Pari viikkoa sitten lauantaina päädyin miettimään syvällisiä. Aloin ajatella muun muassa, että ehkä Helsingin katujen käveleminen on minun elämäntehtäväni. On hassua sanoa näin, mutta sen Hesarin jutun jälkeen olen miettinyt, että nyt olen ehkä jonkin suuremman äärellä. Yhtäkkiä tästä katujen kävelemisestä on tullut asia, josta ihmiset minut yhä enenevässä määrin tietävät. ”Mitä kuuluu” ei nyt ole tyystin kadonnut kysymys, mutta sen rinnalle on jostain ilmaantunut myös ”missä kirjaimessa menet”. Jossain kohtaa olemme tilanteessa, jossa vastaan ihmisille vuosikausien ajan kirjaimen ”K”. En ole laskenut, mutta se kirjain ei varmasti ole ihan hetkessä ohi.
Toinen tämän harrastuksen elämäntehtävämäisyyttä korostava tekijä on tietysti se, että tämä tehtävä kestää, ja sen jälkeen se kestää vähän lisää. Vaikka olen tähän mennessä välttänyt kaikenlaisia taulukkolaskentatiedostoja ja muita sellaisia, en ole voinut välttyä houkutukselta tehdä tiettyjä laskutoimituksia. Tällä hetkellä aakkosjärjestyksessä kävelemieni ”katujen, polkujen ja aukioiden” määrä pyörii jossain 270:n tai 280:n tienoilla. Katuja on yhteensä yli 4500, joten voidaan todeta, että nykytahdilla ja nykyisin kaduin, jo ilman suurempia kuntaliitoksia tai katujen nimien määrän hyvin radikaalia kasvua, touhuun menisi runsaat 30 vuotta.
Kun tämä harrastus joskus päättyy – jos niin sanotusti pelaan tämän pelin läpi – maailma ja sen osana myös Helsinki näyttävät varmasti aivan toisenlaisilta. Eivät pelkästään minun pääni sisällä (silloinhan tunnen Helsingin kuin taskuni, jos nyt kukaan taskujaan kovin hyvin tuntee), mutta myös ihan pään ulkopuolisessa reaalimaailmassa. Helsingissä on epäilemättä kaikennäköistä pikaratikkaa ja kaupunkibulevardia ja muuta semmoista infrastruktuurimielessä jännittävää. Helsingissä (ja maailmassa) on varmasti myös kaikkea sellaista, mitä emme nyt kykene kuvittelemaan.
Minä olen juuri nyt 33-vuotias, ja jos ajatellaan realistisesti, päälle voidaan lisätä toiset 33 vuotta ennen kuin pääsen Malmin Örskintielle, tai mikä aakkosissa viimeisenä silloin onkaan. (Millainenkohan hetki sekin on? Ehkä minulla on skumppapullo kangaskassissa ja jonkintyyppinen seurue matkassa. Tai sitten on vain tiistai-ilta vailla suurempaa merkitystä.) 33 vuoden päästä on vuosi 2050, ja siinä vuosiluvussa on avaruusajan kaiku.
33 vuotta sitten oli vuosi 1984, ja minä en kyllä sen vuoden Helsinkiä ottaisi nykyisen tilalle. Nykyinen on parempi. Ennen ei ollut paremmin.
***
Sattuvasti tämä kaikki tuli mieleen keskellä Länsi-Pakilan pientaloidylliä, kun melkein satoi ja melkein paistoi aurinko. Kuljin ensin Elonkujaa, sitten Elonpolkua ja lopulta Elontietä. Se on pitkä tie se, osoitteetkin jatkuvat yli 130:n, kuten Länsi-Pakilan itä-länsisuuntaisilla kaduilla on tapana. Katsoin kellosta: sellaiset 20 minuuttia siihen meni. Elontie alkaa Tuusulanväylän pielestä ja jatkuu Keskuspuistoon.
Pitkä Elontie.
Elontie on saanut nimensä Elo-nimisen palstoitusosuuskunnan mukaan, kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu ja jatkaa, että osuuskunta perustettiin vuonna 1909 vanhan Landtmätars-tilan maalle. Tämä kaikki liittyy Pakinkylän huvilayhdyskuntaan.
Pakinkylän nimi tuli minun tietoisuuteeni vasta, kun luin Helsingin seudun joukkoliikenteen historiikin (Tapio Tolmunen, 2016). Tämä kuva on vuodelta 1924, ja siinä näkyy ensimmäinen Helsingin ja Pakinkylän välillä kulkenut linja-auto. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Virallisesti Pakinkylän nimi lyheni Pakilaksi vuonna 1946, jolloin Pakila myös liittyi osaksi Helsingin kaupunkia. Sitä ennen myös Pakila, aivan kuten vaikkapa Malmi ja muut Helsingin etäisemmät osaset, olivat osa Helsingin maalaiskuntaa. Helsingin nimistölle tyypillisesti myös Pakilan nimi on alun perin ruotsinkielinen, Baggböle, ja Pakinkylä ja Pakila ovat siitä vain äänteellisiä mukaelmia. Samantyyppinen alkuperä on sellaisillakin nimillä kuin Helsinki tai Viikki.
Elontiellä on pientaloja ja jokunen rivitalo, ja sitten lisäksi vielä vähän pientaloja. Jossain vaiheessa ylitin myös Pakilantien. Kun osoitteissa mennään toiselle sadalle, mieli ehtii vaellella.
Ennen katujen kävelemistä Länsi-Pakila oli minulle tuttu lähinnä Tuusulanväylän ja Kehä I:n opasteista. Tälläkin kertaa kyllä matkustin bussilla niiden teiden eritasoliittymään ja kävelin kohteeseen (liittymissä saa aina vähän kierrellä, vaikka olisi menossa vain tien – tässä tapauksessa toki moottoritien – toiselle puolelle). Helsingissä kehäteiden ja moottoriteiden jättiliittymien välittömässä läheisyydessä vallitsee usein aivan toinen todellisuus. Niin nytkin.
***
Helsingin Sanomien juttu on poikinut myös yhteydenottoja, jotka ovat ilahduttaneet. Tässä niistä kokoelma:
- Työkaveri innostui lehtijutusta niin, että kulki viime sunnuntaina Munkkiniemen ja Niemenmäen katuja päästä päähän yhteensä 16 kilometrin verran.
- Eräs minulle tuntematon kansalainen lähetti Facebook-viestin, oli pitänyt Hesarin jutusta ja tiedusteli, kuinka paljon harrastukseni vie aikaa ja mikä on ollut pisin matkani, jonka olen joutunut kadun luo taittamaan. Hän harkitsi saman toimen aloittamista kotikaupungissaan Jyväskylässä, mutta varoittelin kyllä, että kuntaliitosten tuoman etäisen maaseudun ja Helsinkiä heikomman joukkoliikenteen vuoksi tämä voi vaatia siellä hieman enemmän vaivannäköä. En silti voinut kuin suositella harrastusta.
- Eräs pariskunta – 55-vuotias nainen ja 62-vuotias mies – otti sähköpostitse yhteyttä Konalasta: ”Soitapa ovikelloa, jos vielä ollaan hengissä, kun tuut meidän kadulle. Silloin jo varmasti ehditään seuraaman blogiasikin, että tiedetään katsella ikkunasta, kun meidän kadun vuoro lähenee.”
Heidät tapaan sitten Äestäjäntiellä.
Kaikki nämä kadut 