Naamioitua ultrajuoksijaksi ja epäonnistua

On taas kesä. Katukeräilyn maailmassa se tarkoittaa sitä, että kuljen käveltäville kaduille melkein poikkeuksetta polkupyörällä. Talvikaudella laiskistun joukkoliikennevälineisiin, vaikka toisinaan – jopa usein – pidän niilläkin kulkemista jännittävänä nautintona.

Eilen vietin villiä perjantai-iltaa. Kello 21 päätin, että nyt, jos koskaan, on oikea hetki mennä kävelemään Degermosantie. Matkaa paikalle olisi runsaat 22 kilometriä. Oli kuitenkin melko lämmin kesäilta ja ulkona keskikesän puolihypnoottinen valo. Niin minä sitten menin kotoani Vallilasta Kumpulanlaakson läpi Viikkiin, sieltä edelleen Kurkimäen ja Kontulan kautta Mellunmäkeen ja yhä vielä Kehä III:n taakse, ohi Östersundomin ytimen ja Sakarinmäen koulun, ohi Landbon, Sipoonkorven taakse, syvälle Helsinkiin viime vuosikymmenellä Sipoosta liitettyihin osasiin ja pysäköin pyöräni.

IMG_1127.JPG

Pyöräparkki Knutersintien ja Degermosantien risteyksessä.

Degermosantie on vasta toinen katu, tai siis tie tai muu kulkuväylä, jota pitkin kävelen Sipoon liitosalueilla, enkä taaskaan voinut välttyä tällaisen oudon hiiviskelyn välittämästä jonkinasteisesta epäilyttävyydestä. Olin kotona laittanut sentään jalkaani kirkkaankeltaiset juoksukenkäni, koska ajattelin, että on vähemmän epäilyttävää, jos näytän lenkkeilijältä. Muu vaatetukseni tai olemukseni ei kylläkään antanut millään muotoa olettaa, että olisin joku ultrajuoksija, ja kukaan muu ulkopuolinen kuin ultrajuoksija ei tasan tarkkaan kulje Helsingin tuossa kohdassa, 24 kilometrin päässä ydinkeskustasta sijaitsevalla maaseudun umpikujalla puoli yhdentoista jälkeen illalla perjantai-iltana. Ultrajuoksija-vaikutelmaa ei tietysti edistänyt myöskään se, että itse asiassa kävelin.

IMG_1115.JPG

Pelottava Degermosantie.

No, en nähnyt ketään, mutta ehkä minuakaan ei huomattu. Ei, vaikka hiekkatien pinnasta kuuluu suorastaan osoittelevan kovaääninen rapina kun astelee ja vaikka shortsieni taskussa oli irtokolikoita ja avainnippu jotka kilisivät. Taloja oli useita, mutta enimpien verhot olivat kiinni. Jonkin ikkunan takaa kajasti ujo valo. Yhden omakotitalon pihassa oli viisi Viron rekisterikilvissä olevaa autoa. Ehkä talon asukit ovat kotoisin Suomenlahden takaa, ehkä he ovat täällä töissä, ja ehkä he nyt vain olivat perustaneet kommuunin Östersundomin ja Hindsbyn väliin, koska miksipä ei. Stereotypiakone alkoi raksuttaa ennen kuin ehdin saada itseni edes kiinni: raksamiehiä varmaan.

Tienvarsi näytti vauraalta, mutta käveleminen toden totta pelotti aluksi. Sipoon liitosalueista on muodostunut päähäni sellainen kuva, ettei koskaan voi tietää, milloin ikkunan raosta työntyy ulos haulikon piippu.

Ei työntynyt. Keskikesän vihreys oli poikkeuksellisen hienoa. Näin ehkä yli tuhat erilaista kasvia, mutta tunnistan niistä lähinnä rajatun joukon havupuita, koivun ja voikukan.

IMG_1118.JPG

Kun poljin kohti kotia, katuvalotkin syttyivät. Ja kun poljin, ohitin Agnes Sjöbergin tien, Agronominraitin, Biologinkujan, Asemapäällikönkadun. Kaikki ne olen jo kävellyt tämän ja viime vuoden aikana. Välillä yllätyn itsekin siitä, miten monen Helsingin paikkaan olen jo ehtinyt. Ja siitä, miten Helsinki aivan huomaamatta on paljon tutumpi kuin vielä puolitoista vuotta sitten. Se on melkein hullua, sillä asuin täällä jo elokuussa 2004.

Minun piti alun perin tässä kirjoittaa pyöräilystä laajemmin, sillä satuin käymään kaksi viikkoa sitten Hollannissa, tarkemmin ottaen Utrechtissä ja Amsterdamissa, ja siellä tuli todettua, että lipsuminen täysimittaiseksi (ja ärsyttäväksi) pyöräilyvaahtoajaksi on olemassa oleva riski. Amsterdam onnistuu jotenkin silmiinpistävästi osoittamaan sen, mikä suomalaisessa pyöräilykeskustelussa toisinaan häiritsee.

Pyörät ovat yksivaihteisia romuja ja niillä ajetaan kaupungissa ihan siinä missä kaupungissa kävelläänkin. Pyöräily ei ole varusteurheilua, se ei itse asiassa ole urheilua ensinkään, ja vauhti ei ole turhan kova, ja infrastruktuuri on selkeää, ja vapauden tunne on merkittävä. Asuin Amsterdamissa syksyn 2008, mutta kaupunki kaupunkina tuntui nyt vielä hienommalta. Kun silloin vajaat yhdeksän vuotta sitten vaihto-opiskelin paikkakunnalla, pidin kyllä Amsterdamista, merkittävässäkin määrin, mutta silloin en hahmottanut kaupungin ainutlaatuisuutta aivan samalla tavoin kuin nykyään.

IMG_2073.JPG

Satunnainen ohikulkija Prinsengrachtin varrella.

Amsterdam on kaupunki, jossa pyörä on sosiaalisen elämän edellytys, täysin itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen. Amsterdam on myös kaupunki, jossa on monta kivaa kahvilaa ja oikein hyvää omenapiirakkaa.

IMG_1027.JPG

Mielin määrin kahvia, radleria ja omenapiirakkaa. Cafe Winkel, Amsterdam.

Silti on sanottava, että on Helsingissäkin ainutlaatuiset puolensa. Ne puolet vain ovat erilaisia. Toisinaan kaipaan tänne lisää Amsterdamia. Esimerkiksi sitä, että kun kaupunki loppuu, se loppuu, ja kun kaupunki alkaa, se alkaa. Ehkä olemme matkalla jotain sellaista kohti.

Toisinaan en tosin kaipaa Helsinkiin juuri mitään. Yleensä silloin on kesä.