On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

haapalahdenkatu.jpg

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

haapalahdenkatu 2019.jpg

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

hetanaukio metroaseman sisäänkäynti.jpg

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

mellunmäki 2015

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

heteniitynpolku.jpg

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

hevoshaanpolku.jpg

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).

Mainokset

Ysiviis ja glitteriä

Ysiviis on myyttinen vuosi. Miksipä ei olisi. Sen vuoden toukokuussa tamperelainen Timo Jutila, 31, liukui luistimet jalassaan hieman hervottomasti puolittaisessa polviasennossa nyrkkiin puristettuja käsiään nykien Tukholman Johanneshovin kaupunginosassa, kun hän yhtäkkiä tunsi, kuinka nuorempi kollega tarttuu kiinni takaapäin. Lopulta kaksikko, Jutila ja Janne Niinimaa, kellahti jäänpintaan, pöllämystyneenä hetken erikoisuudesta. Olihan ympärillä kuitenkin melkein 15 000 ihmistä seuraamassa, mitä kaverukset puuhastelevat.

Ysiviis on myös myyttinen bussilinja, tai ainakin voi olla. Riippuu kai, keneltä kysyy. Itse matkustin sillä ensimmäistä kertaa toissa päivänä – Itäkeskuksen metroaseman bussiterminaalin laiturista numero kymmenen aina Helytien pysäkille asti.

bussi 95.jpg

Linjan 95 linja-autossa on tunnelmaa.

helytie bussipysäkki.jpg

Bussin jälkeen oli poutasää.

Miksi juuri Helytielle (ruots. Glittervägen)? Ilmeinen syy on se, että tämä katu nyt sattui olemaan vuorossa. Oleellisempaa on kysyä, miksi juuri Helytie on tekstin arvoinen.

Syynä on se, että olin toissa päivän aamuna vieraana Radio Helsingin aamuohjelmassa, missä päädyin lupaamaan kirjoittavani pikku reportaasin Helytiestä. Olihan se seuraava katuni. Ja tässä sitä nyt ollaan.

helytie kyltti.jpg

(kävelemään) lähtö on lähellä

Helytie on, kuten moni muukin kaupungin nimistä, ryhmänimi. Vartiokylässä ryhmänimien teemoina on asusteiden lisäksi myös Etelä-Karjalan tai Kymenlaakson paikannimiä ja luonnonkukkia. Kuten myös muualla, Vartiokylässäkään ei riittänyt maantieteellisesti perusteltuja nimiä kaikille geneerisille pientaloalueen kadunpätkille, kun oli asemakaavojen aika. Vartiokylä liitettiin Helsinkiin vuonna 1946, ja nimeämisurakan ja kaavoituksen yhteydessä on kyllä käännetty kiviä vuodesta 1949 alkaen – mutta niitä kiviä ei vain ole ollut tarpeeksi. Kiviportintien, Huhtasuontien ja muutaman muun nimen ohella katukyltit ovat täynnä ahdekaunokkeja, valkealoita, käätyjä ja solkia.

Vartiokylä, ruotsiksi Botby, on sinänsä historiallinen paikka. Botby on yksi niistä Helsingin nykyisellä alueella sijainneesta kylistä, jotka ovat olleet olemassa jo keskiajalla. 1900-luvulla seudulle alkoi muodostua huvila-asutusta, ja kaavoitetuksi esikaupungiksi Vartiokylä alkoi muuttua käytännössä 1950-luvulla.

Mitä Vartiokylään tulee, se on taas kerran yksi esimerkki Helsingin hivenen hämäävistä kaupunginosannimistä (joista olen puhunut aiemminkin). Ainakin itselleni Vartiokylä on tavannut olla se alue, joka koostuu Kiviportintien ympäristöstä ja vastaavankaltaisesta alueesta samalla kohdin Itäväylän toisella puolella. Tosiasiassa puhumme tällöin vain Vartioharjusta. Vartiokylään kuuluvat virallisesti myös sellaiset alueet kuin Puotila, Puotinharju, Itäkeskus, Marjaniemi, Roihupelto ja Myllypuro.

XX

Helytien käveleminen oli tyypillistä esikaupunkiastelua. Kadunvarressa oli omakotitaloja, joiden pihoissa oli auto tai autoja tai ainakin paikka autoille. Kehä I:n liikenteen jyly kuuluu vaimeana, kun oikein kuuntelee. Helytie päättyy kääntöpaikkaan, mutta jalankulkija tai pyöräilijä voi jatkaa matkaansa huoletta sähkölinjan alla kulkevalle Mustapurontaival-nimiselle kevyenliikenteenväylälle.

helytie päättyy.jpg

Helytie päättyy. Näkymä takaisin Helytielle.

Jos nyt ihan rehellinen olen, niin Helytie ei ole likipitäenkään jännittävin tai kiinnostavin kulkemani katu, mutta jo tekstin alussa mainittua Timo Jutilaa mukaillakseni voin todeta, että ”no kyllä se on katu, joo”*.

* https://www.youtube.com/watch?v=XgFwrvT_rBQ

Lineaarisen television takana

Pidän lineaarisesta televisiosta. Eritoten pidän uutisista. Joskus edellisessä asunnossa (jolloin televisiosta näkyi suotuisia kanavia) suoritin joinain iltoina seuraavankaltaisen ohjelmiston. Klo 18: Uutiset (TV 1). Klo 18.20: Uudenmaan uutiset (TV 1). Klo 19: Seitsemän uutiset (MTV3). Klo 19.30 TV-nytt (Yle Fem). Klo 20 Nyheterna (TV4, Ruotsi). Klo 20.30 Uutiset ja sää (moderni klassikko, TV 1). Klo 21 Aktuaalne Kaamera (ETV, Viro). Klo 22 Kymmenen uutiset (MTV3, jos jaksaa).

Uutisissa on se hyvä puoli, että niissä näkee kuvia ja kuulee kieliä eri puolilta maailmaa, paitsi tietyissä tapauksissa, kun aihevalikoima jää suppeaksi.

Mutta miksi tämä kaikki teksti lineaarisesta televisiosta? Siksi tietysti, että eilen olin siellä itsekin.

***

Sain tammikuun alussa sähköpostia toimittaja Tuulianna Tolalta, joka oli kiinnostunut tekemään erikoisesta toiminnastani, siis tästä katujen kävelemisestä, jutun Ylen TV 1:n Puoli seitsemän -ohjelmaan. Se on ohjelma, joka tulee televisiosta tavallaan sopivasti, uutislähetysten välisessä tyhjässä tilassa.

Tietysti päädyin suostumaan. Lopulta kävimme tammikuun 22:sena kävelemässä Hehkulangan Suutarilassa, Heikinlaaksontien Heikinlaaksossa ja Heikinniementien Meilahdessa. Syntyi juttu Ylen internettiin, insertti ohjelmaan ja pieni pätkä sosiaaliseen mediaan.

Hehkulanka.jpg

Toimittaja Hehkulangan päässä.

Heikinlaaksontie.jpg

Heikinlaaksossa Heikinlaaksontiellä ei jää epäselväksi, missä ollaan.

Itsensä näkeminen televisiossa on vähän hassua, jotenkin jännittävää. Vaikka olin internetistä nähnyt jutun jo edellisellä viikolla, silti lineaarisessa televisiossa vain edelleen on jotain hohtoa. Siten minutkin on päätynyt näkemään paljon useampi kuin ilman tuota juttua.

Tutkailin joutessani, että Puoli seitsemän -ohjelman Facebook-sivun julkaisu katujen kävelemisestäni on kerännyt liki 2000 reaktiota (useimmat sentään peukkuja eikä kukaan ollut painanut vihanaamaa – vielä). Tiedän, ettei ole välttämättä kovin mukavaa lukea sosiaalisesta mediasta lokaa itsestään, mutta asian luonteen vuoksi minä olin tässä tietysti onnekas. En esimerkiksi joutunut ”maalitetuksi”, sellaistakin kun on tässä maailmanajassa sattunut. Negatiivisetkin kommentit onnistuivat olemaan ihan vain huvittavia. Aihe kun oli harmiton.

Alla kooste negatiivisiksi tulkittavista kommenteista – niitä ei tosiaankaan ollut paljon. Kaikki muut kommentit olivat kivoja, ja nämäkin olivat hauskoja.

Mitä jos kuitenkin menis töihin, eikä lompsis pitkin katuja

kaikkea se joutilaisuus teettää! vähemmän viisasta, vaikka tyhmät toista väittääkin! oikeisiin töihin!, niitä kyllä löytyy!

Onneksi kaikki eivät ole Johanneksia (jonkintyyppinen apinahymiö)

Sekopäistä touhua

***

Se torstai oli kylmä päivä, lämpötila pyöri jopa -20:ssä. Helsingissä ei ole sellaiseen tottunut. Kolmannella kadulla, Meilahden Heikinniementiellä, alkoi jo oikeasti hivenen paleltaa. Takkini vetoketju onnistui hajoamaan, kaulaliinani lämmittävyysaste oli minimaalinen, toppahousujen sijaan käytin tietysti farkkuja kuin mikäkin teini, mitä myös toimittaja ällisteli, ja nenästä virtasi räkää melkeinpä norona (mikä televisiosta oli kyllä leikattu hienosti pois).

Heikinniementie meni hienoimpien kävelemieni katujen kastiin. Tienvarressa on paljon Vähä-Meilahden alueen huviloita, joilla ei alun perin edes ollut katuosoitteita, ne tulivat vasta 1970-luvulla. Heikinniementienkin nimi vahvistettiin vasta vuonna 1985.

Heikinniementie.jpg

Vähä-Meilahti vähä. Tältä näytti Heikinniementien varressa tammikuussa.

Vaikka katuja on takana nyt jo yli 500, väitän muistavani jotain melkein jokaisen kävelemisestä. Sitä olen miettinyt, miten pitkään muistan ja mitä kaikkea. Ainakin nämä kolme nyt jäivät mieleen, kun sattui tosiaan olemaan seuraa.

(Edellisen kerran olinkin ollut jutun kohteena vajaat puolitoista vuotta sitten, vuoden 2017 syyskuussa, kun Helsingin Sanomat kulki kanssani Elimäenkadun.)

Kaupunginosien kaupunki

Missä kaupunginosassa asut?

Joku sanoo asuvansa Jätkäsaaressa, joku Alppilassa, joku Jakomäessä, joku Hakaniemessä, joku Arabiassa ja joku Kannelmäessä.

Jos kuitenkin ollaan ihan tarkkoja, nuo yllä olevat eivät ole Helsingin kaupunginosia alkuunkaan. Jätkäsaari kuuluu Länsisataman kaupunginosaan, Alppila Alppiharjuun, Jakomäki Suurmetsään, Hakaniemeksi ymmärretty alue Kallioon, Arabiaksi kuvaillut seudut Toukolaan. Kannelmäki on osa Kaarelaa. Jätkäsaari, Alppila, Jakomäki ja Kannelmäki ovat sentään ihan virallisia Helsingin osa-alueita. Arabianrannan osa-alue kattaa kaiken Arabiaksi kutsutun, ja Hakaniemi on olemassa vain metroaseman ja torin nimenä, mistä se on laajentunut käsittämään myös kaikenlaista ympäröivää muuta.

Ihmisiä ei tästä hämmennyksestä käy syyttäminen. Kaupunginosien nimiin ja rajoihin on nimittäin mahdollista tutustua lähinnä kartta.hel.fi-karttapalvelussa, mutta missään muualla kaupunginosien rajat eivät oikeastaan käy ilmi. Opasteissa lukee milloin mitäkin mihinkin suuntaan, eivätkä esimerkiksi katukyltitkään tarjoa asiassa apua. On vain niin, että asia pitää tietää.

Kaupunkikaan ei tosin tiedä. Alkusyksystä Helsingin kaupunki kertoi, että ”[P]ormestarin asukasilta järjestetään tänä syksynä Alppiharjussa. Tervetuloa asukasiltaan – – Konepajan Brunoon (Aleksis Kiven katu 17A)”. Pormestarin asukasilta Alppiharjussa järjestettiin siis Alppiharjun ulkopuolella, Vallilassa. Niin sijaitsi myös entinen rappumme, jonka kaikkiin asuntoihin jaettiin kutsu naapurikaupunginosan tilaisuuteen.

Harva ylipäätään tuntuu puhuvan Alppiharjusta. Tämähän on kaupunginosa, joka koostuu Alppilasta (jota yleisesti tosiaan pidettäneen omana kaupunginosanaan) ja Harjusta (jota hanakasti kutsutaan Kallioksi, kuten myös Harjun osa-alueen pääkatua Vaasankatua). Kallio taas ylittää rajansa toistuvasti – tänne Harjuun ja toisaalta toisinaan myös Hämeentien yli tiettyihin osiin Sörnäisiä. Toisaalta harva lienee havainnut (tai en minä ainakaan ennen kuin tutkin karttaa), että Kallio jatkuu myös junaradan länsipuolelle, aina Töölönlahdelle asti.

Helsingin keskeisin kaupunginosakummajainen on varmasti Kluuvi. Kun puhutaan Kluuvista, puheeksi tulee yleensä Kluuvikadun varressa sijaitseva kauppakeskus. Siinäpä se.

***

Viimeisin kävelemäni katu sen sijaan on yksiselitteisesti Vallilaa. Hattulantie yhdistää Mäkelänkadun ja Kangasalantien, ja katu on antanut nimensä myös merkittävälle bussi- ja raitiovaunupysäkkikokonaisuudelle Mäkelänkadulla heti Sturenkadun pohjoispuolella. Hattulantie on tyypillinen vallilalainen kadunnimi: se perustuu Suomen kuntaan tai muuhun maantieteelliseen sijaintiin. Vallilassa olisi helpompi luetella ne kadut, jotka eivät kuulu tähän ”pitäjien nimet, ryhmänimi” -luokkaan, kuin ne, jotka kuuluvat.

Entä se Hattula sitten? Se on kunta Hämeenlinnan keskustaajaman pohjoispuolella, joka ei kuitenkaan halunnut liittyä Hämeenlinnaan silloin, kun Renko, Tuulos, Lammi, Hauho ja Kalvola siihen liittyivät vuoden 2009 alussa. Hattulan syytä on muun muassa Hämeenlinnan kaupungin alueen typerä muoto, joka sisältää koomisen soiron entisen Rengon kunnan länsiosista vanhaan Kalvolaan. Kuntaliitoksen yhteydessä Hattulasta liitettiin Hämeenlinnaan noin 27 neliökilometrin alue, jolla asui vuonna 2009 peräti 32 ihmistä.

Screenshot 2018-12-20 19.29.46.png

Tältä näyttää Hämeenlinnan kaupungin alue, joka on merkitty karttaan punaisella. Hattula näkyy punaisen alueen miltei joka suunnasta ympäröimänä plänttinä. 

Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan Hattulan nimen epäillään olevan peräisin Virosta samasta kannasta kuin Tallinnaa ympäröivän Harjumaan maakunnan nimi, sillä hattulalaismiehet ovat käyneet keskiajalla kalastamassa Suomenlahden rannoilla ja päätyneet sitä kautta imemään mukaansa eteläisiä vaikutteita. Lisäksi Hattu on ikivanha germaaninen henkilönnimi, joten hento saksalainen vaikute sinänsä perinteisen hämäläispitäjän nimessä on mitä mahdollisin.

Henkilökohtainen suhteeni Hattulaan on ollut aina ohut, mutta silti kunnan olemassaolon tiedostava. Jo lapsuuden mökkimatkat kulkivat kunnan poikki, ja paikkakunnan nimessä esiintyvä päähine on tietysti eduksi, jos on tarkoitus kiinnittää vajaakasvuisen huomio.

Semmoista siis liittyy tämän sinänsä mitättömän pikkukadun nimeen. Itse kadusta on lopulta aika paljon vähemmän kerrottavaa. Hattulantie on yksisuuntainen, ja viime lauantaina kävelin sen sallittua ajosuuntaa vastaan. Älkää etsikö tästä symboliikkaa. Sitä ei ole.

hattulantie.jpg

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

aleksis kiven katu.jpg

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

aleksanterinkatu aikataulunäyttö.jpg

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

harmaahaikarankuja.jpg

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

harmaapaadentie.jpg

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

harmajankatu.jpg

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu

Kävelyä yhdellä kädellä

Vietin heinäkuun viimeistä iltaa muun muassa Kivikossa jalkapalloa pelaten. Astuin pelin alussa pallontavoittelutilanteessa pallon päälle ja kaaduin. Myöhemmin pelin aikana ranteessa tuntui kummalliselta. Pelin jälkeen pyöräilin kotiini miltei kymmenen kilometrin matkan. Illemmalla outo tunne muuttui ihan vain kivuksi, ja yöllä en oikein saanut nukuttua.

Seuraavan päivän kello 14:ään mennessä olin saanut: diagnoosin murtuneesta veneluusta vasemmassa ranteessani, kipsin ja sairauslomaa syyskuulle asti. Tässä sitä edelleen ollaan viisi viikkoa ja kaksi päivää myöhemmin, hitaasti kirjoittamassa tekstiä yhdellä kädellä. Aikaa on. Veneluu luutuu kuulemma hitaasti.

Katujen kävelemiseen tämä tietty osayksikätisyys (voin käyttää vasenta kättäni esimerkiksi kirjan sivujen kääntämiseen) on luonut uusia mahdollisuuksia. Ainakin aikaa on ollut tätä toimea varten käytössä enemmän kuin koskaan ennen. Ei ole salibandya pelattavana, ei jalkapalloakaan, ei liioin töitä tehtävänä.

Niinpä olenkin kävellyt yksikätisesti elokuun aikana ja syyskuun alkupäivinä seuraavat kadut, polut ja aukiot: Haakoninlahdenkatu, Haaksikuja, Haapalahdenkatu, Haapalahdenkuja, Haapaniemenkatu, Haapaperhosenpolku, Haapaperhosentie, Haapapolku, Haapasaarenpolku, Haapasaarentie, Haapatie, Haapatori, Haapsalunkuja, Haarapääskynkuja, Haarikkapolku, Haarniskatie, Haartmaninkatu, Haastemiehentie, Haavikkopolku, Haavikkotie, Haavikuja, Haikolankatu, Haitinkuja, Hakalanniementie, Hakalantie, Hakamäenkuja, Hakamäentie, Hakaniemen silta, Hakaniemen torikatu, Hakaniemenkatu, Hakaniemenkuja, Hakaniemenranta, Hakaniementori, Hakkukuja, Hakolahdenkuja, Hakolahdentie, Hakostarontie, Hakuninmaantie, Hakunintie, Halistentie, Halkaisijanpolku, Halkaisijantie, Halkosuonkuja, Halkosuonpolku, Halkosuontie, Hallainvuorentie, Hallatie, Hallituskatu, Halmetie, Halssinpolku, Halsuanpolku, Halsuantie, Haltialansilta ja Haltialantie.

***

Tahti on ollut aivan ennennäkemätön. Koska tämä kirjoittaminen on vaivalloista, olen edennyt paljon kovempaa vauhtia kuin tästä blogistani voisi kuvitella. Samalla en ole voinut välttyä ajattelemasta, että vauhti on jopa liiankin kovaa. Että kaikki vain menee ohi, ja kohta tämäkin harrastus päättyy. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että tämän homman kuuluukin kestää miltei eläkepäiville asti, kunhan vain ei satu täyden liikuntakyvyttömyyden tai kuoleman kaltaisia ikäviä ylläreitä ennen sitä.

Asiat on silti hyvä laittaa perspektiiviin. Yllä oleva katulistaus kuvastaa tämän toiminnan hitautta: H on iso kirjain, eikä yksi sairausloma vaikuta asioiden suureen kokonaisuuteen kuin rajallisesti. Silmämääräisesti nimistöä tutkimalla vaikuttaa, että edistyminen on tahmeaa. Katuja on nyt takana 456, ja niistäkin osa alkuvaiheessa tuli sivuutettua. Vielä A-kirjaimessa ohitin selkeät rakennustyömaakohteet, mitä en sittemmin ole tehnyt.

Kun nimiä kaduilla, poluilla ja aukioilla on Helsingissä tällä hetkellä runsaat 4600 ja nyt takana on 2 vuotta ja 8 kuukautta ja kymmenisen prosenttia kaduista, tasaisella vauhdilla päästään ehkä 25-30 vuoden kokonaisaikaan. Olen silloin 56-61-vuotias. Siinäkin on kyse tasaisesta vauhdista – tahti voi ihan hyvin tästä hetkittäin puolimaanisesta hidastuakin. Itse olen pitänyt sitä peräti todennäköisenä.

Sairauslomani ensimmäisellä viikolla kehitin rutiinin, jossa poistun kotoa lounasaikaan kävelyretkilleni ja käyn samassa yhteydessä syömässä lounaan matkan varrella. Niinpä olen muun muassa Haapaperhosentien (Honkasuolla) jälkeen käynyt syömässä savulohisalaattia Myyrmäessä ja Haapapolun (Tapaninvainiossa) jälkeen kesäkeittoa Ylä-Malmilla. Sittemmin tämä rutiini on vähän hiipunut kiireettömien aamujeni myötävaikutuksesta.

***

Paljon on tässäkin sattunut matkan varrelle jännittäviä kohteita. Niistä viimeisimpänä eilen Haltiala, jossa kävinkin tallomassa latuja jo menneenä talvena. Nyt seutu näytti kovinkin erilaiselta. Saavuin paikalle Vantaan Tammistosta Haltialansiltaa pitkin. Puinen silta ei ylitä valtakunnanrajajokea, mutta ei joki liioin hengi vähäisintäkään twin cities -henkeä: Tammisto nyt on Helsingin lähiö kaikesta vantaalaisuudestaan huolimatta, bussien ja autojen varaan rakennettu sellainen.

haltialansilta.jpg

Entering Helsinki.

haltialansilta oluttölkki.jpg

Hulttioiden tihutöitä Haltialansillalla. Minä en tölkkiä paikalle tuonut – se koristi Helsingin ja Vantaan rajaa jo, kun saavuin paikalle.

Sillan jälkeen oli vuorossa Haltialantie. Se alkaa ehkä Vantaanjoesta tai Laamannintiestä ja päättyy jonnekin aarnimetsään, Pitkäkoskelle tai Paloheinään, kartta ei tämän tarkemmin kerro. Niinpä vain kuljin parhaan osaamiseni mukaan olettamaani Haltialantietä pitkin niin pitkälle kuin huvitti. Alkuun kuljin samoja peltoja ja ristesin myös talven kovassa pakkasessa kulkemani Fallintien latu-uran kanssa. Näytti kovin erilaiselta. Lopulta päädyin Haltialan aarnimetsään, itselleni täysin uuteen tuttavuuteen. Harvoinpa tulee lopulta nähtyä luonnontilaista metsää. Vain kansainvälisen lentoasema aiheuttama meteli ja ulkoilureittien valaisintolpat sotkivat illuusiota etäisemmästäkin kohteesta. Päädyin Paloheinän ulkoilumajan tietämille ja kuljin linja-autolla kotiin.

haltialantie.jpg

Kovaa kävelyä. Jotenkin näin alkaa Haltialantie.

haltialantie ehkä.jpg

Haltialantie oli jo ehkä tässä kohtaa päättynyt, jos se nyt mihinkään päättyy. Olin hukannut itseni keskelle aarnimetsää, joka kyllä itsessään oli mitä hienoin.

***

Ennen käsivammaani tahti ei tietenkään ollut aivan yhtä kova, vaikka olinkin neliviikkoisella kesälomalla. Silloin aikaa veivät jalkapallon MM-otteluiden lisäksi matkat Japaniin, Kosovoon, Albaniaan, Makedoniaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Neljä viikkoa kului melkein tyystin kodin ulkopuolella. Ei siitä oikein valittaakaan voi.

Tuona aikana kuljin vain seitsemän kadun verran, joista neljä Laajasalossa, kaksi Arabianrannassa ja yksi Kumpulassa. Kyseessä olivat Gunillankuja, -polku, -raitti ja -tie, Gunnel Nymanin katu ja piha sekä Gustaf Hällströmin katu. Erittäin hiljaista kesä-heinäkuuta onkin seurannut äärimmäisen raivokas elo-syyskuu.

Hyvin pian kesälomani jälkeen pääsin sentään ensi kertaa kävelemään myös Lauttasaarta, kun vuorossa olivat Gyldéninaukio ja -tie. Pian kuljin myös Haahkakujan, -polun ja -tien, jotka ovatkin toistaiseksi viimeiset kadut, joita kulkiessani minulla on ollut käytössäni terveet kädet.

gyldenintie.jpg

Gyldénintien pohjoispäässä on tyylikästä. Kävin kohteessa elämäni ensimmäistä kertaa.

haahkatie.jpg

Tämän, tässä 27. heinäkuuta kuvatun Haahkatien, jälkeen en ole kävellyt katuja kipsittä.

Sitten hommat muuttuivat epänormaaleiksi. Näköjään normaaliakin voi vähän kaivata.

Rappio on sitä, että rakentaa lähiön 60-luvulla ja jättää suurelta osin sikseen

Olen elämäni aikana käynyt jo hyvin monessa Helsingin paikassa, mutta ennen tämän vuoden kesäkuuta en ole tainnut koskaan jalallani astua Pihlajamäkeen, en ainakaan sen ydinalueille ostoskeskuksen ympäristöön. Toukokuussa kävin lämmittelyksi kulkemassa Pihlajamäen reunamilla sijaitsevan Gneissipoluksi nimetyn kevyenliikenteenväylän, ja kesäkuussa matka eteni Graniittitielle. Kuten toisinaan käy, yllätyin taas.

Pihlajamäki on Helsingin ensimmäinen teollisesti tuotettu lähiö (t. Wikipedia), jonka kuuluisat, valkoiset, 60-lukulaiset kerrostalot näkyvät harjanteen päältä kauas ympäri Helsingin koillisia osia. Pihlajamäessä on väljää, vähän unista ja kovin luonnonläheistä, kuten suomalaisten metsälähiöiden henkeen kuuluu. Silti Pihlajamäki tuntui jotenkin kovin toiselta kuin muut elämässäni näkemäni Helsingin lähiöt. Esimerkiksi Kontula ja Mellunmäki ovat ihan siistejä paikkoja, Malmi myös, Vuosaaresta nyt puhumattakaan. Mutta niiden paikkojen keskuksiin pääsee raiteita pitkin, Pihlajamäkeen ei.

Nousin bussin 77 kyydistä Meripihkatien pysäkillä helteisenä lauantaiaamupäivänä ja ryhdyin kävelemään kohti Graniittitien alkua. Kuljin Moreenitietä, ja sisääntulo Pihlajamäen ostoskeskuksen ympäristöön olisi voinut olla näyttävämpi. Moreenitietä reunustavat kauppaliikkeiden jätepuristimet ja takaovet sekä muutama pysäköity auto. Katuvalot ovat peräisin myöhäisimmillään 80-luvulta. Rikkaruohoa kasvaa kivetyksen ja asfaltin välistä, mikä näyttää olevan Pihlajamäelle leimallista ylipäätään.

pihlajamäki ostari.jpg

Tervetuloa Pihlajamäkeen.

Graniittitiellä sentään katuvalot olivat vähän uudempia kuin ympäröivillä kaduilla, mutta muilta osin tunnelma pysyi samana. Ryhdyin kulkemaan tietä ylös – Graniittitie tosiaan nousee ostarilta alkaen melkeinpä Pihlajamäen korkeimmalle kohdalle ikään kuin itseensä käpertyen. Juuri tässä osassa Helsinkiä virolaisten rekisterikilpien esiintymistiheys ylitti silmämääräisen katselmuksen perusteella keskiarvon selvästi.

pihlajamäki graniittitie.jpg

Pihlajamäen katumaisemaa hallitseva elementti on reikäinen asfaltti, josta puskee läpi heinää.

Tien varressa on kallioleikkauksia, metsää ja pusikkoa ja yksi yksikerroksinen kovin surkeannäköinen puolihylätty toimistorakennus, todennäköisesti Helsingin kulahtanein.

pihlajamäki toimistorakennus.jpg

Toimitilaa tarjolla.

Lopulta huipulla kohtasin Pihlajamäen kuuluisimmat talot lähietäisyydeltä.

pihlajamäki talot.jpg

Tältä etäisyydeltä talot ovat ihan näyttäviä.

Sen jälkeen oli aika ottaa jalat alle ja juosta vajaat seitsemän kilometriä kotiin. Lähinnä alamäkeen, muun muassa läpi vieressä sijaitsevan Pihlajiston, joka vastoin kaikkia odotuksiani näyttääkin koillista naapuriaan paremminvoivalta.

pihlajisto aulangontie.jpg

On myös mahdollista, että Pihlajisto näyttää paremminvoivalta vain, koska talot ovat kiinni tiessä ja alue on muutenkin uudempi. Kuva on joulukuulta 2016, jolloin kävin kävelemässä Aulangontien.

G-kirjain on mitä todennäköisimmin vielä tämän kesän aikana käsitelty, mutta ensin on käytävä Japanissa.

Terveisiä Itämeren rantakaupungeista

Pietarissa puhutaan venäjää.
Helsingissä puhutaan suomea ja vähän ruotsia.
Vaasassa puhutaan suomea ja huomattavasti ruotsia.
Tukholmassa puhutaan ruotsia.

Tämän verran on helppo luetella olematta kovin pahasti väärässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen viettänyt aikaani mainituissa kaupungeissa. Alla aiheesta lisää, kohde kohteelta.

VAASA

Vaasassa olen käynyt ennenkin, joten tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle. Silti sanon, että Vaasa on edelleen kokoluokkansa suomalaiskaupungeista suosikkini. Koska en ole koskaan asunut tässä kaupungissa, joka on synnyttänyt maailmaan Klamydian (huono yhtye) ja Vasas Flora och Faunan (hyvä yhtye), enkä oikein sen eloisuudestakaan osaa sanoa, viehtymykseni perustuu pakostakin siihen, miltä Vaasa näyttää. Se näyttää hienolta. Korttelikaupunki jatkuu yllättävänkin pitkälle, rakennukset ovat kiinni kadussa, viisi pitkää puistikkokatua luovat kaupungille tyylikkään ilmeen, ja jopa Onkilahden takana Palosaarella lähellä korkeakoulujen kampusalueita on vielä kaupungin tuntu.

Erityisen paljon Vaasan kaupunginosista tykästyin tällä kertaa Vöyrinkaupunkiin, jopa niin, että etsisin asunnon sieltä, jos jokin oikku minut joskus elämässä paiskaisi Vaasaan asumaan. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, aluetta rakensivat Vöyriltä – Vaasan koillispuolella sijaitsevasta pitäjästä – saapuneet ihmiset. Vanhat puutalot ovat peräisin suurelta osin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, ja sittemmin rakentamista on hillinnyt 1980-luvulla voimaan tullut asemakaavan muutos. Vöyrinkaupungille ei saa rakentaa yli kolmikerroksisia taloja, minkä vuoksi purkuvimma ei ole yltynyt yli äyräiden. Matalista taloista on vaikeampaa saada kannattavia. Monet talot Vöyrinkaupungilla toki ovat suojeltuja.

vaasa kyltti vöyrinkaupunki.jpg

Vöyrinkaupungille pääsee esimerkiksi Vöyrinkaupungin vierestä.

kalastajankatu vöyrinkatu.jpg

Vöyrinkadun ja Kalastajankadun risteys kertoo Vöyrinkaupungista paljon: vanhoja puutaloja, ja uudempia kivitaloja, jotka nekin ovat pysyneet matalina.

Pidän Vaasasta tietysti siksikin, että siellä puhutaan aidosti kahta kieltä. Tuntuu myös siltä, että paikalliset ruotsinkieliset seurueet eivät yhtä hanakasti vaihda puhetta suomeksi yhdenkin suomenkielisen pelmahtaessa seurueeseen toisin kuin täällä Uudellamaalla monesti tapahtuu. Vaasa on historialtaan mitä ruotsinkielisin kaupunki, ja suomenkielistyminen on tapahtunut verraten myöhään. Yhä vielä miltei 23 prosenttia kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia, mutta jo naapurikunnat ovat enemmistöltään selkeästi ruotsinkielisiä umpisuomenkielisiä Isokyröä ja Laihiaa lukuun ottamatta.

TUKHOLMA

Olen salaa – tai en itse asiassa edes kovin salaa – vähän vadelmavenepakolaishenkinen. Pidän Ruotsista valtavasti, ja Tukholmasta erityisesti. Viehtymys on osin outo, sillä Tukholma tuntuu makuuni toisinaan liian kliiniseltä. Mutta niin vain kerta toisensa päädyn kaupungissa kuljeskellessani päivittelemään, kuinka täällä kaikki on paremmin.

Tällä kerralla keskityin jalkapallon katsomiseen – ruotsalaisjoukkueista puoliksi salattu suosikkini on Hammarby, jonka näin voittavan kotiottelunsa Sundsvallia vastaan – ja siihen, missä Itämeri loppuu ja järvi Mälaren alkaa. Tätä en ole aiemmin tullut Tukholmassa ajatelleeksi, hämmentävää kyllä.

hammarby kannattajat.jpg

Ennen Hammarbyn kotipelejä Tele2 Arenalla soi Kentan laulu Just i dag är jag stark, joka toimii Hammarbyn seurahymninä, ja koko stadion laulaa mukana. Sanat näkyvät videotaululla sekä tekstinä että viittomakielellä.

Mälaren laskee Itämereen kahta hyvin lyhyttä jokea pitkin. Nämä joet pisimmilläänkin muutamansadan metrin mittaisia. Niiden nimet ovat Slussen (Gamla Stanin eteläpuolella) ja Norrström (Gamla Stanin pohjoispuolella). En ole koskaan ajatellut olevani meren ja järven taitekohdassa, en esimerkiksi silloin, kun opiskelijaristeilyltä olen könynnyt kohti Sergelin toria burgerkingeineen.

Tukholmassa siis yhdistyy jylhä järviluonto ja jylhä meriluonto. Korkeuserot ja sillat tekevät Tukholmasta Tukholman, ja Helsinki kaikesta hienoudestaan huolimatta tuntuu aina Tukholman näkemisen jälkeen erikoisen lättänältä. Tvärbanan-pikaraitiotielinja kulkee Liljeholmenin ja Alvikin välisellä osuudella näyttävästi Mälarenin yli – sellaisia maisemia ei Helsingissä näe. Mutta tulevaisuudessa on ainakin enemmän siltoja, vaikkeivät ne ihan yhtä korkealle nousekaan.

mälaren tvärbanan.jpg

Tältä näyttää Mälarenin luonto Tvärbananilla kulkevan pikaratikan ikkunasta kuvattuna.

PIETARI

Jos Helsinki tuntuu lättänältä, niin Pietari on lättänä. Olen käynyt Pietarissa kerran aiemmin, melkein tasan 11 vuotta aiemmin. Tällä kertaa bussi saapui kaupunkiin voitonpäivän iltana, ja tunnelma muistutti lähinnä tavanomaista viikonlopun alkua.

P5110114.JPG

Näkymä Moskovan aseman vierestä toukokuulta 2007.

pietari nevski prospekt.jpg

Näkymä saman paikan läheltä Nevski Prospektilta 10.5.2018. Epäilyjeni mukaan pääkatua oli ajeltu voitonpäivän kunniaksi tankein edellispäivänä, ja nyt oli seuraavan päivän tienkorjaus menossa.

Pietarissa on monta hienoa ja jännittävää asiaa: Nevajoki, metro, maanpinnan korkeus (alimmillaan neljä metriä merenpinnan alla), fakta, että tällainen kaupunki nyt vain päätettiin tähän rakentaa aivan tyhjästä ja esimerkiksi se, että tämän kaupungin arkkitehtoninen vaikutus näkyy Helsingissä asti.

Sen sijaan viime perjantai-iltana georgialaisessa ravintolassa istuessani kohtasin asioista jännittävimmän: sääsovellus paikansi sijainnikseni Kolomäen. Yllätyin suomenkielisestä nimestä niin, että oli ryhdyttävä oitis hakukoneenkäyttöön.

Niin tosiaan on, että Kolomäki on yksi Pietarin kaupunginosista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolom%C3%A4ki), ja venäjäksi sen nimi on Коломяги (suomeksi translitteroituna Kolomjagi). Suomensukuinen nimistö näkyy Pietarissa muutamassa muussakin paikassa, puhumattakaan kaupungin ulkopuolella sijiatsevista pitäjistä. Lyhimmillään vanhalle Suomen rajalle oli Pietarin keskustasta matkaa vain muutamakymmenen kilometriä, hyvä jos sitäkään.

pietari komendantskiy prospekt.jpg

Tällainen on Kolomäki. Näkymä kadulle Komendantskiy Prospekt.

pietari kolomäki.jpg

Kolomäki on myös tällainen. Talot ovat järjestään korkeita, mutta paikka vaikutti perin vauraalta ollakseen lähiö.

Pietarin suomenkielisen nimistön juuret taitavat kuitenkin olla syvemmällä. Pietari Suuri päätti perustaa kaupungin vuonna 1700 vanhalle suomensukuisten kansojen kauppapaikalle Nevan suistoon. Alueella lienee puhuttu inkeriä, vepsää ja karjalaa, suomeakin, jos nyt näitä kieliä oli tuossa vaiheessa mahdollista mitenkään erotella. Kielten rajat perustuvat aina sopimuksiin: serbia ja kroaatti ovat käytännössä sama kieli, paljon enemmän kuin amerikanenglanti ja brittienglanti, vaikkei asiaa kannatakaan Balkanilla kulkiessaan paljon huudella.

HELSINKI

Jos siis Vaasa ja Tukholma ovat vanhastaan ruotsinkielisiä ja Pietari aikana ennen Pietaria vähintäänkin suomensukuinen, nykyisen suomenkielisen elämän kova ydin Helsinki on sekin perustettu perin ruotsinkieliselle alueelle. Vallila, Kumpula, Viikki, Käpylä, Kluuvi, Töölö ja Katajanokka ovat kaikki alun perin ruotsinkielisten nimien käännöksiä tai äänteellisiä mukaelmia. Aivan kuten itse kaupunginkin nimi – se oli alkujaan Helsingfors.

Etenkin Tukholmaan ja Pietariin verrattuna Helsinki tuntuu kovin väljältä ja pieneltä, mutta kyllä silläkin on omat ominaispiirteensä. Niille vain on kotikaupungissaan kovin usein sokea, vaikka kuinka katuja kävelisi.

Viime aikojen kävelyt ovat suuntautuneet hyvin pääsääntöisesti suoraan Helsingin keskustasta itään. Minulla on vahva tunne, että Kruunuvuorenrannan rakentaminen siltayhteyksineen ja Laajasalon tiivistäminen ylipäätään tulee muuttamaan Helsingin luonnetta entistä merellisemmäksi. Tokihan Helsingin merellisyys saattaa olla yksi niistä asioista, joille kaupungissa asuessaan sokeutuu.

Olen pitkään haaveillut siitä, että ennen kuin Kruunuvuorenranta on tyystin rakennettu, juon kohteessa pussikaljan. Tällä viikolla olen toistanut suorituksen kahdesti kävelyretkieni lomassa, ensin Frejankujan (joka tulee sijaitsemaan keskellä nykyistä maanpuhdistusoperaatiota) tietämillä käydessäni, sitten Föglönkujan lauantaina jolkoteltuani.

Tällä hetkellä Kruunuvuorenrannan kallioilla istuessa ei voi kuin hämmästellä, että jos tätä kohtaa katsoisi ilman ennakkotietoja – jos vaikka pitkä korpivaellus olisi sattunut päättymään juuri tähän pisteeseen – voisi vain todeta, että kas, vastarannalla näkyy olevan suurkaupunki useine kirkontorneineen. Näkymässä oli jotain niin jylhää, että Kruunuvuorenrannalla on edellytyksiä nousta Helsingin tyylikkäimmäksi uudeksi asuinalueeksi. Saapa nähdä.

kruunuvuorenranta helsinki.jpg

Suurkaupungin – tai sen keskustan – siluetti vastarannalla. Kuva Laajasalon Kruunuvuorenrannasta.

Floorantien ihme

Pitkänäperjantaina oli tullut aivan huomaamatta kuluneeksi kahta päivää vaille kolme viikkoa siitä, kun edellisen kerran olin kävellyt katuja sillä tavoin kuin katuja tässä blogissa tavataan kävellä. Tauko ei ollut mitenkään erityisen tietoinen, niin nyt vain tapahtui. Juuri ennen tätä puolitiedostamatonta taukoa silti ehdin ajatella, että juuri nyt kävelen kuin mielipuoli. Esimerkiksi lauantaina, maaliskuun kymmenentenä, minulla oli päivällä niin kutsuttua luppoaikaa. Käytin sen matkustamalla ensin Puistolaan, sitten Hermanninmäelle, sitten Pukinmäkeen ja sitten Ala-Malmille, saldona kuusi katua. Sunnuntaina vielä kuljin kaksi, viimeisimpänä itselleni kovin tutun Fleminginkadun, minkä jälkeen olikin tavallaan aika hivenen hengähtää.

fenixinrinne.jpg

Hermanninmäki on suosikkejani Helsingin kantakaupungin uusista alueista – vain kulmakuppilat puuttuvat, vaikka Teurastamo ei kaukana olekaan. Kuva Fenixinrinteen varresta. 

Pääsiäisviikko on ollut poikkeuksellinen, sillä minulla on ollut käytettävissäni auto. Olen hyödyntänyt sitä lähinnä käydäkseni paikoissa, joihin en muuten päätyisi. Pitkänäperjantaina kävin Loviisassa (kävelemässä historiallisen alakaupungin puutalokortteleita ympäri) ja Kotkassa (tutustumassa paikalliseen koripallokulttuuriin). Menomatkalla pysähdyin Arabian kauppakeskuksen tuntumaan, sillä matkan varrelle sattuivat Flooranaukio ja Floorantie. Niistä tuli samalla ensimmäiset katukeräilykohteet, joiden luo olen saapunut henkilöautolla ajaen.

Flooranaukio ja Floorantie ovat saaneet nimensä Flooran päivän juhlasta, jota helsinkiläiset ylioppilaat tapasivat viettää 1800-luvulla viereisellä Kumtähdenkentällä. Vuonna 1848 siellä laulettiin ensi kerran Maamme-laulu, joka sittemmin nousi Suomen kansallishymniksi. Kumtähdenkentän, käytännössä puiston, keskellä pönöttää aiheesta kivinen muistomerkki.

kumtähdenkenttä.jpg

Kumtähdenkentän kunniagalleria: Runeberg, Pacius, Cygnaeus, Topelius.

Flooranaukio on käytännössä parkkipaikka Brysselinkadun ja Lontoonkadun välissä (Brysseliin ja etenkin Lontooseen liittyy muuten erinomaisen paljon enemmän muistoja kuin Brysselinkatuun ja Lontoonkatuun), mutta Floorantie on paremmasta päästä Helsingin kadunpätkiä – pientaloissakin on näillä seuduilla miellyttävän urbaani tuntu. Täysin pilvettömältä taivaalta paistanut kevätaurinko tietysti auttoi asiaa.

Arabian seutuvilla oli yllättävän paljon ihmisiä liikenteessä. Tai no, ehkä ei normaalia pyhäpäivän päiväsaikaa enempää, mutta kuitenkin niin, että vähän jokaisessa kulmassa näkyi joku. Floorantietäkään en saanut kävellä yksin – edelläni Hämeentieltä Floorantielle kääntyi vanhempi mies, tuulipuvunomaisten vaatteidensa perusteella jonkinlaisella päiväkävelyllä, ja hän loi Floorantien kylttiin katseensa kuin varmistaakseen, että suunta on oikea. Minä kävelin hänen jäljessään, mutta oli pakko jäädä kuvailemaan katukylttiä vähän tavanomaista pidemmäksi aikaa – sen verran hidasta miehen kulku oli. Joskus ihmiset sattuvat tulemaan vastaan tai pälyilemään minuun päin juuri tällaisten paljastavien toimenpiteiden, kuten katukylttien kuvailujen, hetkillä. Joskus tuntuu, että niin käy aina. Aika usein niissä tilanteissa teeskentelen tutkivani puhelimestani jotain asiaa – satunnaisen tutun osoitetta, reittiä pois tai jotain muuta sellaista. Paljastuminenhan on pahinta.

Halusin myös välttää tällaisen tilanteen:

floorantie.jpg

Kuvassa näkyvä hahmo kulki Floorantietä edelläni, vaikka olimme Hämeentien ja Floorantien risteyksessä hetkeä aiemmin samanaikaisesti. Jäin muun muassa ottamaan tämän kuvan.

Kun mies oli kävellyt muutamankymmenen metrin verran eteenpäin, minäkin uskaltauduin askeltamaan. Lopulta pääsin kadun toiseen päähän, jossa lopulta kuljin edelläni kävelleen miehen ohi ja jatkoin kulman taakse Kustaa Vaasan tielle pälyilemään – olisi nimittäin ollut huomattavasti epäluontevampaa jäädä siihen kadunpäähän seisoskelemaan, kun se mies siinä seisoskeli jo. Miehen seisoskelua en tietenkään osannut pitää mitenkään ihmeellisenä, hyvä jos edes kiinnitin asiaan huomiota. Saahan sitä nyt kaduilla maleksia. Kun sitten seisoin näköetäisyydellä Kustaa Vaasan tien varressa odottamassa, että voisin lähteä kävelemään takaisin olematta epäilyttävä, tilanne sai häkellyttävän käänteen.

Mies kaivoi laukustaan järjestelmäkameran, nosti sen silmilleen ja otti keltaisen puutalon seinässä olevasta Floorantie-Floravägen-kyltistä kuvan, katsoi kylttiä vielä hetken ja lähti sitten kävelemään takaisin kohti kadun alkua.

floorantie mies.jpg

Hän paljastui.

Tuli mieleen, että nyt varmaan pitäisi mennä juttelemaan, mutta minä en ole sutkauttelija. En edes sutkauttaja. Olisin tietysti voinut sutkautella, tai edes sutkauttaa, mutta se olisi paitsi ollut merkittävä ponnistus myös aiheuttanut molemmissa osapuolissa täysin turhaa kiusaantumista. Ehkä ärtymystäkin.

Sitä paitsi – mikä tärkeintä – tilanteen hiljainen harmonia olisi hajonnut. Se oli hyvä hetki näinkin.

floorantie kyltti.jpg

Kun mies oli mennyt, minäkin kuvasin.

Free Fallin

Viime vuosien aikana Helsingissä on ollut harvoin yhtä kylmää kuin tässä päivänä muutamana. Se on tehnyt kaduilla kulkemisesta hankalaa, tai ainakin erilaista kuin ennen. Viime viikon maanantaina kävelin Helsingin ja Vantaan rajan tuntumassa, muun muassa Torpparinmäessä ja Torpparinmäen pohjoispuolella.

Maanantaina kovimmat pakkaset olivat jo tuloillaan. Tuuli oli yltynyt ja ilma kylmeni alati. Oli tämän toiminnan kannalta jokseenkin sattuvaa, että kaikkein autioimmat ulkoilukohteet – Haltialan pellot – sattuvat kohdalle juuri sinä iltana. Tokihan olisin voinut valita toisin ja jättää toimen väliin, mutta sää olisi ollut kovin huono syy tehdä niin.

Alkuilta oli toki aivan tavanomainen, tunnelmaltaan aiemmilta retkiltäni tuttu. Kävelin Fallinkujan ja Fallinpolun, tyypilliset pientaloalueella sijaitsevat pikkutien ja kevyenliikenteenväylän.

fallinpolku.jpg

Niin normaalia, ettei sanotuksi saa. Kuvassa näkyy Fallinpolun alku, vaikka kyltti sitä virheellisesti Fallinkujaksi väittääkin.

Sen jälkeen ilta sai yllättävän käänteen. Käänne oli Fallintie. Fallintiestä alkoi vapaa pudotus kohti kylmyyttä ja kylmyydestä seuraavia ensimmäisen tai armeliaasti tulkittunakin puolennentoista maailman ongelmia:

– Fallintie oli isoilta osin latualuetta, jolla kävelystä tunsin syyllisyyttä, sillä kuten jo lapsena hiihtäessäni opin, latu-uria ei käy tallusteleminen, eikä etenkään koiran kanssa (koiraa en ole koskaan elämässäni ulkoiluttanut, en nytkään, ja kävelin kyllä isoimmaksi osaksi kohteliaasti umpihangessa latujen vieressä)
– sormet jäätyivät likelle tunnottomuutta, koska piti näperrellä kännykkää reittihakujen tekemiseksi ja kuvien ottamiseksi
– kännykästä loppui akku äkisti, joten piti alkaa ottaa kuvia kameralla
– kameran akku loppui heti, kun virran käynnisti, joten piti alkaa ottaa kuvia iPadilla
– iPadin akku tyhjeni, mutta ehdin ottaa kaksi kuvaa illan viimeisestä kohteesta ja tehdä joukkoliikenteen reittihaun takaisin kotiin Vallilaan

fallintie.jpg

Näin alkaa Fallintie.

En ole koskaan aiemmin käynyt Haltialan pelloilla, vaikka olen toki niistä kuullutkin. Käytännössä Fallintie on suurimmalta osaltaan tikkusuora Haltialan läpäisevä ulkoilureitti, jonka pituus on noin 1,3 kilometriä. Ympärillä näkyy pelkkää tasaista, ja ainoa tasaisesta ympäristöstä kohoava kohta on Potmäki, tai Pottbackan sekametsä, jonka läpi Fallintie kulkee.

potmäki.jpg

Pottbackan sekametsässä näkyvästä reiästä kulkee Fallintie.

fallintie latu.jpg

Haltialan päässä Fallintie muuttuu näin talviseen talviaikaan suorastaan kävelemiskelvottomaksi.

Helsingin keskustaajama näyttää juuri tässä kohtaa loputtoman kummalliselta. Haltiala ei ole kaupunkia eikä maaseutua, vaan jonkinlainen maaseudun jäljitelmä, jonka kulisseina horisontissa toimivat jylisevä Tuusulanväylä ja tasaisesta maasta Vantaanjoen takana kohoavat Kartanonkosken ja Tammiston kerrostalokeskittymät.

laamannintie.jpg

Tämän kuvan ottamisen jälkeen käsipuhelimeni sammui. Kuva on otettu Laamannintieltä kohti Tammistoa.

Palatessa kävelin vielä takaisin Torpparinmäkeen, missä kulkemani Fallintorin jälkeen oli aika palata.

fallintori.jpg

Fallintorin jälkeen viimeinenkin akkukäyttöinen sähkölaite lopetti toimintansa.

Sen jällkeen kadut ovat olleet normaalimpia, mutta vähemmän normaalia on ollut viime aikojen tiivis kadullakulkemistahtini. Viime maanantain jälkeen olen kulkenut läpi myös Fallkullantien (Tapanilassa ja osin Malmin lentokentän alueella), Fallpakankujan ja Fallpakantien (Mellunmäessä Fallpakan alueella), Fanninpenkereen (Länsi-Pasilassa) ja vielä tänään Fantsintien (Östersundomissa) ja Farmaseutinraitin (Latokartanossa, jossa kävin vaikka kuinka monetta kertaa). Kaikesta voisi kertoa, mutta aina ei ole tarkoituskaan kertoa kaikkea.