Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapaveden vaakuna – Wikipedia
Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.
Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Terveisiä julkisuudesta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.

Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.

Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:

Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Enontekiö – käsi kunnaksi

Enonkoskella veneessä

Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Ahvenanmaan kunnat: Brändö, Eckerö, Finström, Föglö, Geta

***

Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.

Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.

https://mobile.twitter.com/SannaHellstrom/status/1446852542516826113

Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.

Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.

Juttu ei jatku kuvien jälkeen

Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.
Kirsikkapuistossa oli kiviä.
Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.

Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.
Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.
Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.

Suomen kunnat: Föglö on valtakunta saarivaltakunnassa

Föglö

Omilla saarillaan sijaitsevat kunnat ovat aina erityisiä, ihan niin kuin saarivaltiotkin ovat. Tämä pätee myös Ahvenanmaalla, jossa saaristokuntien tunnelma on sittenkin vähän toinen kuin Ahvenanmaan pääsaarella (joka sekin on erityinen, kuten tiedämme). Sama pätee myös Föglöhön.

Ainoa keino matkustaa Föglön kuntaan on nimittäin lautalla, jolta saa mm. kahvia, pullaa ja olutta. Ei siis kai ole mikään ihme, että Föglö tuntuu ulkomaalta ulkomaalta tuntuvassa ei-ulkomaassa.

Tämä teksti on eräänlainen throwback-teksti, miksi sitä nyt sitten suomeksi kutsuisikaan. Kävimme nimittäin Ahvenanmaan matkallamme vierailemassa muutamassa kunnassa jo varastoon, ja tämä siis sattui jo heinäkuussa 2020. Tällaisen poikkeuksen olemme itsellemme suoneet, koska onhan Ahvenanmaa itsessäänkin poikkeus. Ensimmäinen näistä varastoiduista kunnista oli aakkosissa Evijärven ja Forssan välissä sijaitseva Finström, ja nyt kun tukevasti Manner-Suomessa sijaitsevasta Forssasta on tässä välissä jo raportoitu, on siis Föglön (ja hieman myöhemmin Getan) vuoro ennen kuin pääsemme blogissamme etenemään H-kirjaimeen.

***

Valtaosa Föglöhön kulkevista maakravuista – laskemme itsemme sellaisiksi – saapuu kuntaan Svinön lauttarannasta lähtevällä lautalla. Niin mekin. Muita varten Föglössä on tietenkin vierasvenesatama, kuten vähän kaikissa paikoissa Ahvenanmaalla on. Tunnelma on tietenkin merellinen, saapui saarelle sitten miten tahansa.

Myös auton olisi saattanut ottaa M/S Skarvenin kyytiin, mutta se olisi maksanut tarpeettomasti. Siksi vaatimaton vuokra-automme jäi Lumparlandin kunnan puolelle Svinön parkkipaikalle. Lauttamatkan toisessa päässä, Föglön keskuskylässä Degerbyssä, tunnelma oli sopivasti resorttinen. Muutaman sadan metrin kävelymatka satamasta Tingsvägeniä pitkin, ja saavuimme majapaikkaamme, Enigheteniin. Kyseessä on vanha kestikievari, joka on tarjonnut majoituspalveluja vajaan 400 vuoden ajan.

Gästhem Enighetenin rakennukset ovat sikäli vanhoja, että lattiakin on kallellaan. Siksikin kyse oli fantastisesta ja tunnelmallisesta majapaikasta.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen erikseen mainita, että Föglössä on kaikki kovin idyllistä. On lauttaranta, sen vieressä sijaitseva Föglön hyvin kotikutoinen kotiseutumuseo (jonka kaikki informaatio on pelkästään ruotsiksi, mitä joku suomenkielinen jannu vieraskirjassa suuresti paheksui, mutta unohti samalla sen, että museo oli ilmainen ja kylänvanhimpien talkoovoimin pystyttämä), K-kauppa Föglöbutiken ja Föglöbutikenin vierestä vuokrattavat yksinkertaiset ja hienot mustat polkupyörät.

Olemme saapuneet Föglön Degerbyhyn.
Tällaista (upeaa) kamaa on Föglön kotiseutumuseossa.

Nyt tietysti elettiin heinäkuuta, Suomen kukkeinta turistikautta, ja satuimme käymään Föglössä juuri silloin. Ilman muuta kesä ja sen tuomat turistivirrat lisäävät idyllisyyden ja eloisuuden tuntua. Silti Föglö on juuri niin pieni kunta, että kun vähän siirtyy sivuun pääreiteiltä, niin kovin hiljaista on.

***

Koska autoa ei ollut ja kuntaa piti laajemmin päästä näkemään, vuokrasimme pyörät jo mainitun Föglöbutikenin viereisestä telineestä. Niillä sitten poljimme läpi Degerön saaren Sonnbodalandetin puolelle ja sieltä edelleen Östersockneniin ja Hastersbodaan. Olimme polkeneet 15,5 kilometriä kohti itää, ja siellä kävimme uimassa ja sen jälkeen luontopolulla, kuten asiaan kuuluu.

Näin alkaa matka Degerbystä itään.
Matkan varrella näimme esimerkiksi lampaita Sommarön kylässä.
Hastersbodan luontopolulla oli myös miltei valmiiksi rakennettu frisbeegolfkenttä. Ahvenanmaa on alkanut brändätä itseään frisbeegolffareiden paratiisiksi, ja kenttiä on vähän kaikkialla. Täällä jos missä on mahdollista harhaheittää kiekkonsa Itämereen.

Sitten lähdimme polkemaan takaisin. Jo menomatkalla näkemämme kahvilaan opastava kyltti autiossa risteyksessä herätti siinä määrin mielenkiinnon, että päätimme lähteä polkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, sivuun reitiltä, kohti Näversholmaa. Näversholmavägenin varrella olikin omakotitalo, jonka pihassa pari kahvilan pöytää, eikä ristin sielua missään. Kunnes omakotitalosta saapuu iloinen teini, jolta tilasimme kahvia ja – mitäpä muutakaan kuin – ahvenanmaalaista pannukakkua.

Juuri tätä on Ahvenanmaa: ihan missä tahansa vastaan voi tulla kyltti kahvilaan, ja melkein poikkeuksetta sitä kannattaa seurata. Sitten saa kahvia.

Ja pannukakkua.

Palatessamme koukkasimme vielä Föglön kirkon kautta. Se on keskiaikainen kivikirkko, joita Ahvenanmaalla piisaa. Sisään emme menneet, sillä vaikutti siltä, että paikassa vietettiin häitä. Tämä oli ihan säällinen ratkaisu, vaikka lienee joskus käynyt selväksi, etten varsinaisesti ole ammattikehtaaja. Vanhan Nyt-liitteen toimittajana olisin sietänyt ehkä vartin, ellen sitten olisi ehtinyt siinä ajassa siedättyä.

Hieno kirkko.
Hieno puhelinkoppi kirkon ja Degerbyn välisellä taipaleella.

***

Nyt Föglön-retkestä on kulunut jo yli vuosi, ja toinenkin korona-ajan matkailukesä on jo kääntynyt lopuilleen (tai on oikeastaan jo ohi, ikävä kyllä). Ehkä Föglöstä saa eniten irti, kun siellä käy kesällä, mutta kyllähän jollain oudolla tavalla ahvenanmaalaiskuntien marraskuu myös kiinnostaisi. Kyllä tämä touhumme saattaa vielä meidät sellaiseenkin ajaa, mutta katsotaan nyt.

Seuraavaksi Kaikki nämä kadut matkaa Ahvenanmaan pohjoisimpaan kuntaan Getaan, mutta sitä ennen tämä teksti päättyy. Kas näin.

Haartmaninkatu

Siihen nähden, että Haartmaninkadun varressa tapahtuu paljon tärkeitä asioita, katu on yllättävän mitäänsanomaton. Minäkin kävelin sen ihan noin vain maanantaina 13.8.2018, eikä tuntunut missään. Vasen kyynärvarteni toki oli silloin veneluun murtuman takia kipsissä, mutta sekin höysti oloani lähinnä lievällä ankeudella.

Kolme vuotta sitten elokuussa kadulla oli käynnissä tietöitä Tukholmankadun risteyksen läheisyydessä, mikä ei parantanut kokonaiselämystä. Matka Tukholmankadulta viistosti Topeliuksenkadulle oli nopeasti ohi, eikä mitään erityistä jäänyt mieleen. Silloin taisin suorittaa – katujen kävelemisen tapa, josta olen sittemmin tietoisesti pyrkinyt eroon.

Sellaistahan tämä Helsingin katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä kuitenkin on, ettei koskaan voi tietää, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita kuhunkin katuun tai sen varrella oleviin sijainteihin vielä tulevaisuudessa liittyy. Joihinkin käveltyihin katuihin on tietenkin liittynyt kaikennäköisiä menneen elämän muistoja – Haapaniemenkadulla tai Hakaniemenrannassa en tietenkään voinut olla ajattelematta omaa opiskeluajan asumistani Merihaassa. Ylivoimaisesti useimmiten kadut jäävät vaille suurempaa henkilökohtaista sidosta. Vaikka eihän reilut 4500 muistoa sinänsä ole paljon. Mutta jos kyse on kujannysistä jossain Paloheinässä, Maununnevalla ja Reimarlassa, niin kyllähän ne aika herkästi pakenevat päästä, ellei niitä nyt satu kävelemään niin sanotuissa ”tiloissa”.

Haartmaninkatu oli minulle melko tarpeeton katupahanen, joka hoidettiin pois alta. Jotain päässäni kuitenkin silloinkin pyöri, sillä otin kadun varressa tällaisen kuvan.

Peruspäivä peruskadun varrella elokuussa 2018.

Tässä rakennuksessa olen viettänyt elämäni ensimmäiset yöt, ja seuraavat heti perään vajaat 37 vuotta myöhemmin.

***

Haartmaninkatu tunnetaan tietysti sairaaloistaan, joista Naistenklinikka on yksi. Kadun nimen taustalla ovat Turussa 1700-luvulla vaikuttaneet lääkärit, joista tunnetuin on Suomen lääketieteen isänä tunnettu Johan Haartman. Se on osuva tapa nimetä katu, jonka varressa on lähinnä sairaaloita.

Kaduksi Haartmaninkatu on tosiaan sangen mitätön. Kadun varressa ei taida asua kukaan, mutta kadun varressa kyllä yövytään senkin edestä, aivan kuten minäkin vuosina 1984 ja 2021.

Tapahtuu Haartmaninkadun varressa muutakin kuin elämän ensimmäisten öiden viettämistä ja niiden vierestä seuraamista. Tänä vuonna olen käynyt sen varressa myös gastroskopiassa. Se onkin sellainen operaatio, että sen jälkeen millä tahansa gastro-etuliitteellä alkavalla sinänsä mielekkäällä asialla – gastropub, gastronomia, mitä näitä nyt onkaan – on etova sivusävy.

Ei nyt kuitenkaan mennä siihen.

***

Haartmaninkadun varressa sijaitsee siis Naistenklinikka, ja siellä minäkin olen nähnyt päivänvalon ja maailman ensi kerran, kuten varmasti myös moni muu tässä kaupungissa kulkeva. Mitäpä kukaan toisaalta omasta syntymästään muistaisi. Kesti tähän kevääseen, että Naistenklinikasta tuli minulle oikeasti merkittävä rakennus.

Sillä yhdellä merkitsevällä Naistenklinikan-vierailulla minusta nimittäin tuli isä, huhtikuun lopun maanantai-iltana kello 22.47, jolloin muissa olosuhteissa ehkä pesisin hampaitani. Erilaisten syiden ja koronaan liittyvien varotoimien takia en saanut jäädä osastolle, joten tämän kieltämättä eriskummallisen ja kiehtovan tapahtuman jälkeen oli mentävä yksin kotiin nukkumaan.

Olisi runollista todeta, että Haartmaninkatu näytti heti erilaiselta, kun sille sitten asteli. Näyttihän se, tietenkin, mutta lähinnä siksi, että kello oli paljon. Oltiin seuraavan vuorokauden puolella, ja oli tullut pimeää. Oli täysikuu, kuten kuulin myöhemmin, peräti superkuu, kuten Google nyt kertoo, mutta en jostain syystä huomannut silloin kumpaakaan. En muista, oliko sää edes selkeä vai olivatko pilvet kuun tiellä, mutta ainakin päivät olivat kai aurinkoisia.

Ensin Haartmaninkatu oli yksi kävelty katu muiden Helsingin käveltyjen katujen joukossa. Sitten siitä tuli jotain muuta. En minä sitä silloin kyllä ajatellut (ajattelin muistaakseni, ovatko repussa olleet sairaalaeväsvihannespiirakat yhä syömäkelpoisia, onko kaupunkipyöräasemalla pyöriä ja että tuntuupa hyvällä tavalla oudolta), mutta olihan se silti, sanoisinko, veikeää tähän kirjata.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.

Suomen kunnat, Ahvenanmaa-spesiaali: Finström on Ahvenanmaan ytimessä

Finströmin vaakuna – Wikipedia
Finström

Ahvenanmaalla kaikki muu on pienempää paitsi itsehallinnon taso. Tämä käy selväksi esimerkiksi siitä, että on olemassa sellainenkin puolivirallinen entiteetti kuin Pohjois-Ahvenanmaa. Tuon seudun kiistaton keskus on noin 1300 asukkaan Godby, joka sijaitsee vain 15 kilometrin päässä maakunnan pääkaupungista Maarianhaminasta.

Sellaista se vain on Ahvenanmaalla. Maakunnan sallimissa rajoissa kaikki muuttuu jo vartin ajomatkan aikana.

Mainittu Godbyn taajama on Finströmin kunnan keskus, ja Finströmin kunta on tämän tekstin aiheena.

***

Me vierailimme Finströmissä heinäkuussa 2020 osana Ahvenanmaan-matkaamme. Teimme siis Ahvenanmaan tapauksessa pienen poikkeuksen sääntöihin ja kävimme muutamassa kunnassa varastoon, jottei kotimme ja Ahvenanmaan välissä sijaitseva meri pääsisi suotta muodostumaan tolkuttomaksi hidasteeksi. Finström oli näistä varastoiduista kunnista ensimmäinen. Ahvenanmaa koostuu edelleen 16 kunnasta – sekin tekee maakunnasta hyvin erilaisen kuin Manner-Suomesta. Näistä kunnista monella lienee suurelle yleisölle aika tuntematon nimi. Finström kuuluu selvästi tähän joukkoon.

Kukapa normaali ihminen muistaisikaan nimeltä kaikkia Ahvenanmaan kuntia? Toinen syy Finströmin tuntemattomuudelle on tietenkin se, että sen keskustaajama tottelee eri nimeä. Finströmkään ei silti ole lainkaan vailla ansioita. Se on Ahvenanmaalle keskeinen kunta. Se on Ahvenanmaan ytimessä – niin sijainniltaan kuin muutenkin.

Edellisen Ahvenanmaa-kunnan, Eckerön, majapaikan pitäjä kertoi olevansa Finströmistä kotoisin. Hänen ykkösvinkkinsä kuntaan oli Finströmin kirkko, joka on kuulemma Ahvenanmaan hienoin. Niinpä suuntasimme Eckeröstä suoraan Pyhän Mikaelin kirkolle, joka osoittautuikin maineensa veroiseksi.

Finströmin kirkon pihamaalla on Frans Petter von Knorringin patsas. Von Knorring toimi 1800-luvulla Finströmin kirkkoherrana, hän ehdotti kaupungin perustamista Ahvenanmaalle, häntä pidetään Ahvenanmaan koululaitoksen isänä ja hän perusti Ahvenanmaan ensimmäisen sanomalehden, Ålandin. Se ilmestyi viiden numeron verran vuonna 1868, mutta Ahvenanmaan ohut sivistyneistö ei riittänyt ylläpitämään julkaisua silloin pidempään. Von Knorringin mukaan on nimetty Godbyn taajaman pääkatu – hyvästä syystä.
Perin koristeellinen kirkko myös sisältäpäin katsottuna.

Jo ajomatkalla kävi selväksi, että Finström ei ole mikä tahansa kunta. Matkalla kirkolle yhdessä kyltissä luki, että näkötorni. Menimme tutkimaan asiaa, ja kuljimme miellyttävää luontopolkua pitkin puisen tornin juurelle. Ei hassumpaa. Eikä myöskään merta näköpiirissä, vaikka asiaa päästiin ihan yläviistosta katsomaan. Ahvenanmaa tuntui kokonaiselta mantereelta (kuten aika usein – merta pitää saarella usein mennä erikseen katsomaan).

Ei vettä eikä rantaa, mutta hieno näkymä silti.

Toinen ajomatkalla silmiin sattunut kyltti kertoi, että niin kuin Tukholmassa ja Tallinnassa, myös Finströmissä on Fotografiska, nimittäin Ålands Fotografiska Museum. Sillä ei ole virolaisen tai ruotsalaisen kaimansa kanssa tekemistä, mutta ei tämäkään ole mikään normaali museo. Pikemminkin päinvastoin.

Museo toimii Pålsbölen kylässä vanhassa koulurakennuksessa, ja sen pääjehu on paikallinen monitoimimies, Ruotsista muutama vuosikymmen sitten Ahvenanmaalle muuttanut Olle Strömberg. Hän tapaa antaa vieraille intensiivisen parin tunnin henkilökohtaisen esittelykierroksen museon kalustokokoelmiin, emmekä mekään jääneet tästä kierroksesta paitsi. Kokoelmat ovat järisyttävät. Museosta löytyy esimerkiksi Maarianhaminan raviradan vanha maalikamera, Dagens Nyheterin olympiakisoissa käyttämiä laitteita sekä Fritiof Nansenin kamera, joka oli mukana myös hänen kuuluisalla Pohjoisnavan-tutkimusretkellään 1893-1896.

Tämänkirjoittanut pääsi samaan valokuvaan museonjohtaja Olle Strömbergin kanssa. Olle on Ahvenanmaalla todellinen hahmo. Hän on muuttanut saarelle aikoinaan Ruotsista ja on pyörittänyt yhdessä vaimonsa Benitan kanssa museota vuodesta 2001, ja tuossa museossa on peräti 12 000 esinettä. Lisäksi Olle on tehnyt klovnikeikkoja ja kykenee sanojensa mukaan yhä ajamaan sellaisella pellejen käyttämällä pienoispolkupyörällä. Tämän kuvan ottaminen oli hänen ideansa.

Lisäksi Finströmin maaseudulla on Markusbölen jalkapallostadion, vanha Idrottsföreningen Finströms Kamraternan kotikenttä, jolla nykyisin pelaa kolmosdivisioonan FC Åland. Västanträskin kylässä taas on Ahvenanmaan kuuluisin omenamehumesta, Grannas. Ja kun keskustaajama Godbytä lähestyy pohjoisesta suunnasta, vastaan tulee Ahvenanmaan ykkösvientituotteen, Stallhagen-oluen viihtyisä panimoravintola.

Tämä on Markusbölen stadion.
Grannasin omenaviljelmien yhteydessä on perin viihtyisä kahvila.

***

Lisäksi Finströmissä on se keskustaajama, vireä Godby, josta jo koko tämän puintini aloitin. Godbyssä on iso S-market, iso K-Supermarket (Mattssons), liuta muita kaupallisia palveluita sekä Ålands Idrottscenter, jossa on urheiluhalli, uimahalli ja hostelli. Tuo hostelli toimi Finströmin-tukikohtanamme, ja yöpymisen hintaan kuului myös seuraavan päivän uinti (ja miten mahtavaa olikaan pelokkaan koronakevään päätteeksi uida kilometri Godbyn kloorivedessä).

Taajamanäkymä Godbyssä.
Von Knorringsvägen – nimetty suurmies Frans Petter von Knorringin mukaan – on Godbyn pääkatu. Godby puolestaan on liikennemerkkiensä perusteella vähän kulahtanut taajama, kuten Ahvenanmaalle joskus on tyypillistä.

Godbyn keskustaajamasta saa hyvän käsityksen kävelemällä paikallisen luontopolun, Godbyrundanin, joka kulkee mukavasti Godbyn taajaman reunamilla ja läpi Godby Arboretumin. Kävelyn päätteeksi voi mennä kahville ja pannukakulle Uffe på Berget -kahvilaan, jonka yhteydessä on näkötorni, Finströmin toinen. Tornista näkee Färjsundetille ja sen ylittävälle sillalle, joka valmistui jo vuonna 1937. Salmea pitkin kulkee myös Finströmin ja Saltvikin kunnanraja.

Uffe på Berget -kahvilan tyköä voi katsoa Finströmistä Saltvikin puolelle, yli Färjsundetin sillan.

***

Ahvenanmaalla on jo pidempään suunniteltu kuntareformia – onhan 16 kuntaa aika järjetön määrä moisella itsehallintoalueella. Ajatuksena on, että kuntia olisi tulevaisuudessa neljä: Maarianhamina, Etelä-Ahvenanmaa, Pohjois-Ahvenanmaa ja Ahvenanmaan saaristo. Vaikka Finströmin kunta lakkaisikin rytäkässä olemasta, ainakin Godby olisi itseoikeutetusti Pohjois-Ahvenanmaan kuntakeskus.

Lopputuloksena olisi, että ainakin nähtävää olisi tässä uudessa Pohjois-Ahvenanmaan kunnassa aivan järjetön määrä. Jo nykyinen Finström on melkoinen sammio. Fuusiokunnassa olisi kaiken finströmiläisen nähtävän lisäksi Getan rantakalliomuodostelmat luolineen, Kastelholman linna (Sund) ja Bomarsundin linnoitus (Sund) – kaikki Ahvenanmaan ykkösnähtävyyksiä. Näihin palaamme ”vähän” myöhemmin.

Syntisen Josafatinlaakson laidalta

120 vuotta ja viisi päivää aiemmin oli ollut palmusunnuntaita edeltävä lauantai, 30. maaliskuuta vuonna 1901. Sillä päivämäärällä autonomisen Suomen sisäasiainministeriö vahvisti erään Helsingin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla sijainneen kadun nimen. Nimeksi tuli Josafatsgatan, Josafatinkatu.

Nimi on mitä raamatullisin, joten olikin äärimmäisen sopivaa, että tämä katu käveli vastaan – tai minä kyseisen kadun – pääsiäissunnuntaina 4. huhtikuuta vuonna 2021.

Josafatinkatu sijaitsee samassa kaupunginosassa (Alppiharjussa) ja sen osa-alueella (Harjussa) kuin kotinikin. Elämäni aikana olen ollut kadun kanssa tekemisissä pysäköimällä sille auton kerran (loppukesästä 2008 ennen Sigur Rósin Kulttuuritalon-keikkaa) ja viettämällä aikaa viereisillä Josafatinkallioilla useammin. Kallioista Josafatinkatu ei kuitenkaan ole saanut nimeään.

Josafatinkadun nimen perusteeksi mainitaan Helsingin kaupungin karttapalvelussa kadun eteläpuolella sijainnut Josafatsdal-niminen laakso, siis Josafatinlaakso. Samainen karttapalvelu kertoo, että kyseinen laakso ”kuului osana niin sanotun Janssonin viljelyksiin”. Niin sanotusta Janssonista ei tässä yhteydessä ole tarjolla tämän enempää dataa, mutta se selviää, että Josafatinlaakso edustaa Helsingin 1700- ja 1800-lukujen taitteen raamatullisten paikannimien perinnettä. Tällaisia nimiä esiintyi kaupungin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla – Josafatinlaakson lisäksi Jerikonniitty ja Kaanaanmaa. Tämä raamatullisuus on tainnut johtaa siihenkin, että meillä on Helsingissä sellainen alue kuin Arabia.

Tämä Josafatinlaakso siis sijaitsi Josafatinkadun eteläpuolella. Nokkelimmat seutua tuntevat saattavat jo tässä kohtaa päätellä, että siinä laaksossa virtaa tätä nykyä Helsinginkatu.

Helsinginkadun kävelin 8.3. – mutta vuonna 2019. Muinainen Josafatinlaakso ehkä ylsi tähänkin asti, mutta Josafatinkalliot ovat tästä kuvanottopaikasta takaoikealla.

Helsinginkadulla on tietysti varsin synnillinen maine. Siksi onkin osuvaa, että katu kulkee myös tämän muinasen Josafatinlaakson läpi. Paikan esikuva esitellään Vanhan Testamentin Joelin kirjassa (Joel 4:2 ja 4:14). Siinä Herra julistaa kokoavansa kaikki kansat tähän Josafatinlaaksoon ja sitten heidät sinne kutsuttuaan myös tuomitsee heidät – oman maansa ja kansansa Israelin tähden. Paikannimen on arveltu Raamatussa olevan vertauskuvallinen, sillä nimen Josafat merkitys on ”Herra tuomitsee”.

Sen sijaan konkreettinen Josafatinlaakso on sijainnut juuri tässä, paikassa, jota Josafatinkallioiden pussikaljoittelijat silmäilevät ja jonka yli he hapuilevat päästäkseen virtsaamaan kadun toisella puolella sijaitsevan Oluthuone Kuikan käymälään. (Tämä siis sellaisessa maailmassa, jossa oluthuoneita ei pandemian takia ole suljettu.)

***

Tämä on siis Josafatinkadun (ja toki myös Josafatinkallioiden) nimen alkuperä. Kun minä vuoden 2021 pääsiäisenä kävelin kadun päästä päähän, en ajatellut Herran tuomiota, enkä kamalasti mitään muutakaan, paitsi tietysti kotona odottavaa päivällistä. Olen pyörinyt Josafatinkadun välittömässä lähiympäristössä usein, mutta itse katu olikin minulle kuvittelemaani vieraampi. Läntisen Brahenkadun ja Kirstinkadun välistä osuutta en välttämättä ollut kulkenut koskaan aiemmin, mutta kadun eteläpuolella sijaitsevan seinän takana olen kyllä uinut kerran jos toisenkin. Siinä nimittäin sijaitsee Urheilutalo ja sen sisällä Kallion uimahalli. Kirstinkadun ja Sturenkadun välisellä osuudella toista puolta jo reunustavatkin jo mainitut kalliot.

Josafatinkatu Sturenkadun suunnasta nähtynä. Josafatinkalliot näkyvät kadun oikealla puolella.

Ei Josafatinkatu ole Helsingin hienoin katu, mutta ainakin sen nimi kertoo jotain paitsi Helsingistä 1800-luvun alussa myös lähi-idästä joskus ennen ajanlaskun alkua.

Suomen kunnat: Pohjalaisella Evijärvellä on itseään kuuluisammat naapurit

Evijärven vaakuna – Wikipedia
Evijärvi

Suomen kuntia kiertäessämme emme vielä kertaakaan ole joutuneet tilanteeseen, jossa paikkakunnalta ei kerta kaikkiaan olisi löytynyt mitään yöpymispaikkaa. Evijärvellä se kuitenkin oli lähempänä kuin koskaan aiemmin. Ilman asiain yleistä laitaa – siis koronapandemiaa – mitään ongelmaa ei varmaankaan olisi ollut. Helmikuun alussa vuonna 2021 kävi kuitenkin selväksi, että korona on hiljentänyt valmiiksi hiljaiset hiljaisten kuntien yöpymispaikat täysin äänettömiksi. Ei ole hautajais- eikä häävieraita. On vain yksittäisiä sekopäitä, kuten me, ja heitäkin kovin harvassa. Evijärvellä on asukkaita runsaat 2400, eikä paikkakuntaa tunneta talviturismistaan.

Ensimmäinen yritys majapaikaksi oli Evijärven kirkonkylässä sijaitseva Hotelli-ravintola TuuHet. Vesiperän veti. Sähköpostitiedusteluun vastattiin, ettei hotelli nyt palvele, koska ketään ei käy. Hotellista ystävällisesti ehdotettiin naapurikunnassa Lappajärvellä sijaitsevaa kylpylähotelli Kivitippua, mutta se ei tietenkään käynyt meille. Järvillä on eroa: Lappajärvi ei ole Evijärvi.

Hotelli-ravintola TuuHet oli helmikuun alussa pelkkä ravintola Tuu-Het ja avoinna vain arkisin lounasaikaan.

Toinen yritys olisi tarjonnut todellista eksotiikkaa. Paikallisten innokkaiden talkoovoimin rakentama Uittomieskämppä sijaitsee kohdassa, jossa Välijoki laskee Evijärveen. Kämpässä voi pitää kokouksia ja tupailtoja, ja siellä voisi myös yöpyä kerrossängyissä huokeaan hintaan. Vaan ei. Korona-aikana ei tupailtoja järjestetä, joten Uittomieskämppää ei ole pidetty lämpimänä viikkokausiin. Tästä syystä kämppää pitäisi lämmittää pari päivää, että hirret alkaisivat varata lämpöä ja homma toimisi. Ystävällisessä sähköpostivastauksessa ehdotettiin majapaikan kysymistä TuuHetistä. Sitähän olimme jo kokeilleet.

Yksi leirintäaluekin Evijärvellä olisi, pikku mökkeineen, mutta se palvelee vain kesäisin.

Lopulta AirBnb:stä löytyi Evijärven pohjoisrannalla sijaitseva mökki. Valitsimme sen, koska emme voineet muutakaan. Hinta oli vähän harmillinen, mutta Evijärvelle päästäkseen on oltava valmis kaikenlaiseen.

Majapaikkana toimi hirsimökki.

***

Suomen kunnat ovat usein tuntemattomia, ja sitä on myös Evijärvi. Se sijaitsee Etelä-Pohjanmaan maakunnan äärimmäisessä nurkassa kohtalaisen kaukana suuremmista asutuskeskuksista. Lähin edes jonkinlaisen maakuntakeskuksen mitat täyttävä kaupunki on Pietarsaari, ja sekin vajaan 60 kilometrin päässä kielirajan takana.

Evijärvi jää helposti välitilaan, jossa naapurikunnat ovat selvästi sitä tunnetumpia. Etelänaapurina on jo mainittu Lappajärvi, kunta, jolle nimin antanut järvi on syntynyt meteoriitin pudottua maahan (siitä myös kylpylähotellin nimi Kivitippu). Lounainen naapurikunta on puukkojunkkareistaan ja lakeuksistaan tunnettu Kauhava. Pohjoisen suunnassa taas on Kruunupyyn ja Pedersören kaltaisia erittäin ruotsinkielisiä erikoisuuksia. Evijärven rooliksi jää tässä kokonaisuudessa olla oman maakuntansa tuntematon reunakunta vähän samaan tapaan kuin Soini samaisen maakunnan itälaidalla. (Siellä en muuten ole koskaan käynyt.)

Evijärven kirkon ympäristössä sijaitseva hautausmaa on varsin nätti. Hautausmaat usein ovat.

Rajan takaa Evijärvi on kuitenkin imenyt vaikutteita. Kunnan nykyisten asukkaiden tausta on toisaalta alueelle vaeltaneissa savolaisissa, toisaalta ruotsinkielisissä, joiden asutus ulottui rannikolta Evijärven erämaamaisemiin asti. Se oli keskiajalla Pietarsaaren suurpitäjän takamaita. Ruotsinkielinen asutus on jättänyt Evijärveen jälkensä lähinnä joihinkin sukunimiin ja siihen tosiasiaan, että ruotsinkielisten osuus kunnassa on 1,9 prosenttia asukkaista. Se on puolitoista prosenttiyksikköä enemmän kuin tämänkaltaisissa suomenkielisen alueen kunnissa yleensä.

Toinen mainittava rajantakainen vaikute liittyy siihen, että Evijärvi kuuluu yhdessä yli kuusi kertaa suuremman naapurinsa Kauhavan kanssa samaan sote-kuntayhtymään. Kuntayhtymän nimi on Kaksineuvoinen. Nyt heidän suuri projektinsa on jakaa koronarokotuksia kahden jäsenkuntansa varsin iäkkäälle väestölle.

***

Evijärven keskustaajamassa, siis kirkonkylällä, on hiljaista. Mitäpä muuta voisi odottaa. Likipitäen ainoa paikka, jossa voi havainnoida ihmisten liikettä, on S-marketin parkkipaikka ja S-marketin sisätilat. Mutta vain lähes ainoa.

Evijärven keskusta on hiljainen, oli koronaa tai ei.

Läheisellä Evijärven kunnantalolla nimittäin oli tänä helmikuun alun hiljaisena lauantaina vipinää. Meitä kunnantalolle kutsui talon kellarissa sijiatseva näyttelytila. Kunnantalon ovessa kuitenkin oli lappu: vältä kaikkea kunnantalolla asiointia. Me teimme työtä käskettyä ja jäimme kieltämättä hieman erikoisennäköisesti kuikuilemaan läpi kunnantalon lasiovien. Kuikuilu oli erityisen kiusallista siksi, että oven takaa meidät huomattiin. Me lähdimme luikkimaan tiehemme tästä kiusallisesta hetkestä otettuamme nopeasti kuvan kunnantalon pihalla sijaitsevasta Uittomiespatsaasta.

”Kasva puu / kulje puu / anna voimaas uittajalles”, kertoo Uittomiespatsaan jalusta Evijärven kunnantalon pihalla.

Kun kävelimme poispäin, joku evijärveläisoletettu tuli kunnantalon ovesta ulos katselemaan peräämme. Me emme enää katsoneet taaksepäin vaan poistuimme paikalta.

Muilta osin Evijärven kirkonkylä on, no, tyypillinen suomalainen kirkonkylä. Siellä on kirkko – joskin vähän itse kaupallisen ytimen ulkopuolella – sekä pitsaa ja kebabia myyvä ravintola, muutamia muita liikerakennuksia, terveyskeskus ja rivi- ja omakotitaloja.

Melkein mikään muu ei ollutkaan auki.

Ihan vähän kirkonkylän ulkopuolella, kantatien 63 toisella puolella sijaitsee Evijärven nuorisoseura, seudun legendaarinen tanssipaikka, jonne nuorisolaiset kokoontuivat naapurikunnista asti. Lauantaina helmikuussa 2021 ei ollut luvassa iltatansseja. Nuorisoseura odottaa epidemian päättymistä siinä missä kaikki muutkin.

Evijärven nuorisoseuralta on joskus voinut ostaa myös eväitä juhlinnan tueksi. Nyt on toisin.

***

Majapaikkamme sijaitsi kunnan pohjoisosissa lähellä Inan kylää. Inan kylän vanhimmat talot ovat tiettävästi ruotsinkielisiä – ruotsinkielisen Pohjanmaan maakunnan rajalle on Inan kylästä vain kilomterin verran.

Majapaikassamme pääsimme saunomaan pimeydessä (jännittävää ja jopa eksoottista) ja syömään majapaikan pitäjän paikalle jättämiä grillimaustettuja perunalastuja valmiiksi avatusta pussista (kiinnostavaa).

Mökin rannasta olisi päässyt kävelemään Evijärven jäälle.

Sunnuntaina ajoimme takaisin Helsinkiin. Paluumatkalla pyrimme näkemään Evijärven ainoan valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön, Jokikylässä sijaitsevan Lassilan taloryhmän. Ajoimme kyllä ihan oikeaa tietä mutta kohteen ohi sitä näkemättä. Ensi kerralla sitten!