Suomen kunnat: Föglö on valtakunta saarivaltakunnassa

Föglö

Omilla saarillaan sijaitsevat kunnat ovat aina erityisiä, ihan niin kuin saarivaltiotkin ovat. Tämä pätee myös Ahvenanmaalla, jossa saaristokuntien tunnelma on sittenkin vähän toinen kuin Ahvenanmaan pääsaarella (joka sekin on erityinen, kuten tiedämme). Sama pätee myös Föglöhön.

Ainoa keino matkustaa Föglön kuntaan on nimittäin lautalla, jolta saa mm. kahvia, pullaa ja olutta. Ei siis kai ole mikään ihme, että Föglö tuntuu ulkomaalta ulkomaalta tuntuvassa ei-ulkomaassa.

Tämä teksti on eräänlainen throwback-teksti, miksi sitä nyt sitten suomeksi kutsuisikaan. Kävimme nimittäin Ahvenanmaan matkallamme vierailemassa muutamassa kunnassa jo varastoon, ja tämä siis sattui jo heinäkuussa 2020. Tällaisen poikkeuksen olemme itsellemme suoneet, koska onhan Ahvenanmaa itsessäänkin poikkeus. Ensimmäinen näistä varastoiduista kunnista oli aakkosissa Evijärven ja Forssan välissä sijaitseva Finström, ja nyt kun tukevasti Manner-Suomessa sijaitsevasta Forssasta on tässä välissä jo raportoitu, on siis Föglön (ja hieman myöhemmin Getan) vuoro ennen kuin pääsemme blogissamme etenemään H-kirjaimeen.

***

Valtaosa Föglöhön kulkevista maakravuista – laskemme itsemme sellaisiksi – saapuu kuntaan Svinön lauttarannasta lähtevällä lautalla. Niin mekin. Muita varten Föglössä on tietenkin vierasvenesatama, kuten vähän kaikissa paikoissa Ahvenanmaalla on. Tunnelma on tietenkin merellinen, saapui saarelle sitten miten tahansa.

Myös auton olisi saattanut ottaa M/S Skarvenin kyytiin, mutta se olisi maksanut tarpeettomasti. Siksi vaatimaton vuokra-automme jäi Lumparlandin kunnan puolelle Svinön parkkipaikalle. Lauttamatkan toisessa päässä, Föglön keskuskylässä Degerbyssä, tunnelma oli sopivasti resorttinen. Muutaman sadan metrin kävelymatka satamasta Tingsvägeniä pitkin, ja saavuimme majapaikkaamme, Enigheteniin. Kyseessä on vanha kestikievari, joka on tarjonnut majoituspalveluja vajaan 400 vuoden ajan.

Gästhem Enighetenin rakennukset ovat sikäli vanhoja, että lattiakin on kallellaan. Siksikin kyse oli fantastisesta ja tunnelmallisesta majapaikasta.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen erikseen mainita, että Föglössä on kaikki kovin idyllistä. On lauttaranta, sen vieressä sijaitseva Föglön hyvin kotikutoinen kotiseutumuseo (jonka kaikki informaatio on pelkästään ruotsiksi, mitä joku suomenkielinen jannu vieraskirjassa suuresti paheksui, mutta unohti samalla sen, että museo oli ilmainen ja kylänvanhimpien talkoovoimin pystyttämä), K-kauppa Föglöbutiken ja Föglöbutikenin vierestä vuokrattavat yksinkertaiset ja hienot mustat polkupyörät.

Olemme saapuneet Föglön Degerbyhyn.

Tällaista (upeaa) kamaa on Föglön kotiseutumuseossa.

Nyt tietysti elettiin heinäkuuta, Suomen kukkeinta turistikautta, ja satuimme käymään Föglössä juuri silloin. Ilman muuta kesä ja sen tuomat turistivirrat lisäävät idyllisyyden ja eloisuuden tuntua. Silti Föglö on juuri niin pieni kunta, että kun vähän siirtyy sivuun pääreiteiltä, niin kovin hiljaista on.

***

Koska autoa ei ollut ja kuntaa piti laajemmin päästä näkemään, vuokrasimme pyörät jo mainitun Föglöbutikenin viereisestä telineestä. Niillä sitten poljimme läpi Degerön saaren Sonnbodalandetin puolelle ja sieltä edelleen Östersockneniin ja Hastersbodaan. Olimme polkeneet 15,5 kilometriä kohti itää, ja siellä kävimme uimassa ja sen jälkeen luontopolulla, kuten asiaan kuuluu.

Näin alkaa matka Degerbystä itään.

Matkan varrella näimme esimerkiksi lampaita Sommarön kylässä.

Hastersbodan luontopolulla oli myös miltei valmiiksi rakennettu frisbeegolfkenttä. Ahvenanmaa on alkanut brändätä itseään frisbeegolffareiden paratiisiksi, ja kenttiä on vähän kaikkialla. Täällä jos missä on mahdollista harhaheittää kiekkonsa Itämereen.

Sitten lähdimme polkemaan takaisin. Jo menomatkalla näkemämme kahvilaan opastava kyltti autiossa risteyksessä herätti siinä määrin mielenkiinnon, että päätimme lähteä polkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, sivuun reitiltä, kohti Näversholmaa. Näversholmavägenin varrella olikin omakotitalo, jonka pihassa pari kahvilan pöytää, eikä ristin sielua missään. Kunnes omakotitalosta saapuu iloinen teini, jolta tilasimme kahvia ja – mitäpä muutakaan kuin – ahvenanmaalaista pannukakkua.

Juuri tätä on Ahvenanmaa: ihan missä tahansa vastaan voi tulla kyltti kahvilaan, ja melkein poikkeuksetta sitä kannattaa seurata. Sitten saa kahvia.

Ja pannukakkua.

Palatessamme koukkasimme vielä Föglön kirkon kautta. Se on keskiaikainen kivikirkko, joita Ahvenanmaalla piisaa. Sisään emme menneet, sillä vaikutti siltä, että paikassa vietettiin häitä. Tämä oli ihan säällinen ratkaisu, vaikka lienee joskus käynyt selväksi, etten varsinaisesti ole ammattikehtaaja. Vanhan Nyt-liitteen toimittajana olisin sietänyt ehkä vartin, ellen sitten olisi ehtinyt siinä ajassa siedättyä.

Hieno kirkko.

Hieno puhelinkoppi kirkon ja Degerbyn välisellä taipaleella.

***

Nyt Föglön-retkestä on kulunut jo yli vuosi, ja toinenkin korona-ajan matkailukesä on jo kääntynyt lopuilleen (tai on oikeastaan jo ohi, ikävä kyllä). Ehkä Föglöstä saa eniten irti, kun siellä käy kesällä, mutta kyllähän jollain oudolla tavalla ahvenanmaalaiskuntien marraskuu myös kiinnostaisi. Kyllä tämä touhumme saattaa vielä meidät sellaiseenkin ajaa, mutta katsotaan nyt.

Seuraavaksi Kaikki nämä kadut matkaa Ahvenanmaan pohjoisimpaan kuntaan Getaan, mutta sitä ennen tämä teksti päättyy. Kas näin.

Advertisement

Haartmaninkatu

Siihen nähden, että Haartmaninkadun varressa tapahtuu paljon tärkeitä asioita, katu on yllättävän mitäänsanomaton. Minäkin kävelin sen ihan noin vain maanantaina 13.8.2018, eikä tuntunut missään. Vasen kyynärvarteni toki oli silloin veneluun murtuman takia kipsissä, mutta sekin höysti oloani lähinnä lievällä ankeudella.

Kolme vuotta sitten elokuussa kadulla oli käynnissä tietöitä Tukholmankadun risteyksen läheisyydessä, mikä ei parantanut kokonaiselämystä. Matka Tukholmankadulta viistosti Topeliuksenkadulle oli nopeasti ohi, eikä mitään erityistä jäänyt mieleen. Silloin taisin suorittaa – katujen kävelemisen tapa, josta olen sittemmin tietoisesti pyrkinyt eroon.

Sellaistahan tämä Helsingin katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä kuitenkin on, ettei koskaan voi tietää, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita kuhunkin katuun tai sen varrella oleviin sijainteihin vielä tulevaisuudessa liittyy. Joihinkin käveltyihin katuihin on tietenkin liittynyt kaikennäköisiä menneen elämän muistoja – Haapaniemenkadulla tai Hakaniemenrannassa en tietenkään voinut olla ajattelematta omaa opiskeluajan asumistani Merihaassa. Ylivoimaisesti useimmiten kadut jäävät vaille suurempaa henkilökohtaista sidosta. Vaikka eihän reilut 4500 muistoa sinänsä ole paljon. Mutta jos kyse on kujannysistä jossain Paloheinässä, Maununnevalla ja Reimarlassa, niin kyllähän ne aika herkästi pakenevat päästä, ellei niitä nyt satu kävelemään niin sanotuissa ”tiloissa”.

Haartmaninkatu oli minulle melko tarpeeton katupahanen, joka hoidettiin pois alta. Jotain päässäni kuitenkin silloinkin pyöri, sillä otin kadun varressa tällaisen kuvan.

Peruspäivä peruskadun varrella elokuussa 2018.

Tässä rakennuksessa olen viettänyt elämäni ensimmäiset yöt, ja seuraavat heti perään vajaat 37 vuotta myöhemmin.

***

Haartmaninkatu tunnetaan tietysti sairaaloistaan, joista Naistenklinikka on yksi. Kadun nimen taustalla ovat Turussa 1700-luvulla vaikuttaneet lääkärit, joista tunnetuin on Suomen lääketieteen isänä tunnettu Johan Haartman. Se on osuva tapa nimetä katu, jonka varressa on lähinnä sairaaloita.

Kaduksi Haartmaninkatu on tosiaan sangen mitätön. Kadun varressa ei taida asua kukaan, mutta kadun varressa kyllä yövytään senkin edestä, aivan kuten minäkin vuosina 1984 ja 2021.

Tapahtuu Haartmaninkadun varressa muutakin kuin elämän ensimmäisten öiden viettämistä ja niiden vierestä seuraamista. Tänä vuonna olen käynyt sen varressa myös gastroskopiassa. Se onkin sellainen operaatio, että sen jälkeen millä tahansa gastro-etuliitteellä alkavalla sinänsä mielekkäällä asialla – gastropub, gastronomia, mitä näitä nyt onkaan – on etova sivusävy.

Ei nyt kuitenkaan mennä siihen.

***

Haartmaninkadun varressa sijaitsee siis Naistenklinikka, ja siellä minäkin olen nähnyt päivänvalon ja maailman ensi kerran, kuten varmasti myös moni muu tässä kaupungissa kulkeva. Mitäpä kukaan toisaalta omasta syntymästään muistaisi. Kesti tähän kevääseen, että Naistenklinikasta tuli minulle oikeasti merkittävä rakennus.

Sillä yhdellä merkitsevällä Naistenklinikan-vierailulla minusta nimittäin tuli isä, huhtikuun lopun maanantai-iltana kello 22.47, jolloin muissa olosuhteissa ehkä pesisin hampaitani. Erilaisten syiden ja koronaan liittyvien varotoimien takia en saanut jäädä osastolle, joten tämän kieltämättä eriskummallisen ja kiehtovan tapahtuman jälkeen oli mentävä yksin kotiin nukkumaan.

Olisi runollista todeta, että Haartmaninkatu näytti heti erilaiselta, kun sille sitten asteli. Näyttihän se, tietenkin, mutta lähinnä siksi, että kello oli paljon. Oltiin seuraavan vuorokauden puolella, ja oli tullut pimeää. Oli täysikuu, kuten kuulin myöhemmin, peräti superkuu, kuten Google nyt kertoo, mutta en jostain syystä huomannut silloin kumpaakaan. En muista, oliko sää edes selkeä vai olivatko pilvet kuun tiellä, mutta ainakin päivät olivat kai aurinkoisia.

Ensin Haartmaninkatu oli yksi kävelty katu muiden Helsingin käveltyjen katujen joukossa. Sitten siitä tuli jotain muuta. En minä sitä silloin kyllä ajatellut (ajattelin muistaakseni, ovatko repussa olleet sairaalaeväsvihannespiirakat yhä syömäkelpoisia, onko kaupunkipyöräasemalla pyöriä ja että tuntuupa hyvällä tavalla oudolta), mutta olihan se silti, sanoisinko, veikeää tähän kirjata.