On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

haapalahdenkatu.jpg

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

haapalahdenkatu 2019.jpg

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

hetanaukio metroaseman sisäänkäynti.jpg

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

mellunmäki 2015

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

heteniitynpolku.jpg

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

hevoshaanpolku.jpg

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

aleksis kiven katu.jpg

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

aleksanterinkatu aikataulunäyttö.jpg

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

harmaahaikarankuja.jpg

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

harmaapaadentie.jpg

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

harmajankatu.jpg

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu