Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.

Aitoja ja autoja.

Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Advertisement

Naamioitua ultrajuoksijaksi ja epäonnistua

On taas kesä. Katukeräilyn maailmassa se tarkoittaa sitä, että kuljen käveltäville kaduille melkein poikkeuksetta polkupyörällä. Talvikaudella laiskistun joukkoliikennevälineisiin, vaikka toisinaan – jopa usein – pidän niilläkin kulkemista jännittävänä nautintona.

Eilen vietin villiä perjantai-iltaa. Kello 21 päätin, että nyt, jos koskaan, on oikea hetki mennä kävelemään Degermosantie. Matkaa paikalle olisi runsaat 22 kilometriä. Oli kuitenkin melko lämmin kesäilta ja ulkona keskikesän puolihypnoottinen valo. Niin minä sitten menin kotoani Vallilasta Kumpulanlaakson läpi Viikkiin, sieltä edelleen Kurkimäen ja Kontulan kautta Mellunmäkeen ja yhä vielä Kehä III:n taakse, ohi Östersundomin ytimen ja Sakarinmäen koulun, ohi Landbon, Sipoonkorven taakse, syvälle Helsinkiin viime vuosikymmenellä Sipoosta liitettyihin osasiin ja pysäköin pyöräni.

Pyöräparkki Knutersintien ja Degermosantien risteyksessä.

Degermosantie on vasta toinen katu, tai siis tie tai muu kulkuväylä, jota pitkin kävelen Sipoon liitosalueilla, enkä taaskaan voinut välttyä tällaisen oudon hiiviskelyn välittämästä jonkinasteisesta epäilyttävyydestä. Olin kotona laittanut sentään jalkaani kirkkaankeltaiset juoksukenkäni, koska ajattelin, että on vähemmän epäilyttävää, jos näytän lenkkeilijältä. Muu vaatetukseni tai olemukseni ei kylläkään antanut millään muotoa olettaa, että olisin joku ultrajuoksija, ja kukaan muu ulkopuolinen kuin ultrajuoksija ei tasan tarkkaan kulje Helsingin tuossa kohdassa, 24 kilometrin päässä ydinkeskustasta sijaitsevalla maaseudun umpikujalla puoli yhdentoista jälkeen illalla perjantai-iltana. Ultrajuoksija-vaikutelmaa ei tietysti edistänyt myöskään se, että itse asiassa kävelin.

Pelottava Degermosantie.

No, en nähnyt ketään, mutta ehkä minuakaan ei huomattu. Ei, vaikka hiekkatien pinnasta kuuluu suorastaan osoittelevan kovaääninen rapina kun astelee ja vaikka shortsieni taskussa oli irtokolikoita ja avainnippu jotka kilisivät. Taloja oli useita, mutta enimpien verhot olivat kiinni. Jonkin ikkunan takaa kajasti ujo valo. Yhden omakotitalon pihassa oli viisi Viron rekisterikilvissä olevaa autoa. Ehkä talon asukit ovat kotoisin Suomenlahden takaa, ehkä he ovat täällä töissä, ja ehkä he nyt vain olivat perustaneet kommuunin Östersundomin ja Hindsbyn väliin, koska miksipä ei. Stereotypiakone alkoi raksuttaa ennen kuin ehdin saada itseni edes kiinni: raksamiehiä varmaan.

Tienvarsi näytti vauraalta, mutta käveleminen toden totta pelotti aluksi. Sipoon liitosalueista on muodostunut päähäni sellainen kuva, ettei koskaan voi tietää, milloin ikkunan raosta työntyy ulos haulikon piippu.

Ei työntynyt. Keskikesän vihreys oli poikkeuksellisen hienoa. Näin ehkä yli tuhat erilaista kasvia, mutta tunnistan niistä lähinnä rajatun joukon havupuita, koivun ja voikukan.

Kun poljin kohti kotia, katuvalotkin syttyivät. Ja kun poljin, ohitin Agnes Sjöbergin tien, Agronominraitin, Biologinkujan, Asemapäällikönkadun. Kaikki ne olen jo kävellyt tämän ja viime vuoden aikana. Välillä yllätyn itsekin siitä, miten monen Helsingin paikkaan olen jo ehtinyt. Ja siitä, miten Helsinki aivan huomaamatta on paljon tutumpi kuin vielä puolitoista vuotta sitten. Se on melkein hullua, sillä asuin täällä jo elokuussa 2004.

—

Minun piti alun perin tässä kirjoittaa pyöräilystä laajemmin, sillä satuin käymään kaksi viikkoa sitten Hollannissa, tarkemmin ottaen Utrechtissä ja Amsterdamissa, ja siellä tuli todettua, että lipsuminen täysimittaiseksi (ja ärsyttäväksi) pyöräilyvaahtoajaksi on olemassa oleva riski. Amsterdam onnistuu jotenkin silmiinpistävästi osoittamaan sen, mikä suomalaisessa pyöräilykeskustelussa toisinaan häiritsee.

Pyörät ovat yksivaihteisia romuja ja niillä ajetaan kaupungissa ihan siinä missä kaupungissa kävelläänkin. Pyöräily ei ole varusteurheilua, se ei itse asiassa ole urheilua ensinkään, ja vauhti ei ole turhan kova, ja infrastruktuuri on selkeää, ja vapauden tunne on merkittävä. Asuin Amsterdamissa syksyn 2008, mutta kaupunki kaupunkina tuntui nyt vielä hienommalta. Kun silloin vajaat yhdeksän vuotta sitten vaihto-opiskelin paikkakunnalla, pidin kyllä Amsterdamista, merkittävässäkin määrin, mutta silloin en hahmottanut kaupungin ainutlaatuisuutta aivan samalla tavoin kuin nykyään.

Satunnainen ohikulkija Prinsengrachtin varrella.

Amsterdam on kaupunki, jossa pyörä on sosiaalisen elämän edellytys, täysin itsestään selvä tapa liikkua paikasta toiseen. Amsterdam on myös kaupunki, jossa on monta kivaa kahvilaa ja oikein hyvää omenapiirakkaa.

Mielin määrin kahvia, radleria ja omenapiirakkaa. Cafe Winkel, Amsterdam.

Silti on sanottava, että on Helsingissäkin ainutlaatuiset puolensa. Ne puolet vain ovat erilaisia. Toisinaan kaipaan tänne lisää Amsterdamia. Esimerkiksi sitä, että kun kaupunki loppuu, se loppuu, ja kun kaupunki alkaa, se alkaa. Ehkä olemme matkalla jotain sellaista kohti.

Toisinaan en tosin kaipaa Helsinkiin juuri mitään. Yleensä silloin on kesä.