Kävelyä yhdellä kädellä

Vietin heinäkuun viimeistä iltaa muun muassa Kivikossa jalkapalloa pelaten. Astuin pelin alussa pallontavoittelutilanteessa pallon päälle ja kaaduin. Myöhemmin pelin aikana ranteessa tuntui kummalliselta. Pelin jälkeen pyöräilin kotiini miltei kymmenen kilometrin matkan. Illemmalla outo tunne muuttui ihan vain kivuksi, ja yöllä en oikein saanut nukuttua.

Seuraavan päivän kello 14:ään mennessä olin saanut: diagnoosin murtuneesta veneluusta vasemmassa ranteessani, kipsin ja sairauslomaa syyskuulle asti. Tässä sitä edelleen ollaan viisi viikkoa ja kaksi päivää myöhemmin, hitaasti kirjoittamassa tekstiä yhdellä kädellä. Aikaa on. Veneluu luutuu kuulemma hitaasti.

Katujen kävelemiseen tämä tietty osayksikätisyys (voin käyttää vasenta kättäni esimerkiksi kirjan sivujen kääntämiseen) on luonut uusia mahdollisuuksia. Ainakin aikaa on ollut tätä toimea varten käytössä enemmän kuin koskaan ennen. Ei ole salibandya pelattavana, ei jalkapalloakaan, ei liioin töitä tehtävänä.

Niinpä olenkin kävellyt yksikätisesti elokuun aikana ja syyskuun alkupäivinä seuraavat kadut, polut ja aukiot: Haakoninlahdenkatu, Haaksikuja, Haapalahdenkatu, Haapalahdenkuja, Haapaniemenkatu, Haapaperhosenpolku, Haapaperhosentie, Haapapolku, Haapasaarenpolku, Haapasaarentie, Haapatie, Haapatori, Haapsalunkuja, Haarapääskynkuja, Haarikkapolku, Haarniskatie, Haartmaninkatu, Haastemiehentie, Haavikkopolku, Haavikkotie, Haavikuja, Haikolankatu, Haitinkuja, Hakalanniementie, Hakalantie, Hakamäenkuja, Hakamäentie, Hakaniemen silta, Hakaniemen torikatu, Hakaniemenkatu, Hakaniemenkuja, Hakaniemenranta, Hakaniementori, Hakkukuja, Hakolahdenkuja, Hakolahdentie, Hakostarontie, Hakuninmaantie, Hakunintie, Halistentie, Halkaisijanpolku, Halkaisijantie, Halkosuonkuja, Halkosuonpolku, Halkosuontie, Hallainvuorentie, Hallatie, Hallituskatu, Halmetie, Halssinpolku, Halsuanpolku, Halsuantie, Haltialansilta ja Haltialantie.

***

Tahti on ollut aivan ennennäkemätön. Koska tämä kirjoittaminen on vaivalloista, olen edennyt paljon kovempaa vauhtia kuin tästä blogistani voisi kuvitella. Samalla en ole voinut välttyä ajattelemasta, että vauhti on jopa liiankin kovaa. Että kaikki vain menee ohi, ja kohta tämäkin harrastus päättyy. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että tämän homman kuuluukin kestää miltei eläkepäiville asti, kunhan vain ei satu täyden liikuntakyvyttömyyden tai kuoleman kaltaisia ikäviä ylläreitä ennen sitä.

Asiat on silti hyvä laittaa perspektiiviin. Yllä oleva katulistaus kuvastaa tämän toiminnan hitautta: H on iso kirjain, eikä yksi sairausloma vaikuta asioiden suureen kokonaisuuteen kuin rajallisesti. Silmämääräisesti nimistöä tutkimalla vaikuttaa, että edistyminen on tahmeaa. Katuja on nyt takana 456, ja niistäkin osa alkuvaiheessa tuli sivuutettua. Vielä A-kirjaimessa ohitin selkeät rakennustyömaakohteet, mitä en sittemmin ole tehnyt.

Kun nimiä kaduilla, poluilla ja aukioilla on Helsingissä tällä hetkellä runsaat 4600 ja nyt takana on 2 vuotta ja 8 kuukautta ja kymmenisen prosenttia kaduista, tasaisella vauhdilla päästään ehkä 25-30 vuoden kokonaisaikaan. Olen silloin 56-61-vuotias. Siinäkin on kyse tasaisesta vauhdista – tahti voi ihan hyvin tästä hetkittäin puolimaanisesta hidastuakin. Itse olen pitänyt sitä peräti todennäköisenä.

Sairauslomani ensimmäisellä viikolla kehitin rutiinin, jossa poistun kotoa lounasaikaan kävelyretkilleni ja käyn samassa yhteydessä syömässä lounaan matkan varrella. Niinpä olen muun muassa Haapaperhosentien (Honkasuolla) jälkeen käynyt syömässä savulohisalaattia Myyrmäessä ja Haapapolun (Tapaninvainiossa) jälkeen kesäkeittoa Ylä-Malmilla. Sittemmin tämä rutiini on vähän hiipunut kiireettömien aamujeni myötävaikutuksesta.

***

Paljon on tässäkin sattunut matkan varrelle jännittäviä kohteita. Niistä viimeisimpänä eilen Haltiala, jossa kävinkin tallomassa latuja jo menneenä talvena. Nyt seutu näytti kovinkin erilaiselta. Saavuin paikalle Vantaan Tammistosta Haltialansiltaa pitkin. Puinen silta ei ylitä valtakunnanrajajokea, mutta ei joki liioin hengi vähäisintäkään twin cities -henkeä: Tammisto nyt on Helsingin lähiö kaikesta vantaalaisuudestaan huolimatta, bussien ja autojen varaan rakennettu sellainen.

Entering Helsinki.

Hulttioiden tihutöitä Haltialansillalla. Minä en tölkkiä paikalle tuonut – se koristi Helsingin ja Vantaan rajaa jo, kun saavuin paikalle.

Sillan jälkeen oli vuorossa Haltialantie. Se alkaa ehkä Vantaanjoesta tai Laamannintiestä ja päättyy jonnekin aarnimetsään, Pitkäkoskelle tai Paloheinään, kartta ei tämän tarkemmin kerro. Niinpä vain kuljin parhaan osaamiseni mukaan olettamaani Haltialantietä pitkin niin pitkälle kuin huvitti. Alkuun kuljin samoja peltoja ja ristesin myös talven kovassa pakkasessa kulkemani Fallintien latu-uran kanssa. Näytti kovin erilaiselta. Lopulta päädyin Haltialan aarnimetsään, itselleni täysin uuteen tuttavuuteen. Harvoinpa tulee lopulta nähtyä luonnontilaista metsää. Vain kansainvälisen lentoasema aiheuttama meteli ja ulkoilureittien valaisintolpat sotkivat illuusiota etäisemmästäkin kohteesta. Päädyin Paloheinän ulkoilumajan tietämille ja kuljin linja-autolla kotiin.

Kovaa kävelyä. Jotenkin näin alkaa Haltialantie.

Haltialantie oli jo ehkä tässä kohtaa päättynyt, jos se nyt mihinkään päättyy. Olin hukannut itseni keskelle aarnimetsää, joka kyllä itsessään oli mitä hienoin.

***

Ennen käsivammaani tahti ei tietenkään ollut aivan yhtä kova, vaikka olinkin neliviikkoisella kesälomalla. Silloin aikaa veivät jalkapallon MM-otteluiden lisäksi matkat Japaniin, Kosovoon, Albaniaan, Makedoniaan ja Etelä-Pohjanmaalle. Neljä viikkoa kului melkein tyystin kodin ulkopuolella. Ei siitä oikein valittaakaan voi.

Tuona aikana kuljin vain seitsemän kadun verran, joista neljä Laajasalossa, kaksi Arabianrannassa ja yksi Kumpulassa. Kyseessä olivat Gunillankuja, -polku, -raitti ja -tie, Gunnel Nymanin katu ja piha sekä Gustaf Hällströmin katu. Erittäin hiljaista kesä-heinäkuuta onkin seurannut äärimmäisen raivokas elo-syyskuu.

Hyvin pian kesälomani jälkeen pääsin sentään ensi kertaa kävelemään myös Lauttasaarta, kun vuorossa olivat Gyldéninaukio ja -tie. Pian kuljin myös Haahkakujan, -polun ja -tien, jotka ovatkin toistaiseksi viimeiset kadut, joita kulkiessani minulla on ollut käytössäni terveet kädet.

Gyldénintien pohjoispäässä on tyylikästä. Kävin kohteessa elämäni ensimmäistä kertaa.

Tämän, tässä 27. heinäkuuta kuvatun Haahkatien, jälkeen en ole kävellyt katuja kipsittä.

Sitten hommat muuttuivat epänormaaleiksi. Näköjään normaaliakin voi vähän kaivata.

Advertisement

Free Fallin

Viime vuosien aikana Helsingissä on ollut harvoin yhtä kylmää kuin tässä päivänä muutamana. Se on tehnyt kaduilla kulkemisesta hankalaa, tai ainakin erilaista kuin ennen. Viime viikon maanantaina kävelin Helsingin ja Vantaan rajan tuntumassa, muun muassa Torpparinmäessä ja Torpparinmäen pohjoispuolella.

Maanantaina kovimmat pakkaset olivat jo tuloillaan. Tuuli oli yltynyt ja ilma kylmeni alati. Oli tämän toiminnan kannalta jokseenkin sattuvaa, että kaikkein autioimmat ulkoilukohteet – Haltialan pellot – sattuvat kohdalle juuri sinä iltana. Tokihan olisin voinut valita toisin ja jättää toimen väliin, mutta sää olisi ollut kovin huono syy tehdä niin.

Alkuilta oli toki aivan tavanomainen, tunnelmaltaan aiemmilta retkiltäni tuttu. Kävelin Fallinkujan ja Fallinpolun, tyypilliset pientaloalueella sijaitsevat pikkutien ja kevyenliikenteenväylän.

Niin normaalia, ettei sanotuksi saa. Kuvassa näkyy Fallinpolun alku, vaikka kyltti sitä virheellisesti Fallinkujaksi väittääkin.

Sen jälkeen ilta sai yllättävän käänteen. Käänne oli Fallintie. Fallintiestä alkoi vapaa pudotus kohti kylmyyttä ja kylmyydestä seuraavia ensimmäisen tai armeliaasti tulkittunakin puolennentoista maailman ongelmia:

– Fallintie oli isoilta osin latualuetta, jolla kävelystä tunsin syyllisyyttä, sillä kuten jo lapsena hiihtäessäni opin, latu-uria ei käy tallusteleminen, eikä etenkään koiran kanssa (koiraa en ole koskaan elämässäni ulkoiluttanut, en nytkään, ja kävelin kyllä isoimmaksi osaksi kohteliaasti umpihangessa latujen vieressä)
– sormet jäätyivät likelle tunnottomuutta, koska piti näperrellä kännykkää reittihakujen tekemiseksi ja kuvien ottamiseksi
– kännykästä loppui akku äkisti, joten piti alkaa ottaa kuvia kameralla
– kameran akku loppui heti, kun virran käynnisti, joten piti alkaa ottaa kuvia iPadilla
– iPadin akku tyhjeni, mutta ehdin ottaa kaksi kuvaa illan viimeisestä kohteesta ja tehdä joukkoliikenteen reittihaun takaisin kotiin Vallilaan

Näin alkaa Fallintie.

En ole koskaan aiemmin käynyt Haltialan pelloilla, vaikka olen toki niistä kuullutkin. Käytännössä Fallintie on suurimmalta osaltaan tikkusuora Haltialan läpäisevä ulkoilureitti, jonka pituus on noin 1,3 kilometriä. Ympärillä näkyy pelkkää tasaista, ja ainoa tasaisesta ympäristöstä kohoava kohta on Potmäki, tai Pottbackan sekametsä, jonka läpi Fallintie kulkee.

Pottbackan sekametsässä näkyvästä reiästä kulkee Fallintie.

Haltialan päässä Fallintie muuttuu näin talviseen talviaikaan suorastaan kävelemiskelvottomaksi.

Helsingin keskustaajama näyttää juuri tässä kohtaa loputtoman kummalliselta. Haltiala ei ole kaupunkia eikä maaseutua, vaan jonkinlainen maaseudun jäljitelmä, jonka kulisseina horisontissa toimivat jylisevä Tuusulanväylä ja tasaisesta maasta Vantaanjoen takana kohoavat Kartanonkosken ja Tammiston kerrostalokeskittymät.

Tämän kuvan ottamisen jälkeen käsipuhelimeni sammui. Kuva on otettu Laamannintieltä kohti Tammistoa.

Palatessa kävelin vielä takaisin Torpparinmäkeen, missä kulkemani Fallintorin jälkeen oli aika palata.

Fallintorin jälkeen viimeinenkin akkukäyttöinen sähkölaite lopetti toimintansa.

Sen jällkeen kadut ovat olleet normaalimpia, mutta vähemmän normaalia on ollut viime aikojen tiivis kadullakulkemistahtini. Viime maanantain jälkeen olen kulkenut läpi myös Fallkullantien (Tapanilassa ja osin Malmin lentokentän alueella), Fallpakankujan ja Fallpakantien (Mellunmäessä Fallpakan alueella), Fanninpenkereen (Länsi-Pasilassa) ja vielä tänään Fantsintien (Östersundomissa) ja Farmaseutinraitin (Latokartanossa, jossa kävin vaikka kuinka monetta kertaa). Kaikesta voisi kertoa, mutta aina ei ole tarkoituskaan kertoa kaikkea.