Ulosmenoteitä

Kun aloin kävellä näitä Helsingin katuja, ajattelin jossain kohtaa, että niin kutsuttujen moottoriväylien ja merkittävien pitkien pääkatujen kulkeminen ottaa epäilemättä aikansa. Ottaahan se, tietenkin, mutta esimerkiksi Helsingin moottoriväyläskenen ulkopuolisen katuverkon pisin katu Mannerheimintie ei esimerkiksi ole kuin 5,5 kilometriä pitkä. Se ei totta puhuen ole kovin paljon, eikä se vie ikuisuutta. (Mikä vie?) Mannerheimintien jatkeena oleva Hämeenlinnanväylä on toki vähän pidempi Helsingin puolella sijaitsevalta osuudeltaan, mutta sekin vain vähän yli kuusi kilometriä.

Kuuden kilometrin juoksulenkki ei esimerkiksi ole järin pitkä. Sitten on ihmisiä, jotka kävelevät iso kantolasti selässään jossain jumalan selän takaisessa Urho Kekkosen erämaassa päivän aikana monin verroin.

Minä olen nyt kävellyt Hämeenlinnanväylän päästä päähän (tavallaan – tästä pian tarkemmin) ja pian sen jälkeen kävellyt päästä päähän myös Hämeentien. Nämä kulkureitit sattuvat aakkosjärjestyksessä perätysten. Kulkeminen tapahtui pääsiäisen alla: palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina ja piinaviikon maanantaina. Keskellä korona-aikaista Uudenmaan eristystä siis ja edelleen erityisjärjestelyin: ilman joukkoliikenteen apua lähtöpisteeseen pääsemiseksi tai päätepisteestä poistumiseksi.

Hämeenlinnanväylä ja Hämeentie poikkeavat toisistaan monella tapaa: toinen on kävelijän näkökulmasta de facto moottoritie, toinen on korttelikaupungista alkava ja ympäröivään taajamaansa sulautuva katu. Mutta niissä on myös paljon samaa. Molempia pitkin pääsee sädettä pitkin ydintä kauemmas. Ne ovat ulosmenoteitä, joissa heijastuu eri aikojen kaupungista ulos menemisen tavat. Hämeenlinnanväylä edustaa aikaa, jolloin uskottiin autoliikenteeseen – tien linjaus syntyi joskus 1950-luvun motoristisessa suunnittelukiiassa, ja nelikaistaiseksi tie muuttui Helsingin puoleiselta osuudeltaan vuonna 1975. Hämeentie on paljon vanhempi kulkureitti: ennen vuotta 1928 se oli nimeltään Itäinen Viertotie, ja sitä ennen Tavastvägen, kuten jälleen nykyään. Vielä 1900-luvun lopulla Hämeentie oli pääasiallinen ulosmenotie esimerkiksi Lahden suuntaan, mutta nyt se on sitä alle sadan metrin matkan verran, Hermannin rantatien ja Kustaa Vaasan tien väliseltä osuudeltaan.

***

Olen jo muutamaan otteeseen saanut vastattavakseni kysymyksen siitä, miten itse asiassa aion kävellä esimerkiksi Länsi-, Hämeenlinnan-, Tuusulan- tai Lahdenväylää. Niillähän ei varsinaisesti voi kävellä, sillä käveleminen on kielletty, eikä väylän vieressä suinkaan aina kulje samansuuntaista kevyenliikenteenväylää. Tämä on totta. Hämeenlinnanväylän tapauksessa käyttökelpoista kevyenliikenteenväylää on mukavasti saatavilla, mutta silti etenkin Haagan kohdalla oli tyydyttävä lähimpään rinnakkaiseen muuhun tiehen (tässä tapauksessa esimerkiksi Nuijamiestentiehen). Aion noudattaa samaa periaatetta myös muissa vastaavissa tapauksissa. Jos itse väylällä käveleminen on esimerkiksi kieltosyistä kiellettyä, silloin kuljetaan lähintä samansuuntaista väylää niin, että kuitenkin aloitetaan väylän alusta ja päädytään sen loppuun – joko Helsingin rajalle tai luontevaan päätepisteeseen. Jos tämä edellyttää esimerkiksi Heikinlaakson tai Jakomäen peräpusikoissa kykkimistä, sitten olkoon niin.

ala-tikkurilantie.jpg

Ensimmäinen moottoriväyläsuoritus tapahtui jo kesäkuun 19. päivä vuonna 2016, siis melkein neljä vuotta sitten. Sinä päivänä Ala-Tikkurilantie näytti tältä. (Ala-Tikkurilantie on Kehä III:n se noin kilometrin mittainen osuus, joka sijaitsee Helsingin rajojen sisäpuolella.)

Hämeenlinnanväylä on minulle tietysti kohtalaisen tuttu tie – ei toki lapsuudesta asti, mutta nykyään. Tuttuus on sikäli harhaa, että tie on ollut tuttu nimenomaan autoilunopeudella tarkasteltuna. Silloin ei voi syventyä yksityiskohtiin, eikä maailma ympärillä näytä yhtä monipuoliselta. Tai no, monipuoliseksi Hämeenlinnanväylän vartta ei ehkä kaikissa tilanteissa voi kuvailla. Kyllä siinä silti sävyjä on.

Hämeenlinnanväylä alkaa Haagan ja Ruskeasuon väliseltä rajalta, Mannerheimintien, Hakamäentien ja Vihdintien risteyksestä. Eräästä näkökulmasta tähän päättyy kaupunki. Mutta maaseutu ei ala, alkaa lähiö. Vielä Kivihaan ja Etelä-Haagan kohdalla lähiö edustaa kuitenkin kaupunkimaisempaa tyyliä.

hämeenlinnanväylän alku.jpg

Vielä vilkaisu takaviistoon ennen kuin matka kohti Vantaan rajaa alkaa.

hämeenlinnanväylä kivihaka.jpg

Kivihaan asujaimistoa suojaavassa meluaidassa on suuren maailman tapaan graffiteja.

Pian ollaan kuitenkin tukevasti kaupunkimaisimmasta kaupungista ulkona. Kun rantarata on alitettu, Hämeenlinnanväylän itäpuolella avautuu Keskuspuisto, tai siis ei avaudu – tiiviistä puustosta ei oikein voi sanoa niin. Pian tosin näkökentästä katoaa koko Hämeenlinnanväylä, sillä rinnakkaisesti kulkevaa Nuijamiestentietä erottaa Hämeenlinnanväylästä mitäänsanomattomien toimistorakennusten ja jämämetsiköiden valikoima.

Myöhemmässä vaiheessa pääsen taas kulkemaan varsinaisen Hämeenlinnanväylän vartta, mutta tällöinkään moottoriliikenteen läsnäoloa ei aina hahmota. Monessa kohtaa autot kulkevat meluaidan tuolla puolen. Eivät toki aina.

hämeenlinnanväylä jalankulkijat.jpg

Kaksi jalankulkijaa lähestyy Tampereen suunnasta. Tässä kohtaa Haagan katuverkosta pääsee taas ihastelemaan moottoriväylää.

Yksi Hämeenlinnanväylän varren kevyenliikenteenväylistä on myös nimetty: se on Etelä-Kaarelan polku. Sen pätkän olin tietysti kulkenut jo aiemminkin, mutta silloin oli talvi. Nyt ei.

etelä-kaarelan polku.jpg

Etelä-Kaarelan polku silloin, kun sen kävelin: 1. helmikuuta 2018. Bussipysäkeilläkin oli sinä päivänä lunta sääreen asti, kun koko päivän oli pyryttänyt ankarasti.

Hämeenlinnanväylän kulkeminen ei tuntunut niin pitkältä kuin se oli, vaikka koko matkan ajan talutin pyörääni. Ne ohikulkijat, jotka nyt sattuivat minusta mitään ajattelemaan, todennäköisesti otaksuivat pyöräni hajonneen. Ne ohikulkijat, jotka sattuivat seuraamaan touhuani yhtään pidempään (toivottavasti harva), todennäköisesti pitivät minua ihan vain järkiheittona, tai vähintäänkin epäonnekkaana. Kenties ihmisenä, joka on matkalla jalan Myyrmäkeen epäonnisen seikkailunsa päätteeksi. Näinhän ei ollut. Kaikki oli hyvin.

Lopulta saavutin Vantaan rajan ja olin miltei kaivokselalaisen autoliikkeen pihassa. Tältä siis tuntuu merkittävästi hidastettu Helsingistä poistuminen. Tie jatkuisi kohti Tamperetta, mutta sinne asti ei olisi ollut asiaa vaikka kuinka olisin lyllertänyt. Raja muihin maakuntiin oli tuolloin kiinni ja poliisi olisi varmasti torunut, jos olisin jaksanut taittaa matkaani Hyvinkään pohjoiseen liittymään asti. En tietenkään edes yrittänyt. Poljin kiltisti kotiin ruokailemaan.

hämeenlinnanväylä kaivoksela.jpg

Menin ihan äärirajoille.

hämeenlinnanväylä kappatie.jpg

Näkymä kohti etelää Kappatien bussipysäkiltä Helsingistä, aivan Vantaan rajan tuntumasta. Olihan tässä hieman käveltävää.

***

Hämeentie sijaitsee logistisesti sikäli yksinkertaisemmassa paikassa, että saatoin jättää pyörän kotiin ja juosta Fleminginkatua ja Porthaninkatua alas Hakaniemen kauppahallin nurkalle. Tästä alkaisi jännittävä maanantai-illan elämys, käveleminen Kallion ja Sörnäisten rajalta aina Vanhaankaupunkiin asti.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Hämeentie nimi voisi olla myös jotain muuta kuin mitä se on. Helsinki olisi yhtä hyvin voinut jättää vanhat ulosmenoteiden nimensä, Läntisen Viertotien ja Itäisen Viertotien, käyttöön. Olipa Hämeentien nimeksi ehdolla 1920-luvulla myös Viipurin valtatie. Mutta nyt se sitten on Hämeentie, mikä onkin ihan hyvä ja historiallisesti pätevä nimi. Siitäkin huolimatta, että standardi-Hämeeseen johtaa Mannerheimintie, vanha Läntinen Viertotie.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, mitä tapahtuu, jos alkaa kulkea Hämeentietä pitkin Hakaniemestä poispäin kaupungista ja jatkaa vain suoraan niin pitkään kuin kykenee. Itse asiassa tämän ”kulje katulinjaa suoraan kertaakaan kääntymättä” -matkan voi aloittaa jo Simonkadulta, Annankadun risteyksestä. Ensin lasketaan alas Simonkatua, sitten Kaivokatua pitkin Kaisaniemenkadulle ja Unioninkadulle, ja edelleen Pitkällesillalle ja Siltasaarenkadulle ja siitä sitten Hämeentielle. Ensin pääsee Kurviin, sitten Vallilan ja Hermannin rajalle ja siitä edelleen Toukolan ja Kumpulan rajalle. Tällä kohtaa Hämeentie jatkaa etuoikealle, mutta suoraan jatkuu nelostien linja Kustaa Vaasan tienä ja sitten Lahdenväylänä. Uusimaa loppuu. Tulee Lahti. Kun jatkaa Heinolan jälkeen suoraan, tie muuttuu vitostieksi. Kun ei vain kerta kaikkiaan kertaakaan käänny, päätyy ohi Mikkelin, Juvan, Varkauden, Leppävirran, Kuopion, Siilinjärven, Lapinlahden, Iisalmen ja Sukevan. Lopulta vitostie siirtyy kulkemaan ohitustietä, mutta kun tarkoitus oli, ettei käännytä, niin ei käännytä. Ja näin matka Helsingin ytimestä on johtanut kaikessa hiljaisuudessa Sissikadun ja Kauppakadun risteykseen Kajaaniin.


Tästä voisi aloittaa matkan Annankadulle Helsinkiin. Myös Hämeentielle.

Edellä oleva kuvatkoon sitä, että Hämeentien nimi voisi ihan pätevästi olla myös jotain aivan muuta. Joka tapauksessa nyt ei ollut määrä ajaa saati kävellä Kajaaniin. Nyt riittäisi, että kävelisi Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin. Tämän kävelyn aikaan maailma oli sellainen – ja on edelleen – että Hämeentien eteläinen pää oli työmaa-aluetta. Hakaniemen ja Sörnäisten metroasemien välillä tunnelmaan toi  erikoisen lisän myös se, ettei yksikään kuppila, kahvila, baari tai ravintola ollut auki. Oli siis kaksinkertaisesti epätyypillistä. Katu muokkautui uudeksi, ja samalla Suomi eli poikkeusoloissa. Sosiaalista kanssakäymistä edistäviin tiloihin ei käynyt pääseminen, vaikka täällä jos missä ne ovat elimellinen osa elämää.

hämeentien alku.jpg

Baarit ovat kiinni ja Hesekin myy vain mukaan. Kuvan oikeassa laidassa minun varjoni.

Ensimmäinen selkeä muutos Hämeentien tunnelmassa tapahtuu Kurvin kohdalla tai sen jälkeen, siis Aleksis Kiven kadun ja Pääskylänkadun risteyksen kohdalla. Sillä kohtaa Hämeentie kulkee siltaa pitkin Junatien yli, ja kantakaupungin tunnelma vaihtuu laitakaupungin tunnelmaan.

hämeentie junatie.jpg

Laitakaupunkimaisempi meininki alkaa.

Seuraava tunnelmanvaihdos tapahtuu, kun Hermanni ja Vallila vaihtuvat Toukolaan ja Kumpulaan. Hämeentie ylittää Vallilanlaakson taas kerran yhtä siltaa pitkin, ja sitten siihen yhdistyvät Hermannin rantatien, 4- ja E75-teiden normaalioloissa vuolaat autovirrat.

hämeentie kustaa vaasan tie.jpg

Liikennevirtain vuolaudesta ei ollut tietoakaan Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien risteyksessä.

Sitten onkin aika kääntyä valtaväylältä pois, kohti Arabianrantaa. Laitakaupungin tuntu jatkuu, kunnes lopulta siirrytään suoraan menneeseen maailmaan. Vasemmalla näkyy Annalan huvila, oikealla Vanhankaupunginkoski. Hämeentien pohjoispään linjaus, tiukasti Vantaanjokea viistävä, antaa olettaa, että tie on kulkenut tätä linjaa pitkin iät ja ajat.

hämeentie vanhakaupunki etelään.jpg

Hämeentien pohjoispäässä jokin tuntuu vanhalta.

Täällä sijaitsi myös Helsingin alkuperäinen keskusta – siitä Vanhankaupungin kaupunginosakin on saanut nimensä. Mutta silloin Helsinki oli oikeastaan pelkkä kylä. 1640-luvulla Helsingin keskusta siirtyi parempien satamaolosuhteiden perässä nykyisille sijoilleen Vironniemelle. Minun on toisinaan vaikeaa olla spekuloimatta, millaiseksi Helsinki olisi kehittynyt, jos sen keskusta todella olisi jäänyt Toukolan takamaille. Ehkä on olemassa realistisempiakin toteutumatta jääneitä juttuja maailmassa, mutta ainahan sopii pohtia. Silloin ehkä Kampin tilalla olisi Toukola, Ullanlinnan tilalla Kumpula, Kallion tilalla Viikki, Kruununhaan tilalla Käpylä ja Koskela, Vallilan tilalla Malmi. Nykyinen Etelä-Helsinki olisi rantakallioiden värittämää röpelöistä ja osin suojeltua merenranta-aluetta, jossa olisi vauraiden ihmisten huviloita.

Kuten hyvin tiedämme, asiat eivät menneet niin. Asiat menivät näin, ja tämä ulosmenotie päättyy tähän. Joskus tässä oli vain mutka, mutta nyt pitää kääntyä. Jos haluaa Uudenmaan ulkopuolelle asti, niin vasemmalle.

hämeentien loppu.jpg

Tähän se sitten päättyi, Hämeentie, Viikintiehen.

Hidasta elämää (koska lyhin kävely-yhteys on aidoin blokattu)

Huopalahden asemassa on minusta aina ollut jotain viehättävää. Asema tuntuu historialliselta kaikkine asemalaiturien puukatoksineen, ja kaikki tämä vieläpä sijaitsee keskellä Etelä-Haagaa. Etelä-Haagassa on nimittäin nimeään myöten ollut aina jotain jännittävää. Haaga kuulostaa ulkomaiselta, joltain sellaiselta, jota ei Suomessa ole.

(Kuten ei ollutkaan: Haagan nimi on otettu käyttöön vasta, kun alueelle on muodostunut huvilayhdyskunta 1900-luvun alussa. Nimen esikuvana lienee ollut kuninkaallinen Hagan linna ja puisto Tukholman lähellä. [Helsingin kaupungin karttapalvelu.])

Haagan katuverkosta puhumattakaan. Se on kovin syheröistä, siinä määrin, että olen itsekin eksynyt sinne joskus. Kokeilepa itse kävellä esimerkiksi Steniuksenkadulta Isonnevantielle ilman internetpuhelinta tai ylipäätään karttaa. Tällaisessa ajallisten kerrostumien luomassa sokkeloisuudessa näkyy hienosti se, että kaupunkeja on joskus suunniteltu eri tavoin, jos siis ylipäätään on suunniteltu. Yhdyskunnat vain ovat syntyneet.

***

Etelä-Haaga oli aikoinaan Huopalahden kunnan keskus, ja tuo kunnan nimi tuli aikanaan koko aseman nimeksi. Vaikka Haaga itsenäistyi myöhemmin omaksi kauppalakseen, aseman nimi jäi. Kun lopulta Haaga ja Huopalahti liitettiin molemmat osaksi Helsinkiä, Huopalahti jäi edelleen elämään aseman nimenä. Se on erinomaisen hämäävää, sillä Etelä-Haaga olisi tietysti asemalle kuvaavin nimi. Mutta menköön nyt näin, historiallisista syistä. Eihän Pohjois-Haagankaan asema sijaitse Pohjois-Haagassa.

Huopalahden asemasta tuli asema vuonna 1920 – sitä ennen se oli ollut laiturivaihde. Ja nyt, hyvä lukija, päästään asiaan! Viimeisimpinä ”kävelemieni” ”katujen” joukossa on nimittäin ollut tämä tapaus, Huopalahden laiturivaihde. ”Kävelemieni”, koska en alueelle rakennettujen esteiden takia päässyt kävelemään sitä. ”Katujen”, koska kyse on pikemminkin aukiosta, korkeintaankin katualueesta.

Laiturivaihteet olivat rautatieliikenteessä ”asemia tai pysäkkejä vähäisempiä mutta seisakkeita suurempia rautatieliikennepaikkoja” (Huopalahden asema ympäristöineen: Asemakaavan muutoksen selostus 2016: 12392). Laiturivaihteet olivat epäitsenäisiä: ne siis toimivat läheisen pysäkin tai aseman alaisuudessa miehitettyinä liikennepaikkoina, jotka oli avattu henkilö- ja tavaraliikenteelle. Huopalahti toimi laiturivaihdeaikoinaan Pitäjänmäen aseman alaisuudessa. Huopalahden laiturivaihde (laiturivaihteen, ei katualueen, merkityksessä) avattiin vuonna 1903, kun rantarata Helsingin ja Karjaan välillä valmistui. Asemaksi Huopalahti kohosi siis vuonna 1920.

Tämä nykyinen Huopalahden laiturivaihde (katualueen merkityksessä) sai nimensä, kun Helsingin nimistötoimikunta esitti sitä 18.11.2015. Tuolloin ajatus Helsingin katujen kävelemisestä oli käynyt pienessä mielessäni, mutta ei juuri pidemmällä. Kuluisi vielä liki kaksi kuukautta ennen kuin todellinen talsiminen alkaisi. Nimeä esitettiin tuolloin siitä yksinkertaisesta syystä, että uuden kaavan myötä uusia nimiäkin tarvittiin.

Kaava hyväksyttiin Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017, mutta kulkuyhteyttä ei ollut vielä vuoden 2020 alkuvuodesta avattu. Niinpä minäkään en päässyt astumaan Huopalahden laiturivaihteeseen jalallani. (Tätä kappaletta muokattu 2.5.2021: Lisätty tieto, että kaava on hyväksytty Helsingin kaupunginvaltuustossa 1.2.2017.)

huopalahden laiturivaihde idästä.jpg

Huopalahden aseman alikulkutunnelista ei ole asiaa Huopalahden laiturivaihde -nimiselle katualueelle.

huopalahden laiturivaihde idästä 2.jpg

Uusi yritys takavasemmalta, mutta Huopalahden laiturivaihde siintää yhä vain kauempana.

huopalahden laiturivaihde etelästä.jpg

Tämän lähemmäs ei pääse. Vasemmalla Huopalahden vanha asemarakennus, suoraan edessä Huopalahden laiturivaihde -niminen katualue, joka lienee tulkittavissa aukioksi. Siellä kuljeskelu odottaa edelleen kaavan vahvistumista, kertoo keltainen kyltti myös Kylätien suuntaan.

Paitsi että yhteys olisi minun kävelyilleni oleellinen, se olisi myös paikallisille kulkijoille varmasti ihan kiva. Se nimittäin vähentäisi kävelymatkaa vaikkapa Kylätieltä Haagan Pappilantielle noin viidesosaan nykyisestä, ellei sitten halua harppoa sellaisten pihojen läpi, joiden reunoilla läpikulku kyltein kielletään.

(Muokattu 2.5.2021: Poistettu viimeinen kappale, jossa käsitellään Huopalahden vanhaa asemaa.)

On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

haapalahdenkatu.jpg

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

haapalahdenkatu 2019.jpg

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

hetanaukio metroaseman sisäänkäynti.jpg

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

mellunmäki 2015

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

heteniitynpolku.jpg

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

hevoshaanpolku.jpg

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).

Hei, hän syntynyt on bensa-asema vieressään

Joskus katujen nimet osaavatkin sitten olla arkisia. Ehkä arkisimmillaan ne ovat, kun nimellä kuvataan jotain keskeistä kadun varrella sijaitsevaa kohdetta. Kukapa ei joskus elämässään olisi kohdannut esimerkiksi sellaisia kadunnimiä kuin Koulukatu, Kirkkokatu tai Kauppatie. Niitä on varmaan ainakin puolessa Suomen kunnista.

Kadunvarressa törröttävä nimeämisperuste voi kuitenkin olla myös jotain muuta. Vaikkapa polttoainetta myyvä yksikkö. Näin on Etelä-Haagassa.

IMG_1611.JPG

Ilmaa ja vettä. Ja bensaa.

***

Loin Bensa-asemankujan katukylttiin katseen jo viime marraskuussa, kun olin toimittajana juttukeikalla kuvaajan ja haastateltavan kanssa. Sillä kertaa tarkoituksenani oli kirjoittaa työnantajani lehteen juttu Helsingin uudesta yleiskaavasta, joten kiersimme kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavasuunnittelijan Alpo Tanin ja valokuvaajan kanssa niitä Helsingin sijainteja, joihin uusi yleiskaava tulevaisuudessa merkittävästi vaikuttaisi.

Olimme pysäköineet automme paikallisen Shellin pihaan, kun kuvaaja alkoi tähyillä sopivaa sijaintia yleiskaavasuunnittelijan potretille. Silloin kuvaajan kasvoille nousi pieni innostunut hymynkare. ”Aika hauska kadunnimi”, kuvaaja sanoi ja osoitti kylttiä. Minä hymähdin vastaukseksi, että kyllä vain, niin on, ja olin hyvin tietoinen, että tähän paikkaan palaan vielä. Sitä en kuitenkaan jaksanut ryhtyä selittämään. Se olisi ollut irrallista, ja meillähän oli töitä tehtävänä.

(Mainittu juttu Helsingin uudesta yleiskaavasta on muuten nähtävissä myös internetissä.)

***

Nopean Google Maps -analyysin perusteella Suomessa ei ole toista vastaavalla perusteella nimettyä katua*, eikä sellaista ollut Helsingissäkään vielä tämän vuosikymmenen alussa. Bensa-asemankujasta tuli Bensa-asemankuja vasta vuonna 2013 – sitä ennen katu tunnettiin nimellä Haaganvierto. Sitä nimeä myös Helsingin nimistötoimikunta esitti kadulle kokouksessaan marraskuussa 2008, mutta tämä näkemys näemmä joutui lopulta taipumaan.

(*Lisäys 1.2.2017 klo 23.05: Onpas. Juankoskella, Kuopion liitosalueilla, on Huoltoasemantie. Google Maps -analyysien sijaan turvaudun vastedes Postin tai Maanmittauslaitoksen palveluihin – tästä arvokkaasta vinkistä kiitos Jussi Mäkiselle.)

Ei se bensa-asemakaan silti mikä tahansa bensa-asema ole. Rakennuksen on nimittäin suunnitellut arkkitehti Aulis Blomstedt, ja tämä lienee arvatenkin merkittävä syy myös sille, että bensa-asema ylipäätään päätyi katukylttiin. Blomstedtin tunnetuimpiin töihin kuuluu Helsingin työväenopiston päärakennuksen laajennus Helsinginkadulla Kalliossa (alla olevassa upotuksessa se näkyy tuolla taustalla).

Bensa-asema, tai nykykielisemmin huoltoasema, valmistui vuonna 1955, neljä vuotta ennen työväenopiston lisärakennuksen valmistumista. Epäilemättä tämä ”bensis” on omana aikanaan ollut edistyksellinen rakennelma. Niihin aikoihin paikka oli sentään sijainnut jo Helsingissä miltei kymmenen vuotta; Haagan kauppala oli liitetty osaksi pääkaupunkia vuonna 1946 osana niin kutsuttua suurta alueliitosta. Kunnanrajoista riippumatta bensa-asema nousi 1950-luvulla pitkälti maaseudulle, Turkuun vievän maantien varteen.

Kutakuinkin alla olevalta tätä nykyä näyttää Bensa-asemankujan vieressä sijaitseva bensa-asema, jolta ei Googlen taltiointihetkellä kylläkään saanut bensaa.

***

Ennen Bensa-asemankujaa olin kävellyt saman päivän aikana läpi Benktankujan Herttoniemenrannassa. Samalla minulle valkeni aiempaa silmäänpistävämmin se, että Etelä-Haagassa on kyllä aika väljää, vaikka jossain kohtaa olin ajatellut toisin.

Mutta ihan kohta vasta väljään paikkaan pääsenkin. Aakkosjärjestyksessä seuraava katu nimittäin sijaitsee Östersundomin kaupunginosassa, niillä Sipoosta vuonna 2006 liitetyillä mailla, joiden kanssa Helsinki paraikaa kipuilee. Viime aikoina kysymys Östersundomista on taas saanut julkisuutta – ja saa muuten myös tässä blogissa. Kunhan ensin matkustan kulkemaan päästä päähän kulkuväylän nimeltä Bergantie. Tämä toimenpide saattaa tosin siirtyä ensi viikon puolelle, koska kaiken muun lisäksi pitää viikonloppuna mennä kotvaseksi Unkariin.