Terveisiä Itämeren rantakaupungeista

Pietarissa puhutaan venäjää.
Helsingissä puhutaan suomea ja vähän ruotsia.
Vaasassa puhutaan suomea ja huomattavasti ruotsia.
Tukholmassa puhutaan ruotsia.

Tämän verran on helppo luetella olematta kovin pahasti väärässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen viettänyt aikaani mainituissa kaupungeissa. Alla aiheesta lisää, kohde kohteelta.

VAASA

Vaasassa olen käynyt ennenkin, joten tässä ei ole syytä mennä kovin syvälle. Silti sanon, että Vaasa on edelleen kokoluokkansa suomalaiskaupungeista suosikkini. Koska en ole koskaan asunut tässä kaupungissa, joka on synnyttänyt maailmaan Klamydian (huono yhtye) ja Vasas Flora och Faunan (hyvä yhtye), enkä oikein sen eloisuudestakaan osaa sanoa, viehtymykseni perustuu pakostakin siihen, miltä Vaasa näyttää. Se näyttää hienolta. Korttelikaupunki jatkuu yllättävänkin pitkälle, rakennukset ovat kiinni kadussa, viisi pitkää puistikkokatua luovat kaupungille tyylikkään ilmeen, ja jopa Onkilahden takana Palosaarella lähellä korkeakoulujen kampusalueita on vielä kaupungin tuntu.

Erityisen paljon Vaasan kaupunginosista tykästyin tällä kertaa Vöyrinkaupunkiin, jopa niin, että etsisin asunnon sieltä, jos jokin oikku minut joskus elämässä paiskaisi Vaasaan asumaan. Kuten nimestäkin saattaa päätellä, aluetta rakensivat Vöyriltä – Vaasan koillispuolella sijaitsevasta pitäjästä – saapuneet ihmiset. Vanhat puutalot ovat peräisin suurelta osin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, ja sittemmin rakentamista on hillinnyt 1980-luvulla voimaan tullut asemakaavan muutos. Vöyrinkaupungille ei saa rakentaa yli kolmikerroksisia taloja, minkä vuoksi purkuvimma ei ole yltynyt yli äyräiden. Matalista taloista on vaikeampaa saada kannattavia. Monet talot Vöyrinkaupungilla toki ovat suojeltuja.

Vöyrinkaupungille pääsee esimerkiksi Vöyrinkaupungin vierestä.

Vöyrinkadun ja Kalastajankadun risteys kertoo Vöyrinkaupungista paljon: vanhoja puutaloja, ja uudempia kivitaloja, jotka nekin ovat pysyneet matalina.

Pidän Vaasasta tietysti siksikin, että siellä puhutaan aidosti kahta kieltä. Tuntuu myös siltä, että paikalliset ruotsinkieliset seurueet eivät yhtä hanakasti vaihda puhetta suomeksi yhdenkin suomenkielisen pelmahtaessa seurueeseen toisin kuin täällä Uudellamaalla monesti tapahtuu. Vaasa on historialtaan mitä ruotsinkielisin kaupunki, ja suomenkielistyminen on tapahtunut verraten myöhään. Yhä vielä miltei 23 prosenttia kaupungin asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia, mutta jo naapurikunnat ovat enemmistöltään selkeästi ruotsinkielisiä umpisuomenkielisiä Isokyröä ja Laihiaa lukuun ottamatta.

TUKHOLMA

Olen salaa – tai en itse asiassa edes kovin salaa – vähän vadelmavenepakolaishenkinen. Pidän Ruotsista valtavasti, ja Tukholmasta erityisesti. Viehtymys on osin outo, sillä Tukholma tuntuu makuuni toisinaan liian kliiniseltä. Mutta niin vain kerta toisensa päädyn kaupungissa kuljeskellessani päivittelemään, kuinka täällä kaikki on paremmin.

Tällä kerralla keskityin jalkapallon katsomiseen – ruotsalaisjoukkueista puoliksi salattu suosikkini on Hammarby, jonka näin voittavan kotiottelunsa Sundsvallia vastaan – ja siihen, missä Itämeri loppuu ja järvi Mälaren alkaa. Tätä en ole aiemmin tullut Tukholmassa ajatelleeksi, hämmentävää kyllä.

Ennen Hammarbyn kotipelejä Tele2 Arenalla soi Kentan laulu Just i dag är jag stark, joka toimii Hammarbyn seurahymninä, ja koko stadion laulaa mukana. Sanat näkyvät videotaululla sekä tekstinä että viittomakielellä.

Mälaren laskee Itämereen kahta hyvin lyhyttä jokea pitkin. Nämä joet pisimmilläänkin muutamansadan metrin mittaisia. Niiden nimet ovat Slussen (Gamla Stanin eteläpuolella) ja Norrström (Gamla Stanin pohjoispuolella). En ole koskaan ajatellut olevani meren ja järven taitekohdassa, en esimerkiksi silloin, kun opiskelijaristeilyltä olen könynnyt kohti Sergelin toria burgerkingeineen.

Tukholmassa siis yhdistyy jylhä järviluonto ja jylhä meriluonto. Korkeuserot ja sillat tekevät Tukholmasta Tukholman, ja Helsinki kaikesta hienoudestaan huolimatta tuntuu aina Tukholman näkemisen jälkeen erikoisen lättänältä. Tvärbanan-pikaraitiotielinja kulkee Liljeholmenin ja Alvikin välisellä osuudella näyttävästi Mälarenin yli – sellaisia maisemia ei Helsingissä näe. Mutta tulevaisuudessa on ainakin enemmän siltoja, vaikkeivät ne ihan yhtä korkealle nousekaan.

Tältä näyttää Mälarenin luonto Tvärbananilla kulkevan pikaratikan ikkunasta kuvattuna.

PIETARI

Jos Helsinki tuntuu lättänältä, niin Pietari on lättänä. Olen käynyt Pietarissa kerran aiemmin, melkein tasan 11 vuotta aiemmin. Tällä kertaa bussi saapui kaupunkiin voitonpäivän iltana, ja tunnelma muistutti lähinnä tavanomaista viikonlopun alkua.

Näkymä Moskovan aseman vierestä toukokuulta 2007.

Näkymä saman paikan läheltä Nevski Prospektilta 10.5.2018. Epäilyjeni mukaan pääkatua oli ajeltu voitonpäivän kunniaksi tankein edellispäivänä, ja nyt oli seuraavan päivän tienkorjaus menossa.

Pietarissa on monta hienoa ja jännittävää asiaa: Nevajoki, metro, maanpinnan korkeus (alimmillaan neljä metriä merenpinnan alla), fakta, että tällainen kaupunki nyt vain päätettiin tähän rakentaa aivan tyhjästä ja esimerkiksi se, että tämän kaupungin arkkitehtoninen vaikutus näkyy Helsingissä asti.

Sen sijaan viime perjantai-iltana georgialaisessa ravintolassa istuessani kohtasin asioista jännittävimmän: sääsovellus paikansi sijainnikseni Kolomäen. Yllätyin suomenkielisestä nimestä niin, että oli ryhdyttävä oitis hakukoneenkäyttöön.

Niin tosiaan on, että Kolomäki on yksi Pietarin kaupunginosista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolom%C3%A4ki), ja venäjäksi sen nimi on Коломяги (suomeksi translitteroituna Kolomjagi). Suomensukuinen nimistö näkyy Pietarissa muutamassa muussakin paikassa, puhumattakaan kaupungin ulkopuolella sijiatsevista pitäjistä. Lyhimmillään vanhalle Suomen rajalle oli Pietarin keskustasta matkaa vain muutamakymmenen kilometriä, hyvä jos sitäkään.

Tällainen on Kolomäki. Näkymä kadulle Komendantskiy Prospekt.

Kolomäki on myös tällainen. Talot ovat järjestään korkeita, mutta paikka vaikutti perin vauraalta ollakseen lähiö.

Pietarin suomenkielisen nimistön juuret taitavat kuitenkin olla syvemmällä. Pietari Suuri päätti perustaa kaupungin vuonna 1700 vanhalle suomensukuisten kansojen kauppapaikalle Nevan suistoon. Alueella lienee puhuttu inkeriä, vepsää ja karjalaa, suomeakin, jos nyt näitä kieliä oli tuossa vaiheessa mahdollista mitenkään erotella. Kielten rajat perustuvat aina sopimuksiin: serbia ja kroaatti ovat käytännössä sama kieli, paljon enemmän kuin amerikanenglanti ja brittienglanti, vaikkei asiaa kannatakaan Balkanilla kulkiessaan paljon huudella.

HELSINKI

Jos siis Vaasa ja Tukholma ovat vanhastaan ruotsinkielisiä ja Pietari aikana ennen Pietaria vähintäänkin suomensukuinen, nykyisen suomenkielisen elämän kova ydin Helsinki on sekin perustettu perin ruotsinkieliselle alueelle. Vallila, Kumpula, Viikki, Käpylä, Kluuvi, Töölö ja Katajanokka ovat kaikki alun perin ruotsinkielisten nimien käännöksiä tai äänteellisiä mukaelmia. Aivan kuten itse kaupunginkin nimi – se oli alkujaan Helsingfors.

Etenkin Tukholmaan ja Pietariin verrattuna Helsinki tuntuu kovin väljältä ja pieneltä, mutta kyllä silläkin on omat ominaispiirteensä. Niille vain on kotikaupungissaan kovin usein sokea, vaikka kuinka katuja kävelisi.

Viime aikojen kävelyt ovat suuntautuneet hyvin pääsääntöisesti suoraan Helsingin keskustasta itään. Minulla on vahva tunne, että Kruunuvuorenrannan rakentaminen siltayhteyksineen ja Laajasalon tiivistäminen ylipäätään tulee muuttamaan Helsingin luonnetta entistä merellisemmäksi. Tokihan Helsingin merellisyys saattaa olla yksi niistä asioista, joille kaupungissa asuessaan sokeutuu.

Olen pitkään haaveillut siitä, että ennen kuin Kruunuvuorenranta on tyystin rakennettu, juon kohteessa pussikaljan. Tällä viikolla olen toistanut suorituksen kahdesti kävelyretkieni lomassa, ensin Frejankujan (joka tulee sijaitsemaan keskellä nykyistä maanpuhdistusoperaatiota) tietämillä käydessäni, sitten Föglönkujan lauantaina jolkoteltuani.

Tällä hetkellä Kruunuvuorenrannan kallioilla istuessa ei voi kuin hämmästellä, että jos tätä kohtaa katsoisi ilman ennakkotietoja – jos vaikka pitkä korpivaellus olisi sattunut päättymään juuri tähän pisteeseen – voisi vain todeta, että kas, vastarannalla näkyy olevan suurkaupunki useine kirkontorneineen. Näkymässä oli jotain niin jylhää, että Kruunuvuorenrannalla on edellytyksiä nousta Helsingin tyylikkäimmäksi uudeksi asuinalueeksi. Saapa nähdä.

Suurkaupungin – tai sen keskustan – siluetti vastarannalla. Kuva Laajasalon Kruunuvuorenrannasta.

Advertisement

Kaiken maailman dosentit, dunckerit ja döbelnit

Uutisissa on viime viikkojen aikana mainittu useampaan otteeseen, että tämä on kylmä kesä. Joinain päivinä on ollut peräti harmaata.

Toisaalta en kyllä osaa syyttää asiasta pelkkää säätä. Töissä on ollut vähän kaoottista kun katuja kaivetaan auki ja raitiovaunut kulkevat missä sattuu. Lopputuloksena on orastava virastokuolo. Eräänä tällaisena orastavan kuolon päivänä lähdin suoraan työpaikaltani polkemaan kohti Helsingin aakkosjärjestyksessä viimeisiä kirjaimella D alkavia katuja.

Joskus katukeräily nostaa edellä kuvaillun kaltaisesta alhosta, mutta Dosentintie, Dunckerinkatu ja Döbelninkatu eivät hienoista nimistään huolimatta siinä onnistuneet. Väsytti, ja oikeasti halusin vain kotiin tuijottamaan seinää nojatuolissa istuen, mutta ehkä minua ajoi jokin suurempi voima, kymmenien vuosien päässä siintävä Ö.

Poljin työpaikaltani Itä-Pasilasta Munkkiniemen Dosentintielle Keskuspuiston kautta, ja kuten joka ikinen kerta, opasteet loppuivat jossain kohtaa kesken ja tulin puistosta ulos useamman sata metriä väärästä kohtaa. Olen kyllä alkanut pitää Keskuspuistosta ja sen jännittävästä tunnelmasta, mutta muutama vandalisoinnilta turvatumpi viitta opastamaan puiston ulkopuolisiin kaupunginosiin strategisissa risteyksissä ei toden totta heikentäisi kokemusta.

Kun sitten lopulta pääsin Munkkiniemeen, asetin pyöräni kadunvarteen, otin jalat alleni ja mutkittelin Dosentintien päästä päähän. ”Henkisen työn tekijät, ryhmänimi”, kuvailee Helsingin kaupugin karttapalvelu kadun nimeämisperustetta. Tämän ryhmänimen ryhmä tosin on Munkkiniemessä pieni kuin hiihdon parisprinttijoukkue tai formula ykkösten tallitoverit: Dosentintien lisäksi kategoriaan kuuluu vain risteävä Professorintie.

Aivan kuten Sipoon liitosalueilla Degermosantien varressa törmäsin myös Munkkiniemessä virolaisiin, mutta en pelkkiin rekisterikilpiin vaan myös ihan ihmisiin. Kaksi sellaista maalasi parvekkeita. Virolaisten parvekkeenmaalaajien lisäksi löysin Dosentintien varresta ikäihmisten palvelutalon – miksi kaikki palvelutalot muuten näyttävät ihan samalta kuin ne 90-luvun leirikeskukset jonne ala-asteelta päädyttiin luokkaretkille? – ja joitain hieman vauraamman oloisia rivitaloasumuksia.

Professorintien ja Dosentintien risteyksessä seinien takana lymyilee senioreja.

Jonain muuna päivänä tämä kaikki olisi ollut jännää, mutta nyt se oli ihan vain suorittamista. Otetaan katu, kävellään se päästä päähän, yritetään olla läsnä ja tavallaan ollaankin, mutta mikään ei tunnu miltään.

Sitten poljin Taka-Töölön etutöölöläisimpään osaseen, erään Pohjoisen Hesperiankadun pohjoispuolella sijaitsevan korttelin reunalle. Dunckerinkatu lähtee siitä Mannerheimintien varressa olevan hotellin kulmalta ja päättyy saman tien. Döbelninkatu on samanhenkinen parin talon mittainen nysä, mutta Runeberginkadun puolella. Ei niin lyhyt että tuntuisi eksoottiselta mutta ei niin pitkä että ehtisi miettiä mitään. Ne kadut oli nopeasti kävelty. Olen oppinut tykkäämään Töölöstä, vaikka joskus olen pitänyt sitä tylsänä. Tuona päivänä Töölö oli taas tylsä.

”Everstiluutnantti Joakim Zachris Duncker (1774-1809) oli huomattavimpia päälliköitä Suomen sodassa 1808-09”, kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu. Nyt Joakimin mukaan nimetyllä kadulla myydään matkailijoille krääsää.

***

Ei ehkä ole olemassa sellaista toimintaa, johon ei kuuluisi mäkiä ja laaksoja, tai miten nyt kukakin haluaa korkeusperusteisesti määritellä hyvää ja huonoa meininkiä. Olen kuitenkin ollut viime aikoina myös mäillä. Yksi D-kirjaimen mukanaan tuomista huippukohdista oli ehdottomasti Disankatu (ja Disankuja, jota en kylläkään kartasta onnistunut paikantamaan). Ne sijaitsevat Laajasalon Kruunuvuorenrannassa. Alue on niin kertakaikkisen jännittävä: esimerkiksi Koirasaarentien eteläpuolella yhtään taloa ei ole vielä rakennettu tai edes rakenteilla, mutta kadut, katuvalot ja katujen asfalttipinnat ovat suurimmalta osin paikallaan. Alarinteessä kimaltelee Kruunuvuorenselkä ja sen takana Helsingin kantakaupunki. Näin sen näyn nyt kolmannen kerran, ja aina se jaksaa sykähdyttää ja yllättää.

Disankuja, otaksun.

Kohta talot tulevat ja pilaavat hyvän rakennustyömaan.

Kruunuvuorenrannalla on edellytykset kasvaa aivan valtavan hienoksi alueeksi. Nyt sinne pitää kylläkin taittaa täältä kantakaupungista matkaa huolella, mutta ensi vuosikymmenellä rakennettavat silta ja raitiovaunuyhteys muuttavat kaiken. Laskujeni mukaan on aika lailla todennäköistä, että kerään katuja vielä silloinkin, kun Laajasalon ratikka jo kulkee, ja siinä ajassa ehtii kyllä muuttua paitsi Kruunuvuorenranta myös monet muut tämän kaupungin osaset.

***

Katukeräily ei tänä kesänä ole aina ollut kovin vilkasta, sillä olen viettänyt viikonloppuja milloin missäkin: Pohjois-Karjalassa, Etelä-Karjalassa, Etelä-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja piipahduksen verran myös Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Huomenna matka jatkuu taas kerran Etelä-Pohjanmaalle ja sieltä edelleen Tornionjokilaaksoon ja Ruotsiin ja Norjaan ja Lofooteille.

Sitä ennen matka jatkuu ehkä Edelfeltintielle ja Eduskuntakadulle.