Ilmalassa sijaitsevan jäähallin kuja

Olin vuoden 1994 Lillehammerin olympiakisojen yhteydessä viehtynyt jääkiekon katsomiseen televisiosta siinä määrin, että aloin katsoa myös kaikki mahdolliset MTV3-kanavan Hockey Night -lähetykset. Ennen pitkää pääsin myös itse paikalle katsomaan jääkiekkoa. Lähes yhtä jännittävä asia kuin itse ottelu – jossa Jokerit voitti Kiekko-Espoon 5-1 – oli rakennus, jossa peli pelattiin. Helsingin jäähallissa oli lasiset seinät. Olin jo pitkään miettinyt, miltä siellä näyttää sisällä. Silloin se selvisi. Helsingin jäähalli kiihotti mieltä juuri kuten olettaa saattoi: käytävien popcorninhaju ja suuret betoniset pinnat, hallin perunalastumainen katto ja ihmisten määrä.

Pian Helsinkiin kuitenkin alettiin jo rakentaa uutta jäähallia. Olin tällaiselle rakennusprojektille monestakin syystä herkkää maaperää: kun lapio iskettiin maahan, olin 11-vuotias, rakennukset ovat aina kiehtoneet minua ja kaikkein eniten minua rakennuksista kiehtoivat stadionit ja areenat. Nyt uusi sellainen, koko maan suurin ja mahtavin, oli tulossa alle 40 kilometrin päähän kotoa.

Kun rakennustyöt olivat käynnissä ja olimme autolla matkalla Helsinkiin milloin mistäkin syystä, halusin, että isä ajaisi Hartwall-areenan kautta. Niinpä reittimme kulki melkein poikkeuksetta Hakamäentien ja Veturitien kautta, jos Helsingin kantakaupunkiin oli asiaa.

Lopulta halli valmistui sopivasti ennen vuoden 1997 jääkiekon MM-kotikisoja. Minä näin hallissa silloin Suomen ja Slovakian välisen ottelun sekä yhden vähäpätöisemmän kohtaamisen (Ranska vastaan joku). Halli oli hieno ja jännittävä, ja omalla tavallaan on sitä edelleen. Ainakin jännittävä. Harmillista kyllä hallin jännittävyys tätä nykyä perustuu melko lailla muihin asioihin kuin 25 vuotta sitten.

***

Ennen kuin tulemme nykypäivään, käydään kuitenkin kävelemässä Areenankuja. Se on erikoinen kadunnysä, joka vie Veturitieltä areenan jään tasolle, kansirakenteen alle, toimisto- ja edustustilojen äärelle. Tätä katua pitkin hallille ovat saapuneet niin areenan ensimmäinen esiintyjä The Beach Boys huhtikuussa 1997 kuin muutama NHL-joukkue ja kolme jääkiekon maailmanmestarikokoonpanoakin.

Kuulostaa tietysti hienolta, mutta tällaiset tahot saapuvat halliin jonkinlaisella moottoroidulla liikennevälineellä, tyypillisesti henkilöautolla tai linja-autolla. Juuri siltä Areenankuja myös näyttää.

Areenankujaa ei ole rakennettu jalankulkuun. Silti kävelin sen elokuun kolmantena päivänä vuonna 2016.

Kadun toista puolta reunustaa liikennevihreä ja lopulta areenan pohjakerroksen kolkko peräseinä. Toisella puolella näkyy osa Suomen kaikkien aikojen ensimmäistä rautatietä, jonka valmistumisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 160 vuotta. Se rata kulki Helsingin ja Hämeenlinnan välillä, ja kulkee tietysti edelleen, mutta nyt vaihtoehtoja on vähän enemmän. Rata ei pääty Hämeenlinnaan vaan Lappiin.

Areenankuja saa alkunsa Veturitiestä, jossa risteyksessä kulkijoita ohjaavat liikennevalot. Sen jälkeen katu kaartuu kohti etelää, alittaa moottoriväylämäisen Hakamäentien ja päätyy lopulta hyvin lähelle areenan tapahtumien keskipistettä. Areenankujan varressa oli myös Jokerien pääomistajan Hjallis Harkimon autopaikka.

Ei ole enää.

Jos Areenankujan nimi vaikuttaa erikoiselta, se voi johtua esimerkiksi siitä, että se ei ole Areenakuja. Harvoin tällaisia nimiä nimittäin laitetaan genetiiviin: Kirkkokatu on Kirkkokatu eikä Kirkonkatu, Koulukatu (siellä missä sellainen on) on Koulukatu eikä Koulunkatu ja niin edelleen. Kenties juuri tästä syystä nimistötoimikunta esitti nimelle muotoa Areenakuja, mikä syystä tai toisesta ei kuitenkaan toteutunut. Kenties areena tulkittiin erisnimeksi, siis Areenaksi, mitä se oikeastaan onkin ollut. Kaikessa mediassa ei tykätä käyttää sponsorinimiä, jolloin Hartwall-areenaa on kutsuttu ihan vain Areenaksi tai Helsingin areenaksi niin Ylellä kuin aiemmin myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

***

Vaan enää Hartwall-areenaa ei ole. Areena on entinen Hartwall-areena. Tai Hartwall Areena, kuten he sen itse kirjoittivat. Vuonna 2014 nimi muuttui englanninkieliseksi Hartwall Arenaksi – kun Jokerit siirtyi pelaamaan venäläisessä KHL:ssä ja halli oli siirtynyt venäläisomistukseen. Nyt valtava rakennus on tyhjillään. Hartwall irtisanoi nimisopimuksensa hallin kanssa Venäjän Ukrainassa käynnistämän hyökkäyksen seurauksena. Jokerit ei enää jatka pelaamistaan itäisessä liigassa. Kaikki on harvinaisen epäselvää, myös tämän sinänsä erittäin käyttökelpoisen rakennuksen tulevaisuus.

Vuonna 2018 kävelin Hakamäentien, ja mukaan tarttui tämä kuva. Jokerien mainos hallin seinässä tuntuu nyt suorastaan ironiselta: ”Siperia opettaa.”

Ilman Hartwall Arena -logoja halli myös näyttää ulkoa katsottuna täysin alastomalta. Sisältä se on ontto, eikä kukaan oikein tiedä, millä nimellä sitä pitäisi kutsua. Vaikka rakennuksessa ei teknisessä mielessä ole vikaa, se muuttui muutamassa päivässä elinvoimaisesta tapahtuma-areenasta muistoksi siitä, millaisia tyylillisiä ratkaisuja 1990-luvun jäähalliarkkitehtuurissa tykättiin tehdä. Areenan rappukäytävien keltaisen pinnan väritys on erittäin kulahtanut, eikä se ollut missään vaiheessa varsinaisesti hieno.

On kuitenkin yksi paikka, missä Hartwall-areenan nimi vielä elää: tienviitat. Kyltit opastavat Hartwall-areenaan liikenneväylillä Pasilassa, Käpylässä ja Metsälässä. Sennimistä rakennusta ei vain enää ole, eikä sinne ole kellään tarvetta mennä, jos lukuun ei oteta kiinteistönhuollon väkeä. He pitävät kiinteistön kunnossa, vaikkei siellä kukaan kävisikään.

Tällä hetkellä kukaan ei myöskään oikein tiedä, millä nimellä rakennusta pitäisi kutsua. Apulaispormestari Paavo Arhinmäki käyttää siitä nimitystä ”Ilmalassa sijaitseva jäähalli”. Toinen apulaispormestari Daniel Sazonov oli Venäjän hyökkäyksen alettua kiukuissaan siitä, että Hartwall-areenan nimi on nyt virallisesti Helsinki-halli, sillä tämä nimi tahraa Helsingin kaupungin mainetta.

Tällaisesta rakennuksesta olin siis 12-vuotiaana niin innostunut. Innostus ehti kyllä laimentua jo ennen näitä viiimeisimpiä käänteitä, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä.

Itä-Pasila ja asema ilman asemapäällikköitä

Jokainen, joka on joskus kävellyt Pasilan asemalta Opastinsiltaa pitkin Virastokeskuksen läpi, voinee allekirjoittaa, että kokemus on jonkinlainen arkisuuden korkea veisu. Itä-Pasila on vuodenajasta riippumatta usein ankea ja ankeimmillaan silloin, kun hiekoitushiekka sorisee puoliksi sulaa asfalttia tai kivilaattaa vasten Helsingin märässä keskitalvessa.

Työpaikkani on sijainnut Itä-Pasilassa pian jo kuuden vuoden ajan. Sinä aikana Itä-Pasila ei ole ehtinyt muuttua kovin paljon, mutta sen ympärillä Keski-Pasilassa ja Vallilassa asiat ovat jo toisin. Havahduin asiaan tässä taannoin, kun tutkin kuvamateriaalia tähän mennessä Itä-Pasilassa kävelemistäni kaduista. Vuoden 2016 lokakuun alussa paikat näyttivät Itä-Pasilassa itse asiassa hyvinkin samanlaisilta kuin nykyisin, paria maisemallista poikkeusta lukuun ottamatta.

Lokakuun alussa 2016 käytin erään arki-illan Itä-Pasilan asema-alkuisesti nimettyjen katujen kulkemiseen: vuorossa olisivat Asemamestarinkatu, Asemamiehenkatu ja Asemapäällikönkatu. Olin juuri jäänyt lyhyelle lomalle, sillä seuraavana aamuna edessä olisi matka Islantiin, mutta niin vain tälläkin kertaa onnistuin käyttämään vapaa-aikaani työpaikkani seinien hivelyyn.

***

Itä-Pasila on monella tavalla erikoinen paikka. Kulkureitit kulkevat kahdessa tasossa: alkuperäisen suunnitelman mukaan autoilijat katuverkossa ja muut poissa heitä häiritsemästä paria kerrosta ylempänä silloillaan. Siltoja tai niiltä alas vieviä portaita ei ole kuitenkaan rakennettu aivan kaikkialle, mikä tekee kulkemisesta joskus vaikeaa. Voi käydä niin, että hyvistä aikeistaan huolimatta päätyy umpikujaan.

Toinen Itä-Pasilan erikoisuus liittyy nimistöön: kaikkien katujen nimet viittaavat rautatieläishommiin, viereisen Pasilan aseman mukaisesti. Useat näistä rautatieläishommista ovat kuitenkin jääneet historian hämäriin, arkikielen ja -kokemuksen ulkopuolelle: harva puhuu kasööreistä, junailijoista tai sähköttäjistä. Tai asemamestareista, -miehistä tai -päällikköistä. Itä-Pasila on alue, jossa kaikilla kaduilla on hyvin samanlainen nimi, mutta harvaa näiden nimiä innoittaneiden titteleiden kantajista kohtaa viereisellä Pasilan asemalla.

En ole Itä-Pasilan nimistön suuri ihailija (teemanimet ovat usein vähän tylsiä), mutta oman aikansa aluerakennusprojektina se on ollut täysin käsittämätön. Kallioiselle mäennyppylälle on rakennettu 1970-luvulla alue, joka henkii vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sellaiseen, jossa matkat taitetaan tietysti autolla.

Vuonna 1974 Itä-Pasilassa näytti muun muassa tältä – kuva Ratamestarinkadulta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / helsinkikuvia.fi

Nyt on kuitenkin aika siirtyä läheisempään menneisyyteen, lokakuuhun 2016.

***

Aloitetaan Asemamestarinkadusta. Se on pieni kadunnysä Asemapäällikönkadun ja Opastinsillan välissä, Itä-Pasilan Mäkelänrinteen puoleisessa päässä. Katu kulkee loppupäässään Helsingin opiskelija-asuntosäätiön talon läpi. Kadun alussa, Asemapäällikönkadun kulmassa, sijaitsee jo parhaat päivänsä nähnyt Allianssi-talo, jonka eduksi lasketaan erinomaista kotiruokaa pienellä laitostwistillä edullisesti tarjoileva Harjulan Herkku. Katu näyttää samalta nyt kuin lokakuussa 2016.

Asemamestarinkatu kulkee pohjoispäässään opiskelijoiden asuinrakennuksen läpi.

Jatketaan Asemamiehenkadulle. Tämä katu paljastaa Itä-Pasilan kaksikerroksisen luonteen: kun katua lähtee kävelemään Rautatieläisenkadulta Messukeskuksen kupeesta, pitää valita ylä- ja alakerran väliltä. Yläkertaan oli vaikea päästä, joten valitsin alakerran synkeine parkkihallinäkymineen.

Asemamiehenkatu on kanjonimainen. Ei se ehkä tuntunut yksin pimeällä pelottavalta muutoin kuin siitä syystä, että tuollaisessa paikassa yksin hiippaillessaan saattaa itse herättää epäilyksiä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Sitten on vielä Asemapäällikönkatu, yksi Itä-Pasilan itä-länsisuuntaisista valtasuonista, se katu, joka jatkuu massiivisena bulevardina Pasilansillalta suoraan itään kohti Vallilaa. Massiivisuus on kuitenkin hämäystä: Asemapäällikönkatu ei kaikessa monumentaalisuudessaan lopulta edes kulje suoraan Vallilaan, vaan perille päästäkseen siltä on käännyttävä ahtaampiin ränneihin. Mutta sellaista se on, mittakaavan kanssa leikittely. Itä-Pasilan kuuluukin olla välillä hieman yliampuva.

Asemapäällikönkatu on eräänlainen kaupunkibulevardi. Tosin katutasossa parkkihallia on tarjolla enemmän kuin liiketilaa (Würthin yritysmyymälän ja K-marketin lisäksi muuta ei taidakaan olla).

Vaikka tämä kävelysessio sattui yli neljä vuotta sitten lähellä Helsingin suurimmassa muutoksessa olleita alueita, itse kadut ja niiden varsien rakennukset ovat säilyneet koko lailla entisellään. Mutta kun silloin käänsi päätään 180 astetta, näki vielä menneisyyteen.

Vanha Pasilan asema oli vielä pystyssä, mutta muutoksen tuulet puhalsivat jo nostokurkien ja työmaa-aitojen ominaisuudessa.

***

Jottei Itä-Pasilasta nyt jäisi suotta kamalan negatiivista kuvaa, haluan korostaa, että alueessa on rutkasti hyviä puolia. Sellaiset kadut kuin Resiinakuja tai Pakkamestarinkatu sen kertovat ehkä parhaiten. Autot eivät häiritse ja katujen lehmukset ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Paikoin kivinen Itä-Pasila on paikoin vehreä. Asemamestarin-, miehen ja -päällikönkatu vain sattuivat olemaan valikoiman kivisemmästä päästä.

Maala, merelä, Ilmala

Kuten kadunkulkijat ovat joskus saattaneet havaita, kadunnimet tapaavat koostua etu- ja jälkiosasta. On erotteleva nimi, ja sen perässä kulkuväylän laatua määrittävä osuus. Nimen ensimmäinen osa perustuu johonkin alueen historiaan liittyvään tai puhtaan maantieteelliseen syyhyn. Saman alkuosan yhteydessä saatetaan kuitenkin käyttää erilaisia päätteitä – tällöin puhutaan liittynnäisnimistä. Hypoteettinen esimerkki seuraa:  voi olla olemassa vaikkapa Kivitie, josta haarautuu Kivikuja ja joka kadun ajettavan osuuden päättyessä jatkuu Kivipolku-nimisenä kevyenliikenteenväylänä. On harvinaista, että tällaisia liitynnäisnimiä olisi kolmea enempää, mikä on ymmärrettävää. Kukapa haluaisi sotkea pelastuslaitoksen pään.

Mistä sitten päästäänkin Ilmalaan. Siellä näitä liitynnäisnimiä on kokonaiset kahdeksan: Ilmalankatu, – kuja, -polku, -portti, -reuna, -rinne, -silta ja -tori. Elettiin toukokuuta, kun juoksin kotoani Ilmalankadun alkupisteeseen ja aloitin koko lailla kiemurtelevaisen urakkani. Tiukasti sääntöihin uskovana ihmisenä ei tässäkään ollut varaa joustaa. Kun lopulta kävelin Ilmalantorin laitamia MTV:n studioiden vastaanottorakennusta ihastellen, kuljin siitä jo kolmatta kertaa puolen tunnin sisään.

ilmala mtv.jpg

MTV:n pääkallopaikka, niin kutsuttu Pöllölaakso, sijaitsee Ilmalantorin vieressä.

***

Ilmala on Helsingin soppi, joka pudonnut väliin. Ainakin juuri tässä hetkessä Helsingin historiaa tämä on helppo tulkinta. Alueen liikenteellistä ilmettä hallitsevat ennen muuta mittavaksi moottoriväyläksi takavuosikymmeninä kunnostettu Hakamäentie ja sen viistosti alittava junarata. Tämä Ilmalan seisakkeen – tai ehkä voisi jo puhua ihan asemasta – ympäristö sisältää toki myös historian kerroksia, mutta kerroksia ihan konkreettisemmassakin mielessä. Hakamäentien alla kulkee junarata, jonka alla kulkee Ilmalan katuverkko, ja pyörä- ja kävely-yhteydet sekä moottoriväylärampit risteilevät erikoisesti näiden välillä. Kaikkialta ei kuitenkaan pääse suoraan kaikkialle, eikä kokonaisuuden hahmottaminen ole aivan yksinkertaista.

ilmala kolme kerrosta

Ylimpänä on Hakamäentie, Hakamäentien alla Ilmalan asema ja Ilmalan aseman alla Ilmalanrinne, jonka varresta kuvakin on otettu.

2010-luvulla Ilmala on kuitenkin muuttunut kovasti: on tullut sekä uusia asuntoja että uusia toimistoja. Palvelut kuitenkin vielä puuttuvat, ja se tekee Ilmalasta aika lailla erikoisen ja elottoman. Katuja siis on, mutta korona-ajan etätyösuositukset yhdistettynä kävelyn hetkellä orastamassa olleeseen kesään eivät varsinaisesti tuoneet kaduille elämää. Harvat ulkoilijatkin valitsevat eittämättä mieluummin viereisen Keskuspuiston ulkoilutoimilleen.

Ilmalan 2020-luku on kuitenkin varmasti toisenlainen: raitiolinja 9 jatkuu alueelle Pasilasta lähivuosina, ja asuntojakin tulee yhä lisää. Kenties lopulta tulee palvelujakin.

Silloin, kun Ilmala sai nimekseen Ilmalan, alueelle ei ollut vielä rakennettu muuta kuin Ilmatieteen laitoksen säähavaintoasema ja observatorio. Havaintoasemaa alettiin kutsua Ilmalaksi sen käyttötarkoituksen takia, ja lopulta nimi laajeni koskemaan koko aluetta. Ruotsinkielistä nimeä Ilmalalla ei ole.

ilmalansilta

Ilmalansilta ylittää Hakamäentien. Näkymä sillan pohjoispäästä osoittaa Ilmalan lähivuosien suuren muutoksen: tv-torni on yhä paikallaan, samoin kuin kuvan oikeassa laidassa näkyvä Ilmalan vesitorni, mutta niiden edustalle on 2010-luvulla noussut uusia toimistorakennuksia.

***

Ilmala on niitä alueita Helsingissä, joista puhutaan kuin kaupunginosista, vaikka tarkasti määriteltyjä rajoja Ilmalalle ei ole virallisesti olemassa. Sama homma siis kuin Hakaniemen tai Kaisaniemen tapauksessa. Ilmalana tunnettu alue kuuluu virallisesti kokonaisuudessaan Pasilan kaupunginosaan. Nämä kahdeksan katua sijaitsivat melkein kaikki Länsi-Pasilan osa-alueella, mutta asema sijaitsee Keski-Pasilassa ja Postikeskuksen seutu taas Pohjois-Pasilassa.

Ennen vuotta 1946 Ilmalassa ei juuri ollut katuja, eikä alue silloin edes ollut osa Helsinkiä. Sinä vuonna Helsinkiin liitettiin Huopalahden kunta, johon Ilmalan lisäksi kuuluivat muun muassa Haaga ja Lauttasaari.

Korona-ajan kadut

Kaikki on juuri nyt niin kummallista, ettei minulla ole aina ollut sanoja. Ehkä tähän poikkeustilaan hetkittäin tottuu, mutta totta puhuen toivon vain sitä, että tämä kaikki olisi vain ohi. Koska toivo on kuitenkin tavallaan turhaa, olen päättänyt tyytyä tilanteeseen sellaisena kuin se on.

Elämäni on viimeisten puolentoista viikon aikana muuttunut melkein täysin, mikä kaikkien asioiden mittakaavassa on tietysti niin pientä. Uutiset ovat poikkeuksetta huonoja, päivä päivältä huonompia, ja maailma muuttuu kaiken tämän seurauksena perusteellisesti. Kai. Kukaan ei tiedä. Olen tietysti etuoikeutettu, kun olen toistaiseksi terve ja kun minulla myös on toistaiseksi ihan turvattu toimeentulo, paljon soittimia kotona, paljon lauluja ja näitä tekstejä kirjoitettavana ja paljon kirjoja luettavana.

Asioiden suuresta tilasta muut osaavat kirjoittaa paremmin, joten siihen en puutu. Puutun omaan elämääni.

Normaalin viikkoni aikana kävisin ehkä maanantaina salilla ja bänditreeneissä, tiistaina joukkueeni salibandyottelussa, keskiviikkona sählyvuorolla, torstaina kenties katsomassa jääkiekkoa, perjantaina pelaamassa futsalia, lauantaina pelaamassa salibandyturnauksessa ja sunnuntaina salibandytreeneissä. Mitään näistä menoista ei enää ole olemassa, ja lisäksi työpaikkani on siirtynyt Itä-Pasilasta tänne olohuoneeseen.

***

Katujen kävelemistä koronapandemia ei ole vielä keskeyttänyt. Korona on vain muuttanut sitä, miten kaduille kuljen. Sen jälkeen, kun valtioneuvosto ja tasavallan presidentti totesivat poikkeusolot, olen kävellyt päästä päähän kaksi katua: Hylkeenpyytäjänkadun Hernesaaressa ja Hyttitien Malmin lentokentän vieressä. Normaalisti kulkisin tällaisiin kohteisiin joukkoliikenteellä kirjaa lukien tai ehkä pyörällä, mutta nyt tilanne on se, että tarpeettomia joukkoliikennematkoja kehotetaan välttämään (ja nämä ovat kyllä tässä katsannossa tarpeettomia joukkoliikennematkoja) ja pyöräni on huollossa. Jäljelle jäävät jalat. Olen juossut. (Ja kiertänyt kaikki vastaantulijat ja ohitettavat kaukaa.)

Hylkeenpyytäjänkatu oli eräänlaista lämmittelyä. Matkasta Harjusta Hernesaareen ja takaisin kertyi noin kymmenen kilometrin lenkki (tai jos karttaa katsoo, ehkä jonkin tyyppinen keppi, jonka päässä on suippo silmukka). Itse katu oli hiljainen kuin myös kaikki kadut matkan varrella. Sää ei vielä ollut samalla tavoin ulkoiluun kannustava, joten kadun eteläpäässä sijaitsevassa Eiranrannassakaan ei näkynyt vielä sellaista elämää kuin kuulemani mukaan viime päivinä on näkynyt.

hylkeenpyytäjänkatu.jpg

Aavan meren tällä puolen on hiljainen Hylkeenpyytäjänkatu.

Tämä ei tietysti ole enää näinä aikoina ainutlaatuista, mutta Hylkeenpyytäjänkatu risteää peräti kolmen sellaisen kadun kanssa, jotka olen jo viime vuosien aikana ehtinyt kävellä. Aakkojärjestyksessä nämä kadut ovat Birgittalaiskatu, Eiranranta, Hernesaarenkatu ja Hernesaarenranta.

eiranranta.jpg

Tältä näytti Eiranrannan varressa syyskuun alussa 2017, vanhan maailman aikaan.

Hyttitie on pienteollisuuskohteineen osin sitä samaa kuin sen pohjoispuolella sijaitseva Tattarisuo, ehkä pienellä toimistotilatwistillä. Asukkaita Hyttitiellä ei tietenkään ole. Vähän viheliäisessä vesisateessa tuntui, että koko kadunvarsi on rakennettu koettavaksi tällaisilla säillä.

hyttitie.jpg

Esimerkiksi tällaista on Hyttitien päässä.

Hyttitiestä tuli minulle sikäli merkittävä katu, että sinne mennessäni ja sieltä palatessani juoksin yhteensä runsaat 21 kilometriä – pisin lenkkini sitten vuoden 2014, ja ensimmäinen kerta, kun juoksen niin pitkästi kilpailutilanteen ulkopuolella. Niitä kilpailutilanteitakin on ollut elämässä vain kolme: vuonna 2004 puolimaraton Hämeenlinnassa, vuonna 2009 puolimaraton Hämeenlinnassa ja vuonna 2014 puolimaraton Itä-Lontoossa. Ne juoksin kesällä, tämän sen sijaan kevättalvi-illan vesisateessa kaiken maailman arabioita ja pihlajamäkiä läpäisten.

***

Seuraavalle kadulle en ole kuitenkaan vielä tohtinut lähteä – jos ehkä jaksaisinkin juosta vielä puolimaratoniakin pidempään, pohkeni ja reiteni eivät aavisteluni mukaan pitäisi siitä. Seuraava katu on nimittäin Puistolassa sijaitseva Hyttyspolku, joka nimensä mukaisesti on kaduksi todellinen nysä. Sitä varten vaaditaan kuitenkin yli 11 kilometrin siirtymä, johon en ole valmis ennen kuin olen saanut pyöräni takaisin huollosta.

Juokseminen on jatkunut myös eilen ja tänään, kaikkia ihmiskontakteja vältellen totta kai. Siksi olen juossut mahdollisimman tyhjien katujen varsia, sellaisissa paikoissa, joissa ihmiset eivät tavallisesti todellakaan ulkoile. Esimerkiksi Teollisuuskadulla ja Itä-Pasilan katutasossa, jotka ovat normaaleinakin viikonloppuina hiljaisina, eivätkä poikkeusajat tee poikkeusta. Yhtäkkiä Ratamestarinkadussa – työpaikkani ja useampi usein työpäiväni aikana käyttämäni lounasruokala sijaitsevat sen varrella – oli jotain muutakin arvokasta kuin totaalisen arkinen funktionaalisuus.

ratamestarinkatu.jpg

Viikonloppulenkillä Itä-Pasilassa: ei ihmisiä, ei huolia.

Tänä viikonloppuna olen juoksulenkeilläni kulkenut työpaikkani ohi laskujeni mukaan kolmesti, ja voin taata, etten normaalisti käytä viikonloppujani tällaiseen. Erikoiset ajat ajavat erikoisiin tekoihin.

Eevankadun perintö

Kesällä 2002 minulla oli elämäni ensimmäinen oikea kesätyö. Se kesätyö kesti vain neljä viikkoa, mutta koska tuon kesätyönpätkän päättymisestä on nyt kulunut yli 15 vuotta, tuntuu, että ajanjakso olisi ollut pidempikin.

Siitä kesästä muistan joitain tuokioita. Sen, kuinka seison letkun kanssa taskussani kannettava cd-soitin ja kannettavassa cd-soittimessa Absoluuttisen Nollapisteen levy (tässä tapauksessa joko Muovi antaa periksi tai silloin vasta ilmestynyt Nimi muutettu). Kesä oli helteinen, ja nurmikoita ja erilaisia puskia oli tämän tästä kasteltava.

Aamuni alkoivat niin, että heräsin kuudelta kotonani Järvenpäässä. Sitten join kahvia, söin aamupalaa ja poljin Järvenpään asemalle junaan, joka lähti tasan seitsemältä. Pasilassa astuin junasta kello 7.25 – nykyään junat ovat useita minuutteja nopeampia (tosin tuo juna kyllä oli veturivetoinen ruuhka-ajan R). Sitten kävelin asemalta Länsi-Pasilan Palkkatilantorille – nykyään matka kestäisi huomattavasti pidempään, sillä asemalta Länsi-Pasilaan pääseminen vaatii koukkaamista Itä-Pasilan puolelta, kiitos rakennustöiden.

Palkkatilantorilla sijaitsi Pasilan Huolto -niminen huoltofirma, jossa työskentelin vihertyöntekijänä. Ja vihertöitä tosiaan riitti, kastelemisen (joka oli verraten mukavaa) lisäksi esimerkiksi kitkemistä (josta en pitänyt), ruohonleikkuuta (joka oli mukavampaa kuin kotona), ruohotrimmerin käyttöä (mistä saattoi joskus seurata se, että pikku kiviä kimpoili nilkoille, mikä ei ollut kovin miellyttävää) ja muutakin hieman meluisaa.

Kaiken vähän puolivaloilla tehdyn vihertyön ohessa tulivat tietysti aika tutuiksi myös Länsi-Pasilan kadut ja rakennukset, kuten Maistraatinkatu ja sen varressa sijaitseva ”Maistraatti kasi” tai vastaava. Poliisilaitoskin siellä sijaitsi jo silloin. Jossain lojui huumeruisku. Erästä kohdetta kutsuttiin ”Mummolaksi”. Se oli palvelutalo, peräti palvelutalokompleksi, jonka pihassa oli varasto, jossa säilytettiin Pasilan Huollon kaikenlaisia työkaluja. Hoidimme silloin ”Mummolan” pihaa, muiden pihojen muassa.

Katselin ”Mummolan” pihaan tässä päivänä muutamana, eikä moisen katselun alkusyy voine tämän blogin lukijalle tulla kovin suurena yllätyksenä. Minä olin taas kerran perustoimeni, katujen aakkosjärjestyksessä kävelemisen, kimpussa, ensi kertaa Länsi-Pasilassa.

IMG_1753.JPG

Taas mentiin.

***

Eevankatu kiemurtelee Pasilanraitiolta poliisitalon luota Pasilan puistotielle. Sen varressa näkyy vielä kaksi vanhaa puutaloa 1900-luvun ensi vuosilta muistuttamassa Pasilasta, jota ei enää ole. Näitä vanhan Puu-Pasilan rippeitä ympäröivät punaisen tiiliverhoilun hallitsemat perin mitäänsanomattomat kerrostalot 1980-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta.

IMG_1758.JPG

Vuoden 2017 Eevankatu on tällainen.

HKMS000005_km0000nzna.jpg

Vuoden 1970 Eevankatu oli tällainen. Kuva: Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo (helsinkikuvia.fi)

Niin paljon kuin Helsinki onkin muuttunut 2000-luvun aikana, Länsi-Pasilassa ei ole muuttunut mikään, ei ainakaan Radiokadun eteläpuolisilla Länsi-Pasilan sydänmailla. Vain poliisitalo on saanut vähän lisää massaa ja Valintatalo muuttunut Alepaksi. Sekin voidaan toki laskea muutokseksi, että katutila on nyt vielä vähän kulahtaneempaa kuin vuonna 2002. Pasilan Huoltokin myytiin pian ensimmäisen kesätyöpätkäni jälkeen osaksi ylikansallista ISS-siivousjättiä, ja nyt koko paikallinen brändi näkyy lakanneen olemasta. Raitiovaunut kolistelevat edelleen menemään pitkin Pasilanraitiota, mutta ne sentään ovat nykyään pidempiä ja parempia, ja niiden keuloissa näkyy pelkän linjanumeron lisäksi tieto siitä, minne ne menevät.

IMG_1760.JPG

Muutoksia sitten vuoden 2002: raitiovaunukalusto, raitiovaunun linjakilven sisältämän informaation määrä, linjan numero. Ympäröivällä Maistraatintorilla muutoksia on tapahtunut paljon vähemmän.

Kävelin Eevankadun elokuun lopun mitäänsanomattomassa ilmassa matkalla HJK:n otteluun Töölön jalkapallostadionille, jota vähän onnettomasti nykyään Telia 5G Areenaksi kutsutaan (vaikka toisaalta minusta sponsorinimien kirjoitusasun taivastelu on kovin väsynyttä). Päähän tulvi kaikenlaisia puutarhanhoitotyönkaluja, niiden säilytyspaikkoja ja ihmisiä, joista en ole kuullut viimeisten 15 vuoden aikana yhtään mitään mutta joiden olemassaolon merkkejä on kiinnostavaa nyt, tämän kaiken jälkeen, tutkia Facebookista. Tämä on epäilemättä epäilyttävää, mutta en varmasti ole ainoa.

Kaikesta huolimatta olen aina jollain oudolla tavalla pitänyt Länsi-Pasilasta. Ehkä alueessa on ollut minulle, Järvenpään laidoilla kasvaneelle ja autoliikenteeseen tottuneelle jotain edistyksellistä ja jännittävää. Asuinalueen pääkatuhan on pyhitetty joukkoliikenteelle, ja kaikista maailman kulkineista vieläpä raitiovaunuille. Eikä minulla koskaan ole ollut mitään punatiiltäkään vastaan.

***

Seuraavalle kadunkävelysessiolleni saan näillä näkymin aika yllättävää seuraa. Siitä lisää joskus.