Suomen kunnat: Hailuoto on turistikohde eristyksissä – vielä

Hailuodon vaakuna – Wikipedia
Hailuoto

Hailuoto on kuuluisa paikka. Tästä kunnasta ovat monet kuulleet, ja tässä kunnassa lienevät monet myös käyneet. Hailuoto on turistikohde ja kansallismaisema ja monella tavalla erikoislaatuinen.

Ensinnäkin Hailuoto on kovin pieni. Asukkaita on noin 960. Manner-Suomessa on vain kolme kuntaa, joissa on vähemmän väkeä: Pelkosenniemi Lapissa, Lestijärvi Keski-Pohjanmaalla ja Luhanka Keski-Suomessa. (Ja sitten on kahdeksan ahvenanmaalaiskuntaa, mutta ne nyt ovat muutenkin täysin oma lukunsa.)

Hailuoto on myös merkittävä kulttuuripitäjä. On musiikkiin ja kirjallisuuteen keskittyvä Bättre Folk -festivaali, koko joukko saarelle pesiytyneitä eri alojen taiteilijoita sekä julkisia taideteoksia, joista yhtenä erikoisimmista Hailuoto Organum. Olutkulttuuriakin on: paikallinen kohtalaisen kuuluisa pienpanimo on sinänsä osuvasti nimetty Hailuodon Panimo. Ei tietenkään pidä unohtaa myöskään hailuotolaista perinneneuletta, tikkuröijyä.

Hailuoto Organum on betonista valmistettu, hiekkatien kääntöpaikan lähellä Ulkokarvossa sijaitseva tilataideteos, jonka on suunnitellut saksalainen akustiikkataiteilija Lukas Kühne.

Manner-Suomen kontekstissa kaikkein erikoisin asia Hailuodossa on kuitenkin se, että se ei tarkkaan ottaen ole Manner-Suomea. Myös Kemiönsaari, Kustavi, Parainen ja Luoto sijaitsevat kokonaisuudessaan Itämerestä kohoavilla saarilla, mutta niihin voi kulkea tietä pitkin. Hailuotoon ei voi, paitsi talvisin jäätilanteen salliessa. Meidän vierailumme kuitenkin ajoittui keskelle kesää, ja niin odottelimme Oulunsalon lauttarannassa pari tuntia ennen onnistunutta kuntarajan ylitystä. Oli ruuhkaa.

Oulunsalossa piti odottaa.

25 minuutin lauttamatkan jälkeen olimme lopulta tässä kummallisessa kunnassa. Lautalla ei ollut pienoista kahvilaa, joten saatoimme keskittyä vaihtamaan lapsemme vaipan, jonka tämä oli täyttänyt asianmukaisesti ulosteellaan.

***

Kuten kaikki saaret jollain tavalla, myös Hailuoto on oma maailmansa. Lauttamatkan päässä oli vastassa aika tavanomaista suomalaista syrjäseudun metsikköä ja peltoja, mutta jotenkin erityisen vanhan maaseudun tunnelmalla höystettynä. Ei se ehkä ollut pelkkää kuvitelmaa.

Hailuoto kuuluu nimittäin kokonaisuudessaan Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Saaren itäosaa on ihminen rakentanut maanviljelys mielessään, kun taas lännempänä korostuvat kalastus ja merenkulku.

Siinä välissä, maaseutualueella, on Hailuodon kirkonkylä, jonne lauttarannasta vie Luovontie. (Aina on jotain jännittävää siinä, kun paikallinen puhetapa näkyy nimistössä.) Kirkonkylä on varsin vaatimaton, niin kuin nyt pikkukuntien kirkonkylät ovat, eikä varsinaista taajamaa ole. Elintarvikkeita, bensaa, olutta ja kahvia sieltä kyllä saa, ja toki myös peruskoulutusta ja hengellisiä palveluita. Kaikki nämä palvelut on siroteltu Luovontien varteen hämmentävästi yli kahden kilometrin matkalle.

Kirjoitus jatkuu kuvien jälkeen

Panimosta saa kaljaa (hyvää).
Hailuodon ”keskustaajama” ei ole kovin taajamamainen, mutta ainakin teidennimet ovat hienoja.
Hailuodon kirkossa oli vierailumme aikaan taidenäyttely.
Hailuodon hautausmaa on toistaiseksi hienoin näkemäni suomalainen hautausmaa. Se on oikeasti metsässä.

Kun saaren läpi kulkemistaan jatkaa, päätyy lopulta Marjaniemeen. Meidänkin majapaikkamme sijaitsi tässä koko saaren matkailuvetoisimmassa kohteessa, joka on kuuluisa laajoista hiekkarannoistaan, jännittävästä luonnostaan, kalastajakylästään (jonka mökit ovat nykyään lähinnä vapaa-ajanasuntokäytössä) ja luotsiasemastaan.

Kirjoitus jatkuu näidenkin kuvien jälkeen

Marjaniemen kalastajakylän rakennukset ovat nykyisin pääosin loma-asuntoja.
Marjaniemen dyynit ovat avomeren äärellä. Kun käsitys merestä on muodostunut Uudenmaan rannikon saariston suojissa, tällainen näky kiinnittää huomion.

Kun on kesä, Hailuoto on suosittu kohde. Vaikka Hailuodossa on koko lailla runsaasti vuodepaikkoja, tällaisella heinäkuisella viikolla niitä oli vapaana vain rajoitetusti. Meidän omamme löytyi paikallisen ravintolan yläkerrasta, vaatimaton pieni huone jaetulla vessalla. Kylpyhuone sijaitsi erillisessä rakennuksessa.

Yleensä suomalaisista kunnista löytyy majoitus vaivattomasti, jos vain jokin majapaikka on tarjolla (tähän mennessä on ollut). Tämä tietysti johtuu siitä, että ylivoimaisesti suurin osa Suomen kunnista ei varsinaisesti ole tunnustettuja matkailukohteita. Hailuoto on. Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta majoittuminen onnistui silti täälläkin.

***

Hailuoto ei ole mikään pieni saari – itse asiassa se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin heti Manner-Ahvenanmaan ja Kemiönsaaren jälkeen. Saaren itäpäässä sijaitsevasta lauttarannasta länsipäässä sijaitsevaan Marjaniemeen on miltei 30 kilometrin matka. Marjaniemen tuntumassa suorastaan hämmensi nähdä kyltti, jossa kerrottiin Oulun olevan 60 kilometrin päässä. Kaukaa katsottuna kaksi kaukana olevaa kartan pistettä voivat olla lähellä toisiaan, mutta matka Marjaniemestä Oulun keskustaan ei ole mikään pikapiipahdus.

Oman logistisen lisänsä tuo tietysti se, että tuohon 60 kilometriin sisältyy lauttamatka. Tulevaisuus tuo kuitenkin myös Hailuotoon jotain uutta: sillan. Rakennustyöt voisivat käynnistyä vuonna 2023.

Silta muuttaisi Hailuodon logistista asemaa – ja epäilemättä myös Hailuodon kulttuurista asemaa – merkittävästi. Hailuoto ei olisi enää samalla tavoin eristyksissä. Toisaalta jossain vaiheessa vääjäämätön tapahtuu ja Hailuoto kasvaa joka tapauksessa kiinni mantereeseen. Ensin pitäisi vain odottaa parituhatta vuotta tai jotain vastaavaa. Silta sen sijaan voisi olla valmis jopa neljän vuoden päästä.

Suomen kunnat: Haapavesi, nimensä vaihtanut Haapajärvi

Haapaveden vaakuna – Wikipedia
Haapavesi

Haapavesi on niitä kuntia, joista minulla ei suoraan sanottuna ollut ennalta ihan hirvittävän vahvaa mielikuvaa. Haapavesi on vähän kuin Haapajärvi mutta on -vesi. Sikäli moinen määritelmä ei ole täysin kaukaa haettu, sillä Haapavesi todella on aiemmalta nimeltään Haapajärvi (tarkemmin ilmaistuna Pyhäjoen Haapajärvi, erotuksena Kalajoen Haapajärvestä, joka siis tunnetaan Haapajärvenä edelleen). Sekaannusten välttämiseksi kunnan nimi vaihtui nykyasuunsa kaiketi jo 1800-luvun puolella. Järvi, jonka rannalla Haapaveden keskustaajama sijaitsee, on tietenkin nimeltään Haapajärvi, mutta se ei ole Haapajärven Haapajärvi.

Myös Haapavedellä on kaupungintalo.

Meidänkin matkamme Haapaveden Haapajärven rannoille alkoi Haapajärven Haapajärven välittömästä läheisyydestä. Koska kuntiin kulkemisessa itse siirtyminen on osa kokemusta, ja etenkin nyt oli, asiasta on tässä kerrottava erikseen. Tavoistani poiketen siirrymme hetkeksi kokonaan kolmannen kunnan puolelle, nimittäin Nivalaan.

Sillä kun Haapajärveltä matkustaa Haapavedelle, osa matkasta kulkee Nivalan kautta. Nivalan maaseudulla reitti kulkee erästä seututietä pitkin – seututien nimi on Makkaratie. Jo se olisi tietysti tapaus, mutta Makkaratien varsi on itse Makkaratietä ihmeellisempi. Makkaratien loppumetreillä Nivalan Maliskylässä auton sivuikkunan takana paljastui hämmentävä näkymä: ojassa törröttävä amerikanrauta, kosolti kaikenlaista suurta ja kuriositeettihenkistä rojua, kuten lentokone, lennonjohtotorni, amerikkalaisen avaruusraketin pienoismalli, Donald Trumpin näköisnukke terassituolilla neuvottelemassa, sekä tietenkin ihmisiä, jotka ovat saapuneet vierailemaan tähän kohteeseen. Kohteesta todella on kyse, sen näki heti, ja niin mekin pysähdyimme.

Kohteen nimi on Crazyland, koko seutukunnan mittakaavassa käymisen arvoinen kohde, jonka sattuminen reitillemme oli tietenkin mielekäs yllätys. Paikallinen mies oli päätynyt haalimaan jännittäviä suuria esineitä ja toi niitä pihalleen, ja näin nähtävyys lopulta oli valmis. Siitä on kertonut myös Yle. Nyt paikalla oli jopa järjestysmiehiä ohjaamassa autoilijoita pysäköimään pellolle.

Crazyland on jännä paikka.

Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus puhua Nivalasta. On tarkoitus puhua matkasta Haapavedelle, ja tämä vain sattui olemaan osa tuota matkaa. Seuraavaksi pääsemme itse asiaan.

***

Haapavesi on haapajärvimäisen nimensä lisäksi tunnettu Haapavesi Folk -festivaalistaan ja kenties siitä, että siellä sijaitsee Valion meijeri, jossa valmistetaan niin Oltermanni- kuin S-ryhmän Kotimaista-kermajuustoa. Me satuimme Haapavedelle folkfestivaalin jo loputtua, ja Valion meijeristä näimme vain sinne ohjaavat opasteet. Molemmat tietysti omia valintoja, mutta valintojen maailmahan tämä on.

Huono kuva, hyvä kyltti.

Jos huomioi Haapaveden aseman Suomen tieverkolla, ei kai ole mikään ihme, että kunta on tuntematon. Suomen tieluokitus koostuu valtateistä (numerot 1-39), kantateistä (40-99), seututeistä (100-999) ja yhdysteistä (1000-19999). Haapavedellä kulkee korkeimmillaan seututeitä, siis niitä kolminumeroisia. Manner-Suomessa on vain harvoja kuntia, joissa kulkevat suurimmat tiet ovat luokitukseltaan yhtä alhaisia. Vain Enonkoski oli toistaiseksi yltänyt vastaavaan. Enonkoskea ja Haapavettä yhdistääkin se, että näiden kuntien kautta harvan reitti kulkee. Vaikka matkaisi ympäri Suomea työkseen, näistä kunnista ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes läpi.

Tässä toimessa menemme kuitenkin kuntiin varta vasten, suorastaan vasiten. Silloin päätyy.

Kun ennakkokäsityksiä ei hirveästi ollut, oli tilaa yllättyä. Yksi Haapaveteen liittyvistä yllätyksistä oli, että pohjoispohjalaiseksi kunnaksi se on kovin mäkinen. (Aina pitää puhua korkeuseroista, sori siitä. Mutta kun on käynyt esimerkiksi Haapajärvellä ja Alavieskassa, alkaa karttaa katsomalla herkästi olettaa, että sitä samaa nyppylätöntä pusikkoa se on täälläkin. Mitä vielä!)

Myös Haapaveden keskusta on mukavan kumpuileva, mikä ilmenee myös taajaman pääkadun, Vanhatien linjauksesta. Haapavedellä Vanhatien raitti on toinen kunnan valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Vanhatien varrella ovat kaikki normaalit kunnan keskustaajaman palvelut, mutta selvästi miellyttävämmin massoiteltuna kuin esimerkiksi juuri Haapajärvellä.

Ei tämä kuva ehkä tee Haapaveden Vanhatielle oikeutta, mutta kuvasin vissiin kännykällä vapisevin käsin. Vanhatiessä on mutkia ja mäkiä, joista molemmista tässä kuvassa erittäin vähäinen esimerkki.
Toisessa kohtaa Vanhatietä, hieman kaupallisen keskustan ytimen ulkopuolella, on myös ihan perinteisestä ”suomalainen kunta” -meininkiä.

***

Haapavedellä on myös ihan oikeita nähtävyyksiä. Niistä kävimme kokemassa seuraavat:

Lönninkartano. Se on Suomen ensimmäisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, suunnittelema rakennus, joka toimii Haapaveden opiston päärakennuksena.

Lönninkartano, kanninlörtänö.

Paakkilan puutarha. Paakkila, eli Haapaveden vanha pappila, on rakennettu 1787. Sen alapuolella rinteessä sijaitsee Paakkilan puutarha, joka helteisenä heinäkuisena päivänä oli kieltämättä kukkea.

Paakkilan puutarhan tunnelma tuo mieleen jonkin hieman suuremmankin kaupungin.

Kylpyläsaari. Tämä oli mainio paikka syödä ruokaa ja juoda olut ja käydä uimassa. Kylpyläsaaren yhteydessä on myös leirintäalue sellaista majoittumista haluaville. Kylmä Cronenbourg kourassa saattoi hetken verran ajatella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä Pohjois-Pohjanmaata, tai sitten käsitykseni Pohjois-Pohjanmaasta on aina ollut vähän virheellinen.

Eipä löytynytkään yhtään kuvaa Kylpyläsaaresta, paitsi teknisesti tämä yksi. Kuvaajan takapuolella uimaranta, ravintola ja leirintäalue. Kuvaajan etupuolella Haapaveden keskustaan vievä tie ja tervetulleeksi toivottava kyltti.

Hiihtäjäpatsas. Jos Haapajärveltä tulee Mika Myllylä, on Haapavedelläkin hiihtoperinteitä. Niistä muistuttamassa on tämä patsas Haapaveden kirkon kupeessa.

Mitä hiihtoa.

***

Me emme kuitenkaan majoittuneet Kylpyläsaaressa, vaan Haapaveden maaseudulta löytyneessä huoneistossa. Pihalla oli paarmoja, mutta sellaista se on. Kunta – tai kaupungiksi se itseään kutsuu – jätti itsestään varsin positiivisen mielikuvan.

Maisema majapaikan ikkunasta.

Tässä vaiheessa paljastettakoon, että viime kesän kesälomamatkamme siis kulki reitillä Haapajärvi-Haapavesi-Hailuoto-Halsua. Kaksi neljästä kunnasta on käsitelty. Seuraavassa kuntapostauksessa matkaamme Manner-Suomen ainoaan kuntaan, johon ei kulje lainkaan kiinteää tieyhteyttä. Voiko silloin edes puhua Manner-Suomesta?

Suomen kunnat: Etenkin Haapajärvellä tee on tuontituote

Haapajärvi on paikka, jossa on

– 27 astetta pakkasta

– suuria korkeuseroja

– vuorenhuippuja

– lumivyöry

Tällaisen kuvan piirsi silmien eteen jääteemainos, joka pyöri Keski- ja Etelä-Euroopan televisioissa 1990-luvulla. Se todella oli päivätty Haapajärvi-nimiseen paikkaan.

Kuuluisa jääteemainos löytyy myös YouTubesta – Haapajärven kaupungin tililtä.

Jos joku on joskus vieraillut Haapajärvellä, ja vaikkei olisikaan, lienee helppo todeta, että todellisuus on tarua vähemmän vuoristoista. Jos Haapajärvellä joskus voikin olla 27 astetta pakkasta, lumivyöryn alle kyseisen kaupungin alueella ei ole helppoa joutua. Todellinen Haapajärvi on pohjoispohjalainen kunta, joka on – kuten sijainnistakin sopii olettaa – kovin tasainen.

Sen ei kannata antaa liikaa häiritä. Kun tieto jääteemainoksesta ylsi tähän tasaiseen ja syrjäiseen pitäjään, alkoi brändinrakennus. Tätä nykyä Haapajärvi markkinoi itseään Suomen teekaupunkina. Kaupungintalon aulassa on vitriinikaupalla teekuppeja. Sellaisia, joita voi ostaa turistikohteen krääsämyymälästä (I went to Haapajärvi, and all I got was this ugly tea cup), perinteistä Arabiaa, muumimukeja ja mitä näitä nyt onkaan.

Haapajärven kaupungintalon aulan teekuppikokoelma on sekä hämmentävä että massiivinen.

Lisäksi on olemassa sellainen kuriositeetti kuin Haapajärvi-tee. Se on Forsmanin valmistamaa Intia-ceylonteetä, johon on sekoitettu kehä- ja ruiskukan terälehtiä. Sitä voi ostaa Haapajärven keskustassa sijaitsevasta Häggmanin kahvilasta. Haapajärven kaupungintalolla Haapajärvi-teetä jaettiin ilmaiseksi pusseittain, mutta niistä yksittäispakkauksista paljastui arkinen Lipton eikä oikeaa nimikkoteetä ollenkaan.

Tämän kaiken lisäksi kaupungin keskustan lyhtypylväisiin on kiinnitetty Visit Haapajärvi -mainoksia, joiden iskulauseeksi oli laadittu ”Tee oikein”.  Ei ehkä etevin kaksoismerkitys, mutta kaksoismerkitys kuitenkin. Vai että teetä oikein.

Siinä se iskulause näkyy.
Haapajärven teevillitys on mennyt itse asiassa niin pitkälle, että keskustan katuvaloissakin on käytetty teekuppidesignia.

Mikä on siis tämä Suomen kunta, jolla ei pitäisi olla yhtään mitään erityisempää tekemistä teen kanssa mutta jolla silti on? Siitä seuraavaksi lisää.

***

Haapajärveä voinee ihan hyvällä omallatunnolla kutsua syrjäiseksi paikaksi – sellaisen kuvan se jääteemainoskin välitti, vaikkakin kieltämättä harhaanjohtavalla tavalla. Lähin maakuntakeskus on 126 kilometrin ajomatkan päässä sijaitseva Kokkola, ja sekin tosiaan on vain Kokkola. Oman maakunnan pääpaikkaan Ouluun on 160 kilometriä.

Syrjäiseen imagoon sopii tietysti sekin, että yksi kuuluisimmista ihmisistä paikkakunnan historiassa on hiihtäjäkarpaasi Mika Myllylä, josta lehtikuvaaja Hannes Heikura otti juuri näillä main tunnetun suo-otoksen. Sittemmin sekä Myllylä että Heikura ovat siirtyneet tästä maailmasta pois. Ei teemainos Haapajärven kuvailemisessaan sikäli osunut harhaan, että toki Haapajärvi-nimisessä paikassa yleensä tapaa koittaa kunnon talvi. Talviperinteistä kertoo sekin, että kaupungintalon valtuustosalin seinustoja korostaa Mika Myllylän mittava palkintokokoelma.

Haapajärvi on tätä nykyä verraten keskeinen kauppapaikka – kun ihan lähellä ei ole merkittävästi muutakaan. Tässä katsannossa keskeinen kauppapaikka tarkoittaa sitä perinteistä: K-Supermarket, S-Market, Tokmanni, Halpa-Halli (koska tämä on Pohjanmaata) ja koko joukko pienempiä kivijalkaliikkeitä, jotka vielä jatkavat olemassaoloaan. Ja tietenkin myös tyhjää liiketilaa.

Tyhjää liiketilaa.

Ravintolaruoan valikoima Haapajärvellä on vähäisempi. Me päädyimme syömään kaksi ABC-noutopöytälounasta, jossa ei konseptina ole sinänsä valittamista. Se on näissä Suomen kunnissa ehtinyt tulla tutuksi. Arvioimme yhteistoiminnassa ABC:n joka tapauksessa houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Popsi-Grillin tai Ravintola Harunin kebabit ynnä pitsat.

Haapajärven keskusta noin muilta osin on parkkipaikkapitoinen. Asfalttikenttien keskeltä nousee ympäriinsä roiskitun näköisiä liikerakennuksia. Me ajoimme tässä ympäristössä, sillä siihen tarkoitukseen mittakaava näytti olevan suunniteltu, mutta myös kävelimme. Ei mitään uutta suomalaiselta kuntarintamalta, mutta Haapajärvellä jos jossain tämä oikein hyppäsi silmille.

Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmassa näyttää Haapajärvellä tältä. Jossain toisaalla tämännimisiten katujen risteystä reunustaisi rakennus.

***

Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus Haapajärveä moittia, sillä viihdyimme siellä oikein hyvin.

Turistille Haapajärvi tarjoaa myös nähtävyyksiä. Niistä kenties suurin on Suomen tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin lapsuudenkotimuseo Haapajärven kirkon kupeessa. Siellä, Haapajärven silloisessa pappilassa, Ståhlberg asui neljävuotiaasta alkaen 1800-luvun loppuvuosina.

K. J. Ståhlberg was here.

Toinen Haapajärven museokohteista on pikkupaikakuntien klassikko, kotiseutumuseo. Suurilta osin ulkoilmassa oleva museo koostuu pihapiiristä, johon on koottu joukko rakennuksia eri puolilta Haapajärveä ja lähikuntia.

Haapajärven kotiseutumuseossakin se tiedetään.

Kaupungintalon teekuppikokoelma ja Mika Myllylän palkintovitriinit tulikin jo mainittua, mutta on Haapajärvellä myös elävää urheiluperinnettä. Stadionbongareille Haapajärvi tarjoaa Ronkaalan pesäpallostadionin. Haapajärven Pesä-Kiilojen miesten joukkue pelasi Superpesiksessäkin vuosina 1996-1998, mutta sittemmin touhu on hiipunut maakuntasarjatasolle. Juniorit ovat seurassa yhä eteviä. Itse stadion täyttäisi edelleen kirkkaasti pääsarjatason vaatimukset.

Haapajärven suurin katsomo.

Pesäpallostadionin vieressä on kelpo uimaranta, jossa uiminen oli suoritettava sangen pikaisesti ennen päälle voimalla vyörynyttä kovin totaalista ukkoskuuroa.

***

Meidän majapaikkamme ei Haapajärvellä sijainnut keskustaajamassa, vaikka sielläkin olisi ollut tarjolla läpeensä kulahtanut hotelli. Meidän valintamme oli rintamamiestalo Oksavan kylässä, kymmenisen kilometriä keskustasta Nivalan suuntaan. Se oli hyvä ratkaisu.

Oksavan kylä tarjosi meille uimarannan (jonka vesi tosin oli hivenen öljyistä, minkä en antanut haitata) ja paikalliselle koululle perustetun Oksavan kesäkahavilan. Söimme siellä vohvelit ja joimme virvoitusjuomaa. Ettei olisi ollut ihan keltaista jaffaa, kuten suomalaisella maaseudulla kuuluu. Haapajärvi sattui kohdallemme heinäkuussa, mistä oli kiittäminen tätä kohtalaisen runsasta kuriositeettivalikoimaa.

Oksavan kylä pääsi listallani nyt myös siihen joukkoon paikkoja maailmassa, joissa olen katsonut jalkapallon miesten arvokisaturnauksen loppuottelun. Tämä ottelu oli TV2:n esittämä Italian ja Englannin kohtaaminen, joka päättyi Italian dramaattiseen voittoon ja Englannin traumaattiseen tappioon. Peli kesti yli puolenyön, mutta elimme sitä aikaa vuodesta sellaisella korkeudella Suomea, että ei tainnut olla edes hämärää.

Majoittumismaisema.

Suomen kunnat: Tihkuräntää Alavieskassa

Voi olla, että Alavieskalle ei ole jaettu kaikkein parhaita kortteja, mitä matkailijoiden houkutteluun tulee.

Maasto on tasaista – onhan kyse Pohjanmaasta, Pohjois-Pohjanmaasta jos ollaan tarkkoja. Wikipedian ja omien silmieni mukaan korkeuserot ovat noin 5-10 metrissä. Tasaisuuskaan ei silti ole järin näyttävää, sillä maata peittävät lähinnä metsät ja pöheiköt. Ja pellot kai, mutta mitäpä niistäkään näkee talvipäivänseisauksen aikojen puolilumisessa suojasäässä.

Alavieska on myös kovin kuiva kunta, jos nyt taivaalta satanutta tihkuista räntää ja kunnan läpi virtaavaa Kalajokea ei lasketa. Alavieskassa ei nimittäin ole yhtään järveä. Se ainoakin, Alavieskanjärvi, kuivatettiin noin kaksisataa vuotta sitten viljelysmaan lisäämiseksi.

Lisäksi naapurikunnat sekä idässä että lännessä keräävät monin verroin enemmän kiinnostusta. Rannikon puolella Kalajoki on suorastaan turistipitäjä dyyneineen, sisämaan suunnassa Ylivieska taas koko seudun ehdoton keskus Prismoineen, Citymarketeineen ja Kärkkäisineen.

Alavieskassa on yksi S-market, yksi grilli, yksi apteekki ja yksi Seo-huoltoasema.

***

Koska joulunpyhien alla oli joka tapauksessa asiaa Etelä-Pohjanmaalle sukulaisia tapaamaan, päätimme kulkea sinne tekemällä pohjoisen koukkauksen. Niinpä ajoimme nelostietä aina Pihtiputaan pohjoispuolelle ja siitä pienempiä teitä Haapajärven, Nivalan ja Ylivieskan läpi. Tässä vaiheessa oli jo pimeää.

Ja kun saavuimme Alavieskaan, kaikki tapahtui varoittamatta. Asutuksesta ei näkynyt merkkiäkään, kunnes yhtäkkiä saavuimme risteykseen, josta valtatieltä käännytään kohti Alavieskan kirkonkylää. Risteyksen vieressä on Seo, jonka bensapumppujen viereen oli pysäköity rekisteristä poistettuja vanhoja Saabeja. Seon yhteydessä on myös kahvila, autokorjaamo ja motelli, jonka käytävällä haisee autokorjaamo enemmän kuin kahvila. Se oli yöpaikkamme.

Yöpaikan vastaanotto sijaitsi kahvilassa, jonka tiskillä hiljainen mies seisoi, antoi avaimen eikä juuri kysellyt perään. Ehkä se sitten vain on niin näillä seuduin: teeskennellään, että kaikki on normaalisti, vaikka ei kai kellään kerta kaikkiaan voi olla asiaa yöpymään Alavieskaan vuoden pimeimpänä aikana. Jos kulmakarvat ehkä nousivatkin, suu pysyi häveliäästi kiinni.

Motellihuoneessa ei ollut valittamista. Tapetti toki repsotti ja televisio oli pieni, mutta eipä tässä Alavieskaan tultu televisiota tai seinää tuijottamaan. Tila tarjosi oivat puitteet osin laukkuun vuotaneen lahjaviinin jämien juontiin ja sittemmin yöpymiseen. Siinä välissä oli kuitenkin aikaa käydä jalan tutustumassa kohteeseen.

alavieskan seo.jpg

Alavieskan Seo. Etualalla kahvila, bensapumppujen tietämillä rekisteristä poistettuja Saabeja ja rakennuksen takaosassa motelli.

alavieskan motelli näkymä.jpg

Näkymä motellin ikkunasta seuraavana aamuna. Kuvassa näkyy myös valtatie 27, alavieskalaisten pääasiallinen yhteys pois.

***

Suomalaisten kuntien keskustaajamissa on tyypillisesti tiettyjä piirteitä, eikä niiltä piirteiltä ole Alavieskakaan osaton. On jonkintyyppinen elintarvikeliike (tässä tapauksessa S-market), 90-lukulaisia liikerakennuksia (joiden liiketilat ovat joko tyhjiä tai sitten niissä on kunnan ainoa apteekki tai jotain muuta vähemmän oleellista) ja on jonkinlainen koulukeskus ja tietysti kirkko (vaikka toki kirkottomiakin keskustaajamia Suomi sisällään pitää).

Alavieska on kovin nähtävyydetön paikka. Siksi seuraavassa hieman kuvailua nähtävyyksiksi tulkittavista paikoista.

Jätkänkynttiläasetelma ja Alavieskan maaseutunuorten joulutervehdys. Kalajoen ei-keskustan puolella sijaitsi joulukuun 20. päivän iltana, perjantai-iltana muuten, pohjalaismaakunnista kovin tuttu joulunalusnäky: banderolli, jossa lukee ”HYVÄÄ JOULUA! T.  MAASEUTUNUORET”. Alavieskassa sen edustalla oli kahdeksan jätkänkynttilää eräänlaisessa asetelmassa. Taka-alalla oli pikku kota, jonka sisällä oli ihmisiä, kenties niitä maaseutunuoria tai heidän sukulaisiaan sitten. Emme kehdanneet mennä sisään, en varsinkaan minä.

alavieska maaseutunuoret.jpg

Maaseutunuorten joulutervehdys.

Kalajoki ja Tikkakoski. Kalajoki virtaa Alavieskan keskustaajaman kohdalla Tikkakoski-nimisenä mietona koskena. Vaikka maisema oli luminen ja jäinen, Kalajoki virtasi jos ei nyt valtoimenaan niin jotenkin, ja joka tapauksessa enimmäkseen jäättä. Tässä kohtaa on soveliasta mainita, että Kalajoen virtauksella todennäköisesti on vaikutuksensa koko kunnan nimeen, sillä vieska merkitsee ’virtapaikkaa, rauhallisempaa virtaa kosken ylä- tai alapuolella’. Samalla tavalla selittyisi tietysti Kalajokea yläjuoksun suuntaan sijaitsevan Ylivieskankin nimi. (Näistä aiheista lisää kertoo Suomalainen paikannimikirja, 2008.)

alavieska tikkakoski.jpg

Alavieskan keskustaajaman kohdalla Kalajoessa on koski, Tikkakoski nimeltään.

Alavieskan kirkko ja vaivaisukko ja roskakatoksen seimikuvaelma. Alavieskan kirkko on ihan komea. Se on rakennettu vuonna 1948 ja on jo Alavieskan neljäs. Kirkon vieressä sijaitsee 1730-luvulla rakennettu kellotapuli, jonka seinustalla kerjää vaivaisukko, pohjalaiseen tapaan. Jouluna kirkon pihapiiri oli kuitenkin vielä yhdellä tapaa erityinen: roskakatoksen näköiseen tilaan oli luotu erityinen Jeesuksen synnyinpaikka. Daavidia esitti vaatekaupasta tuttu mallinukke, jonka yllä oli ajanlaskun alun palestiinalaisvaatteet. Mutta seimi oli tyhjä. Joku oli vienyt Jeesuksen. (Unohdin ottaa kuvan.)

 

Baariskene. Löysimme Alavieskasta yhden baarin, mutta siinä ainoassakin oli käynnissä yksityistilaisuus kello 20:een asti, tiesi kertoa ovessa ollut lappu. Kun sitten kello lopulta oli kahdeksan, sisään ei enää kehdannut, sillä baarissa jatkunutta ”ystävät ja kylänmiehet yhden pöydän ääressä” -tyyppistä tilannetta ei erottanut yksityistilaisuudesta mikään muu kuin kellonaika.

alavieska lissun bar.jpg

Spar-ruokakaupat katosivat Suomesta melkein yhtä äkkiä kuin saapuivatkin, mutta Alavieskan keskustaajamaan ne jättivät jäljen.

Ravintolaskene. Alavieskassa voi einehtiä Kulmagrillillä. Listalla on hampurilaisia, ranskalaisia, limsaa, maitoa ja muuta sellaista. Kebabiakin muistaakseni. Kun söimme, paikalle ilmaantui seitsemän alavieskalaisnuorta. Joku puhui lähtevänsä ”käymään Oulussa”.

alavieska kulmagrilli.jpg

Alavieskan ainoa ravintola. Muitakin asiakkaita oli.

***

On kai pakko sanoa, että Alavieska on varsin mitätön paikka. Asukkaita on vain runsaat 2500, ja kuten kuvailtua, mitään perinteisesti ihmeellisenä pidettyä ei kunta pidä sisällään.

Mutta kyllä siellä nyt yhden 18-tuntisen vietti.

Seuraavana vuorossa on Alavus, jonne tie (tarkemmin rautatie) vie ensi viikonloppuna.