Ilmalassa sijaitsevan jäähallin kuja

Olin vuoden 1994 Lillehammerin olympiakisojen yhteydessä viehtynyt jääkiekon katsomiseen televisiosta siinä määrin, että aloin katsoa myös kaikki mahdolliset MTV3-kanavan Hockey Night -lähetykset. Ennen pitkää pääsin myös itse paikalle katsomaan jääkiekkoa. Lähes yhtä jännittävä asia kuin itse ottelu – jossa Jokerit voitti Kiekko-Espoon 5-1 – oli rakennus, jossa peli pelattiin. Helsingin jäähallissa oli lasiset seinät. Olin jo pitkään miettinyt, miltä siellä näyttää sisällä. Silloin se selvisi. Helsingin jäähalli kiihotti mieltä juuri kuten olettaa saattoi: käytävien popcorninhaju ja suuret betoniset pinnat, hallin perunalastumainen katto ja ihmisten määrä.

Pian Helsinkiin kuitenkin alettiin jo rakentaa uutta jäähallia. Olin tällaiselle rakennusprojektille monestakin syystä herkkää maaperää: kun lapio iskettiin maahan, olin 11-vuotias, rakennukset ovat aina kiehtoneet minua ja kaikkein eniten minua rakennuksista kiehtoivat stadionit ja areenat. Nyt uusi sellainen, koko maan suurin ja mahtavin, oli tulossa alle 40 kilometrin päähän kotoa.

Kun rakennustyöt olivat käynnissä ja olimme autolla matkalla Helsinkiin milloin mistäkin syystä, halusin, että isä ajaisi Hartwall-areenan kautta. Niinpä reittimme kulki melkein poikkeuksetta Hakamäentien ja Veturitien kautta, jos Helsingin kantakaupunkiin oli asiaa.

Lopulta halli valmistui sopivasti ennen vuoden 1997 jääkiekon MM-kotikisoja. Minä näin hallissa silloin Suomen ja Slovakian välisen ottelun sekä yhden vähäpätöisemmän kohtaamisen (Ranska vastaan joku). Halli oli hieno ja jännittävä, ja omalla tavallaan on sitä edelleen. Ainakin jännittävä. Harmillista kyllä hallin jännittävyys tätä nykyä perustuu melko lailla muihin asioihin kuin 25 vuotta sitten.

***

Ennen kuin tulemme nykypäivään, käydään kuitenkin kävelemässä Areenankuja. Se on erikoinen kadunnysä, joka vie Veturitieltä areenan jään tasolle, kansirakenteen alle, toimisto- ja edustustilojen äärelle. Tätä katua pitkin hallille ovat saapuneet niin areenan ensimmäinen esiintyjä The Beach Boys huhtikuussa 1997 kuin muutama NHL-joukkue ja kolme jääkiekon maailmanmestarikokoonpanoakin.

Kuulostaa tietysti hienolta, mutta tällaiset tahot saapuvat halliin jonkinlaisella moottoroidulla liikennevälineellä, tyypillisesti henkilöautolla tai linja-autolla. Juuri siltä Areenankuja myös näyttää.

Areenankujaa ei ole rakennettu jalankulkuun. Silti kävelin sen elokuun kolmantena päivänä vuonna 2016.

Kadun toista puolta reunustaa liikennevihreä ja lopulta areenan pohjakerroksen kolkko peräseinä. Toisella puolella näkyy osa Suomen kaikkien aikojen ensimmäistä rautatietä, jonka valmistumisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 160 vuotta. Se rata kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä, ja kulkee tietysti edelleen, mutta nyt vaihtoehtoja on vähän enemmän. Rata ei pääty Hämeenlinnaan vaan Lappiin.

Areenankuja saa alkunsa Veturitiestä, jossa risteyksessä kulkijoita ohjaavat liikennevalot. Sen jälkeen katu kaartuu kohti etelää, alittaa moottoriväylämäisen Hakamäentien ja päätyy lopulta hyvin lähelle areenan tapahtumien keskipistettä. Areenankujan varressa oli myös Jokerien pääomistajan Hjallis Harkimon autopaikka.

Ei ole enää.

Jos Areenankujan nimi vaikuttaa erikoiselta, se voi johtua esimerkiksi siitä, että se ei ole Areenakuja. Harvoin tällaisia nimiä nimittäin laitetaan genetiiviin: Kirkkokatu on Kirkkokatu eikä Kirkonkatu, Koulukatu (siellä missä sellainen on) on Koulukatu eikä Koulunkatu ja niin edelleen. Kenties juuri tästä syystä nimistötoimikunta esitti nimelle muotoa Areenakuja, mikä syystä tai toisesta ei kuitenkaan toteutunut. Kenties areena tulkittiin erisnimeksi, siis Areenaksi, mitä se oikeastaan onkin ollut. Kaikessa mediassa ei tykätä käyttää sponsorinimiä, jolloin Hartwall-areenaa on kutsuttu ihan vain Areenaksi tai Helsingin areenaksi niin Ylellä kuin aiemmin myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

***

Vaan enää Hartwall-areenaa ei ole. Areena on entinen Hartwall-areena. Tai Hartwall Areena, kuten he sen itse kirjoittivat. Vuonna 2014 nimi muuttui englanninkieliseksi Hartwall Arenaksi – kun Jokerit siirtyi pelaamaan venäläisessä KHL:ssä ja halli oli siirtynyt venäläisomistukseen. Nyt valtava rakennus on tyhjillään. Hartwall irtisanoi nimisopimuksensa hallin kanssa Venäjän Ukrainassa käynnistämän hyökkäyksen seurauksena. Jokerit ei enää jatka pelaamistaan itäisessä liigassa. Kaikki on harvinaisen epäselvää, myös tämän sinänsä erittäin käyttökelpoisen rakennuksen tulevaisuus.

Vuonna 2018 kävelin Hakamäentien, ja mukaan tarttui tämä kuva. Jokerien mainos hallin seinässä tuntuu nyt suorastaan ironiselta: ”Siperia opettaa.”

Ilman Hartwall Arena -logoja halli myös näyttää ulkoa katsottuna täysin alastomalta. Sisältä se on ontto, eikä kukaan oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Vaikka rakennuksessa ei teknisessä mielessä ole vikaa, se muuttui muutamassa päivässä elinvoimaisesta tapahtuma-areenasta muistoksi siitä, millaisia tyylillisiä ratkaisuja 1990-luvun jäähalliarkkitehtuurissa tykättiin tehdä. Areenan rappukäytävien keltaisen pinnan väritys on erittäin kulahtanut, eikä se ollut missään vaiheessa varsinaisesti hieno.

On kuitenkin yksi paikka, missä Hartwall-areenan nimi vielä elää: tienviitat. Kyltit opastavat Hartwall-areenaan liikenneväylillä Pasilassa, Käpylässä ja Metsälässä. Sennimistä rakennusta ei vain enää ole, eikä sinne ole kellään tarvetta mennä, jos lukuun ei oteta kiinteistönhuollon väkeä. He pitävät kiinteistön kunnossa, vaikkei siellä kukaan kävisikään.

Tällä hetkellä kukaan ei myöskään oikein tiedä, millä nimellä rakennusta pitäisi kutsua. Apulaispormestari Paavo Arhinmäki käyttää siitä nimitystä ”Ilmalassa sijaitseva jäähalli”. Toinen apulaispormestari Daniel Sazonov oli Venäjän hyökkäyksen alettua kiukuissaan siitä, että Hartwall-areenan nimi on nyt virallisesti Helsinki-halli, sillä tämä nimi tahraa Helsingin kaupungin mainetta.

Tällaisesta rakennuksesta olin siis 12-vuotiaana niin innostunut. Innostus ehti kyllä laimentua jo ennen näitä viiimeisimpiä käänteitä, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä.

Suomen kunnat: Hamina on sotilaskaupunki, jonka iso ympyrä ei sulkeudu

Hamina

Jokainen Suomen kunta ei pääse sanontaan, mutta jotkut pääsevät. Pihtiputaan mummosta, Naantalin auringon tai Hangon keksin inspiroimasta hymystä, Vaasan verestä tai Kauhavan ruostumattomasta raudasta voidaan puhua vähän myöhemmin. Tällä kertaa pää on nimittäin sekaisin kuin Haminan kaupunki.

Sanonnan alkuperä on tietenkin Haminan jännittävässä ympyräkaavassa. Se on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen ja maailmankin mittakaavassa melkein. Kaupungin suunnitteli kenraali Axel von Löwen, joka oli ottanut vaikutteita Italian koillisosissa, lähellä Udinea sijaitsevasta Palmanovan kaupungista. Elettiin vuotta 1723.

Haminan paikalle oli perustettu kaupunki jo 70 vuotta aiemmin vuonna 1653. Sillä perustamisvuodella Hamina on Suomen 24:nneksi vanhin, kun lasketaan mukaan nykyisen Suomen alueella sijaitsevat tai sijainneet kaupungit. Kymenlaakson kaupungeista se on vanhin.

Haminan raatihuone sijaitsee keskellä kaupungin ympyräkaavaa. Raatihuone on rakennettu vuonna 1798.

Näinä maailmanaikoina on ikävän helppoa muistaa, kuinka maiden rajat tai maat eivät tosiaankaan ole ikuisia. Maiden rajojen siirtymisestä saamme kiittää myös sitä, että Hamina on olemassa nykyisessä ympyrämuodossaan ja nykyisellä nimellään. Haminan paikalla sijainnut Vehkalahden kirkonkylä sai tosiaan kaupunkioikeudet vuonna 1653, mutta silloin se tunnettiin nimellä Vehkalahden Uusikaupunki. Lopulta kaupunki paloi Suuressa Pohjan sodassa vuonna 1712. Ja kun Ruotsi pian menetti Viipurin Venäjälle, Vehkalahden Uusikaupunki peri Viipurin aseman. Kaupunki linnoitettiin ja rakennettiin uudestaan, ja samalla se sai kuuluisan ympyrämuotonsa. Kaupunki sai myös nykyisen nimensä – Fredrikshamn kuningas Fredrik I:n mukaan. Suomeksi siitä tuli äänteellisesti mukailtu Hamina, ihan kuten Björneborgista tuli Pori.

Sen jälkeen Haminalla on ollut monta eri vaihetta. 20 vuotta uuden nimensä saamisen jälkeen se siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1743. Niinpä Loviisa peri Haminan aseman Ruotsin tärkeänä itäisenä kaupunkina. Muu Suomen alue seurasi perässä vuonna 1809, kun Suomen alue siirtyi kokonaisuudessaan Ruotsilta Venäjälle. Sitä rauhaa kutsutaan Haminan rauhaksi.

Historiaa, sotaa, rauhaa, siirtyviä rajoja. Sitä kaikkea Haminassa siis piisaa. Nykyään Hamina on nätti, hetkittäin peräti charmantti, mistä on kiittäminen rakennuskantaa ja katunäkymiä. Samalla Hamina on hyvin tyypillinen suomalaiskunta, juuri jotain sellaista, jota tässä kieltämättä vähän kuihtuneessa kulmassa Kymenlaaksoa sopiikin odottaa. Väki vähenee. Ja vaikka ruotsinkielisillä on Haminan historiassa iso rooli, nykyään heitä on 0,3 prosenttia asukkaista. Vajaan 20 000 asukkaan kaupungissa se tekee noin 60 henkeä. Fredrikshamn näkyy nimenä vain linja-autoasemien digitaalisilla näyttötauluilla, siellä missä niitä sattuu olemaan. Kenties lähinnä Kampissa ja Porvoossa.

Tätäkin on Hamina. Edessä siintää ympyräkaupunki, tämä näkymä on ruutukaava-alueen puolelta.

***

Syyskuussa 2021 Hamina on puolipilvinen. En toki vieraile kaupungissa ensimmäistä kertaa – olemme yöpyneet täällä niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 2016, kun halusimme yhdistää Kuopion-matkaan hieman turismia ja tehdä pikku koukkauksen. Kun olin lapsi, pysähdyimme joskus Haminaan syömään matkalla Lappeenrantaan. Muilta osin koko kulmakunta on minulle kovin vierasta: minulla ei ole koskaan ollut sinne oikein mitään yhteyksiä.

Tästä huolimatta Hamina on aina ollut minusta kiinnostava. Siitä on varmasti kiittäminen mitäpä muutakaan kuin ympyräkaavaa. Kartoista kiinnostuneelle Hamina todella on erikoiskohde. Haminassa on kuitenkin myös jotain muuta. Se on malliesimerkki siitä, että kaupungin tuntu ei vaadi suurta kokoa. Vaikka asukkaita on vain 20 000, Hamina tuntuu enemmän kaupungilta kuin moni muu paikkakunta sen kokoluokassa – vaikka parinkymmenen kilometrin päässä on suurempi keskus, Kotka. Totta kai Haminassa on hiljaista, mutta sen voimme panna pienen koon piikkiin.

Meidän majapaikkamme sijaitsi Maariankadulla. Se oli 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa sijaitseva kaksio, jonka parvekkeelta ja ikkunoista näkyi Reserviupseerikoulun (RUK) kenttiä ja ympyräkaupungin rajaksi rakennettu vallitus. Se oli oikeastaan aika hyvin Haminaa kuvaava näkymä.

Parvekkeen sotilaallinen maisema.

Varuskunta-alue on vallannut kutakuinkin puolet koko Haminan keskusta-alueesta, ja varsinaisen sotilasalueen ulkopuolella sijaitsee vielä RUKin päärakennus, Carl Ludwig Engelin suunnittelema. Hamina on uskollinen historialleen: sotilaskaupungiksi perustettu kaupunki on sotilaskaupunki edelleen, nyt vain osana itsenäistä Suomea.

Reserviupseerikoulun päärakennus on yksi Haminan keskustan hallitsevimmista rakennuksista. Kuva ei tietenkään tee sille oikeutta.

***

Haminan kaupungin rakenne on jokseenkin helppo kuvailla jopa näin sanallisesti. Keskellä on raatihuone. Sitä kiertää liikenneympyrä, josta erkanee katuja kahdeksaan eri suuntaan. Haminan ykköskehä on nimeltään Pikkuympyräkatu. Kakkoskehä muodostaa runsaan puoliympyrän ja on nimeltään Isoympyräkatu. Se on ympyrä, joka ei sulkeudu vaan jää avoimeksi pohjoisen ja kaakon väliseltä alueelta. Siellä sijaitsevat Isoympyräkadun sijaan muun muassa Haminan bastioni ja Marian kirkko, josta lisää myöhemmin.

Ympyrästä kaakkoon sijaitsee Reserviupseerikoulu. Lounaassa ympyräkaava vaihtuu ruutukaavaksi, ja siellä sijaitsevat Haminan kaupallisen keskustan tärkeimmät palvelut.

Näkymä Kadettikoulunkatua pitkin ympyrän ytimeen.

Ympyräkaupunkia reunustavat kaikilta puolilta vallit, jotka ovat jo osin peittyneet kasvillisuuden peittoon. Niitä on Haminassa silti vaikea olla havaitsematta. Esimerkiksi Haminan Palloilijoiden miesten Superpesis-joukkueen kotikenttä on nimeltään Vallikenttä, ja läheisyydessä sijaitsee myös Haminan keskusurheilukenttä, jossa harrastetaan yleisurheilua ja pelataan jalkapalloa.

Missä vallit, siellä kenttä.

Peliä voi katsoa vaikkapa vallitusten päältä. Itse kenttä on niiden alla. Kävin tuolloin viiden kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa katsomassa miesten viidenneksi korkeimman sarjatason, Nelosen, jalkapallo-ottelun Haminan Pallo-Kissojen ja Savonlinnan Työväen Palloseuran välillä. (Totta puhuen vain minä katsoin. Lapsi ainoastaan nukkui, kiitettävän sikeästi ja pitkään.) STPS voitti murskaluvuin. Katsojia oli muutamakymmenen. Kioskista myytiin virvokkeita.

Kahvia ja pullaa.
Siellä on peli.

Haminan ympyrän keskiön välittömässä läheisyydessä sijaitsee myös Haminan kaupunginmuseo, joka on erinomainen. Museo on sijainnut vuodesta 1957 alkaen yhdessä kaupungin vanhimmista rakennuksista, noin vuonna 1760 valmistuneessa talossa, jota kutsutaan myös ”Katariinan palatsiksi”. Siellä Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja Ruotsin kuningas Kustaa III kävivät kesällä 1783 neuvotteluja kolmen päivän ajan. Yhtä lailla ympyrässä sijaitsee Haminan kenties kuuluisin kahvila, Konditoria Huovila.

Kahvia ja pullaa.

Haminan vanhin rakennus on kuitenkin – kuten niin monessa muussakin kunnassa – kirkko. Marian kirkko (aiemmin Vehkalahden kirkko) on peräisin keskiajalta, 1400-luvulta, ja se on samalla koko Kymenlaakson vanhin rakennus. 

Kymenlaakson vanhin rakennus.

***

Hamina on kuitenkin muutakin kuin pelkkä keskustansa – etenkin vuoden 2003 alusta alkaen, kun Haminaa ympäröinyt Vehkalahden kunta liitettiin Haminaan. Samalla eräänlainen ympyrä sulkeutui: Vehkalahti lakkasi lopullisesti olemasta oltuaan Haminan varjossa melkein 300 vuotta. Vehkalahti oli sikäli erikoiskunta, etenkin nykyisellä mittapuulla, että sen kirkko ja kunnanvirasto sijaitsivat toisen kunnan – Haminan – alueella. Tämä oli toki tyypillistä joillekin muillekin keskuspitäjää ympäröiville maalaiskunnille. Nykyään tällaisia maalaiskuntia ei enää oikeastaan ole, jos ei halua ajatella sellaiseksi Vantaata (ent. Helsingin maalaiskunta) tai Pedersöreä (ent. Pietarsaaren maalaiskunta).

Haminassa kaupungin tuntu jatkuu hetken ympyrän ulkopuolellakin, mutta pian silmäkulmassa näkyykin jo Shell ja Lidl, parkkipaikkoja ja autoteitä. Haminan vierasvenesatamakin sijaitsee paikassa, josta miellyttävään kaupunkiympäristöön päästäkseen pitää hetken verran tallustella liikennevihreän läpi.

Matkalla vierasvenesatamasta keskustaan voi kohdata muun muassa tällaisen näkymän.

Selvästi Hamina kuitenkin haluaa kehittää tätä ranta-aluettaan. Kysehän on merenrantakaupungista, jolla on valtava potentiaali. Keskustan eteläpuolelle on rakennettu uusi Oolanninpuisto vesiaiheineen (vesiaihe on hieno sana, sellaista käyttävät ainakin kaupunkien virkamiehet). Oolanninpuiston vieressä taas sijaitsee Haminan kenties tuorein nähtävyys: Suomen suurin lipputanko, joka on ollut lyhyen historiansa aikana myös surullisenkuuluisa. Aluksi lipputankoon ei saanut turvallisuussyistä edes nostaa lippua. Nyt saisi, mutta syyskuisena sunnuntaina tangossa ei lippu liehunut. Lipputangon köysien pauke tankoa vasten oli kuitenkin suorastaan pelottavaa. Massiivisesta rakenteesta lähtee pahaenteinen ääni. Tankoon nostettava lippu on koripallokentän kokoinen.

Lipputanko löytyi, lippua ei.

Läheisessä Lippupuistossa lippuja kuitenkin oli senkin edestä, pienenpienissä tangoissaan. Tällä hetkellä Lippupuistossa on esillä kaikkien Euroopan maiden liput.

Lippu poikineen.

Tästä Haminan erikoisesta lippukeskittymästä on kiittäminen SDP:n vantaalaista kansanedustajaa Kimmo Kiljusta, joka sai veljensä innostamana idean lippukokoelman haalimisesta Haminaan. Kimmo Kiljusella ei varsinaisesti ollut edes mitään erityistä kytköstä kaupunkiin, mutta kävi kuitenkin lopulta niin, että Hamina tunnetaan ympyräkaavansa ja upseerikokelaidensa lisäksi nyt myös siitä, että siellä on Suomen suurin lipputanko. (Edellinen oli muuten Riihimäellä, kauppakeskus Merkoksen pihassa kolmostien varressa.)

***

Nykyisessä hirvittävässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Haminan sijainti on kieltämättä muuttunut hetkessä jännittäväksi. Matkaa Venäjän rajalle on noin 40 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Järvenpäähän, vähän vähemmän kuin Helsingistä Porvooseen. Idän suunnan kyltit Haminassa opastavat jo Pietariin (Suomen maanteillä on vain harvoja ulkomaisia asutuskeskittymiä, jotka pääsevät opasteisiin. Pietarin lisäksi niitä taitavat olla ainakin Sortavala, Kostamus, Muurmansk ja Kirkkoniemi. Ruotsin rajalla lukee vain ”Ruotsi”.)

Jo aiemmin Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut yksi Euroopan jyrkimmistä, ja niin oli myös syyskuussa 2021. Nyt, maaliskuussa 2022, tuo raja on hetkessä jyrkentynyt entisestään. Syyskuussa 2021 venäläiset puuttuivat Haminasta koronan takia. Nyt, koronarajoitusten lieventyessä, eteen on tullut kenties sitäkin inhottavampia esteitä.

Vaikka asialla ei juuri nyt niin tunnukaan olevan väliä, niin ehkä Hamina saa korvaavia turisteja täältä lännen suunnasta. Vaikkapa Helsingistä. Hamina kuuluu siihen joukkoon kuntia, jotka sopivat myös niille, jotka eivät välitä erityistoiminnasta: kuntien kiertämisestä aakkosjärjestyksessä.

Pohjois-Haagan kohonneet kasvot

Perspektiivi Helsinkiin muuttuu, kun muuttaa. Menneenä syksynä jätimme Harjun taaksemme ja muutimme kauemmas kaupungin keskustasta – mutta, paradoksaalista kyllä, kokonaiset sata numeroa pienemmälle postinumeroalueelle: 00500 vaihtui 00400:aan.

Samalla jatkan tässä vaiheessa kenties jo perinteeksi muodostunutta asumistani kaduilla, jotka olen jo aiemmassa vaiheessa elämääni kävellyt päästä päähän. Kotikatuna toimii nyt Adolf Lindforsin tie, jonka kävelin harmaana maaliskuisena päivänä vuonna 2016.

Adolf Lindforsin tie maaliskuussa 2016.
Adolf Lindforsin tie tammikuussa 2022.

Jostain syystä Pohjois-Haaga ei ole juuri koskaan ennen vuotta 2021 tuntunut mitenkään erityisen hienolta alueelta. Katujen käveleminen on lieventänyt tätä tunnetta vain hivenen, vaikka olisi kaikki syy luulla toisin. Esimerkiksi juuri Adolf Lindforsin tie vuonna 2016 ei muistikuvani mukaan ollut mikään kaunistus. Kadun toisella puolella sijaitsee metsikkö, jota kartoissa kutsutaan Runar Schildtin puistoksi. Kadun tällä puolella taas sijaitsee viisi keskenään samanlaista, 1950-luvun loppupuolella rakennettua kymmenkerroksista taloa. Kadun päässä on vielä muutama matalampi kerrostalo, jotka muistuttavat enemmän eteläisempää Pohjois-Haagaa.

Adolf Lindforsin tien kääntöpaikka sentään näytti maaliskuussa 2016 jokseenkin samalta kuin nyt miltei kuusi vuotta myöhemminkin. Yhdestä asiasta eron silti huomaa: autokanta on nykyään selvästi uudempaa.

Aiemmasta elämästä kokemukset Pohjois-Haagasta ovat koostuneet muun muassa pöytäjääkiekkoturnauksista, jollaisia ainejärjestömme järjesti opiskeluaikana saunatiloissa läheisellä Ida Aalbergin tiellä joskus 17 vuotta sitten. Sittemmin olen tietysti kävellyt senkin päästä päähän.

Toukokuussa 2020 Näyttelijäntien, Adolf Lindforsin tien ja Ida Aalbergin tien risteykseen rakennettiin liikenneympyrää. Me olemme päässeet nauttimaan valmiin katuinfrastruktuurin hedelmistä.

***

Pohjois-Haagan fyysisessä olemuksessa ei tietenkään ole tapahtunut yhden vuoden aikana mitään taikaiskua. Asiat vain näkee eri valossa, kun olosuhde on toinen. Jotain silti on tapahtunut. Runar Schildtin puisto Adolf Lindforsin tien ja Ohjaajantien välissä on uudistettu täysin, ja vuonna 2020 kasvojenkohotusta tehtiin myös Näyttelijäntien liikenneympyrässä Pohjois-Haagan ostoskeskuksen (Alepa, R-kioski, kiinalainen ravintola, pari pubia, isännöintitoimisto ja muuta sekalaista) vieressä (kuva yllä). Vanhat muuntajarakennukset ovat saaneet nätin iltavalaistuksen.

Tässä ympäristössä sitten nousee niitä 50-lukulaisia kerrostaloja aivan kuin Tukholmankin lähiöissä nousee. Haagasta tulee kummalla tavalla mieleen Tukholman tietyt laitamat: aikakausi on sama. Onpa koko kaupunginosan nimikin napattu Hagan linnasta ja puistosta Tukholman tuntumasta.

Haagan sisäisessä luokituksessa pohjoinen on aina ollut etelää ankeampi, myös minun päässäni. Se näkyy myös asuntojen hinnoissa – olkoonkin, että Pohjois-Haaga on kauempana Helsingin keskustasta kuin eteläinen naapurinsa. Mielikuva ei kuitenkaan tee Pohjois-Haagalle oikeutta: pohjoisen puolella on viehättävää 50-lukulaista yhtenäisyyttä ja omien näköhavaintojeni mukaan myös etelää enemmän ihmisiä kaduilla.

Ida Ekmanin tie, esimerkiksi, on erittäin viehättävä. Älkää antako autojen häiritä. Kuva toukokuulta 2020.

Itse olen taipuvainen syyttämään Pohjois-Haagan ankeasta maineesta Pohjois-Haagan asemaa, joka ei edes sijaitse Pohjois-Haagassa. Junalla kulkeva saa Pohjois-Haagasta täysin epäoikeudenmukaisen mielikuvan: lähiökerrostaloja 80-luvun punatiiliseen tyyliin. Pohjois-Haagan asemarakennuksessa sijaitsevan kukkakaupan nimi on Lassilan Kukka, ja aseman vieressä sijaitseva ruokakauppa on tietenkin Lassilan S-market. Kun bussista haluaa vaihtaa junaan, pitää ymmärtää jäädä Lassilan pysäkillä pois. Ihmekös tuo, sillä tässä jos missä ollaan nimenomaan Lassilassa. Jos minä saisin päättää, aseman nimi vaihtuisi Lassilaksi, eikä yksikään eksyisi. (Ei nyt mennä Huopalahden aseman nimeen tässä yhteydessä.)

Lassilan Hopeapolku syksyn pimeydessä ja päällystystyön keskellä ei anna alueesta toki muutenkaan ruusuisinta kuvaa. Kuva marraskuulta 2019.

***

Suurin osa nykyisestä Pohjois-Haagasta kuului ennen vuoden 1946 suurta alueliitosta Haagan kauppalaan, ja ne osat, jotka eivät kuuluneet, kuuluivat Huopalahden kuntaan. Pohjois-Haagan rakennetun ympäristön näkökulmasta tämä on kuitenkin varsin triviaalia, sillä eihän täällä ollut juuri mitään rakennettua ennen 1950-luvun koittamista. Pohjois-Haaga oli lähinnä metsää, mitä nyt Kiffenin ampumarata sijaitsi nykyisen Pohjois-Haagan K-Supermarketin tietämillä Eliel Saarisen tien tienoilla.

Siksi kai Pohjois-Haaga onkin juuri sellainen kuin se on: se on rakennettu pian Helsingin suuren alueliitoksen jälkeen, kun oli tarve uusille asunnoille. Etelä-Haagan asemakaava oli vanhan Haagan huvilakaupungin perua, mutta pohjoisessa saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Niinpä Pohjois-Haaga on aikakaudelleen uskollisesti pittoreski, mutta ei ainoastaan. Ida Aalbergin tien ja Adolf Lindforsin tien korkeat talot näyttävät ja tuntuvat oman aikansa hyvinvointivaltiounelmilta. Moderneja asuntoja kaupunkilaistuville kansalaisille. Eikä siinä tietysti mitään. Näkymät näiden talojen yläkerroksista ovat huimia: voi nähdä koko Helsingin yli ja pohjoiseen pitkälle Jukolan Jussin maille asti, Vantaan taakse Nurmijärvelle.

Tällainen näkymä avautui lokakuussa 2021 Adolf Lindforsin tie 5:n kahdeksannesta kerroksesta etelään. Kuva on napattu asuntonäytöltä asunnosta, jonne emme kuitenkaan päätyneet.

***

Vielä en ole onnistunut sanottavammin kaipaamaan Alppiharjua tai Kalliota, vaikka ne alueet kodilta tuntuivatkin. Ihminen sopeutuu nopeasti. Toisaalta ei tarvitse mennä edes Kuuhun asti, kun Haaga ja Kallio näyttävät jo aika samalta: kaikki palvelut kävelyetäisyydellä, joukkoliikenne vie pitkälti mihin vaan, pyörälläkin pääsee. Ei ole kaikkialla näin.

Terveisiä julkisuudesta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista, mutta älkää antako sen hämätä. Olen kävellyt muun elämän ohessa edelleen Helsingin katuja, ja Suomen kunnissakin on ehditty jo käydä useammassa kuin tästä blogista voisi päätellä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että myös iltapäivälehdistö on mennyt kiinnostumaan näistä osin hämäräperäisistä toimistamme. Se oli oikeasti ihan mukavaa. On kiinnostavaa lähestyä Suomen kuntia vaihteeksi tällaisella matkailukärjellä. Kaikki kunnat ovat olleet mielestämme käymisen arvoisia, mutta lienee ihan ymmärrettävää, että tällainen maaninen aakkosjärjestyksessä kiertely ei ole kaikkien pala kakkua. Päädyimme poimimaan toimittajan pyynnöstä juttuun top 5 -kunnat Suomesta – siis niistä 25:stä, joissa olemme tähän mennessä päässeet käymään.

Siihen listaan päätyivät Eura, Enontekiö, Enonkoski, Alajärvi ja yhteenniputettuna Ahvenanmaan kunnat, joista erityismaininnan jutussa sai Brändö. Ei ollut ihan yksinkertaista valita viittä parasta, kun kaikissa todella on ollut puolensa. Ulos jäi muun muassa sellaisia ihan kuuluisiakin kuntia kuin Espoo, Forssa, Hamina, Hailuoto ja Asikkala. Mutta sellaista elämä on.

Näistä valikoiduista kunnista pääset lukemaan Ilta-Sanomien jutun lisäksi alla olevista paikoista, jos on päässyt unohtumaan ja/tai jos haluaa fiilistellä tai vierailet tässä eriskummallisessa internetin sopessa ensi kertaa:

Eura yhdistää esihistorian ja Tokmannin

Enontekiö – käsi kunnaksi

Enonkoskella veneessä

Alajärvi, outo savolainen Etelä-Pohjanmaalla

Ahvenanmaan kunnat: Brändö, Eckerö, Finström, Föglö, Geta

***

Helsingin katujen kävelemisessä on ollut syksyn mittaan hyvä meno päällä. Olen osallistunut muun muassa erityiseen Katukävelijöiden syyspäivään, jossa oli kokonaiset kaksi osallistujaa: Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström ja minä. Idea oli Sannan. Mukaan oli kutsuttu kaikki kiinnostuneet, mutta heitä ei ollut ruuhkaksi asti. Heitä oli kaksi, vain me kaksi. Tavoittelemme kuitenkin 50 prosentin vuosittaista kasvua, joten toivottavasti ensi syksynä voimme kävellä vähintään kolmen hengen voimin.

Idea oli yksinkertainen: kävellään osallistujien seuraavaksi vuorossa olevat kadut ja jatketaan sen jälkeen seminaariosuuteen. Näin todella tapahtui. Sannalla oli vuorossa Isonnevantie Etelä-Haagassa. (Minä olin kävellyt sen jo viime vuoden syksynä). Minun katuni oli Jägerhornintie liitännäisineen Malminkartanossa. Asianmukaisen seminaariosuuden toteutimme tämän jälkeen Kannelmäen Britanniassa.

https://mobile.twitter.com/SannaHellstrom/status/1446852542516826113

Viimeisin kävelemäni katu on tällä hetkellä Jättiläisenpolku Roihuvuoressa. Se on oikein kiva kadunnysä, josta osa on ei-täysin-esteetöntä kevyenliikenteenväylää. Pinnoite on nimittäin jonkinlaista epäsäännöllistä mukulakiveä. Huomioni kiinnittyi asiaan erityisesti siksi, että mukanani oli lastenvaunut työnnettävänä ja nukkuva ihminen niiden uumenissa.

Jättiläisenpolku kulkee Roihuvuoren kuuluisan Kirsikkapuiston läpi. Puistossa kirsikkapuut kukkivat ilmeisen hienosti toukokuussa, kun kukkienkatsomisjuhla, japaniksi hanami, kerää paikalle kosolti populaa. Minä vierailin Kirsikkapuistossa elämäni ensimmäistä kertaa marraskuun alussa vuonna 2021. Ilma oli hirveä, satoi. Kirsikkapuissa ei ollut lehtiä eikä kukkia varsinkaan.

Juttu ei jatku kuvien jälkeen

Kirsikkapuistossa ei ollut kukkia.
Kirsikkapuistossa oli kiviä.
Jättiläisenpolun moottoriajoneuvoin kuljettava osuus näyttää tältä.

Haartmaninkatu

Siihen nähden, että Haartmaninkadun varressa tapahtuu paljon tärkeitä asioita, katu on yllättävän mitäänsanomaton. Minäkin kävelin sen ihan noin vain maanantaina 13.8.2018, eikä tuntunut missään. Vasen kyynärvarteni toki oli silloin veneluun murtuman takia kipsissä, mutta sekin höysti oloani lähinnä lievällä ankeudella.

Kolme vuotta sitten elokuussa kadulla oli käynnissä tietöitä Tukholmankadun risteyksen läheisyydessä, mikä ei parantanut kokonaiselämystä. Matka Tukholmankadulta viistosti Topeliuksenkadulle oli nopeasti ohi, eikä mitään erityistä jäänyt mieleen. Silloin taisin suorittaa – katujen kävelemisen tapa, josta olen sittemmin tietoisesti pyrkinyt eroon.

Sellaistahan tämä Helsingin katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä kuitenkin on, ettei koskaan voi tietää, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita kuhunkin katuun tai sen varrella oleviin sijainteihin vielä tulevaisuudessa liittyy. Joihinkin käveltyihin katuihin on tietenkin liittynyt kaikennäköisiä menneen elämän muistoja – Haapaniemenkadulla tai Hakaniemenrannassa en tietenkään voinut olla ajattelematta omaa opiskeluajan asumistani Merihaassa. Ylivoimaisesti useimmiten kadut jäävät vaille suurempaa henkilökohtaista sidosta. Vaikka eihän reilut 4500 muistoa sinänsä ole paljon. Mutta jos kyse on kujannysistä jossain Paloheinässä, Maununnevalla ja Reimarlassa, niin kyllähän ne aika herkästi pakenevat päästä, ellei niitä nyt satu kävelemään niin sanotuissa ”tiloissa”.

Haartmaninkatu oli minulle melko tarpeeton katupahanen, joka hoidettiin pois alta. Jotain päässäni kuitenkin silloinkin pyöri, sillä otin kadun varressa tällaisen kuvan.

Peruspäivä peruskadun varrella elokuussa 2018.

Tässä rakennuksessa olen viettänyt elämäni ensimmäiset yöt, ja seuraavat heti perään vajaat 37 vuotta myöhemmin.

***

Haartmaninkatu tunnetaan tietysti sairaaloistaan, joista Naistenklinikka on yksi. Kadun nimen taustalla ovat Turussa 1700-luvulla vaikuttaneet lääkärit, joista tunnetuin on Suomen lääketieteen isänä tunnettu Johan Haartman. Se on osuva tapa nimetä katu, jonka varressa on lähinnä sairaaloita.

Kaduksi Haartmaninkatu on tosiaan sangen mitätön. Kadun varressa ei taida asua kukaan, mutta kadun varressa kyllä yövytään senkin edestä, aivan kuten minäkin vuosina 1984 ja 2021.

Tapahtuu Haartmaninkadun varressa muutakin kuin elämän ensimmäisten öiden viettämistä ja niiden vierestä seuraamista. Tänä vuonna olen käynyt sen varressa myös gastroskopiassa. Se onkin sellainen operaatio, että sen jälkeen millä tahansa gastro-etuliitteellä alkavalla sinänsä mielekkäällä asialla – gastropub, gastronomia, mitä näitä nyt onkaan – on etova sivusävy.

Ei nyt kuitenkaan mennä siihen.

***

Haartmaninkadun varressa sijaitsee siis Naistenklinikka, ja siellä minäkin olen nähnyt päivänvalon ja maailman ensi kerran, kuten varmasti myös moni muu tässä kaupungissa kulkeva. Mitäpä kukaan toisaalta omasta syntymästään muistaisi. Kesti tähän kevääseen, että Naistenklinikasta tuli minulle oikeasti merkittävä rakennus.

Sillä yhdellä merkitsevällä Naistenklinikan-vierailulla minusta nimittäin tuli isä, huhtikuun lopun maanantai-iltana kello 22.47, jolloin muissa olosuhteissa ehkä pesisin hampaitani. Erilaisten syiden ja koronaan liittyvien varotoimien takia en saanut jäädä osastolle, joten tämän kieltämättä eriskummallisen ja kiehtovan tapahtuman jälkeen oli mentävä yksin kotiin nukkumaan.

Olisi runollista todeta, että Haartmaninkatu näytti heti erilaiselta, kun sille sitten asteli. Näyttihän se, tietenkin, mutta lähinnä siksi, että kello oli paljon. Oltiin seuraavan vuorokauden puolella, ja oli tullut pimeää. Oli täysikuu, kuten kuulin myöhemmin, peräti superkuu, kuten Google nyt kertoo, mutta en jostain syystä huomannut silloin kumpaakaan. En muista, oliko sää edes selkeä vai olivatko pilvet kuun tiellä, mutta ainakin päivät olivat kai aurinkoisia.

Ensin Haartmaninkatu oli yksi kävelty katu muiden Helsingin käveltyjen katujen joukossa. Sitten siitä tuli jotain muuta. En minä sitä silloin kyllä ajatellut (ajattelin muistaakseni, ovatko repussa olleet sairaalaeväsvihannespiirakat yhä syömäkelpoisia, onko kaupunkipyöräasemalla pyöriä ja että tuntuupa hyvällä tavalla oudolta), mutta olihan se silti, sanoisinko, veikeää tähän kirjata.

Syntisen Josafatinlaakson laidalta

120 vuotta ja viisi päivää aiemmin oli ollut palmusunnuntaita edeltävä lauantai, 30. maaliskuuta vuonna 1901. Sillä päivämäärällä autonomisen Suomen sisäasiainministeriö vahvisti erään Helsingin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla sijainneen kadun nimen. Nimeksi tuli Josafatsgatan, Josafatinkatu.

Nimi on mitä raamatullisin, joten olikin äärimmäisen sopivaa, että tämä katu käveli vastaan – tai minä kyseisen kadun – pääsiäissunnuntaina 4. huhtikuuta vuonna 2021.

Josafatinkatu sijaitsee samassa kaupunginosassa (Alppiharjussa) ja sen osa-alueella (Harjussa) kuin kotinikin. Elämäni aikana olen ollut kadun kanssa tekemisissä pysäköimällä sille auton kerran (loppukesästä 2008 ennen Sigur Rósin Kulttuuritalon-keikkaa) ja viettämällä aikaa viereisillä Josafatinkallioilla useammin. Kallioista Josafatinkatu ei kuitenkaan ole saanut nimeään.

Josafatinkadun nimen perusteeksi mainitaan Helsingin kaupungin karttapalvelussa kadun eteläpuolella sijainnut Josafatsdal-niminen laakso, siis Josafatinlaakso. Samainen karttapalvelu kertoo, että kyseinen laakso ”kuului osana niin sanotun Janssonin viljelyksiin”. Niin sanotusta Janssonista ei tässä yhteydessä ole tarjolla tämän enempää dataa, mutta se selviää, että Josafatinlaakso edustaa Helsingin 1700- ja 1800-lukujen taitteen raamatullisten paikannimien perinnettä. Tällaisia nimiä esiintyi kaupungin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla – Josafatinlaakson lisäksi Jerikonniitty ja Kaanaanmaa. Tämä raamatullisuus on tainnut johtaa siihenkin, että meillä on Helsingissä sellainen alue kuin Arabia.

Tämä Josafatinlaakso siis sijaitsi Josafatinkadun eteläpuolella. Nokkelimmat seutua tuntevat saattavat jo tässä kohtaa päätellä, että siinä laaksossa virtaa tätä nykyä Helsinginkatu.

Helsinginkadun kävelin 8.3. – mutta vuonna 2019. Muinainen Josafatinlaakso ehkä ylsi tähänkin asti, mutta Josafatinkalliot ovat tästä kuvanottopaikasta takaoikealla.

Helsinginkadulla on tietysti varsin synnillinen maine. Siksi onkin osuvaa, että katu kulkee myös tämän muinasen Josafatinlaakson läpi. Paikan esikuva esitellään Vanhan Testamentin Joelin kirjassa (Joel 4:2 ja 4:14). Siinä Herra julistaa kokoavansa kaikki kansat tähän Josafatinlaaksoon ja sitten heidät sinne kutsuttuaan myös tuomitsee heidät – oman maansa ja kansansa Israelin tähden. Paikannimen on arveltu Raamatussa olevan vertauskuvallinen, sillä nimen Josafat merkitys on ”Herra tuomitsee”.

Sen sijaan konkreettinen Josafatinlaakso on sijainnut juuri tässä, paikassa, jota Josafatinkallioiden pussikaljoittelijat silmäilevät ja jonka yli he hapuilevat päästäkseen virtsaamaan kadun toisella puolella sijaitsevan Oluthuone Kuikan käymälään. (Tämä siis sellaisessa maailmassa, jossa oluthuoneita ei pandemian takia ole suljettu.)

***

Tämä on siis Josafatinkadun (ja toki myös Josafatinkallioiden) nimen alkuperä. Kun minä vuoden 2021 pääsiäisenä kävelin kadun päästä päähän, en ajatellut Herran tuomiota, enkä kamalasti mitään muutakaan, paitsi tietysti kotona odottavaa päivällistä. Olen pyörinyt Josafatinkadun välittömässä lähiympäristössä usein, mutta itse katu olikin minulle kuvittelemaani vieraampi. Läntisen Brahenkadun ja Kirstinkadun välistä osuutta en välttämättä ollut kulkenut koskaan aiemmin, mutta kadun eteläpuolella sijaitsevan seinän takana olen kyllä uinut kerran jos toisenkin. Siinä nimittäin sijaitsee Urheilutalo ja sen sisällä Kallion uimahalli. Kirstinkadun ja Sturenkadun välisellä osuudella toista puolta jo reunustavatkin jo mainitut kalliot.

Josafatinkatu Sturenkadun suunnasta nähtynä. Josafatinkalliot näkyvät kadun oikealla puolella.

Ei Josafatinkatu ole Helsingin hienoin katu, mutta ainakin sen nimi kertoo jotain paitsi Helsingistä 1800-luvun alussa myös lähi-idästä joskus ennen ajanlaskun alkua.

Mitä opin Jenseninpolulla: Tali ja Mätäjoki ovat nimiään kauniimpia

Jostain hieman tuntemattomasta syystä tanskalainen puutavarakauppias Charles Jensen päätyi 1920-luvulla Helsinkiin. Yksi asia johti toiseen ja toinen asia seuraavaan, ja lopulta noin sata vuotta myöhemmin kävelin tihkusateisena ja utuisena lopputalven iltana tämä herra Jensenin mukaan nimetyn kevyenliikenteenväylän päästä päähän.

Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta ja kulkee sieltä tasaisen varmasti kohti Espoon rajaa – ja läpi golfkentän. Kulkureitti on saanut nimensä vuonna 2003, jolloin koko kevyenliikenteenväyläkin oli vasta päätetty perustaa. Talin golfkenttä on noussut helsinkiläiseen kaupunkisuunnittelukeskusteluun epäsäännöllisin väliajoin, mikä ei ole ihme. Kyse on keskeisellä paikalla sijaitsevasta varsin nätistä alueesta, joka on kuitenkin ollut maineeltaan elitistisen golfväen käytössä. Yksi näistä elitistisen golfväen edustajista oli Charles Jensen, joka päätyi työskentelemään Helsingissä 1930-luvun apulaiskaupunginjohtajalle Erik von Frenckellille. Charles oli golfmiehiä, Erik oli myös, ja uusi laji tarvitsi tilaa, kun Töölön pallokenttä alkoi käydä pallonlyöjille ahtaaksi.

Niin golfhommat päätyivät Pitäjänmäkeen, jonne perustettiin Suomen ensimmäinen golfkenttä ja Suomen ensimmäinen golfklubi, Helsingin golfklubi. Lopulta Jensen sai itsensä osaksi kaupungin nimistöä, kun Talin golfkenttäaluetta haluttiin avata yhä enemmän kaupunkilaisten käyttöön. Golfkentän halki rakennettiin kevyenliikenteenväylä, jota pitkin myös golfkisojen yleisö saattaa kulkea katselupaikoilleen – ja jota pitkin kuka tahansa kaupunkilainen voi ihailla tätä kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokasta virkistysaluetta.

***

Kuten jo mainitsin, Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta, tarkemmin ottaen Talin puistotieltä. Lähestyin kohdetta Munkkivuoren suunnasta erästä toista kevyenliikenteenväylää pitkin, joten Talin puistotien näyttävä kujanne jäi vielä kulkematta läpi. Oli niissä kartanontienoissa silti jotain hieman tarunhohtoista näinkin, utuisessa pimeydessä, joka saa silmälasin linssin pintaan pienistä pisaroista koostuvan peitteen.

Talin puistotie on tikkusuora.

Jenseninpolkua ei ole valaistu, joten Talin puistotieltä pitää astua polanteiseen hämärään. Pian jo kuuluukin puron solinaa – sehän on Mätäjoki. Nimen herättämän mielikuvan ja nimen kuvaaman todellisuuden välillä on juuri tässä paikassa perin suuri ristiriita. Mätäjoki tulee vastaan vielä toistamiseen, siellä, mihin Jenseninpolku ilmeisesti päättyy. Kun nyt nimistä ryhdyttiin puhumaan, niin onhan tämä nimenomainen Pitäjänmäen osa-alue nimeltään kovin rasvainen.

Näin alkaa Jenseninpolku.
Mätäjoki voi olla mätä, en käynyt haistelemassa, mutta ainakin se on nätti.

Helmikuun lopussa oli tänä vuonna vielä siinä määrin lumista, että golfia ei sentään pelattu. Golfkentän olemassaolosta kuitenkin muistuttivat lentävistä palloista varoittavat kyltit. Tällä kertaa golfkenttää kiersivät hiihtoladut.

Varo palloa vasemmalta.

Jenseninpolun varressa on toki muitakin näyttäviä asioita kuin Mätäjoki ja golfkentän kyltit. Nimittäin rakennukset. Talin kartanon vieressä sijaitsee 1800-luvulla valmistunut Pehtoorin talo, joka rapistuu kovaa vauhtia. Se on toiminut aiemmin muun muassa Helsingin golfklubin toimistona mutta on nyt ollut vuosikausia tyhjillään. Hivenen Jenseninpolkua eteenpäin sijaitsee myös luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini.

Pimeässä jännittävä, mahdollisesti mätä Pehtoorin talo.

Tällaista siis on Talissa, tuossa osassa Helsinkiä, josta useimmat ovat joskus kuulleet mutta jonka tarkka sijainti jää niin kovin monelle vieraaksi. Tai sitten se olen vain minä.

Tässäkö tää oli, voisi kysyä Jenseninpolun päässä. Kartat nimittäin eivät kerro tarkalleen, mihin Jenseninpolku päättyy, mutta sovittakoon nyt vaikka sitten, että se päättyy tähän kohtaan, jossa yhtyvät toisiinsa Mätäjoki ja sen sivuhaara.

Kävely lähtee käsistä

Viime aikoina käveleminen on lähtenyt käsistä, joskaan ei siinä merkityksessä kuin liike lantiosta. En ole kävellyt käsillänikään. Olen kävellyt ylipäätään, ja paljon olenkin. Olen siirtynyt kirjaimesta I kirjaimeen J ja muun muassa Itäväylän päästä toiseen. Ja aika monen muunkin kulkureitin. Vuodenvaihteen tienoilla tuntui siltä, etten tehnyt mitään muuta kuin mankeloinut polkupyörälläni tai juossut Itä-Helsinkiin – läpi Kulosaaren puistotien uuden pyöräkadun, pitkin Hitsaajankadun ankeaa arkirealismia Herttoniemessä, ohi aina samojen pienteollisuusrakennusten ja autokauppojen.

Tässä joitain poimintoja näiltä sangen loputtomilta tuntuneilta matkoiltani Helsingin itään.

***

Itäniityntie

Laajasalon Yliskylästä mieleen tulevat ensimmäisenä 1970-luvulla rakennetut elementtikerrostalot. Ei kuitenkaan kannata ajatella Yliskylää näin yksipuolisesti, vaikka monin paikoin elementtikerrostalot maisemaa hallitsevatkin. Yliskylän pohjoisosissa merenrannalla, missä veden takana näkyvät Herttoniemi ja Tammisalo, ei näytä tämäntyyppiseltä laatikkolähiöltä. On korkeuseroja, vanhoja huvilamaisia omakotitaloja ja yksi vapaapalokuntarakennus. Juuri sellaista on myös Itäniityntiellä: ensin alamäki, sitten ylämäki, välissä laakso.

Vasta jälkeenpäin muistin, että kävin Itäniityntiellä joulupäivänä, mutta niin oli, ja joulupäivänä näytti tältä, mutta ei tuntunut siltä. Siis joulupäivältä.

Itäreimarintie

Vuosaaren ulkoreunamat ovat toinen todellisuus. Hieman kivenheittoa pidemmän matkan päässä kohoaa suuri kahvitehdas ja suuri satama. Itäreimarintien varressa on koiran ulkoiluttamiseen soveltuvaa täyttömäkimaastoa, golfrange, Vuosaaren kartanon rakennuksia, Helsingin kaupungin rakennuspalvelun Staran suuri varasto ja tien pohjoispäässä joutomaata, joka näyttää jääneen pysyvään välitilaan kaavoittamista odottamaan.

Golfia, täyttömaata, kahvitehdas ja satama 27.12.2020.

Itäkatu

Mitä lenkkimaastoihin tulee, niin Itäkatu on omanlaisensa elämys. Tälle kadulle siirryin juosten, sitten kävelin kadun, sitten juoksin kotiin. Helsingin keskustan suunnasta tullessa Itäkatu alkaa siitä kohdasta, josta bussit vaikkapa Roihuvuoren suuntaan ajavat ulos Itäkeskuksen bussiterminaalista. Sitten Itäkatu jatkuu moottoriväylänlevyisen Itäväylän rinnalla. Kadunvarressa on useampi kauppakeskus Itiksen parkkihallin sisäänajo, hieman lastauslaitureita ja lisäksi ihan kivijalkaliikkeitä (joista yhden nimi on Eläinkauppa Megaeläin). Jos kadun länsipää on kauniisti kuvailtuna liikenteellinen, itä se vasta onkin. Vastassa on melkein kymmenen kaistan verran Kehä ykköstä Itäväylän ja Turunlinnantien liikennevaloristeysten välissä.

Itäkadulla nautiskelemassa joululoman ensimmäisenä päivänä, lauantaina 19.12.2020.

Itäväylä

Voiko sanoa edes kokeneensa itää, jos ei ole kävellyt päästä päähän Itäväylää? Itäväylä oli vuoden 2021 ensimmäinen ”katuni”. Tosiasiassa jouduin tietysti kävelemään välillä myös sellaisia Itäväylän kanssa rinnakkaisia katuja kuin Adjutantinpolku, Kulosaaren puistotie, Hirvitie, Mekaanikonkatu, Itäpolku ja Puotilan metrokatu.

Itäväylä alkaa länsipäässään heti Kulosaaren sillan Kulosaaren-puoleisessa päässä. Sen jälkeen se jatkuu moottoriväylänä halki pitkälti koko Itä-Helsingin, läpi Kulosaaren, Herttoniemen, Vartiokylän ja Mellunkylän kaupunginosien ja lopulta ihan vähän myös Vuosaaren ja Salmenkallion puolella kulkien. Lopulta tien nimi vaihtuu Itäväylästä Uudeksi Porvoontieksi Salmenkallion ja Östersundomin kaupunginosien rajoilla. Kun katu kääntyi loppusuoralle, alkoi jo tuntua toiveikkaalta. Lopulta kävelin vielä muutamansadan metrin verran Uutta Porvoontietä aina Östersundomin ”keskustaan” asti.

Olin kävellyt kotoani, Helsingin kantakaupungista, ihan oikealle maaseudulle. En ollut koskaan ennen tehnyt niin.

Itäväylän alku näytti tältä 1.1.2021 kello 14.02.
Itäväylän loppu näytti tältä samana päivänä kello 16.38.

***

Katujen kävelemisen lisäksi kävin joulun alla myös äänitysstudiossa, ja lopputuote on kuultavissa Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa esimerkiksi Spotifyssa. Äänityspaikka sijaitsi minulle jo aiemmilta ajoilta tutulla kadulla, Eteläisellä Makasiinikadulla Kaartinkaupungissa. Siellä kävelin kolme vuotta ja yksi päivä sitten, 28.1.2018.

Ja tältä silloin näytti kadun varressa sijaitseva puolustusministeriö.

Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.
Aitoja ja autoja.
Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.