin ja Länsirannalle, ja tämän matkan aikana vaihtuu myös vuosi. Ukrainalainen lentoyhtiö kuljettaa ensin Kiovaan, missä vaihtuu kone. Toinen kone kuljettaa Kiovasta Tel Aviviin, Ben Gurionin kansainväliselle lentoasemalle. (Ben Gurion, tai siis David Ben-Gurion, oli Israelin ensimmäinen pääministeri, Puolassa syntynyt juutalainen, joka juutalaisvainojen myötä päätyi sosialistiksi ja siionistiksi ja päätyi lopulta perustamaan Israelin valtion.)

Elämme kieltämättä erikoisia aikoja, mitä lähi-itään matkustamiseen tulee. Toisaalta minun elinaikanani – jos ikinä muutenkaan – Israel tai Palestiinalaisalueet eivät ole normaalia nähneetkään. Siellä sijaitsevat kaikki sellaiset paikat, joista päädyin kuulemaan jo lapsena: Genesaretinjärvi, Nasaret, Betlehem, Golgata, Öljymäki ja – tietenkin – Jerusalem.

Toki minua kiinnostavat myös paikalliset kielet, ja niistä etenkin heprea. Ei sillä etteikö arabiakin kiinnostaisi, mutta hepreaa kuulee täälläpäin vähemmän jos ollenkaan ja kieli on 1900-luvun siionismin hengessä herätetty melkein kuolleista tai vähintäänkin horroksesta. Kieli voisi nyt olla yhtä hyvin miltei latinan asemassa, ellei Israelin valtiota olisi satuttu perustamaan. Tietenkin minua jännittää myös se, että paikallisia kieliä luetaan oikealta vasemmalle, jolloin kaikki kirjat ja lehdet ovat täkäläisten peilikuvia. En voi olla ajattelematta, että noin isolla asialla on aivan pakko olla jotain vaikutusta ajattelemisen rakenteisiin. Osoittavatko nettiselainten nuolet eri suuntiin kuin meillä? (Tämäkö nyt oli se asia, joka tässä kaikessa on niin merkityksellistä?) Ainakin AirBnb-majoittajan lyhyt hymiöviesti sai säikähtämään, kun sivusilmällä näki vain sulkumerkin väärinpäin.

Tähän kaikkeen lienee kuitenkin palattava myöhemmin.

(:

Metro vie kauemmas, kadut eivät kadonneet

Marraskuu on melkein ohi, enkä oikein ole edes sisäistänyt sitä. Syksy oli pitkälti siinä. Marraskuutani ovat leimanneet lähinnä työhön liittyvät kiireet, joihin eräs Matinkylään avattu maanalainen rata oransseine junineen ei ole lainkaan osaton.

Kaupungissa on kuitenkin ollut katuja myös marraskuussa, ja joitain niistä olen kulkenutkin. Kuukauden seitsemäntenä päivänä vuorossa olivat Erottaja, Erottajankatu ja Erottajantunneli. Oli tiistai-ilta ja pimeää mutta ei niin pimeää kuin toisina marraskuun iltoina.

Muistin taas, kuinka hienoa ja kaunista Helsingin keskusta-alueella parhaimmillaan on: rakennuksia, puistoja (kuten Dianapuisto Kolmikulmassa), raitiovaunuja (kuten linjat 3, 6 ja 10) ja kivijalkaliikkeitä. Kävi kuten katuja kävellessä usein käy: paikat näyttävät hienoilta ja päässä pyörivät ajatukset ovat sikäli silppuisia, ettei niitä oikein jälkeenpäin muista.

Erottajantunneli on tästä Erottaja-kolmikosta erikoisin tapaus. Erottajantunneli on nimetty Helsingin kaupungin karttapalvelun mukaan ”liiketiloja sisältävän väestönsuojan osoitenimeksi”. Harmillista kyllä tila on nykyään yksityisen pysäköintilaitoksen käytössä, ja sisäänkäynti Erottajankadun, Bulevardin, Mannerheimintien ja Eteläesplanadin risteyksessä on lukittu kaikilta muilta paitsi laitokseen autonsa pysäköineiltä.

IMG_2279.jpg

Erottajantunnelihan se siellä.

Se on kertakaikkisen mitätön rakennus risteyksen keskellä, mutta samalla se on arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen julkinen työ Helsingissä, mikä tietenkin on merkittävää. Aalto oli voittanut alueen suunnittelusta järjestetyn arkkitehtikilpailun suunnitelmallaan Hurra för den lilla skillnaden vuonna 1941 (on kertonut muun muassa Yle), mutta lopulta suunnitelmasta toteutettiin vain pieni osa, pelkkä epäseremoniallinen väestönsuojan sisäänkäynti Helsingin olympialaisia edeltävänä vuonna 1951.

Kun seuraavana aamuna heräsin ja luin Helsingin Sanomia, siellä kerrottiin, että tasan 75 vuotta aiemmin Yrjönkadun, Roobertinkadun (nyk. Iso ja Pieni Roobertinkatu) ja Erottajankadun risteykseen putosi neuvostoliittolainen pommi, ja 51 kuoli ja 120 haavoittui. Kun minä kuljin paikan ohi 74 vuotta ja 364 päivää myöhemmin, en ollenkaan tajunnut asiaa. Ehkä ihailin uutta McDonald’sin paikalle avautunutta ravintolaa juuri siinä rakennuksessa, joka oli ottanut kaikkein kovimmat osumat.

HKMS000005_km002zt2.jpg

Poikkeusinfon tekeminen raitiovaunulinjoille silloin Roobertinkatua kulkeneille ratikoille saattoi tässä tilanteessa olla varsin pieni murhe. 8.11.1942 Yrjönkadun ja Roobertinkadun risteys oli tyystin runneltu, ja kuvan kulmassa näkyvässä liiketilassa on sittemmin ollut muun muassa McDonald’s, vaan ei ole enää sitäkään. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

IMG_2278.jpg

Päivää vajaat 75 vuotta myöhemmin meininki oli kohtalaisen rauhallinen ja kuva kieltämättä heikosti valottunut.

En minä ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, mistä Erottaja itse asiassa on saanut nimensä. Nimien taustalla on Helsingin karttapalvelun mukaan se, että Erottaja ja Erottajankatu erottivat varsinaista Helsingin kaupunkia niin kutsutusta Uudenmaan esikaupungista. Ruotsinkielinen nimi Skillnaden on ollut olemassa jo vuonna 1820. Silloin Helsinki päättyi tähän.

***

Toinen viime aikojen mieleenpainunut kävelyiltama sijoittui idemmäs. Raskaan työviikon päätteeksi, tai oikeastaan tässä tapauksessa kesken työviikon, perjantai-iltana 17.11., kuljin bussilla 58 työpaikaltani Herttoniemen yritysalueelle ja aloin kävellä kohti Länsi-Herttoniemeä. Matkan varrella pysähdyin tuijottelemaan metroradan alittavan tunnelin seiniä.

IMG_2298.jpg

I Should Live in Salt ei kyllä ole suosikkikappaleitani The National -yhtyeen tuotannosta, mutta sillä kappaleella ylitetään kuvatekstikynnys peräti heittämällä. The National on (vähintäänkin ollut) loistava yhtye. Tämän kuvan yläpuolelta kulkee metrorata.

Lopulta pääsin Eränkävijäntorille. Maleksin aukion ympäri ja otin kuvan.

IMG_2301.jpg

…enkä mitä tahansa kuvaa vaan kuvan bussipysäkin otsalaudasta.

Sitten kuljin Herttoniemen metroasemalle ja hetken mielijohteesta menin laiturialueelle katsomaan junien kulkua. Herttoniemen asemalla ei koskaan ole lämmin, ei varsinkaan marraskuussa eikä etenkään tuona iltana. Mutta vaikka ilma asemalla olikin tavanomaisen ytimiinkäyvä, tunnelma oli vähän epätodellinen. Ihmiset matkustivat siten kuin ihmiset aina matkustavat. Harva heistä ehkä tuli ajatelleeksi, että tämän illan jälkeen junien keuloissa ei enää koskaan lukisi ”Ruoholahti/Gräsviken”. Tai mistä minä tiedän – ei tätä ajattelua minustakaan varsinaisesti ulospäin nähnyt.

Jotakuinkin kymmenen tuntia myöhemmin istuin kodin eteisessä laittamassa kenkiä jalkaan ja näin tablettini välityksellä, kuinka historian ensimmäinen Espoon-metrojuna aloitti kulkunsa Matinkylän asemalta yhdeksää yli viisi. Minä kävelin suoraa lähetystä mobiililaitteesta tuijottaen Sörnäisten asemalle, jossa nousin sen saman, kieltämättä jo hikiseksi ja alkoholinkatkuiseksi muuttuneen juhlajunan kyytiin.

IMG_2303.jpg

Uuden maailman ensi näky. Junilla on oudot määränpäät.

Se juna kuljetti minut takaisin Herttoniemeen, ja niin istuin seuraavat tunnit katsomassa junien kulkua metroradan yllä. Se päivä oli jännittävä.

Ensi kerran elämässäin Ensi linjalla (tai ainakin hyvin lähellä sitä)

E-kirjain vain jatkuu jatkumistaan. Viime viikolla pääsin Ensi-alkuisten katujen muodostaman kolmikon kimppuun. Tähän helsinkiläistrilogiaan kuuluvat Ensi linja Kalliossa, Ensi parvi Vuosaaressa ja Ensi-kodin tie Vallilassa. Näistä olen kävellyt nyt kaikki, Ensi linjan tietysti ensimmäisenä.

Menin paikalle ja kävelin kadun, päästä päähän. Pysähdyin kuvaamaan kuoriaisia esittäviä pyörätelineitä, kun pomoni yllättäen pyöräili toisella puolella katua, pysähtyi juttelemaan ja ihasteli takanani näkyvän entisen sokeainkoulun (rakennettu vuonna 1898) yläkerrosten laudoitettuja ikkunoita. Niitä en olisi ilman häntä huomannutkaan. Vaikka kuinka kulkisi ympäristöään tarkoin havainnoiden, kyse on silti valinnoista. Katujen varsilla huomio ei koskaan kiinnity tai edes voi kiinnittyä kaikkiin yksityiskohtiin vaan vain puolisatunnaisesti valikoituneisiin.

IMG_2210.jpg

Eläin Ensi linjalla.

IMG_2216.jpg

1/8.

Kun katu oli kävelty, lähdin takaisin kohti Hakaniemen metroasemaa. Kävelin Helsingin kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon välissä kulkevia portaita kohti Eläintarhantietä, ja muistin yhtäkkiä hetken yli 16 vuoden takaa. Silloin kävelin näillä tienoilla elämäni ensimmäistä kertaa.

***

Asuin silloin Järvenpäässä ja kävin lukion toista luokkaa. Sinä tuiki tavallisena tiistaina lähdimme koulupäivän jälkeen vaihdattamaan ystäväni Eeron autoon renkaita. Sattumoisin tämä toimenpide tapahtuisi Helsingin Kalliossa paikassa, jossa ei enää nykyään ole autokorjaamoa vaan saksalainen päivittäistavarakauppa. Eero jäi autoineen korjaamolle, ja me muut kolme lähdimme kävelemään ympäriinsä. Neljänneltä linjalta päädyimme lopulta niin Kolmannen kuin Toisenkin linjan yli ja edelleen Ilolanpuistoon ja lopulta näille samoille portaille.

IMG_2221.jpg

Takana Ilolanpuisto, edessä elämä ja Eläintarhantie.

Muistan miettineeni Siltasaaren rakennuksia silmäillessäni, että jossain täällä asuu epäilemättä myös A. W. Yrjänä. Tämä erikoinen pohdinta juonsi juurensa siihen, että tuohon aikaan kuuntelin lähinnä CMX:ää ja olin saattanut tietooni, että yhtye oli kokonaisuudessaan muuttanut Torniosta Helsinkiin jo 90-luvulla.

Lopulta lähdimme ajamaan takaisin kohti Järvenpäätä ja pysähdyimme matkalla Keravan Anttilaan. Ostin TopTen-osastolta – kuinkas muutenkaan – lisää CMX:ää, sillä kokoelmani ei vielä ollut täydellinen.

Lopulta palasin kotiin. Heti oven avattuani äiti kertoi, että lentokone on lentänyt päin New Yorkin World Trade Centeriä. Olin käynyt samojen tornien juurella edellisvuoden kesänä. Tämän vuoksi päädyin ajattelemaan, että tapahtunut tuntuu minusta suurelta osin tapahtumapaikan tuttuuden vuoksi, joten eihän tässä mitään. Kerrankos sitä nyt lentokone lentää ikoniseen pilvenpiirtäjään ja tuhansia kuolee.

Menin huoneeseeni, avasin 80-luvun alun mallia olevan television, vaihdoin kanavaksi BBC Worldin ja käänsin äänet minimiin. Jossain kohtaa toinenkin lentokone lensi päin tornia, minkä saatoin nähdä suorana, mutta jos näinkin, kuuntelin sillä hetkellä vasta ostamaani CMX:ää (se levy muuten oli Rautakantele).

***

Ensi linjalla näkee kaupungin ajallisia kerrostumia (kuten vähän kaikkialla). Mutta Ensi linjalla ehkä silti enemmän kuin monella muulla vastaavanpituisella kadunpätkällä. Ensi, Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides linja ovat jo niminäkin aikansa kuvia. Ensi linjan nimeä ehdotettiin 1920-luvulla vaihdettavaksi Diakonissakaduksi (ja esimerkiksi Kolmatta linjaa Aleksis Kiven kaduksi), mutta nimet haluttiin säilyttää, koska ne edustivat asemakaavoituksessa niin kutsuttua amerikkalaisvaihetta (kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu). Pohjois-Amerikassa numeroituja katuja on downtownissa jos toisessakin. Siellä ne tavataan lisäksi kirjoittaa numeroin, mikä tietysti olisi tämän harrastuksen kannalta tylsää. Mitä tähän harrastukseen tulee, niin Linjoille palaan seuraavan kerran ehkä kymmenen vuoden kuluttua.

Kymmenen vuotta toki on vähemmän kuin 16 vuotta. Elämä etenee.