Elimäenkatu aidan takaa

Edellisessä blogimerkinnässäni jo hieman vihjailin, että seuraavalla kadunkävelykerralla olisi mukana aika yllättävää seuraa. Olikin.

Katu oli Elimäenkatu ja aika yllättävä seura Helsingin Sanomien toimittaja ja kuvaaja. Minun tarkoitukseni oli kävellä, toimittajan havainnoida ja haastatella, kuvaajan kuvata. Olimme sopineet tapaamisen kolmen viikon takaiseksi lauantai-iltapäiväksi Sturenkadun ja Elimäenkadun risteykseen. Satoi vettä.

Aiemmilla kerroilla en ole juuri edes kulkenut kaikkia näitä katuja muiden kanssa. Itse asiassa seurassani oli kadunkeruussa tätä ennen kulkenut vain yksi ihminen, ja hänkin vain noin kolmesti. Ei niin että olisin karttanut seuraa – tämä harrastus nyt vain sattuu onnistumaan hyvin helposti ilman sosiaalista elementtiä.

***

Kun siinä sitten seisoin Sturenkadun ja Elimäenkadun kulmassa journalisteja odotellen, minua jännitti. Uusissa tilanteissa tapaa käydä niin.

Juttukeikoilla olen ollut elämässäni lukuisat kerrat, mutta päinvastaisessa roolissa, ja siitä on jo vähän aikaa. Olen siirtynyt ”aidan toiselle puolelle”, kuten alan piireissä tavataan sanoa. Toimittajanakin nämä tilanteet tapasivat kyllä jännittää, ja muistanpa joskus hermostuksissani jopa miettineeni, että olisipa rentoa olla vain haastateltavana. No, nyt sellainen hetki oli koittamassa, ja silti hivenen kuumotti.

Tarkoituksena kun oli vielä käsitellä asiaa, joka oli mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen: katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä. Sanomattakin on selvää (mutta sanon silti), että tämänkaltaisissa hommissa pitää jo vähän avatakin itseään.

***

Lopulta kolmikkomme oli koossa, minä, toimittaja Antti Tiainen ja kuvaaja Juhani Niiranen. Jännityskin hälveni. Tilanne tuntui peräti luontevalta. Nappasin kuvan katukyltistä, kuten aina aluksi teen (jos sellaisen vain kadun alusta löydän): Elimäenkatu, Elimägatan, ja samalla Juhani kuvasi, kuinka kuvasin. Sitten ryhdyimme kävelyyn.

Kuvasta vasemmalle sijaitsi Helsingin Sanomien valokuvaaja Juhani Niiranen, mutta vähätpä olisitte siitäkään ilman tätä kuvatekstiä tienneet.

Elimäenkadussa ei ole mitään kovin ihmeellistä, mutta samalla siinä nimenomaan on. Katu on Vallilan nauhaikkunaisen ja punatiilisen yritysalueen selkäranka, jota ammattikuljettajat ja muut runsaasti autoilevat käyttävät oikoreittinään Mäkelänkadulta Sturenkadulle ohi matkaa ikävästi hidastavien liikennevalojen. Se on myös katu, jonka varresta saa viikonloppujen ja iltojen tunteina etsimällä etsiä elämää. Antti laskikin vastaantulijoita ja kadunvarren lounaspaikkojen määrää. Sillä lounaspaikkoja kadulla todella riittää, minäkin olen käynyt niistä ainakin kolmessa. Sen lisäksi kadussa on aimo annos mitäänsanomattomuutta ja silti kohtia, joita huomasin nyt vasta ensimmäistä kertaa.

Tämä vallilalainen katu on käynyt minulle tutuksi jo vuosien takaa. Satuin asumaan aivan Elimäenkadun lähellä vuonna 2007, ja silloin – kuten nyttemminkin – useat arkiset reittini kulkivat kadun kautta. Ensimmäistä kertaa en kuitenkaan muista. Joskus minua suorastaan harmittaa, kuinka vähän pystyn palauttamaan mieleeni, miltä Helsinki tuntui syksyllä 2004. Silloin olin 20-vuotias ja vasta muuttanut kaupunkiin. Miltä tuntui ensi kertaa kulkea Kalliossa tai oppia raitiovaunujen reittejä? Sen kyllä muistan, että sinä syksynä eräänä syksyisenä perjantai-iltana varta vasten matkustin metrolla Vuosaareen, koska en ollut koskaan käynyt Vuosaaressa ja olin matkustanut metrollakin verraten harvoin.

Sitten yhtäkkiä, kuukausien ja vuosien jälkeen, ympärillä on turhan helposti hahmotettava verkosto kaikkea tuttua. Se oli jopa hieman ikävystyttävää, mutta sitten ymmärsin käydä katujen kimppuun.

On paljastunut, että Helsingissä on yhä runsaasti kolkkia, joita en varsinaisesti tunne. Sitten on olemassa kolkkia, jotka tunnen niin, etten enää eksy, jos satun kulkemaan kartatta. Ja sitten on vielä olemassa kolkkia, joista osaan kertoa merkittävän määrän yksityiskohtia. Elimäenkatu kuuluu juuri siihen kategoriaan, mutta silti se yhä oli vähän vieras. Kaupunkihan nimittäin muuttuu: se on erilainen päivällä ja illalla, viikolla ja viikonloppuna, kesällä ja talvella – tai vuonna 2017 ja 2007.

…tai vuonna 1983. Elimäenkatu alkaa kuvan oikeasta reunasta ja kulkee siitä vasemmalle yläviistoon. Katu on yhä paikallaan, mutta moni talo on sittemmin vaihtunut toiseksi. Kuva: Scan-Foto / Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)

***

Helsingin kadunnimistön yksi erikoisuus on, että kuntien ja pitäjien – ylipäätään Suomen maantieteen – mukaan on nimetty aivan hirvittävä määrä katuja. Vallila on sellaisia nimeämisperusteita täynnä: Elimäen lisäksi nimiä kaduille ovat antaneet sijainnit Eurasta Hauholle, Mäntsälästä Virroille ja Päijänteeltä Puijolle. Hämmennystä aiheuttaa, että moinen villitys on aikain saatossa vallannut myös Kumpulan (mm. Aavasaksa, Liminka), Koskelan (mm. Artjärvi, Nastola), Munkkivuoren (mm. Pori, Rauma, Ulvila), Ruskeasuon (mm. Tenhola, Kisko, Parainen), Alppiharjun (mm. Porvoo, Siuntio, Kotka), tietyllä rajauksella jopa Pihlajiston (mm. Aulanko, Tiirismaa, Hattelmala) ja kaiken kukkuraksi vielä Vartiokylän (mm. Valkeala, Karhula). Ole siinä sitten taksikuski, kun Suomen kunnat, mäennyppylät ja vesistöt on roiskittu vähän eri puolille sisempää ja kauempaa esikaupunkivyöhykettä. Normaalistihan tällaiset ryhmänimet sijaitsevat edes jotenkin intuitiivisena ryppäänä.

Suomen kunnat ovat kiinnostaneet minua aina, eikä innostusta lainkaan laannuttanut se, että pääsin viiden vuoden iässä asumaan Järvenpäässä alueelle, jossa kadut on nimetty juuri pitäjien perusteella. Havaintojeni mukaan se ei ole kovin yleistä. Minusta on ihan hienoa, etten lapsena päätynyt asumaan jollekin Pajutielle tai Kääpäkujalle vaan kadulle, joka on saanut nimensä jostain, joka minua kiinnostaa.

Se katu oli nimeltään Kauhavankuja ja sinne muuttaminen yksi lapsuuteni avainkokemuksia. Kauhava sattuu vieläpä olemaan molempien vanhempieni synnyinpaikka, jonne minullakin on siitä syystä säännöllisesti asiaa.

Ei kuitenkaan jatketa vielä tässä kohtaa järvenpääläisten kadunnimien syvimpään olemukseen. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että jos nyt ei Elimäenkatua, niin Elimäenkuja kyllä löytyy Järvenpäästäkin.

***

Lopulta, hitaahkon kävelemisen päätteeksi, Sturenkadun ja Elimäenkadun risteys sitten oli vaihtunut Mäkelänkadun ja Elimäenkadun risteykseksi. Ja niin oli taas jäljellä yksi katu vähemmän.

Hesarin juttu sijaitsee täällä (tosin se saattaa vaatia tilauksen).

Toimittaja työssään Elimäenkadun päässä.

Advertisement

Eevankadun perintö

Kesällä 2002 minulla oli elämäni ensimmäinen oikea kesätyö. Se kesätyö kesti vain neljä viikkoa, mutta koska tuon kesätyönpätkän päättymisestä on nyt kulunut yli 15 vuotta, tuntuu, että ajanjakso olisi ollut pidempikin.

Siitä kesästä muistan joitain tuokioita. Sen, kuinka seison letkun kanssa taskussani kannettava cd-soitin ja kannettavassa cd-soittimessa Absoluuttisen Nollapisteen levy (tässä tapauksessa joko Muovi antaa periksi tai silloin vasta ilmestynyt Nimi muutettu). Kesä oli helteinen, ja nurmikoita ja erilaisia puskia oli tämän tästä kasteltava.

Aamuni alkoivat niin, että heräsin kuudelta kotonani Järvenpäässä. Sitten join kahvia, söin aamupalaa ja poljin Järvenpään asemalle junaan, joka lähti tasan seitsemältä. Pasilassa astuin junasta kello 7.25 – nykyään junat ovat useita minuutteja nopeampia (tosin tuo juna kyllä oli veturivetoinen ruuhka-ajan R). Sitten kävelin asemalta Länsi-Pasilan Palkkatilantorille – nykyään matka kestäisi huomattavasti pidempään, sillä asemalta Länsi-Pasilaan pääseminen vaatii koukkaamista Itä-Pasilan puolelta, kiitos rakennustöiden.

Palkkatilantorilla sijaitsi Pasilan Huolto -niminen huoltofirma, jossa työskentelin vihertyöntekijänä. Ja vihertöitä tosiaan riitti, kastelemisen (joka oli verraten mukavaa) lisäksi esimerkiksi kitkemistä (josta en pitänyt), ruohonleikkuuta (joka oli mukavampaa kuin kotona), ruohotrimmerin käyttöä (mistä saattoi joskus seurata se, että pikku kiviä kimpoili nilkoille, mikä ei ollut kovin miellyttävää) ja muutakin hieman meluisaa.

Kaiken vähän puolivaloilla tehdyn vihertyön ohessa tulivat tietysti aika tutuiksi myös Länsi-Pasilan kadut ja rakennukset, kuten Maistraatinkatu ja sen varressa sijaitseva ”Maistraatti kasi” tai vastaava. Poliisilaitoskin siellä sijaitsi jo silloin. Jossain lojui huumeruisku. Erästä kohdetta kutsuttiin ”Mummolaksi”. Se oli palvelutalo, peräti palvelutalokompleksi, jonka pihassa oli varasto, jossa säilytettiin Pasilan Huollon kaikenlaisia työkaluja. Hoidimme silloin ”Mummolan” pihaa, muiden pihojen muassa.

Katselin ”Mummolan” pihaan tässä päivänä muutamana, eikä moisen katselun alkusyy voine tämän blogin lukijalle tulla kovin suurena yllätyksenä. Minä olin taas kerran perustoimeni, katujen aakkosjärjestyksessä kävelemisen, kimpussa, ensi kertaa Länsi-Pasilassa.

Taas mentiin.

***

Eevankatu kiemurtelee Pasilanraitiolta poliisitalon luota Pasilan puistotielle. Sen varressa näkyy vielä kaksi vanhaa puutaloa 1900-luvun ensi vuosilta muistuttamassa Pasilasta, jota ei enää ole. Näitä vanhan Puu-Pasilan rippeitä ympäröivät punaisen tiiliverhoilun hallitsemat perin mitäänsanomattomat kerrostalot 1980-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

Vuoden 2017 Eevankatu on tällainen.

Vuoden 1970 Eevankatu oli tällainen. Kuva: Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)

Niin paljon kuin Helsinki onkin muuttunut 2000-luvun aikana, Länsi-Pasilassa ei ole muuttunut mikään, ei ainakaan Radiokadun eteläpuolisilla Länsi-Pasilan sydänmailla. Vain poliisitalo on saanut vähän lisää massaa ja Valintatalo muuttunut Alepaksi. Sekin voidaan toki laskea muutokseksi, että katutila on nyt vielä vähän kulahtaneempaa kuin vuonna 2002. Pasilan Huoltokin myytiin pian ensimmäisen kesätyöpätkäni jälkeen osaksi ylikansallista ISS-siivousjättiä, ja nyt koko paikallinen brändi näkyy lakanneen olemasta. Raitiovaunut kolistelevat edelleen menemään pitkin Pasilanraitiota, mutta ne sentään ovat nykyään pidempiä ja parempia, ja niiden keuloissa näkyy pelkän linjanumeron lisäksi tieto siitä, minne ne menevät.

Muutoksia sitten vuoden 2002: raitiovaunukalusto, raitiovaunun linjakilven sisältämän informaation määrä, linjan numero. Ympäröivällä Maistraatintorilla muutoksia on tapahtunut paljon vähemmän.

Kävelin Eevankadun elokuun lopun mitäänsanomattomassa ilmassa matkalla HJK:n otteluun Töölön jalkapallostadionille, jota vähän onnettomasti nykyään Telia 5G Areenaksi kutsutaan (vaikka toisaalta minusta sponsorinimien kirjoitusasun taivastelu on kovin väsynyttä). Päähän tulvi kaikenlaisia puutarhanhoitotyönkaluja, niiden säilytyspaikkoja ja ihmisiä, joista en ole kuullut viimeisten 15 vuoden aikana yhtään mitään mutta joiden olemassaolon merkkejä on kiinnostavaa nyt, tämän kaiken jälkeen, tutkia Facebookista. Tämä on epäilemättä epäilyttävää, mutta en varmasti ole ainoa.

Kaikesta huolimatta olen aina jollain oudolla tavalla pitänyt Länsi-Pasilasta. Ehkä alueessa on ollut minulle, Järvenpään laidoilla kasvaneelle ja autoliikenteeseen tottuneelle jotain edistyksellistä ja jännittävää. Asuinalueen pääkatuhan on pyhitetty joukkoliikenteelle, ja kaikista maailman kulkineista vieläpä raitiovaunuille. Eikä minulla koskaan ole ollut mitään punatiiltäkään vastaan.

***

Seuraavalle kadunkävelysessiolleni saan näillä näkymin aika yllättävää seuraa. Siitä lisää joskus.

Semestra på hemmaplan

Parin viikon kesälomani aikana ajoin autolla laskujeni mukaan hivenen yli 4000 kilometriä.

Se on ihan kelpo määrä ihmiselle, joka ei omista autoa ja joka ylipäätään on ratissa yhteensä keskimäärin korkeintaan noin 30 päivänä vuodessa.

Pidän autolla ajamisesta aivan hurjan paljon, jopa niin, että voisi puhua paheesta. Autot itsessään, laitteina, eivät minua niin kiinnosta. Mutta tiet kiinnostavat. Kuulin joltakulta jostakusta tyypistä, jonka tarkoituksena on ajaa läpi kaikki Suomen numeroidut tiet. Sellaiseen minä en sentään ole ryhtynyt; Helsinki jaloin riittää.

Niiden 4000 kilometrin aikana oli hyvää aikaa kuunnella radiota. Niin tein myös Sundsvallin ja Tukholman välisellä etapilla, kun Sveriges Radiosta tuli ruotsinsuomalaista ohjelmaa. Siellä puhuttiin uudistermistä hemestra, ”elikkä semestra på hemmaplan elikkä tämmöistä lomailua kotikentällä”, kuten radion juontaja sanoi. Sellainen on kuulemma nyt Ruotsissa muodissa. Juontaja itse kertoi olevansa kotoisin Vantaalta eikä varsinaisesti kehottanut ketään sinne matkaamaan. Hän mainitsi Vantaan nähtävyyksiksi Heurekan ja kaljakellunnan.

Siinä Ruotsin halki ajaessani pohdiskelin, että onpa vain ankeaa. Olla nyt lomalla ja jäädä kotiin. Tuntui yksinkertaisesti hienolta olla jossain ihan muualla kuin Helsingissä, niin paljon kuin Helsingistä pidänkin.

***

Lopulta palasin työpaikalleni Itä-Pasilaan, oli maanantai. Sitten tuli viikonloppu, sitten seuraava työviikko, sitten viikonloppu, sitten seuraava työviikko, ja tätä tässä on jatkunut jo kotvanen. Eräänä taannoisena lauantaina tämän kaiken keskellä piti mennä kulkemaan Eerikki Ljungin polku.

Se on yksi niistä tienpätkistä, jonne päästäkseen pitää vähän nähdä vaivaa mutta jonne pääsemistä silti (tai juuri siksi) kovasti odottaa. Sitä paitsi en ole tainnut koskaan aiemmin käydä Jollaksessa, jossa Eerikki Ljungin polku sijaitsee. Ja jos olenkin käynyt, en ole poikennut vähääkään sivuun pääväylästä Jollaksentiestä. On myös erittäin paljon mahdollista, että olen kulkenut Jollaksentietä vain Googlen katunäkymäpalvelussa enkä elävässä elämässä ollenkaan.

Matkanteko itsessään oli jo eräänlainen kaupunkikokemus, sillä tällä kertaa pyörä sai jäädä lepäämään varastoon. Ensin bussi 58 Herttoniemeen, sieltä bussi 85 Laajasalon saaren etäisimpään kolkkaan Kellaripellonpolun pysäkille. Sieltä matka jatkui kohti Tonttuvuorta.

Kaksihenkinen seurueemme näki erikokoisia rakennuksia: isoja omakotitaloja, peräti huviloita ja myös Jollaksen kartanon, jonka lähellä oli jonkintyyppinen metsittyvä omenapuulehto. Lisäksi näimme korkeuseroja, meren lahden ja tienvarressa vadelmapensaita. Lopulta näimme tienhaaran.

Eerikki Ljungin polku alkaa tästä ja jatkuu tuonne etuvasemmalle.

Siitä alkoi Eerikki Ljungin polku. Sen varresta löytyi myös hiidenkirnu ja mitä hienointa metsää.

Hieno hiidenkirnu, peräti kaksoiskirnu, hieman Eerikki Ljungin polusta sivuun.

Luulin karttaa tutkaillessani, että kyseessä olisi ollut ihan normaali kevyen liikenteen väylä, sellaisiahan Helsingin metsiköissä menee. Ei ollut ihan normaali, eikä edes kevyen liikenteen väylä, vaan enimmäkseen mökkitietä muistuttanut tienpätkä.

Sitten Eerikki Ljungin polku päättyi – asianmukaisesti yksityisaluekylttiin.

Myös ”kadun” päätös oli kovin mökkitiemäinen. Ei olisi huvittanutkaan jatkaa.

Metsän läpi pääsi Mainiementielle, jonka päädyssä valkeat ja aivan uudet omakoti-, rivi- ja kerrostalot nousivat ja pihoissa oli kovin hintavia kulkineita, kuten BMW:itä. Siirryimme takaisin kohti Jollaksen ydintä, jossa sijaitsee yksi Helsingin kehutuimmista pizzerioista, vain viikonloppuisin avoinna oleva Fornitaly, joka myy italialaisia pizzojaan noudettaviksi hienosta vanhasta pienestä kivitalosta. Noudimme ja söimme, peruskalliolla istuen.

***

Jos oli hienoa lomailla aivan muualla kuin Helsingissä, kai tässä Helsingissäkin nyt sitten on puolensa. Hyväksyttäköön.