Suomen kunnat: Enontekiö – käsi kunnaksi

Enontekiön vaakuna – Wikipedia
Enontekiö

Enontekiö on muodoltaan varmasti tutuimpia kuntia, joita tämä maa päällään kantaa. Suomihan on, kuten tunnettua, ääriviivoiltaan erittäin persoonallisen muotoinen maa. Siis kirjaimellisesti. Maa muistuttaa persoonaa senmuotoisena kuin tapaamme persoonan käsittää. Tämän persoonan käsi muodostuu solisluuhun asti yhdestä kunnasta. Se kunta on Enontekiö.

Enontekiön mittakaava on valtava. Matka kunnan laidalta toiselle – Kilpisjärveltä Norjan rajalta Kittilän rajalle Raattaman kylän tuntumaan – on autolla (tai miksei myös teitä pitkin kontaten) 240 kilometriä. Se on aika lailla sama matka kuin Helsingistä Poriin, mutta selvästi heikompilaatuista tietä pitkin. Eikä matkan varrella ole edes Forssaa.

Enontekiö on yksi Suomen kaksikielisistä kunnista. Kunnan toinen virallinen kieli on pohjoissaame.

Enontekiö on monella tavalla käsittämätön kunta eteläisestä perspektiivistä katsottuna. Se on karu, kaunis, tarunhohtoinen ja Suomen toiseksi tyhjin. Mielenkiintoa lisää se, että kunta on kahden muun maan, Norjan ja Ruotsin, välittömässä vaikutuspiirissä. Enontekiö on toinen Suomen niistä kunnista, jotka rajautuvat kahteen eri ulkomaahan. Toinen on Inari, joka rajautuu Norjaan ja Venäjään.

Nämä kaikki Enontekiön erityisyydet konkretisoituvat selvimmin kunnan tunnetuimmassa kylässä Kilpisjärvellä. Se on monilla mittapuilla todella etäinen paikka. Kilpisjärvellä on Suomen lyhin kasvukausi. Juhannuksena tapaa olla maassa lunta.

***

Me saavuimme Kilpisjärvelle torstai-iltapäivänä 29. lokakuuta. Olimme ajaneet paikalle Rovaniemeltä ihan vähän Ylitornion mutta etenkin Pellon, Kolarin ja Muonion kuntien kautta. Ajomatkan taianomaisimpia hetkiä oli jollain selittämättömällä tavalla Enontekiön kunnanrajan ylittäminen. Ensin kaksikielinen kunnanrajasta kertova kyltti (Enontekiö on pohjoissaameksi Eanodat), sitten heti Sonkamuotkan metsäinen kylä. Samanlaista toiseen maailmaan saapumisen tunnelmaa ei koe Tuusulan ja Nurmijärven rajalla. Eikä aikaakaan, kun valtatien 21, E8-tien, sula pinta muuttui lumiseksi kuin luoteislappilaisen taikaiskun voimasta.

Sen jälkeen edessä oli vielä runsaat 160 kilometriä tuntureita, tasankoja ja palsasoita, ja lopulta sitten saavuimme perille. Sellaisia tosiaan ovat Enontekiön etäisyydet. Saimme majapaikkamme avaimen kulahtaneesta ravintolatilasta. Koska elettiin lokakuun loppua, syysruskasesonki oli ohi mutta talvikausi vasta kaukana edessä, joten viina- ja pilsneripulloista notkuneista ravintolahyllyistä ei myyty mitään (ei kyllä kysyttykään). Avaimen antaneen ja maksun vastaanottaneen henkilökunnan edustajan lisäksi muita ihmisiä emme tässä parhaat päivänsä nähneessä paritalomökkikylässä ensimmäisenä iltana kohdanneetkaan.

Majapaikkamme nimi oli Majatalo Haltinmaa, joka totta puhuen koostui useista majataloista. Yhdessä niistä majoituimme.

Mutta kun tuli pimeää, näimme heti revontulia. Kilpisjärvelle saapuminen oli yhdistelmä kaurismäkeläisyyttä ja Visit Lapland -promootiovideota.

Hetken levähdettyämme astuimme ensi kertaa ulos, ja heti kävi näin.

***

Kokoisekseen kyläksi Kilpisjärvi on täynnä palveluita. On valikoimaltaan ja kooltaankin pientä tavarataloa vastaava K-market Kilpishalli, on Alko, on urheilukauppa nimeltä Sportbutikk, on Neste-huoltoasema. Tästä palveluvalikoimasta ei jäisi juuri mitään jäljelle, jos Norjan raja ei olisi kylän vieressä tai jos Norjan hintataso ei olisi niin selvästi suomalaista korkeampi. Kilpisjärven päivittäispalvelut toimivatkin kahdella kielellä: suomeksi ja norjaksi. K-market Kilpishallin lihatiskin mainosteksteissä peräti pelkästään norjaksi.

Vi er her for deg, akkurat nå.

Jos saapuu muualta Suomesta, Kilpisjärvi tosiaankin on sekä sijainniltaan että tunnelmaltaan etäinen paikka. Saanan rinteiltä alas tähyillessään voi tulkita olevansa kaukana. Onhan Kilpisjärveltä myös Enontekiön keskustaajamaan Hettaan 170 kilometrin matka. Jopa Tromssa, 70 000 asukkaan maakuntakeskus Pohjois-Norjassa, on noin kymmenen kilometriä lähempänä.

Näkymä Norjaan.

Ehkä on kuitenkin syytä murtaa myytti. Kun katsoo maailmaa valtakunnan rajat unohtavin silmin, niin nähdä voi sen tosiasian, että Kilpisjärvi ei tosiasiassa ole edes suomalaisten kylien mittapuulla mitenkään äärimmäisen etäinen. Merenrantaan ja Yykeänperän (Skibotn) taajamaan Norjan puolella on 50 kilometrin matka, Lapissa kovin vähäinen. Muutenkin vuonoisilla merenrannoilla Norjan puolella on aivan eri tavalla elämää ja yhdyskuntia kuin enimmäkseen erittäin tyhjässä Pohjois-Suomessa. Ne yhdyskunnat elättävät myös Kilpisjärven ruoan, alkoholin ja urheilutavaroiden myyntitoimintaa.

Kilpisjärven kylä todellakin on pieni mutta Saana sitäkin suurempi.

Mutta kun me lähdimme Kilpisjärveltä, emme lähteneet lähelle, kiitos myös koronan sulkemien valtakunnanrajojen. Lähdimme kauas, keskustaajamaan.

Kun olimme taittaneet matkaa kymmenisen kilometriä kohti Hettaa, kohtasimme tämän nähtävyyden: Suomen maanteiden korkeimman kohdan (565 metriä). Mahtaa siinä olla paikalle ajavilla norjalaisilla naureskelemista! Suomen litteys on vain hyväksyttävä. Korkeammalle ei tieverkkomme yllä.

***

Jos Kilpisjärvi on täysi turistiresortti norjalaisine päivittäisvieraineen ja alle kaksisataapäisine vakiasukkaineen, Enontekiön kunnan keskuspaikka Hetta on toista maata. Se on perinteinen suomalainen nauhataajama, jossa keskuskadun, tai tien, varrelle ovat keskittyneet kaikki palvelut. Kauppa, kirjasto, kunnantalo, koulut, kirkko. Tuo pääkatu on nimeltään Ounastie läheisen Ounasjärven ja sen eteläpuolella sijaitsevan Ounastunturin mukaan. Ounasjärvestä alkaa Ounasjoki, joka laskee noin 300 kilometriä etelämpänä Rovaniemellä Kemijokeen. Ounasjoki siis tavallaan yhdistää Ounastunturin (Enontekiöllä) ja Ounasvaaran (Rovaniemellä). Molemmat kohtalaisen tunnettuja nyppylöitä.

Hetan pääkatu Ounastie on varmasti joskus ollut viehättävämpikin näky kuin marraskuun toisen päivän aamuna, maanantaina vuonna 2020.

Myös Hetta tarjoaa kokoonsa nähden runsaasti majapaikkoja ja turistipalveluita – olemmehan yhä Lapissa. Sekin Hettaa ja Kilpisjärveä yhdistää, että kaupallisia palveluita tarjotaan norjaksi – 80 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Koutokeinon pikkukaupunki Norjan puolella, yksi Saamenmaan tärkeimmistä keskuspaikoista. Luontokohteet eivät ehkä ole yhtä äärimmäisiä kuin Kilpisjärvellä, mutta niitäkin on. Innokkaimmat askeltajat lähtevät täältä kulkemaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa kohti, Hetta-Pallas-reitille. Meille riitti lumikenkäily Jyppyrä-nimisen vaaran huipulle, mistä näkymät Ounasjärvelle olivat kyllä erinomaisen hienot.

Ounasjärvi Jyppyrän rinteiltä nähtynä.

Hetassa sijaitsee myös Tunturi-Lapin luontokeskus, joka oli avoinna myös marraskuun alkupäivinä, joskin vain arkisin. Lähtöpäivänä kävimme tutkimassa keskuksen tarjonnan: erinomaisen saamelaismuseon näyttelyn, pienen museokaupan ja kahvila-ravintolan. Kohtalaisen vähän olen sitäkään tullut ajatelleeksi, miten saamelaisten liikkuva elämä on näillä main häiriintynyt Suomen ja Norjan välisen rajan aitaamisesta. Yhtäkkiä ei käynytkään merenrannalle jutaminen.

Tunturi-Lapin luontokeskus perehdyttää saamelaisuuteen.

Kun saksalaiset lähtivät Lapista, myös Hetta poltettiin maan tasalle vuonna 1944. Siksi rakennuskanta on pitkälti juuri sitä, mitä lappilaisista taajamista tapaa löytää. Mäen päällä sijaitseva Enontekiön kirkko on kuitenkin upea ilmestys. Kirkko on vihitty käyttöön vuonna 1952, ja se on rakennettu suurilta osin yhdysvaltalaisten luterilaisten kirkkojen lahjoitusten turvin. Kirkko koostuu itse kirkosta ja 30 metriä korkeasta erillisestä kellotornista. Kirkkoa ja kellotornia yhdistää katos.

Enontekiön kirkko kurottaa Hetan kylässä korkeimmalle.

Enontekiön kappeliseurakunnan keskuskirkko siirtyi Hettaan Ruotsin rajalta Palojoensuun kylästä, joka sijaitsee vajaan 30 kilometrin päässä. Enontekiön kunnan kylien välinen hierarkia olisi varmasti kovin toisenlainen, jos kirkko olisi jäänyt Palojoensuuhun. Ehkä Hetassa ei olisi mitään.

***

Enontekiö on pinta-alaltaan niin suuri, että väkimäärältään vähäisetkin paikat saavat enemmän merkitystä kuin muuten saisivat. Nytkin viivyimme sentään kunnassa neljä yötä, pidempään kuin missään muussa kunnassa tähän mennessä. Ja jatkaakin olisi varmasti voinut: Ruotsin rajalla sijaitsevassa Kaaresuvannossa näkyi olevan kiinnostavia anniskelupalveluita ja joen toisella puolen rajantakainen Kaaresuvannon vastine Karesuando. Ruotsi olisi kuitenkin jäänyt kokematta (tietänette, miksi), ja yökerho Palaveri tai Rajabaari-ravintolakin (ne näkyivät auton ikkunasta) olisivat olleet näinä aikoina liikaa.

Enontekiö oli hyvällä tavalla varsin äärimmäinen kokemus. Seuraava vuorossa oleva kunta tarjoaakin jotain hyvin päinvastaista. Enontekiö on Suomen toiseksi tyhjin (asukastiheydeltään) mutta Espoo Suomen toiseksi suurin (asukasluvultaan). Odotamme jännityksellä.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.