Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.
Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.
Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.
Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.
***
Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)
Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.
Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.
Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.
Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.
Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.
Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.
Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.
***
Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.
Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.
Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.
Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.
Kaikki nämä kadut 