Syntisen Josafatinlaakson laidalta

120 vuotta ja viisi päivää aiemmin oli ollut palmusunnuntaita edeltävä lauantai, 30. maaliskuuta vuonna 1901. Sillä päivämäärällä autonomisen Suomen sisäasiainministeriö vahvisti erään Helsingin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla sijainneen kadun nimen. Nimeksi tuli Josafatsgatan, Josafatinkatu.

Nimi on mitä raamatullisin, joten olikin äärimmäisen sopivaa, että tämä katu käveli vastaan – tai minä kyseisen kadun – pääsiäissunnuntaina 4. huhtikuuta vuonna 2021.

Josafatinkatu sijaitsee samassa kaupunginosassa (Alppiharjussa) ja sen osa-alueella (Harjussa) kuin kotinikin. Elämäni aikana olen ollut kadun kanssa tekemisissä pysäköimällä sille auton kerran (loppukesästä 2008 ennen Sigur Rósin Kulttuuritalon-keikkaa) ja viettämällä aikaa viereisillä Josafatinkallioilla useammin. Kallioista Josafatinkatu ei kuitenkaan ole saanut nimeään.

Josafatinkadun nimen perusteeksi mainitaan Helsingin kaupungin karttapalvelussa kadun eteläpuolella sijainnut Josafatsdal-niminen laakso, siis Josafatinlaakso. Samainen karttapalvelu kertoo, että kyseinen laakso ”kuului osana niin sanotun Janssonin viljelyksiin”. Niin sanotusta Janssonista ei tässä yhteydessä ole tarjolla tämän enempää dataa, mutta se selviää, että Josafatinlaakso edustaa Helsingin 1700- ja 1800-lukujen taitteen raamatullisten paikannimien perinnettä. Tällaisia nimiä esiintyi kaupungin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla – Josafatinlaakson lisäksi Jerikonniitty ja Kaanaanmaa. Tämä raamatullisuus on tainnut johtaa siihenkin, että meillä on Helsingissä sellainen alue kuin Arabia.

Tämä Josafatinlaakso siis sijaitsi Josafatinkadun eteläpuolella. Nokkelimmat seutua tuntevat saattavat jo tässä kohtaa päätellä, että siinä laaksossa virtaa tätä nykyä Helsinginkatu.

Helsinginkadun kävelin 8.3. – mutta vuonna 2019. Muinainen Josafatinlaakso ehkä ylsi tähänkin asti, mutta Josafatinkalliot ovat tästä kuvanottopaikasta takaoikealla.

Helsinginkadulla on tietysti varsin synnillinen maine. Siksi onkin osuvaa, että katu kulkee myös tämän muinasen Josafatinlaakson läpi. Paikan esikuva esitellään Vanhan Testamentin Joelin kirjassa (Joel 4:2 ja 4:14). Siinä Herra julistaa kokoavansa kaikki kansat tähän Josafatinlaaksoon ja sitten heidät sinne kutsuttuaan myös tuomitsee heidät – oman maansa ja kansansa Israelin tähden. Paikannimen on arveltu Raamatussa olevan vertauskuvallinen, sillä nimen Josafat merkitys on ”Herra tuomitsee”.

Sen sijaan konkreettinen Josafatinlaakso on sijainnut juuri tässä, paikassa, jota Josafatinkallioiden pussikaljoittelijat silmäilevät ja jonka yli he hapuilevat päästäkseen virtsaamaan kadun toisella puolella sijaitsevan Oluthuone Kuikan käymälään. (Tämä siis sellaisessa maailmassa, jossa oluthuoneita ei pandemian takia ole suljettu.)

***

Tämä on siis Josafatinkadun (ja toki myös Josafatinkallioiden) nimen alkuperä. Kun minä vuoden 2021 pääsiäisenä kävelin kadun päästä päähän, en ajatellut Herran tuomiota, enkä kamalasti mitään muutakaan, paitsi tietysti kotona odottavaa päivällistä. Olen pyörinyt Josafatinkadun välittömässä lähiympäristössä usein, mutta itse katu olikin minulle kuvittelemaani vieraampi. Läntisen Brahenkadun ja Kirstinkadun välistä osuutta en välttämättä ollut kulkenut koskaan aiemmin, mutta kadun eteläpuolella sijaitsevan seinän takana olen kyllä uinut kerran jos toisenkin. Siinä nimittäin sijaitsee Urheilutalo ja sen sisällä Kallion uimahalli. Kirstinkadun ja Sturenkadun välisellä osuudella toista puolta jo reunustavatkin jo mainitut kalliot.

Josafatinkatu Sturenkadun suunnasta nähtynä. Josafatinkalliot näkyvät kadun oikealla puolella.

Ei Josafatinkatu ole Helsingin hienoin katu, mutta ainakin sen nimi kertoo jotain paitsi Helsingistä 1800-luvun alussa myös lähi-idästä joskus ennen ajanlaskun alkua.

Kaupunginosien kaupunki

Missä kaupunginosassa asut?

Joku sanoo asuvansa Jätkäsaaressa, joku Alppilassa, joku Jakomäessä, joku Hakaniemessä, joku Arabiassa ja joku Kannelmäessä.

Jos kuitenkin ollaan ihan tarkkoja, nuo yllä olevat eivät ole Helsingin kaupunginosia alkuunkaan. Jätkäsaari kuuluu Länsisataman kaupunginosaan, Alppila Alppiharjuun, Jakomäki Suurmetsään, Hakaniemeksi ymmärretty alue Kallioon, Arabiaksi kuvaillut seudut Toukolaan. Kannelmäki on osa Kaarelaa. Jätkäsaari, Alppila, Jakomäki ja Kannelmäki ovat sentään ihan virallisia Helsingin osa-alueita. Arabianrannan osa-alue kattaa kaiken Arabiaksi kutsutun, ja Hakaniemi on olemassa vain metroaseman ja torin nimenä, mistä se on laajentunut käsittämään myös kaikenlaista ympäröivää muuta.

Ihmisiä ei tästä hämmennyksestä käy syyttäminen. Kaupunginosien nimiin ja rajoihin on nimittäin mahdollista tutustua lähinnä kartta.hel.fi-karttapalvelussa, mutta missään muualla kaupunginosien rajat eivät oikeastaan käy ilmi. Opasteissa lukee milloin mitäkin mihinkin suuntaan, eivätkä esimerkiksi katukyltitkään tarjoa asiassa apua. On vain niin, että asia pitää tietää.

Kaupunkikaan ei tosin tiedä. Alkusyksystä Helsingin kaupunki kertoi, että ”[P]ormestarin asukasilta järjestetään tänä syksynä Alppiharjussa. Tervetuloa asukasiltaan – – Konepajan Brunoon (Aleksis Kiven katu 17A)”. Pormestarin asukasilta Alppiharjussa järjestettiin siis Alppiharjun ulkopuolella, Vallilassa. Niin sijaitsi myös entinen rappumme, jonka kaikkiin asuntoihin jaettiin kutsu naapurikaupunginosan tilaisuuteen.

Harva ylipäätään tuntuu puhuvan Alppiharjusta. Tämähän on kaupunginosa, joka koostuu Alppilasta (jota yleisesti tosiaan pidettäneen omana kaupunginosanaan) ja Harjusta (jota hanakasti kutsutaan Kallioksi, kuten myös Harjun osa-alueen pääkatua Vaasankatua). Kallio taas ylittää rajansa toistuvasti – tänne Harjuun ja toisaalta toisinaan myös Hämeentien yli tiettyihin osiin Sörnäisiä. Toisaalta harva lienee havainnut (tai en minä ainakaan ennen kuin tutkin karttaa), että Kallio jatkuu myös junaradan länsipuolelle, aina Töölönlahdelle asti.

Helsingin keskeisin kaupunginosakummajainen on varmasti Kluuvi. Kun puhutaan Kluuvista, puheeksi tulee yleensä Kluuvikadun varressa sijaitseva kauppakeskus. Siinäpä se.

***

Viimeisin kävelemäni katu sen sijaan on yksiselitteisesti Vallilaa. Hattulantie yhdistää Mäkelänkadun ja Kangasalantien, ja katu on antanut nimensä myös merkittävälle bussi- ja raitiovaunupysäkkikokonaisuudelle Mäkelänkadulla heti Sturenkadun pohjoispuolella. Hattulantie on tyypillinen vallilalainen kadunnimi: se perustuu Suomen kuntaan tai muuhun maantieteelliseen sijaintiin. Vallilassa olisi helpompi luetella ne kadut, jotka eivät kuulu tähän ”pitäjien nimet, ryhmänimi” -luokkaan, kuin ne, jotka kuuluvat.

Entä se Hattula sitten? Se on kunta Hämeenlinnan keskustaajaman pohjoispuolella, joka ei kuitenkaan halunnut liittyä Hämeenlinnaan silloin, kun Renko, Tuulos, Lammi, Hauho ja Kalvola siihen liittyivät vuoden 2009 alussa. Hattulan syytä on muun muassa Hämeenlinnan kaupungin alueen typerä muoto, joka sisältää koomisen soiron entisen Rengon kunnan länsiosista vanhaan Kalvolaan. Kuntaliitoksen yhteydessä Hattulasta liitettiin Hämeenlinnaan noin 27 neliökilometrin alue, jolla asui vuonna 2009 peräti 32 ihmistä.

Screenshot 2018-12-20 19.29.46.png

Tältä näyttää Hämeenlinnan kaupungin alue, joka on merkitty karttaan punaisella. Hattula näkyy punaisen alueen miltei joka suunnasta ympäröimänä plänttinä. 

Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan Hattulan nimen epäillään olevan peräisin Virosta samasta kannasta kuin Tallinnaa ympäröivän Harjumaan maakunnan nimi, sillä hattulalaismiehet ovat käyneet keskiajalla kalastamassa Suomenlahden rannoilla ja päätyneet sitä kautta imemään mukaansa eteläisiä vaikutteita. Lisäksi Hattu on ikivanha germaaninen henkilönnimi, joten hento saksalainen vaikute sinänsä perinteisen hämäläispitäjän nimessä on mitä mahdollisin.

Henkilökohtainen suhteeni Hattulaan on ollut aina ohut, mutta silti kunnan olemassaolon tiedostava. Jo lapsuuden mökkimatkat kulkivat kunnan poikki, ja paikkakunnan nimessä esiintyvä päähine on tietysti eduksi, jos on tarkoitus kiinnittää vajaakasvuisen huomio.

Semmoista siis liittyy tämän sinänsä mitättömän pikkukadun nimeen. Itse kadusta on lopulta aika paljon vähemmän kerrottavaa. Hattulantie on yksisuuntainen, ja viime lauantaina kävelin sen sallittua ajosuuntaa vastaan. Älkää etsikö tästä symboliikkaa. Sitä ei ole.

hattulantie.jpg

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

aleksis kiven katu.jpg

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

aleksanterinkatu aikataulunäyttö.jpg

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

harmaahaikarankuja.jpg

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

harmaapaadentie.jpg

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

harmajankatu.jpg

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu