Ysiviis ja glitteriä

Ysiviis on myyttinen vuosi. Miksipä ei olisi. Sen vuoden toukokuussa tamperelainen Timo Jutila, 31, liukui luistimet jalassaan hieman hervottomasti puolittaisessa polviasennossa nyrkkiin puristettuja käsiään nykien Tukholman Johanneshovin kaupunginosassa, kun hän yhtäkkiä tunsi, kuinka nuorempi kollega tarttuu kiinni takaapäin. Lopulta kaksikko, Jutila ja Janne Niinimaa, kellahti jäänpintaan, pöllämystyneenä hetken erikoisuudesta. Olihan ympärillä kuitenkin melkein 15 000 ihmistä seuraamassa, mitä kaverukset puuhastelevat.

Ysiviis on myös myyttinen bussilinja, tai ainakin voi olla. Riippuu kai, keneltä kysyy. Itse matkustin sillä ensimmäistä kertaa toissa päivänä – Itäkeskuksen metroaseman bussiterminaalin laiturista numero kymmenen aina Helytien pysäkille asti.

Linjan 95 linja-autossa on tunnelmaa.

Bussin jälkeen oli poutasää.

Miksi juuri Helytielle (ruots. Glittervägen)? Ilmeinen syy on se, että tämä katu nyt sattui olemaan vuorossa. Oleellisempaa on kysyä, miksi juuri Helytie on tekstin arvoinen.

Syynä on se, että olin toissa päivän aamuna vieraana Radio Helsingin aamuohjelmassa, missä päädyin lupaamaan kirjoittavani pikku reportaasin Helytiestä. Olihan se seuraava katuni. Ja tässä sitä nyt ollaan.

(kävelemään) lähtö on lähellä

Helytie on, kuten moni muukin kaupungin nimistä, ryhmänimi. Vartiokylässä ryhmänimien teemoina on asusteiden lisäksi myös Etelä-Karjalan tai Kymenlaakson paikannimiä ja luonnonkukkia. Kuten myös muualla, Vartiokylässäkään ei riittänyt maantieteellisesti perusteltuja nimiä kaikille geneerisille pientaloalueen kadunpätkille, kun oli asemakaavojen aika. Vartiokylä liitettiin Helsinkiin vuonna 1946, ja nimeämisurakan ja kaavoituksen yhteydessä on kyllä käännetty kiviä vuodesta 1949 alkaen – mutta niitä kiviä ei vain ole ollut tarpeeksi. Kiviportintien, Huhtasuontien ja muutaman muun nimen ohella katukyltit ovat täynnä ahdekaunokkeja, valkealoita, käätyjä ja solkia.

Vartiokylä, ruotsiksi Botby, on sinänsä historiallinen paikka. Botby on yksi niistä Helsingin nykyisellä alueella sijainneesta kylistä, jotka ovat olleet olemassa jo keskiajalla. 1900-luvulla seudulle alkoi muodostua huvila-asutusta, ja kaavoitetuksi esikaupungiksi Vartiokylä alkoi muuttua käytännössä 1950-luvulla.

Mitä Vartiokylään tulee, se on taas kerran yksi esimerkki Helsingin hivenen hämäävistä kaupunginosannimistä (joista olen puhunut aiemminkin). Ainakin itselleni Vartiokylä on tavannut olla se alue, joka koostuu Kiviportintien ympäristöstä ja vastaavankaltaisesta alueesta samalla kohdin Itäväylän toisella puolella. Tosiasiassa puhumme tällöin vain Vartioharjusta. Vartiokylään kuuluvat virallisesti myös sellaiset alueet kuin Puotila, Puotinharju, Itäkeskus, Marjaniemi, Roihupelto ja Myllypuro.

XX

Helytien käveleminen oli tyypillistä esikaupunkiastelua. Kadunvarressa oli omakotitaloja, joiden pihoissa oli auto tai autoja tai ainakin paikka autoille. Kehä I:n liikenteen jyly kuuluu vaimeana, kun oikein kuuntelee. Helytie päättyy kääntöpaikkaan, mutta jalankulkija tai pyöräilijä voi jatkaa matkaansa huoletta sähkölinjan alla kulkevalle Mustapurontaival-nimiselle kevyenliikenteenväylälle.

Helytie päättyy. Näkymä takaisin Helytielle.

Jos nyt ihan rehellinen olen, niin Helytie ei ole likipitäenkään jännittävin tai kiinnostavin kulkemani katu, mutta jo tekstin alussa mainittua Timo Jutilaa mukaillakseni voin todeta, että ”no kyllä se on katu, joo”*.

* https://www.youtube.com/watch?v=XgFwrvT_rBQ

Advertisement

Pari harmaata

Sitten viime tekstin elämäni on muuttunut todella paljon normaalimmaksi, jos nyt normaalia on olemassa. Minulla on pitkälti kokonaisvaltaisesti käytössäni kaksi kättä, on itse asiassa ollut jo melkein kaksi kuukautta. Ja vielä sitäkin pidempään, jos pitkälti kokonaisvaltaiseksi käden käyttämiseksi lasketaan päätetyö. Sain siis luvan palata töihin syyskuun 12:ntena, ja kipsin sain kädestäni lokakuun ensimmäisenä, ja luvan pallopelien harrastamiseen sain marraskuun 26:ntena, siis tämän viikon maanantaina.

Tämä kaikki on tarkoittanut  sitä, että olen ehtinyt kävellä vähä vähältä vähemmän katuja kuin sairauslomani hetkinä – niinä, joina en aina harmistukseltani kyennyt täysin syleilemään mahdollisuutta viettää hitaita aamuja, ja niinä, joina kykenin.

Nyt yhtäkkiä kesä on kaukana takana, ja osoitekin on eri kuin ennen veneluuni murtumaa. Tosin osoitteen katu ja kaupunki pysyivät samoina, mutta kaupunginosa vaihtui Vallilasta Alppiharjuun. Aleksis Kiven kadulla siis ollaan edelleen. Mistä tulikin mieleen, etten ole ikinä tainnut sitäkään kertoa, millaista oli kävellä oma kotikatu päästä päähän. Niin tapahtui jo yli puoli vuotta ennen tämän blogin perustamista.

Aleksis Kiven katu melkein kaksi ja puoli vuotta sitten. Tämäkin maisema näyttää nykyään vähän toiselta.

No, ei se kovin ihmeellistä ollut, jos nyt ihan rehellisesti sanon. Oli kesäkuinen vähän sateinen arki-ilta vuonna 2016, ja talutin kävellessäni pyörääni. Olin hetkeä aiemmin kävellyt Aleksanterinkadun, senkin pyörää taluttaen, ja polkenut sitten lähelle Kurvia ja alkanut taluttaa uudestaan. Säännöthän sanovat, että nämä kadut pitää kävellä. Törmäsin sitten Sturenkadun risteyksen tienoilla myös erääseen tuttavaan, mikä oli sikäli kiusallista, että tosiaan talutin sitä pyörää, mikä oman tulkintani mukaan olisi saattanut olla omia herättämään kysymyksiä, semminkin, kun pyörä oli ihan ajokelpoinen. Normaalistihan tällaista talutustoimintaa harjoitetaan pyörätien vieressä silloin, kun pyörä on tavalla tai toisella kelvoton. Koska myöskään tätä blogia ei ollut olemassa, harrastukseni oli huomattavasti vähemmän julkinen kuin nykyään. Tämän vuoksi olisi ollut aika jännittävä urakka selittää, miksi talutin pyörääni enkä vain ajanut. Pyörähän tykkää siitä, kun sillä ajetaan.

Sitä kysymystä ei kuitenkaan kysytty.

Aleksanterinkatu ja Aleksis Kiven katu ovat ihan merkittäviä katuja Helsingissä, pakko myöntää, mutta vasta nyt havahdun siihen, että niissä tosiaankaan ei ollut kerrassaan mitään ihmeellistä, ei ainakaan juuri sinä iltana, tai ei ainakaan juuri minulle juuri silloin. Olin suoritusmoodissa – siis sellaisessa, jossa nämä kadut nyt vain hoidetaan pois alta että päästään seuraaviin. Ei paljon kiinnostanut se ihmisten ja kielten kirjo, jota Aleksanterinkadulla voisi havainnoida. Enkä liioin lotkauttanut silmiäni (ei oikein voi puhua korvien lotkauttamisesta jos on kyse näkemisestä) kauniille katupuille tai hetkittäiselle laitakantakaupungin tunnelmalle, jotka ovat Aleksis Kiven kadulle ominaisia. Jonain toisena hetkenä olisin ollut varmasti haltioissani, siis siinä määrin kuin luonteeni sallii.

Myös Helsingin keskeisimmällä kauppakadulla satoi vettä vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuvassa linjakilpiä, jotka on sittemmin vaihdettu uuteen, aikataulunäytön layout, joka on sittemmin vaihdettu uuteen ja kilvissä ja näytöillä yksi raitiovaunulinja, joka on sittemmin vaihdettu uuteen.

Katujen kävely on mielialalaji. Ja oli harmaa päivä.

***

Tässä marraskuussa sellaisia päiviä – jos siis säällä asiaa määritellään – on ollut yllättävän vähän. Onneksi harmautta on myös Helsingin nimistössä. On sattumoisin se aika katukävelystä.

Tällä hetkellä Helsingissä on pari harmaata: Harmaahaikarankuja Kurkimäessä ja Harmaapaadentie Marjaniemessä. Kävelin molemmat menneenä viikonloppuna: ensinnä mainitun perjantai-illan puolikuulaassa pimeydessä, toisen sunnuntai-iltapäivän matalankirkkaassa valossa.

Harmaahaikarankujaa reunustavat vuonna 1987 rakennetut pienkerrostalot, jotka suorastaan hengittävät rakentamisajankohtaansa vähän ankeine muka uudenaikaisine elementteineen. Kaksi ihmistä käveli vastaan kohti kohdetta kävellessäni. He puhuivat venäjää. Kurkimäki on erikoinen soppi. Kehä I:n ja osin ilmeisesti myös Lahdenväylän jyly halkoo ilmaa, ja raideyhteyksien äärelle (esimerkiksi Myllypuron tai Kontulan metroasemalle) on vähän liian pitkä matka, jotta alue voisi olla laajemmin houkutteleva.

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ihmiset olivatkin jo valmiiksi hajaantuneet. (Harmaahaikarankuja, Kurkimäki)

Ei sillä, että Marjaniemikään olisi tässä raideyhteyskatsannossa Helsingin paras paikka. Silti alue on kovin kuvaava Itä-Helsingille: rosoisen maineen katveessa sijaitsee eräänlaisia taskuja, joissa vaurautta on. Muutos Itäkeskuksen metroaseman ja Harmaapaadentien välillä on – ei missään nimessä käsinkosketeltava, koska tällaisia asioita ei käy koskettaminen, vaan – huomattava. Harmaapaadentie on hyväkuntoisilta vaikuttavia suuria omakotitaloja, joiden pihoissa on 2010-lukulaisia autoja. Kadun eteläpäässä välkehtii Suomenlahti.

Itämerta.

Kolmaskin vähintäänkin harmahtava katu tuli sinä sunnuntaina käveltyä, ja samainen Suomenlahti senkin päässä odotti. Harmajan majakan mukaan nimetty Harmajankatu Ruoholahdessa on rakentamisestaan – 90-luvun puolestavälistä – asti ollut nähtävästi muuttumaton. Toisin kuin nämä pari muuta harmaata, Harmajankatu kuuluu siihen joukkoon Helsingin katuja, joille minulla on ollut asiaa jo kauan ennen katujen järjestelmällisemmän kävelemisen aloittamista. Omat havaintoni vahvistavat, että vaikka Helsinki kasvaa alituisesti, Harmajankatu näyttää juuri samalta kuin 12 ja puoli vuotta sitten. Katukyltitkin on jätetty seinille kauhtumaan.

Vain tahroja kyltin pinnoitteella / älä siis suutu

Kaikki nämä kadut

Juuri tätä katua pitkin en mielestäni koskaan ollut kävellyt. Pyörällä olin sitä kulkenut korttelinmitan vuonna 2010, sillä aivan sen vieressä sijaitsee yksi Suomen kuuluisimmista yleisistä saunoista. Lähellä olin käynyt moneenkin otteeseen ja käyn oikeastaan edelleen.

Tämä katu osuu reitille äärimmäisen harvoin, jos yrittää mennä pisteestä toiseen suorinta mahdollista reittiä. Se kuitenkin osuu reitille aivan väistämättä, jos päättää aloittaa sellaisen harrastuksen, jossa kävellään Helsingin katuja päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Minä aloitin, vuoden 2016 tammikuun 12:ntena päivänä. Siitä on kohta vuosi.

***

Siinä Aadolfinkatua kävellessä jotenkin vähän hävetti, oikeastaan hävetti jo kun tein lähtöä kotoani. Totta puhuen olin matkalla Katrin luo, ja tämä paikka sattui mitä näppärimmin silloisen reitin – Liisankadulta Sturenkadulle – varrelle. Tästä näppäryydestäkin huolimatta hävetti. Ihmisen täytyy olla vähän outo, ja outo nimenomaan muiden silmissä ja väärällä tavalla, jos tällaisia päätyy harjoittamaan. Kyllä minä tiedän, ettei häpeälle ole syytä, mutta ihmisen on joskus vaikeaa myöntää outouttaan. Tai ainakin ihmisen on vaikeaa myöntää tekevänsä mitään sellaista, mitä ajattelee muiden pitävän outona. Ja vaikka miten ajattelisi muiden ajattelevan, kaikki on silti omassa päässä. Siitähän ei pääse.

Tästä se lähti.

Hakeuduin Aadolfinkadun päähän, Pengerkadun varteen. Otin kännykkäkuvan katukyltistä, sitten katunäkymästä. Olin päättänyt, että vähintään tällä tavoin dokumentoin kaikki kävelemäni Helsingin kadut (ja tiet ja polut ja kujat ja rinteet ja väylät ja myös aukiot – Helsingin kaupungin internetkarttapalvelussa, kartta.hel.fi-sivustolla, määritellään yhdeksi karttakohdeluokaksi ”kadut, polut ja aukiot”, ja tämän karttakohdeluokan sisällön olen hyväksynyt rajauksekseni).

Lunta oli kattojen päällä helposti kymmenenkin senttiä, oli selkeää. Pakkastakin oli, mutta toistakymmentä astetta vähemmän kuin tasan viikkoa aiemmin. Silloin, loppiaisen aattona, Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa Hartwall-areenassa (missä itsekin olin istumassa pehmeällä penkillä ja sitten seisomassa sen edessä käpälät tanassa), ja olin ottelun jälkeen puoliltaöin suunnannut torille. Kauppatorilla oli muitakin, mutta suihkulähde oli jäässä. Kintaita ei sopinut hylätä toviksikaan tai sormista menisi tunto. Viikkoa myöhemmin Aadolfinkadulla kännykkäkuvien napsiminen sujui huomattavasti paremmin.

Hartwall-areena, tasan viikko ennen katukeräilyn aloittamista.

Aadolfinkatu on yhtä sisäpihaa. Se on katveessa Helsinginkadun ja Franzeninkadun välissä niin, että katu on helppo ohittaa ja unohtaa. Se on sääli. Aadolfinkatu on kaunis. Aadolfinkadulla on jonkintyyppistä katutaidettakin, Aadolfinkadun varren rakennukset ovat pääosin 1920-1940-luvuilta peräisin, ja viime tammikuussa Aadolfinkadulla tosiaan oli lumipeite.

Tuhnuinen kuva, vai mitä.

Katutaidetta, Aadolfinkatu style.

***

Kahdella a-kirjaimella alkavia katuja on Helsingissä jonkin verran (olen jo kävellyt läpi ne kaikki). Aadolfinkatu on sellainen vähän sattumalta – kadun alkuperäinen nimi oli Adolfintie (ruotsiksi Adolfsvägen), kunnes sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenkielinen nimi päätettiin vaihtaa Aadolfinkaduksi (ruots. Adolfsgatan). Ehkä siksi, että Helsingin kantakaupungissa kaiken perusteella oli yleisesti haluttu ryhtyä suosimaan katu-päätettä väylien nimeämisessä. Ei tämä alue tietysti kadun alkuperäisellä nimeämishetkellä ollut kantakaupunkia nähnytkään. Se oli silloisen kaupungin laidalla, Kallion perukoilla. Alun kaksi A:ta menköön tässä jonkinlaisen fennomanian piikkiin. Jos toinen A olisi jäänyt alkuun lisäämättä, katujenkeruuni olisi ehkä alkanut Laajasalossa sijaitsevalta kevyenliikenteenväylältä (Aakenraitti).

Mitään listaa katujen nimistä minulla ei ole. Tai on, mutta sitä olen itse kirjaillut työpaikaltani peräisin olevaan vahakantiseen ruutuvihkoon sitä mukaa kuin tarvetta on (ks. tämän sivuston otsikkokentän taustakuva). Joskus ennen kodeissa oli puhelinluettelot, ja niiden yhteydessä oli kartta, ja kartan yhteydessä oli hakemisto kaupungin katujen nimistä aakkosjärjestyksessä. Mutta internetistä en sellaista ole onnistunut löytämään, en ainakaan Helsingistä enkä ainakaan ajantasaista. Helsinki kasvaa melkein kovempaa kuin koskaan, joten tietojen on syytä olla tuoreita. Niinpä olen näppäimistölläni kirjoittanut kirjainyhdistelmiä kartta.hel.fi-karttapalvelun hakukenttään ja saanut vastaukseni sieltä. Ensin aa, sitten aab, aac, aad, aae, aaf, aag, aah, aaha, aahb, aahc ja niin edelleen. Käykää itse kokeilemassa.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta katua, tietä, polkua, kujaa, aukiota ynnä muuta Helsingissä tällä haavaa tarkalleen on, mutta tuhansista tässä varmaankin puhutaan. Eikä minulla ole tarkkaa tietoa siitäkään, kuinka monta katua olen tähän mennessä päästä päähän kävellyt, varmaan maksimissaan parisataa. Pitäisikin laskea. Kaikista katukylteistä on kyllä kuva, joskin niidenkin arkistointi on aivan kesken.

(Kaikilla kadunpätkillä ei tosin edes ole katukylttiä, ja onpa kohdalle osunut myös katuja, joita ei tosiasiassa ole, vaikka kartassa niin sanottaisiinkin. Yksi tällainen on Myllypurossa sijaitseva Alakivenkuja.)

Etsi kuvasta katu. Alakivenkuja, Myllypuro.

***

On pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei tämä katujen käveleminen suinkaan ollut aivan oma ideani. Luin aiheesta runsaat neljä ja puoli vuotta sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä, jossa Mikko Alho kertoi tehneensä samaa 15 vuotta. Hänen harrastuksensa oli alkanut puhelinluettelosta, jonka karttaosion osoiteluettelon ensimmäisenä nimenä näkyi – tietenkin – Aadolfinkatu, ja elettiin laskujeni mukaan vuotta 1997. Sen vuoden kesänä minä täytin 13 vuotta perjantaina 13. päivä.

Jo ensi kertaa Mikko Alhosta lukiessani, vuonna 2012, ajattelin, että tuopa on hienoa. En sitten kuitenkaan tullut moista touhua aloittaneeksi, koska se nyt vain tuntui pöhköltä. Ja sittenkin, kun melkein neljä vuotta myöhemmin olin aloittelemassa, ajattelin, että voisi kai ihminen päiviensä tunteja paremminkin käyttää.

”Se jatkui ja jatkui, kiemurteli, vei mennessään. Sitten oli ihan pakko katsoa aakkosten seuraava katu”, Alho sanoi Aadolfinkadusta lehdessä. Luin jutun juuri uudestaan – edellisen kerran olinkin vilkaissut sitä juuri harrastukseni alussa. On hassua, miten tämäkin ulospäin tyystin mieliheitolta vaikuttava touhu onkaan onnistunut viemään mennessään. Jutussa on muutakin tuttua. Myös minä olen ajatellut paljon paikkojen kokemista, Helsingin monipuolisuutta ja kaupungin ajallista kerroksellisuutta kulkiessani. Sitäkin, kuinka tämä harrastus vie melkein alati lähiöön. Välillä olen haukkonut henkeäni – paikat ovat olleet vaikuttavia. Lähellä mutta silti täysin tuntemattomia. Harva Helsingin kantakaupungissa asuva on lähtenyt varta vasten pällistelemään Malminkartanon näennäisen mitäänsanomattomia reunamia, koska ei vain ole mitään syytä tehdä niin. Minullapa on.

Malminkartanon mitäänsanomaton reunama, Arentipolun ja Vuokraajanpolun risteys.

***

Tästä aiheesta on vielä paljon kerrottavaa. Mutta sitä ennen on seuraavan kadun vuoro, jota pidemmälle en ole vielä päässyt.

Kadun nimi on Aurinkoranta, ja se sijaitsee Vuosaaren kaupunginosassa, Aurinkolahden osa-alueella.