B niin kuin Calgary

Minun on jo pidempään pitänyt kirjoittaa jotain maaliskuisesta Pohjois-Amerikan-matkastani. Siitä, kuinka heti lentokentältä kohti hostellia Chicagossa lähdettyäni aistiärsykkeitä tulvi sisään: kaikki nyt vain oli sitä Amerikkaa, joka meistä usealle on populaarikulttuurista niin tuttua. Mikään ei tuntunut kovin vieraalta mutta kaikki näytti kulissilta. Se oli myös jännittävää tuopinkokoisine kahvimukeineen ja muine sellaisineen.

Matkaan sisältyi myös vierailu Kanadan puolelle Calgaryyn, ja kuten vieraissa kaupungeissa aivan poikkeuksetta, myös Calgaryssä kävelin. Katuja pitkin toki, olenhan minä.

Calgaryn ydin eli Downtown maaliskuisessa auringonpaisteessa.

***

Calgary sijaitsee tasaisella ylängöllä ihan siinä Kalliovuorten itäpuolella, ja Calgaryn katuverkko perustuu vähemmän yllättävästi – Pohjois-Amerikassa kun ollaan – laajaan ruutukaavaan. Kaupungin rajatkin muodostavat jos ei nyt ihan coloradomaisen niin kuitenkin varsin kulmikkaan kuvion. Ei Calgary silti mikään pahin esimerkki ole amerikkalaisesta ”tikkuja ristikon muotoon” -kaavoituksesta.

Se Calgaryssa tuli todettua, että siellä tämä Helsingissä harjoittamani katukävelyharrastus tuskin olisi pidemmän päälle kovin mielekästä. Ensin pitäisi kävellä numeroita: 1 Avenue, 1 Street, 2 Avenue, 2 Street, ja niin edelleen. Avenuet jatkuvat Calgaryn keskustan eteläpuolella pitkälle toiselle sadalle. Itse asiassa on syytä huomata, että avenuet ja streetit on vielä jaoteltu ilmansuunnittain niin, että itä-länsi-suunnassa kulkeva 14 Avenue on olemassa sekä keskustan pohjois- että eteläpuolella – kuten melkein kaikki muutkin niin kutsutut numerokadut.

Numeroista ei pääse ihan hetkessä eroon, sillä melkein kaikki numerokadut ovat todella pitkiä ja halkovat koko kaupungin. Esimerkiksi 17 Ave SW on melkein 13 kilometriä pitkä ja jatkuu keskustan toisella puolella 17 Ave SE:nä toiset 13 kilometriä. Minä kyllä pidän kävelystä paljon, mutta toistuvat 26-kilometriset sessiot aivan toisiaan muistuttavilla suorilla kaduilla voisivat ehkä käydä hermoille.

Calgaryssa trailit, kuten tuo oikealle kääntyvä Sarcee Trail tuossa, ovat käytännössä moottoriteitä. 16 Avenue ja 34 Avenue ovat epäilemättä ihan vain suoria ja sikäli tylsiä.

Homman luonne tietenkin muuttuu, kun Calgaryssä pääsee numerokaduista eroon. Calgaryssä kadut voi sen jälkeen melkeinpä ottaa haltuun alue kerrallaan, sillä katujen nimeämisessä on käytetty kiinnostavaa logiikkaa: kaikkien jonkin tietyn asuinalueen katujen nimet alkavat samalla alkukirjaimella kuin itse kaupunginosan nimi. Tästä syystä esimerkiksi University Heightsissa sijaitsee University Drive, Unwin Road, Urquhart Road, Ulster Road, Utah Drive, Uxbridge Drive, Ulyssee Street ja muuta sellaista. Sama toistuu Calgaryn muissakin osissa, katsokaa vaikka kartasta.

Ehkä Calgaryn kadunnimistössä näkyy kaupungin nuoruus. Koko kaupunki on perustettu vasta 1800-luvun lopussa. Samaan aikaan tässäkin blogissa esitelty Kristiinankaupunki jo kukoisti Suomen länsirannikolla, noin esimerkiksi.

Oman kokemukseni mukaan Calgary oli suurkaupungiksi perin tylsä. Aivan mukava, mutta vähän haalea. Öljybisnes on tuonut paikkakunnalle vaurautta mutta samalla tehnyt kulttuurisesta ympäristöstä jollain tavoin epäkiinnostavaa.

Toisaalta kaupungin kivitalot on tavattu tehdä paskapoo-kivestä. Se ei ole epäkiinnostavaa.

***

Edellä kerrottu osoittakoon ainakin sen, että Helsinki on hyvä paikka kävellä katuja pitkin. Olen edennyt niin pitkälle, että kirjainta B ei edes enää ole jäljellä. Toiseksi edellisimpänä kävelin läpi Bysantinkujan, ja Viikinmäki tarjosi taas parastaan: raekuuron. Sitä ennen vuorossa oli Bulevardi. Elämässä on ollut niin paljon Pasilaa ja kaukaisempia lähiöitä, että olin aivan ehtinyt unohtaa eteläisen Helsingin viehkouden.

Kahvisalonki ja kaikkee.

Viimeisimpänä kävelin läpi Böstaksentien Suutarilassa, ja siihen loppuvat Helsingin B:t. Siellä näyttää kovin toisenlaiselta kuin vielä vajaat kuusi vuotta sitten (ylempi kuva Google Street View’stä vuodelta 2011, toinen kännykästäni viime tiistailta).

Böstas sentään, että onkin maisema muuttunut, eikö.

Jos ensimmäisen keräilyvuoteni aikana en päässyt A:sta eteenpäin, tämän vuoden aikana oletettavasti kävelen useammalla eri alkukirjaimella alkavia katuja. Vierasperäisyys auttaa.

Advertisement

Talvi päättyi katujen välissä

Birkankujan ja Bomansonintien välillä on eroja. Toinen on uusi, toinen on vanha. Toinen on lyhyt, toinen ei ihan. Toisen kävelin kuukausi sitten, toisen toissa päivänä. Niiden väliin on mahtunut vaikka mitä: monta kaupunkia, toinen manner ja talven vaihtuminen kevääksi. Katujen nimet ovat aakkosissa peräkkäisiä, vaikka niiden toisten kirjainten väliin mahtuvat niin j, k, l, m kuin n:kin.

Birkankuja sijaitsee Viikinmäessä ja on käytännössä kevyen liikenteen väylä, joka käsittää pelkät portaat. Se ei ollut kovin ihmeellistä, sillä satoi räntää ja olin käynyt Viikinmäessä aiemminkin. Ensimmäistä kertaa tie (Harjannetie, jos ollaan tarkkoja) vei sinne kesällä 2015, kun olin ajamassa polkupyörälläni pelaamaan jalkapalloa Pihlajistoon. Sittemmin olen käynyt Viikinmäessä myös bongaamassa Aleksanteri Nevskin kadun, mutta silloin oli sentään kesä ja aurinkoista.

Nämä portaat eivät olleet raskaat nousta.

Viikinmäessä on vähän kummallinen, ikuisesti keskeneräinen tunnelma. Alueen ansioksi on mainittava, että sieltä näkee kauemmas kuin suurimmasta osasta Helsingin asuinpaikkoja.

Näkymä Birkankujan yläpäästä. Viikinmäessä keskustan suunnan joukkoliikennettä tarjoaa taustalla näkyvä bussi numero 71.

***

Runsasta kuukautta myöhemmin kävelin aurinkoisessa Kulosaaressa. Bomansonintien tunnelma olisi epäilemättä ollut räntäsateessakin viikinmäkeläisestä poikkeava. Minun katujenkeruuhetkinäni aurinko on paistanut Kulosaaressa ennenkin, esimerkiksi helmikuussa Bertel Jungin tiellä.

Sievä rakennelma helmikuun kylmässä auringossa.

Bomansonintie päättyy mereen, jonka takana ihan lähellä siintää Laajasalon Tulliniemi. Kadun varrella on vaurautta, kuten isoja pientaloja. Sellaisia kartanonomaisia. Kulosaari on kaupunginosa, joka sijaitsee itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin välissä, mutta on hengeltään molempien vastakohta (joskin ostarin ympäristö kyllä on lähiöhenkinen, mutta tämä Bomansonintie on eri suunnalla, saaren eteläosissa, kasinon liepeillä).

Bomansonintien pään taustalla näkyy Laajasalo. Osuvaa on, että seuraava katu olisikin sopivasti Borgströminkuja, joka olisi juuri tuolla edessäpäin, mutta teitä pitkin ehkä kolminkertaisen matkan päässä.

***

Näiden katujen väliin tosiaan mahtui vaikka mitä, kuten Illinois, Indiana, Tennessee, Alberta, British Columbia, Wisconsin ja Minnesota. Amerikassa oli jännittävää, eikä sille jännittävyydelle tee oikeutta käsitellä jännittävyyttä pelkästään tässä. Kadulla käveleminen tuopinkokoinen pahvikahvimuki kädessä tai asettuminen motellihuoneeseen, jonka haju on sävyltään tunkkainen, oli kaikesta huolimatta aivan kiinnostavaa.

Matkalla kohti etelävaltioita – räntäsateessa totta kai – Megabusin yläkerran etupenkillä.

Tästä mahdollisesti lisää myöhemmin.

Suuren liittymän suojeluksessa

Helsingin katujen kävelemiseen aakkosjärjestyksessä liittyy leimallisesti se, että samoihin paikkoihin päätyy jatkuvasti. Asia tuli mieleen, kun talsin viikonloppuna Latokartanossa jo ainakin neljättä kertaa vuoden sisällä. Latokartanossa kun on nimetty katuja agronomin, apteekkarin ja muuan Antti Mäen mukaan. Satun tietämään.

Lauantaina vuorossa oli Biologinkatu, toistaiseksi mitättömin Latokartano-kokemukseni. Katuhan on pelkkä nysä. Jos ihminen saapuisi Latokartanoon ja ainoana tekonaan siellä kävelisi Biologinkadun päästä päähän, vaikutelma tuskin olisi ihmeellinen.

Biologinkatu on aivan tyypillinen helsinkiläisen lähiön pikkukatu: ei kovin ihmeellinen. Tosin eipä tuo nyt pahaltakaan näytä – tässä tiistai-illan sateessa olin ehtinyt unohtaa, että lauantaina aurinkokin paistoi.

Latokartano on minusta paljon Biologinkadun antamaa vaikutelmaa mielenkiintoisempi: taloissa on mukavaa vaihtelua ja kaavassa sopivaa tiiviyttä. Juuri miellyttävästä tiiviyden tunteesta yllätyin eniten, kun viime huhtikuussa tein Latokartanon kanssa lähempää tuttavuutta ensi kertaa.

Viime huhtikuussa Agronominraitti onnistui yllättämään.

Toki on todettava, että tällainen kaupunkirakenne saattaa mennä osin hukkaan Kehä I:n ja Lahdenväylän liittymän kainalossa. Se vasta muuten onkin erikoinen pala Helsinkiä – liittymä on kutakuinkin yhtä suuri kuin Kruununhaka. Mikäli tätä on vaikea käsittää, kannattaa ottaa jalat alle ja mennä tutustumaan liittymään jalan. Sekin on mahdollista, sillä Kehä I:n varren kevyenliikenteenväylä kulkee liittymän läpi ja tarjoaa siten virikkeellistä toimintaa moottoritieromantikoille ja muille tietynlaisille ihmisille. Itsekin epäilemättä vielä joskus siitä kävelen. Pyöräillyt toki olen. Lauantaina kuljin liittymän läpi bussilla 561, joka vei Latokartanoon Malmin asemalta.

Pyöräilin Kehä I:n ja Lahdenväylän liittymän läpi hieman seitsemän jälkeen aamulla 16.7.2007, jolloin tämä kuva on otettu. Ensi kesänä siitä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. On hämmästyttävää, miten näinkin muuttuvassa kaupungissa näinkin vanhanaikainen liittymä on pysynyt näiden vuosien aikana näinkin samanlaisena, mitä nyt puita viime vuonna ramppien ja kaistojen väleistä kaadeltiin. Maisema on nykyään runsaasti kynitympi kuin tuolloin.

Latokartanon ja viereisen jättiliittymän välillä on melkoinen kontrasti, niin kuin nyt aina moottoritien ja kaupungin välillä on. Moottoritiellä ajetaan kovaa, kaupungissa – tai ainakin Latokartanon kevyenliikenteenväylillä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä – kävellään hiljaa. Ainakin Latokartanoa olisi harvinaisen helppo puolustaa pohjoisesta tulevilta tattariharjulaisten yllätyshyökkäyksiltä. Vantaanjokikin on helpompi ylittää kuin alla oleva häkkyrä, jonka eteläpuolella Latokartano sijaitsee.

Kartta: kartta.hel.fi

Tällä kertaa tuli tutustuttua ensi kertaa myös Latokartanon sinänsä suppeaan palvelutarjontaan. Pari vuotta sitten olin kyllä pelannut Latokartanon liikuntahallissa ottelullisen futsalia, mutta ei sitä vielä samassa määrin lasketa kuin tätä: lauantai-iltapäivän pubiruokailua Kaski Bistro & Barissa.

Kaski on Latokartanon ainoa baari. Paikassa on hyvinkin laaja olutvalikoima, ja kuten edeltä saattoi aavistaa, sieltä saa ruokaa. Minä söin lihapullia ja muusia, seuralainen aurajuusto-punajuuripitsan, joka keräsi kehuja.

Kaski on näkemykseni mukaan sellainen paikka, joka voisi menestyä kantakaupungissakin, mutta koska Kaski sijaitsee Latokartanossa ja on Latokartanon ainoa baari, tunnelma on toinen. Laajan olutvalikoiman ja hyvin harkitun pubiruokalistan luoman ulkokuoren alla oli voimakas häivähdys räkälää.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää. Voisin käydä toistekin.