Suomen kunnat: Asikkala poikkeustilan kynnyksellä

Jos olisimme eläneet normaalissa maailmassa, myös Asikkalassa käyminen olisi ollut nimenomaan kuntakokemus. Siis siinä mielessä, että muisti- ja mielikuviin vaikuttaa se, missä on, eikä niinkään se, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Perjantaina 13. päivä maaliskuuta emme enää eläneet normaalissa maailmassa.

Jo silloin koko Asikkalaan meneminen tuntui melkein kyseenalaiselta. Päätimme kuitenkin mennä. Muutoksen vauhdista kertoo se, että vain viisi päivää ennen matkaa olimme pidentäneet majoitustamme yhdestä yöstä kahden yön mittaiseksi, sillä Asikkala vaikutti kiinnostavalta. Viisi päivää matkan jälkeen oli jo kovin vaikea käsittää, että esimerkiksi joukkoliikennevälineellä matkustaminen, baarin peränurkassa istuminen tai puolihiljaisessa lounasravintolassa syöminen olisi ok. Silloin tällaista matkaa ei olisi enää voinut edes harkita.

Perjantaina 13. päivä maaliskuuta tuntui, että viikkoa oli kulunut vuosi. Tiistai-iltana olin kävellyt Huvilavahdinkujan Helsingin Meri-Rastilassa. Keskiviikkoiltana kävin pelaamassa salibandya, ja sen jälkeen suihkuhuoneessa tuntui oudolta: koronavirusta voi kai olla täälläkin, tai jossain, ja kohta tällainen elämä salibandyvuoroineen ja julkisissa suihkuissa käymisineen päättyy. Siihen viittasivat muun maailman merkit. Lopulta torstaina hallitus määräsi yli 500 hengen yleisötapahtumat peruttaviksi ja kehotti välttämään ”harrastustoimintaa”. Seuraavaan päivään mennessä kaikki urheilusarjat olivat pysähtyneet, juuri silloin, kun useimmat niistä alkaisivat huipentua. Pieniä asioita asioiden suuremmassa kokonaisuudessa, tietenkin, ihan samalla tavoin kuin Asikkalan kunta on pieni asia asioiden suuremmassa kokonaisuudessa.

huvilavahdinkuja meri.jpg

Viimeisten normaalien päivien näkyjä: Itämeri Meri-Rastilan Huvilavahdinkadun päässä tiistaina 10.3.2020.

***

Sinä perjantaina omassatunnossa tuntui siis pieni pisto, vaikka tässä vaiheessa kukaan ei ollut kehottanut välttämään maan sisäistä matkustamista tai kehottanut suoraan välttämään vaikkapa ihmisten näkemistä. Matkustimme siis Asikkalaan. Järkeilimme, että täällä Alppiharjussa on enemmän ihmisiä kuin Vääksyssä, Asikkalan keskustaajamassa. (Tyhmää järkeilyä tietysti sikäli, että vaikka asukastiheys on täällä kotona Suomen huippua, kotona on selvästi helpompi välttää kontakteja kuin erääntyyppisenä irtolaisena Uudenmaan ulkopuolella.) Joukkoliikennettä oli tarpeen käyttää vain Pasilan ja Järvenpään välisen R-junamatkan verran, loppumatka, noin 100 kilometriä, taittui autolla.

Nyt, kun Uudenmaan rajat ovat kiinni, tuntuu tietysti kummalliselta, että moinen matka oli ylipäätään mahdollinen. Asikkala ei ole millään mittarilla kaukana mutta sijaitsee kuitenkin Päijät-Hämeen puolella. Maakunnanrajoilla ei ole Suomessa ollut aikoihin suurempaa merkitystä paitsi ehkä jossain löysässä identiteettimielessä, ja täältä Uudeltamaalta on puuttunut pitkälti myös se identiteetti. Ja Päijät-Hämekin on maakunnaksi ainakin nimeltään puoliteennäinen: Päijät-Hämeen nimen on luonut vuonna 1933 Heikki Peltola -niminen ihminen. Mallina ovat olleet sellaiset Päijänteellä sijaitsevien saarten nimet kuin Säynätsalo tai Paatsalo. (Suomalainen paikannimikirja, 2007.) Historiallisesti Päijät-Häme on osa Hämettä, johon kuuluvat lisäksi Kanta-Häme ja Pirkanmaa, siis vuoteen 1997 olemassa ollut Hämeen lääni.

***

Asikkala on Suomen kunnaksi kenties keskimääräistä kuuluisampi. Hotelli Tallukka on monille tuttu nykyisen valtatien 24 varressa Lahden ja Jämsän välissä. Asikkalan puiset rattaat on tunnettu kansanlaulu. Pulkkilanharju on luonnonnähtävyys. Urajärven kartano sijaitsee niin ikään Asikkalassa, samoin Vesivehmaan lentokenttä. Ja sitten on tietysti Vääksyn kanava.

asikkala vääksyntie.jpg

Vääksyn ensipuraisu: näkymä majapaikan nurkalta Vääksyntielle.

Me saavuimme Vääksyyn, kun ilta oli jo pimentynyt. Majapaikkamme, Vääksyn Apteekinmajoitus, sijaitsi Vääksyn kanavan rannalla, Vanhan Vääksyn perin idyllisellä puutaloalueella. Oli pakkasilta. Majoituimme ja lähdimme etsimään ruokaa Vääksyn keskustasta. Ainoa kebabpaikka oli ehtinyt sulkeutua. Menimme paikalliseen S-marketiin – aina eksoottinen valinta – ja ostimme pikku patongit, jotka söimme kaupan penkillä ensin käsidesin kanssa läträttyämme. Sen jälkeen jatkoimme Bar 16:een, Vääksyn ainoaan baariin. Otimme oluet ja asetuimme pubin laidalle kauas muista ihmisistä.

asikkala bar 16.jpg

Näkymä ulos Bar 16:n reunapöydästä.

Vääksy on taajamana samaan aikaan viehättävä ja geneerinen: Vanhassa Vääksyssä on muutama sellainen vanhempi kivitalo, joita näkee yleensä vain maakuntakeskuksissa, mutta uudessa keskustassa on suuria pysäköintialueita, S-market ja yleiseen kuntakeskustyyliin rakennettuja matalia punatiilisiä rakennuksia, joista yksi on kunnanvirasto.

asikkala pinkki talo.jpg

Suomalaisissa taajamissa on leveät tiet, ja tämä koskee myös Vääksyn vanhempaa osaa. Seassa on silti hienoja taloja.

asikkala vääksy keskusta.jpg

Vääksyn uudessa keskustassa toteutuu autoilijan mittakaava. Kävely-ympäristö on kerrassaan rumaa.

Vääksyssä ei voi välttyä ajattelemasta, millainen taajama voisi olla, jos se olisi kasvanut orgaanisemmin hieman tiiviimmäksi pikkukaupungiksi Vanhan Vääksyn ympäristöön. Toisaalta Vääksy on nykyiselläänkin suomalaisten keskustaajamien valiojoukkoa: on vesistöä ja historiaa, kauniita puistoalueita ja riittävästi palveluita.

asikkala vesijärven ranta.jpg

Taustalla Vääksyn kanava yhtyy Vesijärveen.

***

Asikkala tarjoaa ylipäätään paljon sijaa spekulaatioille. Vääksyn ytimen läheisyydessä on jo satoja vuosia sitten sijainnut historiallinen Anianpellon kauppapaikka, ja sen varalle oli suuria suunnitelmia 1700-luvun alkupuolella. Anianpellosta oli tarkoitus tehdä maakuntakeskus, uusi kaupunki Vesijärven ja Päijänteen rannoille, ja se jopa korvasi markkinapaikkana silloisessa Hollolassa sijainneen Lahden kylän vuonna 1727. 1700-luvun lopulla Ruotsin kuningas Kustaa III määräsi, että Anianpellon paikalle on perustettava kauppala ja myös läheiselle Pulkkilanharjulle olisi perustettava Kukonharju-niminen kaupunki.

Homma meni Päijänteen etelärannalla jopa niin pitkälle, että 1859 suunniteltiin Hämeenlinna-Anianpelto-rautatietä – jos se olisi toteutunut, se olisi ollut Suomen toinen ratahanke, ensimmäisen Helsinki-Hämeenlinna-osuuden jatkoksi. Suunnitelmissa oli jatkaa rataa Anianpellosta vielä Lappeenrantaan. Tämä kaikki jäi kuitenkin toteutumatta, kun Riihimäki-Pietari-rata päätettiin lopulta linjata Vesijärven eteläpuolelta, Lahden kautta.

Anianpellon ja Kukonharjun kaupungit jäivät toteutumatta, mutta aivan kaikki Kustaa III:n kaupungeiksi määräämät asujaimistot eivät jääneet vain historiallisiksi kuriositeeteiksi: Tampere ja Kuopio ovat Kustaa III:n määräyksestä syntyneitä maakuntakeskuksia. Anianpellon kasvua romutti paradoksaalisesti viereen rakennettu Vääksyn kanava. Kun tavara pääsi kulkemaan Jyväskylästä Lahteen asti suoraan vesireittejä pitkin, Anianpellolla ei ollut enää samanlaista merkitystä liikenteen solmukohtana. Nyt Anianpellosta muistuttaa enää Asikkalan nimistö ja yksi Anianpellontien varren pöheikössä sijaitseva kyltti.

asikkala anianpelto kyltti.jpg

Markkinapaikan muistomerkki Anianpellontien penkalla. Juuri tässä kaiketi tehtiin kauppaa 1700-luvulla ja kenties sitä ennenkin.

Myös Helsingissä on nimetty katuja paikan mukaan: Anianpellontie ja -polku sijaitsevat Malmilla. Vääksykin on saanut katunsa kaupunkiin (Vääksyntie ja -kuja Vallilassa), mutta niistä lisää joskus 2030-luvun loppupuolella tai myöhemmin.

anianpellontie.jpg

Anianpellontie Helsingissä heinäkuussa 2016.

***

Asikkala oli siis viides aakkosjärjestyksessä osana tätä projektia vierailtu kunta, mutta samalla ensimmäinen, jonka alueella sijaitsee kansallispuistoa. Kyse on Päijänteen kansallispuistosta, ja Asikkalan puoleisessa osassa kansallispuistoa sijaitsee tietenkin näyttävä Pulkkilanharju. Kävelimme siellä koronapäissämme ympäriinsä ehkä noin kolmen kilometrin verran aurinkoista luontopolkua.

Pulkkilanharju on hieno ihan omin silmin nähtynä, mutta jännittävältä se näyttää myös kartalla: kun kulkee Vääksyn ja Sysmän väliä, on kuljettava Päijänteen läpi kannaksia ja siltoja – ja siis Pulkkilanharjua – pitkin. Sinisen keskellä kulkee lanka pitkin ohuita maa-alueita. Täällä olisi sijainnut myös se tyystin toteutumatta jäänyt Kukonharjun kaupunki.

asikkala pulkkilanharju.jpg

Päijännettä Pulkkilanharjulta nähtynä. Edustalla kulkee Pulkkilanharjun läpäisevä Pulkkilantie. Juuri tässä olisi voinnut sijaita osa Kukonharjun kaupunkia.

Ennen Pulkkilanharjulla käymistä piipahdimme Asikkalan kirkonkylässä kiertämässä kirkkoa. Juuri muuta kylässä ei olekaan, talotkin sijaitsevat suomalaiselle kylälle tyypilliseen tapaan hivenen ympäriinsä ja kauas toisistaan ripoteltuina. Paikasta jäi mieleen se, että puhelimeen tuli push-ilmoituksia koronauutisista.

Pulkkilanharjun jälkeen kävimme myös Kalkkisten kylässä pikku jaloittelulla, ja se kylä olikin suomalaiset kylät -asteikolla mitattuna suhteutettuna perin vireän oloinen: siellä oli kauppa, baari, kylmähuoltoasema ja pieni kirkko, mutta jätimme sisätilat kohteliaasti väliin.

asikkala kalkkinen.jpg

Kalkkisten ytimessä on kauppa.

Vääksyyn palattuamme söimme lounaan Satamapaviljonki-ravintolan noutopöydästä Päijänteen rannalla. Silloin sellainen syöminen oli mahdollista, mutta ihmiset pitivät kohteliasta etäisyyttä ja lounaslinjastojen alussa oli käsidesipulloja.

***

Näimme Asikkalan hetkellä, jolloin Suomi oli jo selvästi normaalista poikkeava. Vaikka epänormaali aika ei ollut kunnolla alkanutkaan, normaalia kaipasi jo. Tiesimme jo silloin, että pian tuntuu aivan kummalliselta, että olemme ylipäätään voineet matkustaa edes Asikkalaan. Emme olleet väärässä: se hetki oli päivän tai parin päässä.

Seuraava kunta vuorossa olisi Askola, ja vaikka se sijaitsee Uudellamaalla, nyt ei kuulu harjoittaa ylimääräisiä kohtaamisia kirkonkylän Salessa. Pitää odottaa parempia aikoja.

Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

hylkeenpyytäjänkatu.jpg

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

eiranranta.jpg

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

hyttitie.jpg

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

ratamestarinkatu.jpg

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.

Rappio on sitä, että rakentaa lähiön 60-luvulla ja jättää suurelta osin sikseen

Olen elämäni aikana käynyt jo hyvin monessa Helsingin paikassa, mutta ennen tämän vuoden kesäkuuta en ole tainnut koskaan jalallani astua Pihlajamäkeen, en ainakaan sen ydinalueille ostoskeskuksen ympäristöön. Toukokuussa kävin lämmittelyksi kulkemassa Pihlajamäen reunamilla sijaitsevan Gneissipoluksi nimetyn kevyenliikenteenväylän, ja kesäkuussa matka eteni Graniittitielle. Kuten toisinaan käy, yllätyin taas.

Pihlajamäki on Helsingin ensimmäinen teollisesti tuotettu lähiö (t. Wikipedia), jonka kuuluisat, valkoiset, 60-lukulaiset kerrostalot näkyvät harjanteen päältä kauas ympäri Helsingin koillisia osia. Pihlajamäessä on väljää, vähän unista ja kovin luonnonläheistä, kuten suomalaisten metsälähiöiden henkeen kuuluu. Silti Pihlajamäki tuntui jotenkin kovin toiselta kuin muut elämässäni näkemäni Helsingin lähiöt. Esimerkiksi Kontula ja Mellunmäki ovat ihan siistejä paikkoja, Malmi myös, Vuosaaresta nyt puhumattakaan. Mutta niiden paikkojen keskuksiin pääsee raiteita pitkin, Pihlajamäkeen ei.

Nousin bussin 77 kyydistä Meripihkatien pysäkillä helteisenä lauantaiaamupäivänä ja ryhdyin kävelemään kohti Graniittitien alkua. Kuljin Moreenitietä, ja sisääntulo Pihlajamäen ostoskeskuksen ympäristöön olisi voinut olla näyttävämpi. Moreenitietä reunustavat kauppaliikkeiden jätepuristimet ja takaovet sekä muutama pysäköity auto. Katuvalot ovat peräisin myöhäisimmillään 80-luvulta. Rikkaruohoa kasvaa kivetyksen ja asfaltin välistä, mikä näyttää olevan Pihlajamäelle leimallista ylipäätään.

pihlajamäki ostari.jpg

Tervetuloa Pihlajamäkeen.

Graniittitiellä sentään katuvalot olivat vähän uudempia kuin ympäröivillä kaduilla, mutta muilta osin tunnelma pysyi samana. Ryhdyin kulkemaan tietä ylös – Graniittitie tosiaan nousee ostarilta alkaen melkeinpä Pihlajamäen korkeimmalle kohdalle ikään kuin itseensä käpertyen. Juuri tässä osassa Helsinkiä virolaisten rekisterikilpien esiintymistiheys ylitti silmämääräisen katselmuksen perusteella keskiarvon selvästi.

pihlajamäki graniittitie.jpg

Pihlajamäen katumaisemaa hallitseva elementti on reikäinen asfaltti, josta puskee läpi heinää.

Tien varressa on kallioleikkauksia, metsää ja pusikkoa ja yksi yksikerroksinen kovin surkeannäköinen puolihylätty toimistorakennus, todennäköisesti Helsingin kulahtanein.

pihlajamäki toimistorakennus.jpg

Toimitilaa tarjolla.

Lopulta huipulla kohtasin Pihlajamäen kuuluisimmat talot lähietäisyydeltä.

pihlajamäki talot.jpg

Tältä etäisyydeltä talot ovat ihan näyttäviä.

Sen jälkeen oli aika ottaa jalat alle ja juosta vajaat seitsemän kilometriä kotiin. Lähinnä alamäkeen, muun muassa läpi vieressä sijaitsevan Pihlajiston, joka vastoin kaikkia odotuksiani näyttääkin koillista naapuriaan paremminvoivalta.

pihlajisto aulangontie.jpg

On myös mahdollista, että Pihlajisto näyttää paremminvoivalta vain, koska talot ovat kiinni tiessä ja alue on muutenkin uudempi. Kuva on joulukuulta 2016, jolloin kävin kävelemässä Aulangontien.

G-kirjain on mitä todennäköisimmin vielä tämän kesän aikana käsitelty, mutta ensin on käytävä Japanissa.