Haartmaninkatu

Siihen nähden, että Haartmaninkadun varressa tapahtuu paljon tärkeitä asioita, katu on yllättävän mitäänsanomaton. Minäkin kävelin sen ihan noin vain maanantaina 13.8.2018, eikä tuntunut missään. Vasen kyynärvarteni toki oli silloin veneluun murtuman takia kipsissä, mutta sekin höysti oloani lähinnä lievällä ankeudella.

Kolme vuotta sitten elokuussa kadulla oli käynnissä tietöitä Tukholmankadun risteyksen läheisyydessä, mikä ei parantanut kokonaiselämystä. Matka Tukholmankadulta viistosti Topeliuksenkadulle oli nopeasti ohi, eikä mitään erityistä jäänyt mieleen. Silloin taisin suorittaa – katujen kävelemisen tapa, josta olen sittemmin tietoisesti pyrkinyt eroon.

Sellaistahan tämä Helsingin katujen käveleminen aakkosjärjestyksessä kuitenkin on, ettei koskaan voi tietää, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita kuhunkin katuun tai sen varrella oleviin sijainteihin vielä tulevaisuudessa liittyy. Joihinkin käveltyihin katuihin on tietenkin liittynyt kaikennäköisiä menneen elämän muistoja – Haapaniemenkadulla tai Hakaniemenrannassa en tietenkään voinut olla ajattelematta omaa opiskeluajan asumistani Merihaassa. Ylivoimaisesti useimmiten kadut jäävät vaille suurempaa henkilökohtaista sidosta. Vaikka eihän reilut 4500 muistoa sinänsä ole paljon. Mutta jos kyse on kujannysistä jossain Paloheinässä, Maununnevalla ja Reimarlassa, niin kyllähän ne aika herkästi pakenevat päästä, ellei niitä nyt satu kävelemään niin sanotuissa ”tiloissa”.

Haartmaninkatu oli minulle melko tarpeeton katupahanen, joka hoidettiin pois alta. Jotain päässäni kuitenkin silloinkin pyöri, sillä otin kadun varressa tällaisen kuvan.

Peruspäivä peruskadun varrella elokuussa 2018.

Tässä rakennuksessa olen viettänyt elämäni ensimmäiset yöt, ja seuraavat heti perään vajaat 37 vuotta myöhemmin.

***

Haartmaninkatu tunnetaan tietysti sairaaloistaan, joista Naistenklinikka on yksi. Kadun nimen taustalla ovat Turussa 1700-luvulla vaikuttaneet lääkärit, joista tunnetuin on Suomen lääketieteen isänä tunnettu Johan Haartman. Se on osuva tapa nimetä katu, jonka varressa on lähinnä sairaaloita.

Kaduksi Haartmaninkatu on tosiaan sangen mitätön. Kadun varressa ei taida asua kukaan, mutta kadun varressa kyllä yövytään senkin edestä, aivan kuten minäkin vuosina 1984 ja 2021.

Tapahtuu Haartmaninkadun varressa muutakin kuin elämän ensimmäisten öiden viettämistä ja niiden vierestä seuraamista. Tänä vuonna olen käynyt sen varressa myös gastroskopiassa. Se onkin sellainen operaatio, että sen jälkeen millä tahansa gastro-etuliitteellä alkavalla sinänsä mielekkäällä asialla – gastropub, gastronomia, mitä näitä nyt onkaan – on etova sivusävy.

Ei nyt kuitenkaan mennä siihen.

***

Haartmaninkadun varressa sijaitsee siis Naistenklinikka, ja siellä minäkin olen nähnyt päivänvalon ja maailman ensi kerran, kuten varmasti myös moni muu tässä kaupungissa kulkeva. Mitäpä kukaan toisaalta omasta syntymästään muistaisi. Kesti tähän kevääseen, että Naistenklinikasta tuli minulle oikeasti merkittävä rakennus.

Sillä yhdellä merkitsevällä Naistenklinikan-vierailulla minusta nimittäin tuli isä, huhtikuun lopun maanantai-iltana kello 22.47, jolloin muissa olosuhteissa ehkä pesisin hampaitani. Erilaisten syiden ja koronaan liittyvien varotoimien takia en saanut jäädä osastolle, joten tämän kieltämättä eriskummallisen ja kiehtovan tapahtuman jälkeen oli mentävä yksin kotiin nukkumaan.

Olisi runollista todeta, että Haartmaninkatu näytti heti erilaiselta, kun sille sitten asteli. Näyttihän se, tietenkin, mutta lähinnä siksi, että kello oli paljon. Oltiin seuraavan vuorokauden puolella, ja oli tullut pimeää. Oli täysikuu, kuten kuulin myöhemmin, peräti superkuu, kuten Google nyt kertoo, mutta en jostain syystä huomannut silloin kumpaakaan. En muista, oliko sää edes selkeä vai olivatko pilvet kuun tiellä, mutta ainakin päivät olivat kai aurinkoisia.

Ensin Haartmaninkatu oli yksi kävelty katu muiden Helsingin käveltyjen katujen joukossa. Sitten siitä tuli jotain muuta. En minä sitä silloin kyllä ajatellut (ajattelin muistaakseni, ovatko repussa olleet sairaalaeväsvihannespiirakat yhä syömäkelpoisia, onko kaupunkipyöräasemalla pyöriä ja että tuntuupa hyvällä tavalla oudolta), mutta olihan se silti, sanoisinko, veikeää tähän kirjata.

Syntisen Josafatinlaakson laidalta

120 vuotta ja viisi päivää aiemmin oli ollut palmusunnuntaita edeltävä lauantai, 30. maaliskuuta vuonna 1901. Sillä päivämäärällä autonomisen Suomen sisäasiainministeriö vahvisti erään Helsingin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla sijainneen kadun nimen. Nimeksi tuli Josafatsgatan, Josafatinkatu.

Nimi on mitä raamatullisin, joten olikin äärimmäisen sopivaa, että tämä katu käveli vastaan – tai minä kyseisen kadun – pääsiäissunnuntaina 4. huhtikuuta vuonna 2021.

Josafatinkatu sijaitsee samassa kaupunginosassa (Alppiharjussa) ja sen osa-alueella (Harjussa) kuin kotinikin. Elämäni aikana olen ollut kadun kanssa tekemisissä pysäköimällä sille auton kerran (loppukesästä 2008 ennen Sigur Rósin Kulttuuritalon-keikkaa) ja viettämällä aikaa viereisillä Josafatinkallioilla useammin. Kallioista Josafatinkatu ei kuitenkaan ole saanut nimeään.

Josafatinkadun nimen perusteeksi mainitaan Helsingin kaupungin karttapalvelussa kadun eteläpuolella sijainnut Josafatsdal-niminen laakso, siis Josafatinlaakso. Samainen karttapalvelu kertoo, että kyseinen laakso ”kuului osana niin sanotun Janssonin viljelyksiin”. Niin sanotusta Janssonista ei tässä yhteydessä ole tarjolla tämän enempää dataa, mutta se selviää, että Josafatinlaakso edustaa Helsingin 1700- ja 1800-lukujen taitteen raamatullisten paikannimien perinnettä. Tällaisia nimiä esiintyi kaupungin pohjoispuolisilla syrjäseuduilla – Josafatinlaakson lisäksi Jerikonniitty ja Kaanaanmaa. Tämä raamatullisuus on tainnut johtaa siihenkin, että meillä on Helsingissä sellainen alue kuin Arabia.

Tämä Josafatinlaakso siis sijaitsi Josafatinkadun eteläpuolella. Nokkelimmat seutua tuntevat saattavat jo tässä kohtaa päätellä, että siinä laaksossa virtaa tätä nykyä Helsinginkatu.

Helsinginkadun kävelin 8.3. – mutta vuonna 2019. Muinainen Josafatinlaakso ehkä ylsi tähänkin asti, mutta Josafatinkalliot ovat tästä kuvanottopaikasta takaoikealla.

Helsinginkadulla on tietysti varsin synnillinen maine. Siksi onkin osuvaa, että katu kulkee myös tämän muinasen Josafatinlaakson läpi. Paikan esikuva esitellään Vanhan Testamentin Joelin kirjassa (Joel 4:2 ja 4:14). Siinä Herra julistaa kokoavansa kaikki kansat tähän Josafatinlaaksoon ja sitten heidät sinne kutsuttuaan myös tuomitsee heidät – oman maansa ja kansansa Israelin tähden. Paikannimen on arveltu Raamatussa olevan vertauskuvallinen, sillä nimen Josafat merkitys on ”Herra tuomitsee”.

Sen sijaan konkreettinen Josafatinlaakso on sijainnut juuri tässä, paikassa, jota Josafatinkallioiden pussikaljoittelijat silmäilevät ja jonka yli he hapuilevat päästäkseen virtsaamaan kadun toisella puolella sijaitsevan Oluthuone Kuikan käymälään. (Tämä siis sellaisessa maailmassa, jossa oluthuoneita ei pandemian takia ole suljettu.)

***

Tämä on siis Josafatinkadun (ja toki myös Josafatinkallioiden) nimen alkuperä. Kun minä vuoden 2021 pääsiäisenä kävelin kadun päästä päähän, en ajatellut Herran tuomiota, enkä kamalasti mitään muutakaan, paitsi tietysti kotona odottavaa päivällistä. Olen pyörinyt Josafatinkadun välittömässä lähiympäristössä usein, mutta itse katu olikin minulle kuvittelemaani vieraampi. Läntisen Brahenkadun ja Kirstinkadun välistä osuutta en välttämättä ollut kulkenut koskaan aiemmin, mutta kadun eteläpuolella sijaitsevan seinän takana olen kyllä uinut kerran jos toisenkin. Siinä nimittäin sijaitsee Urheilutalo ja sen sisällä Kallion uimahalli. Kirstinkadun ja Sturenkadun välisellä osuudella toista puolta jo reunustavatkin jo mainitut kalliot.

Josafatinkatu Sturenkadun suunnasta nähtynä. Josafatinkalliot näkyvät kadun oikealla puolella.

Ei Josafatinkatu ole Helsingin hienoin katu, mutta ainakin sen nimi kertoo jotain paitsi Helsingistä 1800-luvun alussa myös lähi-idästä joskus ennen ajanlaskun alkua.

Mitä opin Jenseninpolulla: Tali ja Mätäjoki ovat nimiään kauniimpia

Jostain hieman tuntemattomasta syystä tanskalainen puutavarakauppias Charles Jensen päätyi 1920-luvulla Helsinkiin. Yksi asia johti toiseen ja toinen asia seuraavaan, ja lopulta noin sata vuotta myöhemmin kävelin tihkusateisena ja utuisena lopputalven iltana tämä herra Jensenin mukaan nimetyn kevyenliikenteenväylän päästä päähän.

Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta ja kulkee sieltä tasaisen varmasti kohti Espoon rajaa – ja läpi golfkentän. Kulkureitti on saanut nimensä vuonna 2003, jolloin koko kevyenliikenteenväyläkin oli vasta päätetty perustaa. Talin golfkenttä on noussut helsinkiläiseen kaupunkisuunnittelukeskusteluun epäsäännöllisin väliajoin, mikä ei ole ihme. Kyse on keskeisellä paikalla sijaitsevasta varsin nätistä alueesta, joka on kuitenkin ollut maineeltaan elitistisen golfväen käytössä. Yksi näistä elitistisen golfväen edustajista oli Charles Jensen, joka päätyi työskentelemään Helsingissä 1930-luvun apulaiskaupunginjohtajalle Erik von Frenckellille. Charles oli golfmiehiä, Erik oli myös, ja uusi laji tarvitsi tilaa, kun Töölön pallokenttä alkoi käydä pallonlyöjille ahtaaksi.

Niin golfhommat päätyivät Pitäjänmäkeen, jonne perustettiin Suomen ensimmäinen golfkenttä ja Suomen ensimmäinen golfklubi, Helsingin golfklubi. Lopulta Jensen sai itsensä osaksi kaupungin nimistöä, kun Talin golfkenttäaluetta haluttiin avata yhä enemmän kaupunkilaisten käyttöön. Golfkentän halki rakennettiin kevyenliikenteenväylä, jota pitkin myös golfkisojen yleisö saattaa kulkea katselupaikoilleen – ja jota pitkin kuka tahansa kaupunkilainen voi ihailla tätä kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokasta virkistysaluetta.

***

Kuten jo mainitsin, Jenseninpolku alkaa Talin kartanolta, tarkemmin ottaen Talin puistotieltä. Lähestyin kohdetta Munkkivuoren suunnasta erästä toista kevyenliikenteenväylää pitkin, joten Talin puistotien näyttävä kujanne jäi vielä kulkematta läpi. Oli niissä kartanontienoissa silti jotain hieman tarunhohtoista näinkin, utuisessa pimeydessä, joka saa silmälasin linssin pintaan pienistä pisaroista koostuvan peitteen.

Talin puistotie on tikkusuora.

Jenseninpolkua ei ole valaistu, joten Talin puistotieltä pitää astua polanteiseen hämärään. Pian jo kuuluukin puron solinaa – sehän on Mätäjoki. Nimen herättämän mielikuvan ja nimen kuvaaman todellisuuden välillä on juuri tässä paikassa perin suuri ristiriita. Mätäjoki tulee vastaan vielä toistamiseen, siellä, mihin Jenseninpolku ilmeisesti päättyy. Kun nyt nimistä ryhdyttiin puhumaan, niin onhan tämä nimenomainen Pitäjänmäen osa-alue nimeltään kovin rasvainen.

Näin alkaa Jenseninpolku.
Mätäjoki voi olla mätä, en käynyt haistelemassa, mutta ainakin se on nätti.

Helmikuun lopussa oli tänä vuonna vielä siinä määrin lumista, että golfia ei sentään pelattu. Golfkentän olemassaolosta kuitenkin muistuttivat lentävistä palloista varoittavat kyltit. Tällä kertaa golfkenttää kiersivät hiihtoladut.

Varo palloa vasemmalta.

Jenseninpolun varressa on toki muitakin näyttäviä asioita kuin Mätäjoki ja golfkentän kyltit. Nimittäin rakennukset. Talin kartanon vieressä sijaitsee 1800-luvulla valmistunut Pehtoorin talo, joka rapistuu kovaa vauhtia. Se on toiminut aiemmin muun muassa Helsingin golfklubin toimistona mutta on nyt ollut vuosikausia tyhjillään. Hivenen Jenseninpolkua eteenpäin sijaitsee myös luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini.

Pimeässä jännittävä, mahdollisesti mätä Pehtoorin talo.

Tällaista siis on Talissa, tuossa osassa Helsinkiä, josta useimmat ovat joskus kuulleet mutta jonka tarkka sijainti jää niin kovin monelle vieraaksi. Tai sitten se olen vain minä.

Tässäkö tää oli, voisi kysyä Jenseninpolun päässä. Kartat nimittäin eivät kerro tarkalleen, mihin Jenseninpolku päättyy, mutta sovittakoon nyt vaikka sitten, että se päättyy tähän kohtaan, jossa yhtyvät toisiinsa Mätäjoki ja sen sivuhaara.

Kävely lähtee käsistä

Viime aikoina käveleminen on lähtenyt käsistä, joskaan ei siinä merkityksessä kuin liike lantiosta. En ole kävellyt käsillänikään. Olen kävellyt ylipäätään, ja paljon olenkin. Olen siirtynyt kirjaimesta I kirjaimeen J ja muun muassa Itäväylän päästä toiseen. Ja aika monen muunkin kulkureitin. Vuodenvaihteen tienoilla tuntui siltä, etten tehnyt mitään muuta kuin mankeloinut polkupyörälläni tai juossut Itä-Helsinkiin – läpi Kulosaaren puistotien uuden pyöräkadun, pitkin Hitsaajankadun ankeaa arkirealismia Herttoniemessä, ohi aina samojen pienteollisuusrakennusten ja autokauppojen.

Tässä joitain poimintoja näiltä sangen loputtomilta tuntuneilta matkoiltani Helsingin itään.

***

Itäniityntie

Laajasalon Yliskylästä mieleen tulevat ensimmäisenä 1970-luvulla rakennetut elementtikerrostalot. Ei kuitenkaan kannata ajatella Yliskylää näin yksipuolisesti, vaikka monin paikoin elementtikerrostalot maisemaa hallitsevatkin. Yliskylän pohjoisosissa merenrannalla, missä veden takana näkyvät Herttoniemi ja Tammisalo, ei näytä tämäntyyppiseltä laatikkolähiöltä. On korkeuseroja, vanhoja huvilamaisia omakotitaloja ja yksi vapaapalokuntarakennus. Juuri sellaista on myös Itäniityntiellä: ensin alamäki, sitten ylämäki, välissä laakso.

Vasta jälkeenpäin muistin, että kävin Itäniityntiellä joulupäivänä, mutta niin oli, ja joulupäivänä näytti tältä, mutta ei tuntunut siltä. Siis joulupäivältä.

Itäreimarintie

Vuosaaren ulkoreunamat ovat toinen todellisuus. Hieman kivenheittoa pidemmän matkan päässä kohoaa suuri kahvitehdas ja suuri satama. Itäreimarintien varressa on koiran ulkoiluttamiseen soveltuvaa täyttömäkimaastoa, golfrange, Vuosaaren kartanon rakennuksia, Helsingin kaupungin rakennuspalvelun Staran suuri varasto ja tien pohjoispäässä joutomaata, joka näyttää jääneen pysyvään välitilaan kaavoittamista odottamaan.

Golfia, täyttömaata, kahvitehdas ja satama 27.12.2020.

Itäkatu

Mitä lenkkimaastoihin tulee, niin Itäkatu on omanlaisensa elämys. Tälle kadulle siirryin juosten, sitten kävelin kadun, sitten juoksin kotiin. Helsingin keskustan suunnasta tullessa Itäkatu alkaa siitä kohdasta, josta bussit vaikkapa Roihuvuoren suuntaan ajavat ulos Itäkeskuksen bussiterminaalista. Sitten Itäkatu jatkuu moottoriväylänlevyisen Itäväylän rinnalla. Kadunvarressa on useampi kauppakeskus Itiksen parkkihallin sisäänajo, hieman lastauslaitureita ja lisäksi ihan kivijalkaliikkeitä (joista yhden nimi on Eläinkauppa Megaeläin). Jos kadun länsipää on kauniisti kuvailtuna liikenteellinen, itä se vasta onkin. Vastassa on melkein kymmenen kaistan verran Kehä ykköstä Itäväylän ja Turunlinnantien liikennevaloristeysten välissä.

Itäkadulla nautiskelemassa joululoman ensimmäisenä päivänä, lauantaina 19.12.2020.

Itäväylä

Voiko sanoa edes kokeneensa itää, jos ei ole kävellyt päästä päähän Itäväylää? Itäväylä oli vuoden 2021 ensimmäinen ”katuni”. Tosiasiassa jouduin tietysti kävelemään välillä myös sellaisia Itäväylän kanssa rinnakkaisia katuja kuin Adjutantinpolku, Kulosaaren puistotie, Hirvitie, Mekaanikonkatu, Itäpolku ja Puotilan metrokatu.

Itäväylä alkaa länsipäässään heti Kulosaaren sillan Kulosaaren-puoleisessa päässä. Sen jälkeen se jatkuu moottoriväylänä halki pitkälti koko Itä-Helsingin, läpi Kulosaaren, Herttoniemen, Vartiokylän ja Mellunkylän kaupunginosien ja lopulta ihan vähän myös Vuosaaren ja Salmenkallion puolella kulkien. Lopulta tien nimi vaihtuu Itäväylästä Uudeksi Porvoontieksi Salmenkallion ja Östersundomin kaupunginosien rajoilla. Kun katu kääntyi loppusuoralle, alkoi jo tuntua toiveikkaalta. Lopulta kävelin vielä muutamansadan metrin verran Uutta Porvoontietä aina Östersundomin ”keskustaan” asti.

Olin kävellyt kotoani, Helsingin kantakaupungista, ihan oikealle maaseudulle. En ollut koskaan ennen tehnyt niin.

Itäväylän alku näytti tältä 1.1.2021 kello 14.02.
Itäväylän loppu näytti tältä samana päivänä kello 16.38.

***

Katujen kävelemisen lisäksi kävin joulun alla myös äänitysstudiossa, ja lopputuote on kuultavissa Seikkailun jokamiesluokka -podcastissa esimerkiksi Spotifyssa. Äänityspaikka sijaitsi minulle jo aiemmilta ajoilta tutulla kadulla, Eteläisellä Makasiinikadulla Kaartinkaupungissa. Siellä kävelin kolme vuotta ja yksi päivä sitten, 28.1.2018.

Ja tältä silloin näytti kadun varressa sijaitseva puolustusministeriö.

Landbo on kaukana laitakaupungin takana, ja vain moottoritien humina rikkoo luonnonrauhan – sitten selvisi jotain yllättävää

Yksi äänimaisema on Helsingin seudulla ylitse muiden: jatkuva humina tai kohina, miten sitä tykkääkään kutsua. Talven kuukausina tuo ääni voimistuu.

Toisissa paikoissa tämä ääni kuuluu toisia voimakkaampana. Toisissa paikoissa se oikein hyppää korvaan, kun muut aistihavainnot eivät anna kerta kaikkiaan mitään tukea sille, mitä kuultavaksi kantautuu. Niin on etenkin yhdessä Helsingin itäisimmistä asutuskeskittymistä. Siellä, melkein maaseudun rauhassa ja sangen lähellä Sipoonkorven kansallispuiston rajaa, keskellä kovin monimuotoisia uudehkoja omakotitaloja, voi kuulla tuota ääntä. Kun oikein keskittyy, on vaikea keskittyä muuhun.

Tuo asutuskeskittymä on nimeltään Landbo, ja äänenlähde on muutamansadan metrin päässä sijaitseva Porvoonväylä.

Landbo alkaa tästä.

***

Helsingin osa-alueiden joukossa Landbo on todellinen erikoisuus. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin Landbo on alun perin rakennettu osaksi Sipoon kuntaa, mutta kuten muutkin ympäröivät lounaissipoolaiset alueet, se liitettiin Helsingin kaupunkiin 1.1.2009. Tuosta liitoksesta on kulunut miltei 12 vuotta, mutta Landbo sekä oli silloin että on yhä noiden liitosalueiden tiheimmin asuttu alue. Ei kuitenkaan kannata alkaa määritelmän hämätä: ei ole silti kyse tiheästi asutusta alueesta. Muut Sipoosta Helsinkiin liitetyt alueet ovat edelleen täyttä maaseutua, mutta Landbossa sentään tontit rajautuvat toisiinsa. Taajaman määritelmä täyttyy.

Lisäksi Landbo on alue, jossa omakotitaloja alueelle rakentaneet asukkaat ovat saaneet tehdä taloistaan sellaisia kuin ovat halunneet. Tyypillisesti tämänkaltaisten alueiden talojen koot ja värit on tarkasti määritelty kaavassa, mutta Landbossa niin ei ollut. Niinpä Landbossa on taloja ja pihoja moneen lähtöön.

Kaikkein kummallisinta Landbossa on silti sijainti. Alueen palveluihin lukeutuvat muutama bussipysäkki, jätteidenkierrätyspiste sekä päiväkoti, jossa on suomen- ja ruotsinkieliset ryhmät. Lähimpään kauppaan on melkein 4 kilometriä (ja ylikin, jos matkan aloittaa Landbon perimmäisestä nurkasta). Kuuma moottoritie on kuitenkin paljon lähempänä, vain 500 metrin matkan päässä Landbon taajamanrajalta.

Landbossa tapahtuu (ei tapahdu).

Wikipediakin tietää, että Landbolla on oma moottoritieliittymä, numeroltaan 54. Se on oikein sopivaa. Landbo on autoilevan ihmisen valinta.

***

Saavuimme Landbohon runsaat kaksi viikkoa sitten kaikesta huolimatta bussilla. Autohan sekin totta puhuen on, mutta en ajanut sitä itse. Syyn tietysti tiedättekin: oli katuja käveltävänä, Isoniitty-alkuisia sellaisia. Tämä nimen määriteosa onkin hieman erikoisempaa laatua sikäli, että nimeä on käytetty kahdessa aivan eri pääkaupungin sijainnissa. Isonniitynkatu sentään sijaitsee vielä ihan ihmisten ilmoilla Kumpulassa, mutta nämä kolme muuta, Isonniitynkuja, -polku ja -tie, Helsingin äärimmäisessä idässä.

Landbo (ei kuvassa).

Se tarkoitti myös sitä, että tarvittiin aikaa paikalle selviämiseen. Oli sunnuntai, ja matkantekovälineenä palveli bussin numero 93K ohella metro. Menomatkalla vaihto Puotilassa, paluumatkalla Itäkeskuksessa.

Isonniityntie on Landbon pääkatuja. Kun käännytään Knutersintieltä Landbohon, Isonniityntie alkaa heti kättelyssä. Se nousee ylämäkeen – Landbossa on korkeuseroja ja rutkasti rinteeseen rakennettuja taloja. Isonniityntien varresta sitten erkanevat metsää kohti työntyvät Isonniitynkuja ja Isonniitynpolku. Molemmat lienevät määritelmällisesti kaikkein selvimmin kujia, vaikka vain toinen niistä on sellainen nimeltään.

Isonniitynkadun varressa on kaikenlaisia kattoja.
Aitoja ja autoja.
Landbolainen talo.

***

Olen pitänyt Landbota erikoisena ja epäilyttävänä paikkana siitä asti kun olen paikasta ensi kerran kuullut. Ihmekös tuo toisaalta. Alue näyttäytyy näin ulkopuoliselle siten, että Landbohon muutetaan muiden ihmisten häiriöistä ja hälystä eroon päästäkseen (moottoritien ääntä ei lasketa hälyksi). Tästä syystä tuntuu myös siltä, että helsinkiläinen – ei siis Sipoon liitosalue -helsinkiläinen vaan kantakaupunkilainen lähijunantuoma – ei ole tänne täysin tervetullut talsimaan. Ei etenkään niille kahdelle umpikujalle, jotka Isonniityntiestä erkanevat.

No, talsittua kuitenkin tuli ja hiljaista oli. Joitain polkupyörällä tai kävellen kulkevia esiteinejä ja pari satunnaista koiranulkoiluttajaa tuli vastaan. Kohtaamishetkellä loin katseeni asfalttiin, kuten tapoihin kuuluu.

Lopulta Landbossa oli jotain kovin tuttua: tunnelma itse asiassa vastasi hyvin paljon sellaista 1990-2000-luvulla rakennettua geneeristä pientaloaluetta Uudellamaalla, vaikka lähemmällä tarkastelulla Landbo ei ole geneerinen. Talojen tyylissä on saanut ottaa taiteellisia vapauksia, mutta tunnelma on silti ehtaa pientaloaluetta kaupungin laitamilla. Ihan niin kuin Järvenpäässä, jossa satuin kasvamaan.

Landbo vain asettaa tälle ”kaupungin laitamalle” ihan uuden standardin. On ikään kuin hypätty yli laidan.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Aamuruskosta iltaruskoon

Viimeaikaisia tämän blogin tekstejä lukemalla voisi olettaa, että Suomen kunnat ovat vieneet mielenkiinnon Helsingin kaduilta. Näin ei kuitenkaan ole asiain laita. On vain kyse erilaisista ajan ja paikan ulottuvuuksista, ja niinpä Suomen kuntien ja Suomen kunnista suurimman, Helsingin, katujen kiertely käy tällä hetkellä rinta rinnan. Toki on myös niin, että yhdestä kunnasta on helpompi löytää runsaasti kerrottavaa kuin yhdestä kadusta. Kaikki kunnat ovat varmasti tekstin arvoisia, tiedän sen jo nyt, mutta kaikki kadut eivät ole. Senkin tiedän jo nyt.

Tai siis kyllähän sitä voi kirjoittaa vaikkapa tikuista (joista myös saa asiaa), mutta eihän se välttämättä kovin mielekästä ole.

Nyt on kuitenkin kyse enemmästä kuin silkoista tikuista. On kyse Suutarilan kaupunginosasta, tarkemmin ottaen Ala-Tikkurilasta. Kävin siellä aivan alussa, siis helmikuussa 2016, ja melko äskettäin, siis heinäkuussa 2020. Jollain lailla on kai ihan symbolista, että olen nyt kävellyt sekä Aamuruskontien että Iltaruskontien. Ne ovat niitä kohtalaisen vähälukuisia katuja, jotka sijaitsevat Kehä III:n pohjoispuolisessa Helsingissä. On kyse alueesta, jolla vierailija voi helposti ajatella – tai suorastaan luulla – olevansa Vantaalla. Jos Kehä III:ssa kulkeekin henkinen raja, Helsingin ja Vantaan raja kulkee tällä kohdin kehätien pohjoispuolella Keravanjoessa.

***

Kävelin Aamuruskonkujan, Aamuruskonpolun ja lopulta myös Aamuruskontien maanantaina 15.2.2016. Työpäivän jälkeen olin oletettavasti kulkenut junalla Puistolaan ja jatkanut matkaani bussilla kohti länttä, illan jo pimettyä puolilumisessa pikkupakkasessa. Tähän asti katujen käveleminen oli saanut minut haltioihini kerta toisensa jälkeen, mutta täällä, Kehä III:n nastarengasjylyn, huoltoasemien ja autokauppojen keskellä puuha tuntui ensimmäistä kertaa jossain määrin arkiselta. Mutta arkisuuskin kuuluu asiaan. Kaikki paikat eivät voikaan olla idyllisiä tai edes jännittäviä. Ala-Tikkurila ei ole varsinaisesti idyllinen vaikkakin ihan kiva se kyllä on, ja jännittävyys riippuu tietenkin siitä, mitä pitää jännittävänä. Minusta suuret moottoriväylät ovat jännittäviä, ja tavallaan autokaupatkin ovat. Riippuu vain, missä mielentilassa niitä sattuu katsomaan.

aamuruskontie kyltti.jpg

Helmikuun ilta Ala-Tikkurilassa silloin, kun Sipilä oli pääministeri ja metrolla pääsi vain Ruoholahteen asti.

Myös vajaat neljä ja puoli vuotta myöhemmin oli maanantai, nimittäin 20.7.2020. Aamuruskontie ja Iltaruskontie risteävät ensiksi mainitun länsipäässä. Hyvin samankaltaisista nimistään huolimatta kaduissa on eroa, suurimpana niistä kenties katujen varrella sijiatsevien rakennusten laatu. Kehä III:n suuntaisesti kulkevalla Aamuruskontiellä on sekä autokauppoja (Kehä III:n puolella) että asutusta (pohjoispuolella), kun taas pohjois-etelä-suuntaisesti kulkevalla Iltaruskontiellä on pitkälti pelkkää asutusta.

iltaruskontie kyltti

Sama risteys heinäkuussa 2020, tällä kertaa suuntana iltarusko.

Tuossa asutuksessa ei varsinaisesti ole suurempia erityispiirteitä. Ala-Tikkurila – joka muuten ei ole edes Helsingin osa-alue vaan pelkkä Suutarilan kaupunginosan Tapulikaupungin osa-alueeseen kuuluva pienalue – koostuu oikeastaan ainoastaan rivi-, pari- ja omakotitaloista mitä asutukseen tulee. Liiketiloissa kuitenkin riittää valikoimaa. Ala-Tikkurilasta voi ostaa hampurilaisia, jakoavaimia, saksalaisia elintarvikkeita, monenlaisia autoja ja erilaisia polttoaineita. Paikallisen huoltoaseman bensapumppujen katveeseen voi halutessaan jättää myös lääkelaukun lojumaan.

Ei silti mennä siihen ainakaan vielä.

iltaruskontie alku.jpg

Iltaruskontie alkaa Ala-Tikkurilan jonkintyyppisestä palvelukeskittymästä. Kuvassa se tuntemattomampi huoltoasema (Ala-Tikkurilan Neste) ja sen taustalla autokauppa.

Iltaruskontiellä on henkilökohtaisessa elämässäni myös vähän kaukaa haettu kytkös koronaepidemiaan. Minä nimittäin en ole juurikaan matkustanut joukkoliikenteellä epidemia-aikana, kevään aikana en oikeastaan ollenkaan ja kesälläkin vain kitsaasti. Mutta tuona maanantaina, heinäkuun 20:ntenä, kuljin joukkoliikennevälineellä aakkosissa seuraavalle kadulle ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alkupuolen. Edellisillan jalkapalloharjoitukset ja niitä seuranneet heikot yöunet vaikuttivat siinä määrin, että juna houkutteli kyytiinsä pyörää enemmän.

***

Koronakeväänä Ala-Tikkurila ehti jo tulla tutuksi. Huhtikuisena vapaapäivänä kävelin Härkävaljakonkujan ja -tien ja pari viikkoa myöhemmin toukokuun alussa Iespolun ja -tien. Jos historia olisi mennyt toisin, kaikki tämäkin olisi voinut jäädä minulta kulkematta tällä tavoin järjestelmällisesti. Vuonna 2006 nimittäin väläyteltiin Ala-Tikkurilan liittämistä Vantaaseen eräänlaisena vaihtokauppana, jotta Helsinkiin taas voitaisiin liittää Vantaasta niin kutsuttu Vesterkullan kiilaa yhdistämään vanha Helsinki Sipoosta liitettäviin alueisiin.

Alatikkurilalaiset kuitenkin vastustivat moista muutosta omassa kotikunnassaan, mikä lienee aivan ymmärrettävää. Lopulta vaihtokauppa toteutui vain puolittain, tai siis mitään vaihtokauppaa ei tapahtunut. Vesterkullan kiila liitettiin Helsinkiin Vantaasta ja Östersundomin alue Sipoosta. Ala-Tikkurila säilyi osana Helsinkiä aivan kuten vuodesta 1946 asti.

Koronakeväänä kävelemäni Härkävaljakontie myös tavallaan tiivistää sen, mikä Ala-Tikkurilassa on oleellista. Katu alkaa Ala-Tikkurilan Shelliltä (tai päättyy siihen, jos osoitenumerointia katsotaan), joka siis on koko alueen epäilemättä kuuluisin paikka. Härkävaljakontie päättyy tiedekeskus Heurekan takapihalle, joka jo sijaitseekin Vantaan puolella Tikkurilassa.

härkävaljakontie vantaalta

Härkävaljakontie kuvattuna Vantaan puolelta Tikkurilasta huhtikuussa 2020, täpärästi tiedekeskus Heurekan tontilta, joka rajautuu Ala-Tikkurilaan.

härkävaljakontie shell.jpg

Härkävaljakontien toisessa päässä on Suomen, tai ainakin Ala-Tikkurilan, kuuluisin Shell.

Niin. Ala-Tikkurilaa ei olisi, jos ensin ei olisi Tikkurilaa, ja Ala-Tikkurila ei olisi kuuluisa, ellei siellä olisi Shelliä. Sellaista elämä on.

Suomen kunnat, Ahvenanmaa-spesiaali: Brändö, autioituva saaristoerämaa

Brändö

Brändö todella on sellainen kunta, että ilman Wikipediaa sen olemassaolo on kovin helppo unohtaa. Se ei ole ihme. Brändö on osa Ahvenanmaan maakuntaa, jossa on asukkaita 30 000 mutta kuntia kokonaiset 16, pienimmät niistä tietenkin todella pieniä. Silloin ei kai ole ihme, jos jokin niistä kunnista välillä katoaa aktiivisesta muistista. Sitä paitsi ihmiset eivät kai tapaa mennä Ahvenanmaalle juuri tietyissä kunnissa yöpyäkseen ja niihin tutustuakseen, vaan on kyse pikemminkin yleisesti Ahvenanmaasta. Jos Ahvenanmaa jotenkin on tavattu ihmisten mielissä jakaa osiin, niin ehkä pääsaareen, muihin saariin ja Maarianhaminaan – mutta ei 16 kuntaan.

Tämä blogi muodostaa tietenkin poikkeuksen. Siitä syystä olimme kolmen viikon takaisena sateisena lauantaina Kustavin Vuosnaisista lähteneen M/S Viggen -aluksen kyydissä. 35 minuutin merimatkan päässä odotti Åvan lauttalaituri, Brändön kunnan ja koko Ahvenanmaan vaatimaton kontaktipiste Manner-Suomeen.

vuosnainen lauttalaituri.jpg

Vuosnaisten laituri Varsinais-Suomen Kustavissa on yksi Manner-Suomen ääripisteistä.

Ehkä hämmentävintä Brändössä onkin se, että vaikka manner on lähellä ja Turku saavutettavin maakuntakeskus, kulttuurisesti kunta tuntui enemmän ruotsalaiselta kuin suomalaiselta. Ilmiselvää Ahvenanmaata siis. Matka Brändöstä Maarianhaminaan kestää autolla teitä ja lauttoja hyödyntäen kuitenkin useamman tunnin. Turkuun pääsee sukkelammin.

***

Brändö on monella tapaa erikoinen paikka. Asukkaita on 440 – se on siis vuonna 2020 Suomen viidenneksi pienin kunta. (Suomen kahdeksan pienintä kuntaa ovat kaikki Ahvenanmaalla. Yhdeksänneksi pienin on Luhanka Keski-Suomessa 690 asukkaallaan. Kunnista pienin on Sottunga, siellä asukkaita on tällä tietoa 87, ja heistäkin kuulemma iso osa oikeasti Maarianhaminassa.)

Brändön pienuus mietitytti ennalta, ensisijaisesti käytännön syistä. Jos saarella tulee nälkä, omat eväät ovat kohtalaista parempi vaihtoehto, semminkin, kun sunnuntaina paikallinen osuuskauppa olisi suljettu. (Tämähän on kelle tahansa kokeneelle mökkeilijälle tai retkeilijälle tai vastaavalle tuttua puuhaa, etenkin, jos tykkää saarista tai erämaista.) Kaikesta huolimatta myös Brändön kunnassa on ruokapaikkoja: majapaikka, Fisketorpetin mökkikylä-leirintäalue, tarjosi rahaa vastaan aamiaista, ja Brändön pikkuruisessa kuntakeskuksessa oli kahvila-ravintola, Trixies nimeltään. Hotelli Gullvivanissakin olisi epäilemättä tarjoiltu apetta.

IMG_20200705_142451785_HDR.jpg

Brändö Andelshandelin suljettu sisäänkäynti heinäkuisena sunnuntaina.

Mahdollisesti ahvenanmaalaisinta Brändön kahvilatarjonnassa oli kuitenkin Torsholman saarelta löytynyt omakotitalon piha – tarjolla oli kinuskimuffinsseja ja muuta houkuttelevaa, ja samalla hetkellä kahvilaan sattuneet muut asiakkaat olivat puheista päätellen paikallisia. Ihan vastaavaan en ole Suomen kunnissa aiemmin törmännyt – toisaalta nyt elettiin heinäkuuta eikä kahviloita enää pidetty suljettuina koronasyistä, ja edelliset kunnat on tullut kohdattua syksyllä, talvella, kevättalvella tai korona-aikana. Itse paikasta ei tietenkään olisi ollut mitään hajua, ellei tiellä pellonlaidassa olisi ollut puista, kahvikupin kuvalla koristettua kylttiä. Seurasimme sitä, kävelimme parisataa metriä sivuun ja lopputulos yllätti.

IMG_20200705_134543227_HDR

Tyhjäksi juotu kahvikuppi omakotitalon pihalla. Kinuskimuffinssilautanen ehti jo päätyä takaisin tiskille. En ikinä muista ottaa kuvia ennen kuin olen syönyt ja juonut.

***

Brändön kuntakeskus on sinänsä väljä kokonaisuus. Se pitää sisällään osuuskaupan, pienen bensiini- ja dieseltankkauspaikan, peruskoulun ja kirjaston, urheiluhallin (Brändöhallen nimeltään), 1,6 kilometrin kuntoradan, pikku urheilukentän, Ahvenanmaan Osuuspankin konttorin ja hieman syrjemmässä olevan kirkon sekä jo mainitun Trixies-baari-kauppa-kahvila-ravintolakompleksin. Lisäksi päätien varressa on pikku parkkipaikka, jonka sivussa on Brändön kunnan kartta turisteille pällisteltäväksi.

img_20200705_143122683_hdr-1

Brändön peruskoulun ja kirjaston rakennus on kohtalaisen tyylikäs.

img_20200705_144615397_hdr

Trixiesistä saa esimerkiksi hampurilaisia, pitsaa ja Stallhagen-olutta.

Brändö byssä on yksittäisiä taajamamaisia elementtejä, mutta taajama se ei tietenkään ole. Taajaman liepeillä on myös hylättyjä paikkoja – esimerkiksi kasvihuone, jonka käyttö on loppunut jo hetkestä.

img_20200705_145509146

Kasvihuone ei enää ollut parhaassa terässään.

Hylätyt rakennukset ovat keskeinen osa Brändön charmia. Brändö byn kasvihuoneen lisäksi erityinen hylättyjen talojen keskittymä löytyy Fisköstä Brändön pääsaarten luoteisnurkasta. Koko kylässä oli jonkinlaista konsolipelimäistä mystiikkaa, mäen päällä olevalla juhannussalolla höystettynä totta kai.

img_20200705_114206480

Fiskön kylässä sekä asutaan että ei asuta.

***

Brändön väkiluku on ollut tasaisessa laskussa viime vuosikymmeninä, mikä tietenkään ei ole syrjäiselle kunnalle mikään yllätys. Kun peruskoulu on käyty, on suunnattava toisen asteen koulutukseen tyypillisesti Maarianhaminaan. Tässä vaiheessa peli on Brändön näkökulmasta usein menetetty: nuoret eivät välttämättä enää muuta takaisin. Brändössä ei nimittäin ole kovin paljon tekemistä, mitä nyt joitain tyypillisiä saaristolaishommia, matkailuasioita ja tietenkin kunnan töitä.

img_20200705_144124268

Brändö byn massiivista tieinfrastruktuuria.

Yksi kunnan tekemistä odottavista töistä on teiden nimistä kertovien kylttien asentaminen. Brändön kulttuuri- ja kirjastolautakunta päätti nimetä kunnan tiet jo helmikuussa 2018. Lautakunnan kokouksen pöytäkirjassa kerrottiin myös, että kevään 2018 aikana Brändön kirjastonhoitaja tulee mahdollisuuksien mukaan keräämään yksityisteiden nimiä. Heinäkuussa 2020 Brändön tiennimet olivat kyllä Google Mapsin perusteella jo olemassa, mutta kyltit vielä puuttuivat. Tiennimien puuttuminen maisemasta ei toki Brändön tunnelmaa heikentänyt. Se oikeastaan ihan sopi kallioiseen saaristoerämaahan.

***

Jurmon ja Lappon saaret meiltä jäivät nyt logistisista syistä näkemättä, mutta kyllä Brändöhön muutakin mahtui. Kunnan sisäiset etäisyydet ovat itse asiassa yllättävän pitkiä. Kun jatkoimme matkaa majapaikastamme Korsön kylästä Torsholman lauttarantaan, matkaa oli kokonaiset 17 kilometriä. Se on Brändön mittakaavassa suuri etäisyys.

Suomen aakkosjärjestyksessä kahdeksas kunta oli ilman muuta toistaiseksi eksoottisin.

img_20200705_130218371_hdr

Yksi Brändön kunnan merkittävimmistä nähtävyyksistä lienee tämä toisen maailmansodan aikaan rakennettu tähystystorni Torsholman saarella. Tornista avautuvat hyvät näkymät Kihdille, merialueelle Turun ja Ahvenanmaan saaristojen välillä.

Suomen kunnat: Aura – peltoja ja pakettitalopeltoja

Tuntuu aina vähän julmalta lähteä kutsumaan mitään paikkakuntaa sieluttomaksi. Asia ehkä kannattaakin muotoilla jotenkin niin, että toisissa kunnissa on enemmän nähtävää kuin toisissa. Silti jokainen Suomen kunta on epäilemättä ainakin jollekulle merkityksellinen, jos nyt vaikka sattuu siellä asumaan tai olemaan sieltä kotoisin.

Näin pääsemmekin Auraan, jossa – pakko myöntää – ei ole niin kutsutusta turistinäkökulmasta kovinkaan paljon nähtävää tai mitään kovinkaan näyttävää. Niin vain silti tässäkin vajaan 4000 asukkaan varsinaissuomalaispitäjässä on nyt vierailtu, ja se oli ihan ok.

Aurasta syntyvä yleisvaikutelma ei missään nimessä ole erityisen takapajuinen. Hieman tylsä se kyllä on – keskustaajaman laitamien taisaisten peltojen reunoilla nousee toisenlaista peltoa, keskenään identtisten pakettitalojen muodostamaa. Kun tämän yhdistää kunnan suurilta osin tasaisiin pinnanmuotoihin ja vedettömyyteen (Aurajokea lukuun ottamatta), kokonaisuutta ei voi kehua pelkästään jännittäväksi. Oli se silti näkemisen arvoinen, kuten melkein mikä tahansa paikka on. Tätäkin on Suomi.

aura hannuntie.jpg

Auran Säästökallion alueella on pienteollisuuden lisäksi myös asutusta, ja se koostuu isoilta osin keskenään varsin samannäköisistä yksikerroksisista puutaloista. Kuvassa Hannuntie.

***

Aura on tosiaankin varsin pieni paikka, yllättävää kyllä myös pinta-alaltaan. Vajaat neljätuhatta asukasta asuu kunnassa, joka on pinta-alaltaan Suomen kunnista pienin – siis niistä, jotka eivät nimitä itseään kaupungeiksi. Historialliselta kalskahtavasta nimestään huolimatta Aura ei kuntana ole erityisen historiallinen. Se on perustettu vuonna 1917, kun Lietoon kuulunut Prunkkalan kappeliseurakunta ja neljä kylää Pöytyästä oli määrätty muodostamaan uusi seurakunta. Kunnalle annettiin nimeksi Aura sen läpi virtaavan Aurajoen mukaan. Sama nimi oli jo 1800-luvun puolella annettu kunnassa sijainneelle rautatieasemalle.

Tuo asema jätti jälkensä Auran kuntaan ainakin niin, että keskustaajaman nimi on Auran asemanseutu. Nimi johtaa nykyään harhaan, sillä asemaa ei enää ole. Se lakkautettiin vuonna 1991. Turun ja Toijalan välinen rata toki kulkee taajaman läpi edelleen ja jakaa sitä – tai muodostaa estevaikutuksen, kuten kaavoittajapiireissä kaiketi tykätään asia muotoilla. Jos auto ei ole vaihtoehto, Auraan pääsee bussilla ainakin Turusta ja Tampereelta.

aura rautatie

Tavarajuna ”puksutti” Auran keskustaajaman, asemanseudun, läpi juhannusta edeltävänä torstai-iltana. Rautatien puolelta toiselle pääsee Auran asemanseudulla virallisesti vain kuvassa näkyvästä kohdasta, Yhdystietä pitkin.

Majapaikkanamme toimi, samaan tapaan kuin aiemmin Pohjois-Pohjanmaan Alavieskassa, huoltoaseman (nimeltään Auran Keidas) yhteyteen perustettu motelli. Se ajoi asiansa: huone oli asianmukainen, aamupala oli pakattu valmiiksi huoneen jääkaappiin (huoltoasema oli juhannusaattona suljettu) ja keskustaajaman vaatimattomaan ytimeen oli kävelymatka.

auran keidas.jpg

Auran Keitaasta saa polttoaineen lisäksi lounasta, grilliruokaa ja kahvia. Ja majoituspalveluita Amerikan tyyliin. Motelli oli totta puhuen yllättävän iso – huoneita oli toistakymmentä. Saunaankin olisi illalla päässyt, jos vain olisi ennättänyt.

***

Auran paras ja ilmeisesti ainoa baari on Hullu Poni, ja se toimii myös ravintolana. Pitsa oli erinomaista ja toi mieleen suurempien kaupunkien artesaanihenkiset paikat, vaikka Hullun Ponin miljöö ei moista aivan antanutkaan olettaa. Takapihan puolella sijaitsevalle terassille paistoi aurinko. Paitsi hyvää pitsaa Aurassa on kokoisekseen alle 4000 asukkaan paikkakunnaksi myös liuta muita odottamattomia palveluita: aina avoinna oleva S-market, Tokmanni ja K-market, jonka yhteydessä Alko. Riittävä etäisyys ja samalla riittävä läheisyys Turkuun (30 kilometriä) sekä tiheähkö maaseutu ilmeisesti elättävät.

aura nahkatehdas.jpg

Olemassa olevien palveluiden lisäksi Aurassa on myös hylättyjä rakennuksia. Niistä tunnetuin lienee vanha nahkatehdas, joka on yhä pystyssä mutta autioitunut, vandalisoitu ja naakkojen valtaama.

Kunnan suurimmaksi nähtävyydeksi voinee laskea Kurjenrahkan kansallispuistossa sijaitsevan Kuhankuonon – joka tosin ei ole pelkästään auralainen vaan myös pöytyäläinen, mynämäkeläinen, turkulainen, nousiaislainen, ruskolainen ja maskulainen nähtävyys. Kyse on seitsemän kunnan rajojen kohtauspisteestä. Aiemmin kuntia kohtasi tällä Nousiaisten ja Mynämäen rotarien vuonna 1965 pystyttämällä rajakivellä (Lions ja rotarit, ketkäpä muut moisia paasia tässä maassa pystyttäisivätkään) tietysti vielä enemmän, mutta esimerkiksi Yläne ja Paattinen ovat kadonneet Suomen kuntakartalta.

aura kuhankuono.jpg

Auran ja kuuden muun kunnan rajalla sijaitseva Kuhankuonon rajakivi on päässyt hieman kulahtamaan. Lisäksi paaden sisältämä staattinen informaatio on ehtinyt kuntaliitosten tuoksinassa vanhentua. Kuvassa rajakiven Aura-slaissi.

Nähtävyydeksi voinee laskea – kuten melkein missä tahansa kunnassa – myös paikallisen kirkon. Se on valmistunut vuonna 1804, sen on rakennettu maitohappoisella sukunimellä paiskatun Mikael Piimäsen johdolla ja se sijaitsee noin viiden kilometrin päässä keskustaajamasta. Aura siis kuuluu tässä mielessä samaan sarjaan esimerkiksi Asikkalan ja joidenkin muiden kuntien kanssa: kirkonkylä on taajama-asutuksesta reilusti erillään eikä muodosta edes omaa taajamaansa. Niin Aurassa kuin Asikkalassakin on siis mahdollista viettää päiväkausia näkemättä kirkkoa vahingossakaan.

Auran häkellyttävintä nähtävyyttä emme kuitenkaan osanneet ennakoida lainkaan. Palatessamme Kuhankuonolta jo kohti Helsinkiä havahduin yhtäkkiä kummallisen tuttuun näkyyn maantienvarren teollisuusalueella. Niin se vain oli, että kaikista maailman kunnista juuri Aurassa sijaitsivat koko komeudessaan Pasilan vuosina 2017-2019 palvelleen väliaikaisen aseman rakenteet.

Pasilan väliaikainen asema on sattunut olemaan merkittävä ja merkittävän ankea osa arkeani niinä vuosina, joina se palveli. En ikävöi asemaa vähääkään. Ehkä heinää puskevan teollisuusalueen parkkipaikka varsinaissuomalaisessa kehyskunnassa oli niille metalliputkille täsmälleen oikea sijoituspaikka. Jos Aura olisi minulle yhtään tutumpi paikka, jotain, jonka vastoin tahtoani kohtaisin päivittäin (kuten Pasilan asema on ollut), saattaisin suhtautua siihen ihan kuten suhtauduin Pasilan väliaikaiseen asemaan sen olemassaolon aikoina: palvelee tarkoitustaan, mutta ei aiheuta intohimoja.

Mutta ainakin Auran asemanseudulla on nyt kaksi liikennekäytöstä poistettua asemaa. Saavutus sekin.

aura pasilan asema.jpg

A little bit of Pasila in the sun.

Maala, merelä, Ilmala

Kuten kadunkulkijat ovat joskus saattaneet havaita, kadunnimet tapaavat koostua etu- ja jälkiosasta. On erotteleva nimi, ja sen perässä kulkuväylän laatua määrittävä osuus. Nimen ensimmäinen osa perustuu johonkin alueen historiaan liittyvään tai puhtaan maantieteelliseen syyhyn. Saman alkuosan yhteydessä saatetaan kuitenkin käyttää erilaisia päätteitä – tällöin puhutaan liittynnäisnimistä. Hypoteettinen esimerkki seuraa:  voi olla olemassa vaikkapa Kivitie, josta haarautuu Kivikuja ja joka kadun ajettavan osuuden päättyessä jatkuu Kivipolku-nimisenä kevyenliikenteenväylänä. On harvinaista, että tällaisia liitynnäisnimiä olisi kolmea enempää, mikä on ymmärrettävää. Kukapa haluaisi sotkea pelastuslaitoksen pään.

Mistä sitten päästäänkin Ilmalaan. Siellä näitä liitynnäisnimiä on kokonaiset kahdeksan: Ilmalankatu, – kuja, -polku, -portti, -reuna, -rinne, -silta ja -tori. Elettiin toukokuuta, kun juoksin kotoani Ilmalankadun alkupisteeseen ja aloitin koko lailla kiemurtelevaisen urakkani. Tiukasti sääntöihin uskovana ihmisenä ei tässäkään ollut varaa joustaa. Kun lopulta kävelin Ilmalantorin laitamia MTV:n studioiden vastaanottorakennusta ihastellen, kuljin siitä jo kolmatta kertaa puolen tunnin sisään.

ilmala mtv.jpg

MTV:n pääkallopaikka, niin kutsuttu Pöllölaakso, sijaitsee Ilmalantorin vieressä.

***

Ilmala on Helsingin soppi, joka pudonnut väliin. Ainakin juuri tässä hetkessä Helsingin historiaa tämä on helppo tulkinta. Alueen liikenteellistä ilmettä hallitsevat ennen muuta mittavaksi moottoriväyläksi takavuosikymmeninä kunnostettu Hakamäentie ja sen viistosti alittava junarata. Tämä Ilmalan seisakkeen – tai ehkä voisi jo puhua ihan asemasta – ympäristö sisältää toki myös historian kerroksia, mutta kerroksia ihan konkreettisemmassakin mielessä. Hakamäentien alla kulkee junarata, jonka alla kulkee Ilmalan katuverkko, ja pyörä- ja kävely-yhteydet sekä moottoriväylärampit risteilevät erikoisesti näiden välillä. Kaikkialta ei kuitenkaan pääse suoraan kaikkialle, eikä kokonaisuuden hahmottaminen ole aivan yksinkertaista.

ilmala kolme kerrosta

Ylimpänä on Hakamäentie, Hakamäentien alla Ilmalan asema ja Ilmalan aseman alla Ilmalanrinne, jonka varresta kuvakin on otettu.

2010-luvulla Ilmala on kuitenkin muuttunut kovasti: on tullut sekä uusia asuntoja että uusia toimistoja. Palvelut kuitenkin vielä puuttuvat, ja se tekee Ilmalasta aika lailla erikoisen ja elottoman. Katuja siis on, mutta korona-ajan etätyösuositukset yhdistettynä kävelyn hetkellä orastamassa olleeseen kesään eivät varsinaisesti tuoneet kaduille elämää. Harvat ulkoilijatkin valitsevat eittämättä mieluummin viereisen Keskuspuiston ulkoilutoimilleen.

Ilmalan 2020-luku on kuitenkin varmasti toisenlainen: raitiolinja 9 jatkuu alueelle Pasilasta lähivuosina, ja asuntojakin tulee yhä lisää. Kenties lopulta tulee palvelujakin.

Silloin, kun Ilmala sai nimekseen Ilmalan, alueelle ei ollut vielä rakennettu muuta kuin Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasema ja observatorio. Havaintoasemaa alettiin kutsua Ilmalaksi sen käyttötarkoituksen takia, ja lopulta nimi laajeni koskemaan koko aluetta. Ruotsinkielistä nimeä Ilmalalla ei ole.

ilmalansilta

Ilmalansilta ylittää Hakamäentien. Näkymä sillan pohjoispäästä osoittaa Ilmalan lähivuosien suuren muutoksen: tv-torni on yhä paikallaan, samoin kuin kuvan oikeassa laidassa näkyvä Ilmalan vesitorni, mutta niiden edustalle on 2010-luvulla noussut uusia toimistorakennuksia.

***

Ilmala on niitä alueita Helsingissä, joista puhutaan kuin kaupunginosista, vaikka tarkasti määriteltyjä rajoja Ilmalalle ei ole virallisesti olemassa. Sama homma siis kuin Hakaniemen tai Kaisaniemen tapauksessa. Ilmalana tunnettu alue kuuluu virallisesti kokonaisuudessaan Pasilan kaupunginosaan. Nämä kahdeksan katua sijaitsivat melkein kaikki Länsi-Pasilan osa-alueella, mutta asema sijaitsee Keski-Pasilassa ja Postikeskuksen seutu taas Pohjois-Pasilassa.

Ennen vuotta 1946 Ilmalassa ei juuri ollut katuja, eikä alue silloin edes ollut osa Helsinkiä. Sinä vuonna Helsinkiin liitettiin Huopalahden kunta, johon Ilmalan lisäksi kuuluivat muun muassa Haaga ja Lauttasaari.