Talvi päättyi katujen välissä

Birkankujan ja Bomansonintien välillä on eroja. Toinen on uusi, toinen on vanha. Toinen on lyhyt, toinen ei ihan. Toisen kävelin kuukausi sitten, toisen toissa päivänä. Niiden väliin on mahtunut vaikka mitä: monta kaupunkia, toinen manner ja talven vaihtuminen kevääksi. Katujen nimet ovat aakkosissa peräkkäisiä, vaikka niiden toisten kirjainten väliin mahtuvat niin j, k, l, m kuin n:kin.

Birkankuja sijaitsee Viikinmäessä ja on käytännössä kevyen liikenteen väylä, joka käsittää pelkät portaat. Se ei ollut kovin ihmeellistä, sillä satoi räntää ja olin käynyt Viikinmäessä aiemminkin. Ensimmäistä kertaa tie (Harjannetie, jos ollaan tarkkoja) vei sinne kesällä 2015, kun olin ajamassa polkupyörälläni pelaamaan jalkapalloa Pihlajistoon. Sittemmin olen käynyt Viikinmäessä myös bongaamassa Aleksanteri Nevskin kadun, mutta silloin oli sentään kesä ja aurinkoista.

Nämä portaat eivät olleet raskaat nousta.

Viikinmäessä on vähän kummallinen, ikuisesti keskeneräinen tunnelma. Alueen ansioksi on mainittava, että sieltä näkee kauemmas kuin suurimmasta osasta Helsingin asuinpaikkoja.

Näkymä Birkankujan yläpäästä. Viikinmäessä keskustan suunnan joukkoliikennettä tarjoaa taustalla näkyvä bussi numero 71.

***

Runsasta kuukautta myöhemmin kävelin aurinkoisessa Kulosaaressa. Bomansonintien tunnelma olisi epäilemättä ollut räntäsateessakin viikinmäkeläisestä poikkeava. Minun katujenkeruuhetkinäni aurinko on paistanut Kulosaaressa ennenkin, esimerkiksi helmikuussa Bertel Jungin tiellä.

Sievä rakennelma helmikuun kylmässä auringossa.

Bomansonintie päättyy mereen, jonka takana ihan lähellä siintää Laajasalon Tulliniemi. Kadun varrella on vaurautta, kuten isoja pientaloja. Sellaisia kartanonomaisia. Kulosaari on kaupunginosa, joka sijaitsee itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin välissä, mutta on hengeltään molempien vastakohta (joskin ostarin ympäristö kyllä on lähiöhenkinen, mutta tämä Bomansonintie on eri suunnalla, saaren eteläosissa, kasinon liepeillä).

Bomansonintien pään taustalla näkyy Laajasalo. Osuvaa on, että seuraava katu olisikin sopivasti Borgströminkuja, joka olisi juuri tuolla edessäpäin, mutta teitä pitkin ehkä kolminkertaisen matkan päässä.

***

Näiden katujen väliin tosiaan mahtui vaikka mitä, kuten Illinois, Indiana, Tennessee, Alberta, British Columbia, Wisconsin ja Minnesota. Amerikassa oli jännittävää, eikä sille jännittävyydelle tee oikeutta käsitellä jännittävyyttä pelkästään tässä. Kadulla käveleminen tuopinkokoinen pahvikahvimuki kädessä tai asettuminen motellihuoneeseen, jonka haju on sävyltään tunkkainen, oli kaikesta huolimatta aivan kiinnostavaa.

Matkalla kohti etelävaltioita – räntäsateessa totta kai – Megabusin yläkerran etupenkillä.

Tästä mahdollisesti lisää myöhemmin.

Advertisement

Alasarjajääkiekkoilua ajattelemassa Amerikassa

Olisin kovasti halunnut ehtiä kiertää katuja viime aikoina, mutta valitettavasti minulla on muitakin kummallisia taipumuksia. Yksi näistä hieman vaietuista taipumuksista on alasarjajääkiekkoilu, tarkemmin ottaen Järvenpään Haukkojen ottelut.

Tällä kaudella Haukat on pelannut II divisioonan etelälohkossa. Niinpä minä olen viime vuoden syyskuusta alkaen käynyt paitsi Järvenpään myös Hyvinkään, Riihimäen, Kauniaisten, Keravan, Kirkkonummen ja Sipoon jäähalleissa. Niissä paikoissa keskimäärin melko harva käy (lähde: havainnot).

Vähän kuin katukeräilyäkin myös tätä olen tehnyt niin kutsutusti kaikessa hiljaisuudessa. Eräskin perjantai-ilta joulukuussa sai yllättävän käänteen, kun työkavereiden kanssa vietetyn after work -tuokion jälkeen otin puolispontaanisti Pasilasta bussin Söderkullaan ja sieltä toisen Nikkilään. Haukoilla oli vieraspeli Sipoon Wolfia vastaan. Pelin jälkeen bussia piti odottaa tunti, mutta siihen auttoi tuopillisen juominen Sipoon Kellarissa. Se oli outoa, mutta oikeastaan se oli myös kivaa.

Sen myöntäminen vain on hankalaa. Jos avoimesti kerron ihmisille seuraavani alasarjajääkiekkoa, minuun voitaisiin yhdistää sellaisia asioita kuin:
– junttius
– nuuskankäyttö
– väkivallan ihannointi
– taipumus puhua pasinurmismaisella intonaatiolla
– seksistinen suhtautuminen tanssityttöihin
– ym.

Siksi olenkin ryhtynyt ajattelemaan toisin. Alasarjajääkiekko on salonkikelpoisinta jääkiekkoa kaikista. Siellä raha ei puhu, paitsi silloin, kun sitä ei ole ja seuroja kaatuu.

***

Joka tapauksessa nyt lopputalvesta jääkiekko on ollut jännempää, sillä kakkosdivisioonassa on pelattu pudotuspelejä. Haukat pääsi lohkovoittajana suoraan välieriin, jossa se voitti keravalaisen KJT Miehet. (Miehet. Käsittämätön nimi joukkueelle, mutta keskiuusmaalaisessa jääkiekossa on vuosien varrella nähty paljon muitakin kummallisuuksia. Nyt KJT:itä pelaa aikuisten sarjoissa kaksin kappalein, Keravan lisäksi toinen Tuusulassa, ja sillä nimellä myös Järvenpään Haukat pelasi vuosina 1999-2003. Se siitä.) Niinpä edessä oli kakkosdivisioonan etelälohkon, ”Rautaliigan”, finaali. Siinä vastaan luisteli Grankulla IFK. Ensimmäisenä kaksi voittoa saavuttava joukkue pääsisi juhlimaan mestaruutta ja saisi paikan ylemmän sarjatason, Suomi-sarjan, karsintaan.

Haukat voitti Järvenpään jäähallissa ensimmäisen loppuottelun Grankulla IFK:ta vastaan.

Keravaa vastaan molemmissa peleissä oli mukavasti väkeä, viitisensataa, ja niin oli myös ensimmäisessä finaalipelissä Grankulla IFK:ta vastaan torstaina. Tuntui kuin ne 90-luvun I divisioonan pelit, joissa Adiemus soi ennen joukkueiden sisääntuloa pimeässä Järvenpään jäähallissa ja Haukkojen maalien jälkeen pauhasi Gary Glitterin C’mon C’mon, olisivat taas palanneet. Ilman Adiemusta ja Gary Glitteriä toki, mutta muutoin.

Harmi kyllä Haukat hävisi lauantaina Kauniaisissa, missä myös olin paikalla, joten edessä oli kolmas peli. Se pelattiin sunnuntaina Järvenpäässä 940 katsojan edessä, ja se päättyi Haukkojen mestaruusjuhliin. Olen nähnyt Järvenpään hallissa niin paljon yleisöä ehkä kahdesti, lähinnä silloin, kun KJT tai Haukat pelasi Kärppiä vastaan joskus 2000-luvun taitteessa. Etelän oululaiset tulivat niihin peleihin aina massoittain. Tässä pelissä ei ollut siitä kyse; Grankulla IFK on koko lohkon vähiten seurattuja joukkueita yleisömäärillä mitattuna, joten nyt nimenomaan järvenpääläiset mobilisoituivat. Sitä käy harvoin.

Sunnuntain peli jäi minulta kuitenkin näkemättä, aivan kuten jäi myös Haukkojen ja KalPan välinen liigakarsintaottelu keväällä 1997. En vieläkään tiedä, miksi missasin tuon 20 vuoden takaisen klassikkokohtaamisen, ja yhä se harmittaa, mutta tällä kertaa minulla oli ihan hyvä syy.

Kirjoitan tätä nimittäin bussissa, joka parhaillaan kulkee indianalaista moottoritietä Chicagosta kohti Nashvilleä Indianapolisin ja Louisvillen kautta (nyt olen jo majapaikassani Nashvillessä – olin kirjoittanut tekstiä varastoon). Ja nykyaikaan kuuluu internet: kun olin saanut muodostettua Chicagon O’Haren lentoaseman rajatarkastusjonossa nettiyhteyden viitisen tuntia pelin päättymisen jälkeen, sain heti raporttia pelistä, kuvien kanssa. Illalla hostellin dormitorion sängyllä katsoin vielä kännykälläni pelin ratkaisuhetket.

Tämän kuvan hetkellä minä olin jossain Grönlannin päällä matkalla Chicagoon. Kuva: Markus Lummi

Että kyllä tämäkin peli mieleen jäi.

Seuraavan illan jäähalli olikin sitten hivenen isompi. Laitetaan nyt siitäkin kuva tähän alle.

Bridgestone Arena, Nashville, Tennessee. Ottelu oli Nashville Predators vastaan Winnipeg Jets. Yleisö oikein huokui hyvää urheiluhenkeä: aina kun kotijoukkueen maalilaulu soi, yleisö huusi sen päälle ”Hey! You suck!”. Koska tärkeintähän ei ole oma onnistuminen vaan vastustajan paskuus.