Ulosmenoteitä

Kun aloin kävellä näitä Helsingin katuja, ajattelin jossain kohtaa, että niin kutsuttujen moottoriväylien ja merkittävien pitkien pääkatujen kulkeminen ottaa epäilemättä aikansa. Ottaahan se, tietenkin, mutta esimerkiksi Helsingin moottoriväyläskenen ulkopuolisen katuverkon pisin katu Mannerheimintie ei esimerkiksi ole kuin 5,5 kilometriä pitkä. Se ei totta puhuen ole kovin paljon, eikä se vie ikuisuutta. (Mikä vie?) Mannerheimintien jatkeena oleva Hämeenlinnanväylä on toki vähän pidempi Helsingin puolella sijaitsevalta osuudeltaan, mutta sekin vain vähän yli kuusi kilometriä.

Kuuden kilometrin juoksulenkki ei esimerkiksi ole järin pitkä. Sitten on ihmisiä, jotka kävelevät iso kantolasti selässään jossain jumalan selän takaisessa Urho Kekkosen erämaassa päivän aikana monin verroin.

Minä olen nyt kävellyt Hämeenlinnanväylän päästä päähän (tavallaan – tästä pian tarkemmin) ja pian sen jälkeen kävellyt päästä päähän myös Hämeentien. Nämä kulkureitit sattuvat aakkosjärjestyksessä perätysten. Kulkeminen tapahtui pääsiäisen alla: palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina ja piinaviikon maanantaina. Keskellä korona-aikaista Uudenmaan eristystä siis ja edelleen erityisjärjestelyin: ilman joukkoliikenteen apua lähtöpisteeseen pääsemiseksi tai päätepisteestä poistumiseksi.

Hämeenlinnanväylä ja Hämeentie poikkeavat toisistaan monella tapaa: toinen on kävelijän näkökulmasta de facto moottoritie, toinen on korttelikaupungista alkava ja ympäröivään taajamaansa sulautuva katu. Mutta niissä on myös paljon samaa. Molempia pitkin pääsee sädettä pitkin ydintä kauemmas. Ne ovat ulosmenoteitä, joissa heijastuu eri aikojen kaupungista ulos menemisen tavat. Hämeenlinnanväylä edustaa aikaa, jolloin uskottiin autoliikenteeseen – tien linjaus syntyi joskus 1950-luvun motoristisessa suunnittelukiiassa, ja nelikaistaiseksi tie muuttui Helsingin puoleiselta osuudeltaan vuonna 1975. Hämeentie on paljon vanhempi kulkureitti: ennen vuotta 1928 se oli nimeltään Itäinen Viertotie, ja sitä ennen Tavastvägen, kuten jälleen nykyään. Vielä 1900-luvun lopulla Hämeentie oli pääasiallinen ulosmenotie esimerkiksi Lahden suuntaan, mutta nyt se on sitä alle sadan metrin matkan verran, Hermannin rantatien ja Kustaa Vaasan tien väliseltä osuudeltaan.

***

Olen jo muutamaan otteeseen saanut vastattavakseni kysymyksen siitä, miten itse asiassa aion kävellä esimerkiksi Länsi-, Hämeenlinnan-, Tuusulan- tai Lahdenväylää. Niillähän ei varsinaisesti voi kävellä, sillä käveleminen on kielletty, eikä väylän vieressä suinkaan aina kulje samansuuntaista kevyenliikenteenväylää. Tämä on totta. Hämeenlinnanväylän tapauksessa käyttökelpoista kevyenliikenteenväylää on mukavasti saatavilla, mutta silti etenkin Haagan kohdalla oli tyydyttävä lähimpään rinnakkaiseen muuhun tiehen (tässä tapauksessa esimerkiksi Nuijamiestentiehen). Aion noudattaa samaa periaatetta myös muissa vastaavissa tapauksissa. Jos itse väylällä käveleminen on esimerkiksi kieltosyistä kiellettyä, silloin kuljetaan lähintä samansuuntaista väylää niin, että kuitenkin aloitetaan väylän alusta ja päädytään sen loppuun – joko Helsingin rajalle tai luontevaan päätepisteeseen. Jos tämä edellyttää esimerkiksi Heikinlaakson tai Jakomäen peräpusikoissa kykkimistä, sitten olkoon niin.

ala-tikkurilantie.jpg

Ensimmäinen moottoriväyläsuoritus tapahtui jo kesäkuun 19. päivä vuonna 2016, siis melkein neljä vuotta sitten. Sinä päivänä Ala-Tikkurilantie näytti tältä. (Ala-Tikkurilantie on Kehä III:n se noin kilometrin mittainen osuus, joka sijaitsee Helsingin rajojen sisäpuolella.)

Hämeenlinnanväylä on minulle tietysti kohtalaisen tuttu tie – ei toki lapsuudesta asti, mutta nykyään. Tuttuus on sikäli harhaa, että tie on ollut tuttu nimenomaan autoilunopeudella tarkasteltuna. Silloin ei voi syventyä yksityiskohtiin, eikä maailma ympärillä näytä yhtä monipuoliselta. Tai no, monipuoliseksi Hämeenlinnanväylän vartta ei ehkä kaikissa tilanteissa voi kuvailla. Kyllä siinä silti sävyjä on.

Hämeenlinnanväylä alkaa Haagan ja Ruskeasuon väliseltä rajalta, Mannerheimintien, Hakamäentien ja Vihdintien risteyksestä. Eräästä näkökulmasta tähän päättyy kaupunki. Mutta maaseutu ei ala, alkaa lähiö. Vielä Kivihaan ja Etelä-Haagan kohdalla lähiö edustaa kuitenkin kaupunkimaisempaa tyyliä.

hämeenlinnanväylän alku.jpg

Vielä vilkaisu takaviistoon ennen kuin matka kohti Vantaan rajaa alkaa.

hämeenlinnanväylä kivihaka.jpg

Kivihaan asujaimistoa suojaavassa meluaidassa on suuren maailman tapaan graffiteja.

Pian ollaan kuitenkin tukevasti kaupunkimaisimmasta kaupungista ulkona. Kun rantarata on alitettu, Hämeenlinnanväylän itäpuolella avautuu Keskuspuisto, tai siis ei avaudu – tiiviistä puustosta ei oikein voi sanoa niin. Pian tosin näkökentästä katoaa koko Hämeenlinnanväylä, sillä rinnakkaisesti kulkevaa Nuijamiestentietä erottaa Hämeenlinnanväylästä mitäänsanomattomien toimistorakennusten ja jämämetsiköiden valikoima.

Myöhemmässä vaiheessa pääsen taas kulkemaan varsinaisen Hämeenlinnanväylän vartta, mutta tällöinkään moottoriliikenteen läsnäoloa ei aina hahmota. Monessa kohtaa autot kulkevat meluaidan tuolla puolen. Eivät toki aina.

hämeenlinnanväylä jalankulkijat.jpg

Kaksi jalankulkijaa lähestyy Tampereen suunnasta. Tässä kohtaa Haagan katuverkosta pääsee taas ihastelemaan moottoriväylää.

Yksi Hämeenlinnanväylän varren kevyenliikenteenväylistä on myös nimetty: se on Etelä-Kaarelan polku. Sen pätkän olin tietysti kulkenut jo aiemminkin, mutta silloin oli talvi. Nyt ei.

etelä-kaarelan polku.jpg

Etelä-Kaarelan polku silloin, kun sen kävelin: 1. helmikuuta 2018. Bussipysäkeilläkin oli sinä päivänä lunta sääreen asti, kun koko päivän oli pyryttänyt ankarasti.

Hämeenlinnanväylän kulkeminen ei tuntunut niin pitkältä kuin se oli, vaikka koko matkan ajan talutin pyörääni. Ne ohikulkijat, jotka nyt sattuivat minusta mitään ajattelemaan, todennäköisesti otaksuivat pyöräni hajonneen. Ne ohikulkijat, jotka sattuivat seuraamaan touhuani yhtään pidempään (toivottavasti harva), todennäköisesti pitivät minua ihan vain järkiheittona, tai vähintäänkin epäonnekkaana. Kenties ihmisenä, joka on matkalla jalan Myyrmäkeen epäonnisen seikkailunsa päätteeksi. Näinhän ei ollut. Kaikki oli hyvin.

Lopulta saavutin Vantaan rajan ja olin miltei kaivokselalaisen autoliikkeen pihassa. Tältä siis tuntuu merkittävästi hidastettu Helsingistä poistuminen. Tie jatkuisi kohti Tamperetta, mutta sinne asti ei olisi ollut asiaa vaikka kuinka olisin lyllertänyt. Raja muihin maakuntiin oli tuolloin kiinni ja poliisi olisi varmasti torunut, jos olisin jaksanut taittaa matkaani Hyvinkään pohjoiseen liittymään asti. En tietenkään edes yrittänyt. Poljin kiltisti kotiin ruokailemaan.

hämeenlinnanväylä kaivoksela.jpg

Menin ihan äärirajoille.

hämeenlinnanväylä kappatie.jpg

Näkymä kohti etelää Kappatien bussipysäkiltä Helsingistä, aivan Vantaan rajan tuntumasta. Olihan tässä hieman käveltävää.

***

Hämeentie sijaitsee logistisesti sikäli yksinkertaisemmassa paikassa, että saatoin jättää pyörän kotiin ja juosta Fleminginkatua ja Porthaninkatua alas Hakaniemen kauppahallin nurkalle. Tästä alkaisi jännittävä maanantai-illan elämys, käveleminen Kallion ja Sörnäisten rajalta aina Vanhaankaupunkiin asti.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Hämeentie nimi voisi olla myös jotain muuta kuin mitä se on. Helsinki olisi yhtä hyvin voinut jättää vanhat ulosmenoteiden nimensä, Läntisen Viertotien ja Itäisen Viertotien, käyttöön. Olipa Hämeentien nimeksi ehdolla 1920-luvulla myös Viipurin valtatie. Mutta nyt se sitten on Hämeentie, mikä onkin ihan hyvä ja historiallisesti pätevä nimi. Siitäkin huolimatta, että standardi-Hämeeseen johtaa Mannerheimintie, vanha Läntinen Viertotie.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, mitä tapahtuu, jos alkaa kulkea Hämeentietä pitkin Hakaniemestä poispäin kaupungista ja jatkaa vain suoraan niin pitkään kuin kykenee. Itse asiassa tämän ”kulje katulinjaa suoraan kertaakaan kääntymättä” -matkan voi aloittaa jo Simonkadulta, Annankadun risteyksestä. Ensin lasketaan alas Simonkatua, sitten Kaivokatua pitkin Kaisaniemenkadulle ja Unioninkadulle, ja edelleen Pitkällesillalle ja Siltasaarenkadulle ja siitä sitten Hämeentielle. Ensin pääsee Kurviin, sitten Vallilan ja Hermannin rajalle ja siitä edelleen Toukolan ja Kumpulan rajalle. Tällä kohtaa Hämeentie jatkaa etuoikealle, mutta suoraan jatkuu nelostien linja Kustaa Vaasan tienä ja sitten Lahdenväylänä. Uusimaa loppuu. Tulee Lahti. Kun jatkaa Heinolan jälkeen suoraan, tie muuttuu vitostieksi. Kun ei vain kerta kaikkiaan kertaakaan käänny, päätyy ohi Mikkelin, Juvan, Varkauden, Leppävirran, Kuopion, Siilinjärven, Lapinlahden, Iisalmen ja Sukevan. Lopulta vitostie siirtyy kulkemaan ohitustietä, mutta kun tarkoitus oli, ettei käännytä, niin ei käännytä. Ja näin matka Helsingin ytimestä on johtanut kaikessa hiljaisuudessa Sissikadun ja Kauppakadun risteykseen Kajaaniin.


Tästä voisi aloittaa matkan Annankadulle Helsinkiin. Myös Hämeentielle.

Edellä oleva kuvatkoon sitä, että Hämeentien nimi voisi ihan pätevästi olla myös jotain aivan muuta. Joka tapauksessa nyt ei ollut määrä ajaa saati kävellä Kajaaniin. Nyt riittäisi, että kävelisi Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin. Tämän kävelyn aikaan maailma oli sellainen – ja on edelleen – että Hämeentien eteläinen pää oli työmaa-aluetta. Hakaniemen ja Sörnäisten metroasemien välillä tunnelmaan toi  erikoisen lisän myös se, ettei yksikään kuppila, kahvila, baari tai ravintola ollut auki. Oli siis kaksinkertaisesti epätyypillistä. Katu muokkautui uudeksi, ja samalla Suomi eli poikkeusoloissa. Sosiaalista kanssakäymistä edistäviin tiloihin ei käynyt pääseminen, vaikka täällä jos missä ne ovat elimellinen osa elämää.

hämeentien alku.jpg

Baarit ovat kiinni ja Hesekin myy vain mukaan. Kuvan oikeassa laidassa minun varjoni.

Ensimmäinen selkeä muutos Hämeentien tunnelmassa tapahtuu Kurvin kohdalla tai sen jälkeen, siis Aleksis Kiven kadun ja Pääskylänkadun risteyksen kohdalla. Sillä kohtaa Hämeentie kulkee siltaa pitkin Junatien yli, ja kantakaupungin tunnelma vaihtuu laitakaupungin tunnelmaan.

hämeentie junatie.jpg

Laitakaupunkimaisempi meininki alkaa.

Seuraava tunnelmanvaihdos tapahtuu, kun Hermanni ja Vallila vaihtuvat Toukolaan ja Kumpulaan. Hämeentie ylittää Vallilanlaakson taas kerran yhtä siltaa pitkin, ja sitten siihen yhdistyvät Hermannin rantatien, 4- ja E75-teiden normaalioloissa vuolaat autovirrat.

hämeentie kustaa vaasan tie.jpg

Liikennevirtain vuolaudesta ei ollut tietoakaan Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien risteyksessä.

Sitten onkin aika kääntyä valtaväylältä pois, kohti Arabianrantaa. Laitakaupungin tuntu jatkuu, kunnes lopulta siirrytään suoraan menneeseen maailmaan. Vasemmalla näkyy Annalan huvila, oikealla Vanhankaupunginkoski. Hämeentien pohjoispään linjaus, tiukasti Vantaanjokea viistävä, antaa olettaa, että tie on kulkenut tätä linjaa pitkin iät ja ajat.

hämeentie vanhakaupunki etelään.jpg

Hämeentien pohjoispäässä jokin tuntuu vanhalta.

Täällä sijaitsi myös Helsingin alkuperäinen keskusta – siitä Vanhankaupungin kaupunginosakin on saanut nimensä. Mutta silloin Helsinki oli oikeastaan pelkkä kylä. 1640-luvulla Helsingin keskusta siirtyi parempien satamaolosuhteiden perässä nykyisille sijoilleen Vironniemelle. Minun on toisinaan vaikeaa olla spekuloimatta, millaiseksi Helsinki olisi kehittynyt, jos sen keskusta todella olisi jäänyt Toukolan takamaille. Ehkä on olemassa realistisempiakin toteutumatta jääneitä juttuja maailmassa, mutta ainahan sopii pohtia. Silloin ehkä Kampin tilalla olisi Toukola, Ullanlinnan tilalla Kumpula, Kallion tilalla Viikki, Kruununhaan tilalla Käpylä ja Koskela, Vallilan tilalla Malmi. Nykyinen Etelä-Helsinki olisi rantakallioiden värittämää röpelöistä ja osin suojeltua merenranta-aluetta, jossa olisi vauraiden ihmisten huviloita.

Kuten hyvin tiedämme, asiat eivät menneet niin. Asiat menivät näin, ja tämä ulosmenotie päättyy tähän. Joskus tässä oli vain mutka, mutta nyt pitää kääntyä. Jos haluaa Uudenmaan ulkopuolelle asti, niin vasemmalle.

hämeentien loppu.jpg

Tähän se sitten päättyi, Hämeentie, Viikintiehen.

Kaupunginosien kaupunki

Missä kaupunginosassa asut?

Joku sanoo asuvansa Jätkäsaaressa, joku Alppilassa, joku Jakomäessä, joku Hakaniemessä, joku Arabiassa ja joku Kannelmäessä.

Jos kuitenkin ollaan ihan tarkkoja, nuo yllä olevat eivät ole Helsingin kaupunginosia alkuunkaan. Jätkäsaari kuuluu Länsisataman kaupunginosaan, Alppila Alppiharjuun, Jakomäki Suurmetsään, Hakaniemeksi ymmärretty alue Kallioon, Arabiaksi kuvaillut seudut Toukolaan. Kannelmäki on osa Kaarelaa. Jätkäsaari, Alppila, Jakomäki ja Kannelmäki ovat sentään ihan virallisia Helsingin osa-alueita. Arabianrannan osa-alue kattaa kaiken Arabiaksi kutsutun, ja Hakaniemi on olemassa vain metroaseman ja torin nimenä, mistä se on laajentunut käsittämään myös kaikenlaista ympäröivää muuta.

Ihmisiä ei tästä hämmennyksestä käy syyttäminen. Kaupunginosien nimiin ja rajoihin on nimittäin mahdollista tutustua lähinnä kartta.hel.fi-karttapalvelussa, mutta missään muualla kaupunginosien rajat eivät oikeastaan käy ilmi. Opasteissa lukee milloin mitäkin mihinkin suuntaan, eivätkä esimerkiksi katukyltitkään tarjoa asiassa apua. On vain niin, että asia pitää tietää.

Kaupunkikaan ei tosin tiedä. Alkusyksystä Helsingin kaupunki kertoi, että ”[P]ormestarin asukasilta järjestetään tänä syksynä Alppiharjussa. Tervetuloa asukasiltaan – – Konepajan Brunoon (Aleksis Kiven katu 17A)”. Pormestarin asukasilta Alppiharjussa järjestettiin siis Alppiharjun ulkopuolella, Vallilassa. Niin sijaitsi myös entinen rappumme, jonka kaikkiin asuntoihin jaettiin kutsu naapurikaupunginosan tilaisuuteen.

Harva ylipäätään tuntuu puhuvan Alppiharjusta. Tämähän on kaupunginosa, joka koostuu Alppilasta (jota yleisesti tosiaan pidettäneen omana kaupunginosanaan) ja Harjusta (jota hanakasti kutsutaan Kallioksi, kuten myös Harjun osa-alueen pääkatua Vaasankatua). Kallio taas ylittää rajansa toistuvasti – tänne Harjuun ja toisaalta toisinaan myös Hämeentien yli tiettyihin osiin Sörnäisiä. Toisaalta harva lienee havainnut (tai en minä ainakaan ennen kuin tutkin karttaa), että Kallio jatkuu myös junaradan länsipuolelle, aina Töölönlahdelle asti.

Helsingin keskeisin kaupunginosakummajainen on varmasti Kluuvi. Kun puhutaan Kluuvista, puheeksi tulee yleensä Kluuvikadun varressa sijaitseva kauppakeskus. Siinäpä se.

***

Viimeisin kävelemäni katu sen sijaan on yksiselitteisesti Vallilaa. Hattulantie yhdistää Mäkelänkadun ja Kangasalantien, ja katu on antanut nimensä myös merkittävälle bussi- ja raitiovaunupysäkkikokonaisuudelle Mäkelänkadulla heti Sturenkadun pohjoispuolella. Hattulantie on tyypillinen vallilalainen kadunnimi: se perustuu Suomen kuntaan tai muuhun maantieteelliseen sijaintiin. Vallilassa olisi helpompi luetella ne kadut, jotka eivät kuulu tähän ”pitäjien nimet, ryhmänimi” -luokkaan, kuin ne, jotka kuuluvat.

Entä se Hattula sitten? Se on kunta Hämeenlinnan keskustaajaman pohjoispuolella, joka ei kuitenkaan halunnut liittyä Hämeenlinnaan silloin, kun Renko, Tuulos, Lammi, Hauho ja Kalvola siihen liittyivät vuoden 2009 alussa. Hattulan syytä on muun muassa Hämeenlinnan kaupungin alueen typerä muoto, joka sisältää koomisen soiron entisen Rengon kunnan länsiosista vanhaan Kalvolaan. Kuntaliitoksen yhteydessä Hattulasta liitettiin Hämeenlinnaan noin 27 neliökilometrin alue, jolla asui vuonna 2009 peräti 32 ihmistä.

Screenshot 2018-12-20 19.29.46.png

Tältä näyttää Hämeenlinnan kaupungin alue, joka on merkitty karttaan punaisella. Hattula näkyy punaisen alueen miltei joka suunnasta ympäröimänä plänttinä. 

Suomalaisen paikannimikirjan (2007) mukaan Hattulan nimen epäillään olevan peräisin Virosta samasta kannasta kuin Tallinnaa ympäröivän Harjumaan maakunnan nimi, sillä hattulalaismiehet ovat käyneet keskiajalla kalastamassa Suomenlahden rannoilla ja päätyneet sitä kautta imemään mukaansa eteläisiä vaikutteita. Lisäksi Hattu on ikivanha germaaninen henkilönnimi, joten hento saksalainen vaikute sinänsä perinteisen hämäläispitäjän nimessä on mitä mahdollisin.

Henkilökohtainen suhteeni Hattulaan on ollut aina ohut, mutta silti kunnan olemassaolon tiedostava. Jo lapsuuden mökkimatkat kulkivat kunnan poikki, ja paikkakunnan nimessä esiintyvä päähine on tietysti eduksi, jos on tarkoitus kiinnittää vajaakasvuisen huomio.

Semmoista siis liittyy tämän sinänsä mitättömän pikkukadun nimeen. Itse kadusta on lopulta aika paljon vähemmän kerrottavaa. Hattulantie on yksisuuntainen, ja viime lauantaina kävelin sen sallittua ajosuuntaa vastaan. Älkää etsikö tästä symboliikkaa. Sitä ei ole.

hattulantie.jpg

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Ensi kerran elämässäin Ensi linjalla (tai ainakin hyvin lähellä sitä)

E-kirjain vain jatkuu jatkumistaan. Viime viikolla pääsin Ensi-alkuisten katujen muodostaman kolmikon kimppuun. Tähän helsinkiläistrilogiaan kuuluvat Ensi linja Kalliossa, Ensi parvi Vuosaaressa ja Ensi-kodin tie Vallilassa. Näistä olen kävellyt nyt kaikki, Ensi linjan tietysti ensimmäisenä.

Menin paikalle ja kävelin kadun, päästä päähän. Pysähdyin kuvaamaan kuoriaisia esittäviä pyörätelineitä, kun pomoni yllättäen pyöräili toisella puolella katua, pysähtyi juttelemaan ja ihasteli takanani näkyvän entisen sokeainkoulun (rakennettu vuonna 1898) yläkerrosten laudoitettuja ikkunoita. Niitä en olisi ilman häntä huomannutkaan. Vaikka kuinka kulkisi ympäristöään tarkoin havainnoiden, kyse on silti valinnoista. Katujen varsilla huomio ei koskaan kiinnity tai edes voi kiinnittyä kaikkiin yksityiskohtiin vaan vain puolisatunnaisesti valikoituneisiin.

IMG_2210.jpg

Eläin Ensi linjalla.

IMG_2216.jpg

1/8.

Kun katu oli kävelty, lähdin takaisin kohti Hakaniemen metroasemaa. Kävelin Helsingin kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon välissä kulkevia portaita kohti Eläintarhantietä, ja muistin yhtäkkiä hetken yli 16 vuoden takaa. Silloin kävelin näillä tienoilla elämäni ensimmäistä kertaa.

***

Asuin silloin Järvenpäässä ja kävin lukion toista luokkaa. Sinä tuiki tavallisena tiistaina lähdimme koulupäivän jälkeen vaihdattamaan ystäväni Eeron autoon renkaita. Sattumoisin tämä toimenpide tapahtuisi Helsingin Kalliossa paikassa, jossa ei enää nykyään ole autokorjaamoa vaan saksalainen päivittäistavarakauppa. Eero jäi autoineen korjaamolle, ja me muut kolme lähdimme kävelemään ympäriinsä. Neljänneltä linjalta päädyimme lopulta niin Kolmannen kuin Toisenkin linjan yli ja edelleen Ilolanpuistoon ja lopulta näille samoille portaille.

IMG_2221.jpg

Takana Ilolanpuisto, edessä elämä ja Eläintarhantie.

Muistan miettineeni Siltasaaren rakennuksia silmäillessäni, että jossain täällä asuu epäilemättä myös A. W. Yrjänä. Tämä erikoinen pohdinta juonsi juurensa siihen, että tuohon aikaan kuuntelin lähinnä CMX:ää ja olin saattanut tietooni, että yhtye oli kokonaisuudessaan muuttanut Torniosta Helsinkiin jo 90-luvulla.

Lopulta lähdimme ajamaan takaisin kohti Järvenpäätä ja pysähdyimme matkalla Keravan Anttilaan. Ostin TopTen-osastolta – kuinkas muutenkaan – lisää CMX:ää, sillä kokoelmani ei vielä ollut täydellinen.

Lopulta palasin kotiin. Heti oven avattuani äiti kertoi, että lentokone on lentänyt päin New Yorkin World Trade Centeriä. Olin käynyt samojen tornien juurella edellisvuoden kesänä. Tämän vuoksi päädyin ajattelemaan, että tapahtunut tuntuu minusta suurelta osin tapahtumapaikan tuttuuden vuoksi, joten eihän tässä mitään. Kerrankos sitä nyt lentokone lentää ikoniseen pilvenpiirtäjään ja tuhansia kuolee.

Menin huoneeseeni, avasin 80-luvun alun mallia olevan television, vaihdoin kanavaksi BBC Worldin ja käänsin äänet minimiin. Jossain kohtaa toinenkin lentokone lensi päin tornia, minkä saatoin nähdä suorana, mutta jos näinkin, kuuntelin sillä hetkellä vasta ostamaani CMX:ää (se levy muuten oli Rautakantele).

***

Ensi linjalla näkee kaupungin ajallisia kerrostumia (kuten vähän kaikkialla). Mutta Ensi linjalla ehkä silti enemmän kuin monella muulla vastaavanpituisella kadunpätkällä. Ensi, Toinen, Kolmas, Neljäs ja Viides linja ovat jo niminäkin aikansa kuvia. Ensi linjan nimeä ehdotettiin 1920-luvulla vaihdettavaksi Diakonissakaduksi (ja esimerkiksi Kolmatta linjaa Aleksis Kiven kaduksi), mutta nimet haluttiin säilyttää, koska ne edustivat asemakaavoituksessa niin kutsuttua amerikkalaisvaihetta (kertoo Helsingin kaupungin karttapalvelu). Pohjois-Amerikassa numeroituja katuja on downtownissa jos toisessakin. Siellä ne tavataan lisäksi kirjoittaa numeroin, mikä tietysti olisi tämän harrastuksen kannalta tylsää. Mitä tähän harrastukseen tulee, niin Linjoille palaan seuraavan kerran ehkä kymmenen vuoden kuluttua.

Kymmenen vuotta toki on vähemmän kuin 16 vuotta. Elämä etenee.

Kaikki nämä kadut

Juuri tätä katua pitkin en mielestäni koskaan ollut kävellyt. Pyörällä olin sitä kulkenut korttelinmitan vuonna 2010, sillä aivan sen vieressä sijaitsee yksi Suomen kuuluisimmista yleisistä saunoista. Lähellä olin käynyt moneenkin otteeseen ja käyn oikeastaan edelleen.

Tämä katu osuu reitille äärimmäisen harvoin, jos yrittää mennä pisteestä toiseen suorinta mahdollista reittiä. Se kuitenkin osuu reitille aivan väistämättä, jos päättää aloittaa sellaisen harrastuksen, jossa kävellään Helsingin katuja päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Minä aloitin, vuoden 2016 tammikuun 12:ntena päivänä. Siitä on kohta vuosi.

***

Siinä Aadolfinkatua kävellessä jotenkin vähän hävetti, oikeastaan hävetti jo kun tein lähtöä kotoani. Totta puhuen olin matkalla Katrin luo, ja tämä paikka sattui mitä näppärimmin silloisen reitin – Liisankadulta Sturenkadulle – varrelle. Tästä näppäryydestäkin huolimatta hävetti. Ihmisen täytyy olla vähän outo, ja outo nimenomaan muiden silmissä ja väärällä tavalla, jos tällaisia päätyy harjoittamaan. Kyllä minä tiedän, ettei häpeälle ole syytä, mutta ihmisen on joskus vaikeaa myöntää outouttaan. Tai ainakin ihmisen on vaikeaa myöntää tekevänsä mitään sellaista, mitä ajattelee muiden pitävän outona. Ja vaikka miten ajattelisi muiden ajattelevan, kaikki on silti omassa päässä. Siitähän ei pääse.

wp_20160112_001

Tästä se lähti.

Hakeuduin Aadolfinkadun päähän, Pengerkadun varteen. Otin kännykkäkuvan katukyltistä, sitten katunäkymästä. Olin päättänyt, että vähintään tällä tavoin dokumentoin kaikki kävelemäni Helsingin kadut (ja tiet ja polut ja kujat ja rinteet ja väylät ja myös aukiot – Helsingin kaupungin internetkarttapalvelussa, kartta.hel.fi-sivustolla, määritellään yhdeksi karttakohdeluokaksi ”kadut, polut ja aukiot”, ja tämän karttakohdeluokan sisällön olen hyväksynyt rajauksekseni).

Lunta oli kattojen päällä helposti kymmenenkin senttiä, oli selkeää. Pakkastakin oli, mutta toistakymmentä astetta vähemmän kuin tasan viikkoa aiemmin. Silloin, loppiaisen aattona, Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa Hartwall-areenassa (missä itsekin olin istumassa pehmeällä penkillä ja sitten seisomassa sen edessä käpälät tanassa), ja olin ottelun jälkeen puoliltaöin suunnannut torille. Kauppatorilla oli muitakin, mutta suihkulähde oli jäässä. Kintaita ei sopinut hylätä toviksikaan tai sormista menisi tunto. Viikkoa myöhemmin Aadolfinkadulla kännykkäkuvien napsiminen sujui huomattavasti paremmin.

wp_20160105_006

Hartwall-areena, tasan viikko ennen katukeräilyn aloittamista.

Aadolfinkatu on yhtä sisäpihaa. Se on katveessa Helsinginkadun ja Franzeninkadun välissä niin, että katu on helppo ohittaa ja unohtaa. Se on sääli. Aadolfinkatu on kaunis. Aadolfinkadulla on jonkintyyppistä katutaidettakin, Aadolfinkadun varren rakennukset ovat pääosin 1920-1940-luvuilta peräisin, ja viime tammikuussa Aadolfinkadulla tosiaan oli lumipeite.

wp_20160112_002

Tuhnuinen kuva, vai mitä.

wp_20160112_005

Katutaidetta, Aadolfinkatu style.

***

Kahdella a-kirjaimella alkavia katuja on Helsingissä jonkin verran (olen jo kävellyt läpi ne kaikki). Aadolfinkatu on sellainen vähän sattumalta – kadun alkuperäinen nimi oli Adolfintie (ruotsiksi Adolfsvägen), kunnes sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenkielinen nimi päätettiin vaihtaa Aadolfinkaduksi (ruots. Adolfsgatan). Ehkä siksi, että Helsingin kantakaupungissa kaiken perusteella oli yleisesti haluttu ryhtyä suosimaan katu-päätettä väylien nimeämisessä. Ei tämä alue tietysti kadun alkuperäisellä nimeämishetkellä ollut kantakaupunkia nähnytkään. Se oli silloisen kaupungin laidalla, Kallion perukoilla. Alun kaksi A:ta menköön tässä jonkinlaisen fennomanian piikkiin. Jos toinen A olisi jäänyt alkuun lisäämättä, katujenkeruuni olisi ehkä alkanut Laajasalossa sijaitsevalta kevyenliikenteenväylältä (Aakenraitti).

Mitään listaa katujen nimistä minulla ei ole. Tai on, mutta sitä olen itse kirjaillut työpaikaltani peräisin olevaan vahakantiseen ruutuvihkoon sitä mukaa kuin tarvetta on (ks. tämän sivuston otsikkokentän taustakuva). Joskus ennen kodeissa oli puhelinluettelot, ja niiden yhteydessä oli kartta, ja kartan yhteydessä oli hakemisto kaupungin katujen nimistä aakkosjärjestyksessä. Mutta internetistä en sellaista ole onnistunut löytämään, en ainakaan Helsingistä enkä ainakaan ajantasaista. Helsinki kasvaa melkein kovempaa kuin koskaan, joten tietojen on syytä olla tuoreita. Niinpä olen näppäimistölläni kirjoittanut kirjainyhdistelmiä kartta.hel.fi-karttapalvelun hakukenttään ja saanut vastaukseni sieltä. Ensin aa, sitten aab, aac, aad, aae, aaf, aag, aah, aaha, aahb, aahc ja niin edelleen. Käykää itse kokeilemassa.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta katua, tietä, polkua, kujaa, aukiota ynnä muuta Helsingissä tällä haavaa tarkalleen on, mutta tuhansista tässä varmaankin puhutaan. Eikä minulla ole tarkkaa tietoa siitäkään, kuinka monta katua olen tähän mennessä päästä päähän kävellyt, varmaan maksimissaan parisataa. Pitäisikin laskea. Kaikista katukylteistä on kyllä kuva, joskin niidenkin arkistointi on aivan kesken.

(Kaikilla kadunpätkillä ei tosin edes ole katukylttiä, ja onpa kohdalle osunut myös katuja, joita ei tosiasiassa ole, vaikka kartassa niin sanottaisiinkin. Yksi tällainen on Myllypurossa sijaitseva Alakivenkuja.)

alakivenkuja

Etsi kuvasta katu. Alakivenkuja, Myllypuro.

***

On pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei tämä katujen käveleminen suinkaan ollut aivan oma ideani. Luin aiheesta runsaat neljä ja puoli vuotta sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä, jossa Mikko Alho kertoi tehneensä samaa 15 vuotta. Hänen harrastuksensa oli alkanut puhelinluettelosta, jonka karttaosion osoiteluettelon ensimmäisenä nimenä näkyi – tietenkin – Aadolfinkatu, ja elettiin laskujeni mukaan vuotta 1997. Sen vuoden kesänä minä täytin 13 vuotta perjantaina 13. päivä.

Jo ensi kertaa Mikko Alhosta lukiessani, vuonna 2012, ajattelin, että tuopa on hienoa. En sitten kuitenkaan tullut moista touhua aloittaneeksi, koska se nyt vain tuntui pöhköltä. Ja sittenkin, kun melkein neljä vuotta myöhemmin olin aloittelemassa, ajattelin, että voisi kai ihminen päiviensä tunteja paremminkin käyttää.

”Se jatkui ja jatkui, kiemurteli, vei mennessään. Sitten oli ihan pakko katsoa aakkosten seuraava katu”, Alho sanoi Aadolfinkadusta lehdessä. Luin jutun juuri uudestaan – edellisen kerran olinkin vilkaissut sitä juuri harrastukseni alussa. On hassua, miten tämäkin ulospäin tyystin mieliheitolta vaikuttava touhu onkaan onnistunut viemään mennessään. Jutussa on muutakin tuttua. Myös minä olen ajatellut paljon paikkojen kokemista, Helsingin monipuolisuutta ja kaupungin ajallista kerroksellisuutta kulkiessani. Sitäkin, kuinka tämä harrastus vie melkein alati lähiöön. Välillä olen haukkonut henkeäni – paikat ovat olleet vaikuttavia. Lähellä mutta silti täysin tuntemattomia. Harva Helsingin kantakaupungissa asuva on lähtenyt varta vasten pällistelemään Malminkartanon näennäisen mitäänsanomattomia reunamia, koska ei vain ole mitään syytä tehdä niin. Minullapa on.

arentikuja

Malminkartanon mitäänsanomaton reunama, Arentipolun ja Vuokraajanpolun risteys.

***

Tästä aiheesta on vielä paljon kerrottavaa. Mutta sitä ennen on seuraavan kadun vuoro, jota pidemmälle en ole vielä päässyt.

Kadun nimi on Aurinkoranta, ja se sijaitsee Vuosaaren kaupunginosassa, Aurinkolahden osa-alueella.