Suomen kunnat: Asikkala poikkeustilan kynnyksellä

Jos olisimme eläneet normaalissa maailmassa, myös Asikkalassa käyminen olisi ollut nimenomaan kuntakokemus. Siis siinä mielessä, että muisti- ja mielikuviin vaikuttaa se, missä on, eikä niinkään se, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Perjantaina 13. päivä maaliskuuta emme enää eläneet normaalissa maailmassa.

Jo silloin koko Asikkalaan meneminen tuntui melkein kyseenalaiselta. Päätimme kuitenkin mennä. Muutoksen vauhdista kertoo se, että vain viisi päivää ennen matkaa olimme pidentäneet majoitustamme yhdestä yöstä kahden yön mittaiseksi, sillä Asikkala vaikutti kiinnostavalta. Viisi päivää matkan jälkeen oli jo kovin vaikea käsittää, että esimerkiksi joukkoliikennevälineellä matkustaminen, baarin peränurkassa istuminen tai puolihiljaisessa lounasravintolassa syöminen olisi ok. Silloin tällaista matkaa ei olisi enää voinut edes harkita.

Perjantaina 13. päivä maaliskuuta tuntui, että viikkoa oli kulunut vuosi. Tiistai-iltana olin kävellyt Huvilavahdinkujan Helsingin Meri-Rastilassa. Keskiviikkoiltana kävin pelaamassa salibandya, ja sen jälkeen suihkuhuoneessa tuntui oudolta: koronavirusta voi kai olla täälläkin, tai jossain, ja kohta tällainen elämä salibandyvuoroineen ja julkisissa suihkuissa käymisineen päättyy. Siihen viittasivat muun maailman merkit. Lopulta torstaina hallitus määräsi yli 500 hengen yleisötapahtumat peruttaviksi ja kehotti välttämään ”harrastustoimintaa”. Seuraavaan päivään mennessä kaikki urheilusarjat olivat pysähtyneet, juuri silloin, kun useimmat niistä alkaisivat huipentua. Pieniä asioita asioiden suuremmassa kokonaisuudessa, tietenkin, ihan samalla tavoin kuin Asikkalan kunta on pieni asia asioiden suuremmassa kokonaisuudessa.

Viimeisten normaalien päivien näkyjä: Itämeri Meri-Rastilan Huvilavahdinkadun päässä tiistaina 10.3.2020.

***

Sinä perjantaina omassatunnossa tuntui siis pieni pisto, vaikka tässä vaiheessa kukaan ei ollut kehottanut välttämään maan sisäistä matkustamista tai kehottanut suoraan välttämään vaikkapa ihmisten näkemistä. Matkustimme siis Asikkalaan. Järkeilimme, että täällä Alppiharjussa on enemmän ihmisiä kuin Vääksyssä, Asikkalan keskustaajamassa. (Tyhmää järkeilyä tietysti sikäli, että vaikka asukastiheys on täällä kotona Suomen huippua, kotona on selvästi helpompi välttää kontakteja kuin erääntyyppisenä irtolaisena Uudenmaan ulkopuolella.) Joukkoliikennettä oli tarpeen käyttää vain Pasilan ja Järvenpään välisen R-junamatkan verran, loppumatka, noin 100 kilometriä, taittui autolla.

Nyt, kun Uudenmaan rajat ovat kiinni, tuntuu tietysti kummalliselta, että moinen matka oli ylipäätään mahdollinen. Asikkala ei ole millään mittarilla kaukana mutta sijaitsee kuitenkin Päijät-Hämeen puolella. Maakunnanrajoilla ei ole Suomessa ollut aikoihin suurempaa merkitystä paitsi ehkä jossain löysässä identiteettimielessä, ja täältä Uudeltamaalta on puuttunut pitkälti myös se identiteetti. Ja Päijät-Hämekin on maakunnaksi ainakin nimeltään puoliteennäinen: Päijät-Hämeen nimen on luonut vuonna 1933 Heikki Peltola -niminen ihminen. Mallina ovat olleet sellaiset Päijänteellä sijaitsevien saarten nimet kuin Säynätsalo tai Paatsalo. (Suomalainen paikannimikirja, 2007.) Historiallisesti Päijät-Häme on osa Hämettä, johon kuuluvat lisäksi Kanta-Häme ja Pirkanmaa, siis vuoteen 1997 olemassa ollut Hämeen lääni.

***

Asikkala on Suomen kunnaksi kenties keskimääräistä kuuluisampi. Hotelli Tallukka on monille tuttu nykyisen valtatien 24 varressa Lahden ja Jämsän välissä. Asikkalan puiset rattaat on tunnettu kansanlaulu. Pulkkilanharju on luonnonnähtävyys. Urajärven kartano sijaitsee niin ikään Asikkalassa, samoin Vesivehmaan lentokenttä. Ja sitten on tietysti Vääksyn kanava.

Vääksyn ensipuraisu: näkymä majapaikan nurkalta Vääksyntielle.

Me saavuimme Vääksyyn, kun ilta oli jo pimentynyt. Majapaikkamme, Vääksyn Apteekinmajoitus, sijaitsi Vääksyn kanavan rannalla, Vanhan Vääksyn perin idyllisellä puutaloalueella. Oli pakkasilta. Majoituimme ja lähdimme etsimään ruokaa Vääksyn keskustasta. Ainoa kebabpaikka oli ehtinyt sulkeutua. Menimme paikalliseen S-marketiin – aina eksoottinen valinta – ja ostimme pikku patongit, jotka söimme kaupan penkillä ensin käsidesin kanssa läträttyämme. Sen jälkeen jatkoimme Bar 16:een, Vääksyn ainoaan baariin. Otimme oluet ja asetuimme pubin laidalle kauas muista ihmisistä.

Näkymä ulos Bar 16:n reunapöydästä.

Vääksy on taajamana samaan aikaan viehättävä ja geneerinen: Vanhassa Vääksyssä on muutama sellainen vanhempi kivitalo, joita näkee yleensä vain maakuntakeskuksissa, mutta uudessa keskustassa on suuria pysäköintialueita, S-market ja yleiseen kuntakeskustyyliin rakennettuja matalia punatiilisiä rakennuksia, joista yksi on kunnanvirasto.

Suomalaisissa taajamissa on leveät tiet, ja tämä koskee myös Vääksyn vanhempaa osaa. Seassa on silti hienoja taloja.

Vääksyn uudessa keskustassa toteutuu autoilijan mittakaava. Kävely-ympäristö on kerrassaan rumaa.

Vääksyssä ei voi välttyä ajattelemasta, millainen taajama voisi olla, jos se olisi kasvanut orgaanisemmin hieman tiiviimmäksi pikkukaupungiksi Vanhan Vääksyn ympäristöön. Toisaalta Vääksy on nykyiselläänkin suomalaisten keskustaajamien valiojoukkoa: on vesistöä ja historiaa, kauniita puistoalueita ja riittävästi palveluita.

Taustalla Vääksyn kanava yhtyy Vesijärveen.

***

Asikkala tarjoaa ylipäätään paljon sijaa spekulaatioille. Vääksyn ytimen läheisyydessä on jo satoja vuosia sitten sijainnut historiallinen Anianpellon kauppapaikka, ja sen varalle oli suuria suunnitelmia 1700-luvun alkupuolella. Anianpellosta oli tarkoitus tehdä maakuntakeskus, uusi kaupunki Vesijärven ja Päijänteen rannoille, ja se jopa korvasi markkinapaikkana silloisessa Hollolassa sijainneen Lahden kylän vuonna 1727. 1700-luvun lopulla Ruotsin kuningas Kustaa III määräsi, että Anianpellon paikalle on perustettava kauppala ja myös läheiselle Pulkkilanharjulle olisi perustettava Kukonharju-niminen kaupunki.

Homma meni Päijänteen etelärannalla jopa niin pitkälle, että 1859 suunniteltiin Hämeenlinna-Anianpelto-rautatietä – jos se olisi toteutunut, se olisi ollut Suomen toinen ratahanke, ensimmäisen Helsinki-Hämeenlinna-osuuden jatkoksi. Suunnitelmissa oli jatkaa rataa Anianpellosta vielä Lappeenrantaan. Tämä kaikki jäi kuitenkin toteutumatta, kun Riihimäki-Pietari-rata päätettiin lopulta linjata Vesijärven eteläpuolelta, Lahden kautta.

Anianpellon ja Kukonharjun kaupungit jäivät toteutumatta, mutta aivan kaikki Kustaa III:n kaupungeiksi määräämät asujaimistot eivät jääneet vain historiallisiksi kuriositeeteiksi: Tampere ja Kuopio ovat Kustaa III:n määräyksestä syntyneitä maakuntakeskuksia. Anianpellon kasvua romutti paradoksaalisesti viereen rakennettu Vääksyn kanava. Kun tavara pääsi kulkemaan Jyväskylästä Lahteen asti suoraan vesireittejä pitkin, Anianpellolla ei ollut enää samanlaista merkitystä liikenteen solmukohtana. Nyt Anianpellosta muistuttaa enää Asikkalan nimistö ja yksi Anianpellontien varren pöheikössä sijaitseva kyltti.

Markkinapaikan muistomerkki Anianpellontien penkalla. Juuri tässä kaiketi tehtiin kauppaa 1700-luvulla ja kenties sitä ennenkin.

Myös Helsingissä on nimetty katuja paikan mukaan: Anianpellontie ja -polku sijaitsevat Malmilla. Vääksykin on saanut katunsa kaupunkiin (Vääksyntie ja -kuja Vallilassa), mutta niistä lisää joskus 2030-luvun loppupuolella tai myöhemmin.

Anianpellontie Helsingissä heinäkuussa 2016.

***

Asikkala oli siis viides aakkosjärjestyksessä osana tätä projektia vierailtu kunta, mutta samalla ensimmäinen, jonka alueella sijaitsee kansallispuistoa. Kyse on Päijänteen kansallispuistosta, ja Asikkalan puoleisessa osassa kansallispuistoa sijaitsee tietenkin näyttävä Pulkkilanharju. Kävelimme siellä koronapäissämme ympäriinsä ehkä noin kolmen kilometrin verran aurinkoista luontopolkua.

Pulkkilanharju on hieno ihan omin silmin nähtynä, mutta jännittävältä se näyttää myös kartalla: kun kulkee Vääksyn ja Sysmän väliä, on kuljettava Päijänteen läpi kannaksia ja siltoja – ja siis Pulkkilanharjua – pitkin. Sinisen keskellä kulkee lanka pitkin ohuita maa-alueita. Täällä olisi sijainnut myös se tyystin toteutumatta jäänyt Kukonharjun kaupunki.

Päijännettä Pulkkilanharjulta nähtynä. Edustalla kulkee Pulkkilanharjun läpäisevä Pulkkilantie. Juuri tässä olisi voinnut sijaita osa Kukonharjun kaupunkia.

Ennen Pulkkilanharjulla käymistä piipahdimme Asikkalan kirkonkylässä kiertämässä kirkkoa. Juuri muuta kylässä ei olekaan, talotkin sijaitsevat suomalaiselle kylälle tyypilliseen tapaan hivenen ympäriinsä ja kauas toisistaan ripoteltuina. Paikasta jäi mieleen se, että puhelimeen tuli push-ilmoituksia koronauutisista.

Pulkkilanharjun jälkeen kävimme myös Kalkkisten kylässä pikku jaloittelulla, ja se kylä olikin suomalaiset kylät -asteikolla mitattuna suhteutettuna perin vireän oloinen: siellä oli kauppa, baari, kylmähuoltoasema ja pieni kirkko, mutta jätimme sisätilat kohteliaasti väliin.

Kalkkisten ytimessä on kauppa.

Vääksyyn palattuamme söimme lounaan Satamapaviljonki-ravintolan noutopöydästä Päijänteen rannalla. Silloin sellainen syöminen oli mahdollista, mutta ihmiset pitivät kohteliasta etäisyyttä ja lounaslinjastojen alussa oli käsidesipulloja.

***

Näimme Asikkalan hetkellä, jolloin Suomi oli jo selvästi normaalista poikkeava. Vaikka epänormaali aika ei ollut kunnolla alkanutkaan, normaalia kaipasi jo. Tiesimme jo silloin, että pian tuntuu aivan kummalliselta, että olemme ylipäätään voineet matkustaa edes Asikkalaan. Emme olleet väärässä: se hetki oli päivän tai parin päässä.

Seuraava kunta vuorossa olisi Askola, ja vaikka se sijaitsee Uudellamaalla, nyt ei kuulu harjoittaa ylimääräisiä kohtaamisia kirkonkylän Salessa. Pitää odottaa parempia aikoja.

Advertisement

On siis kesä (ei ole) / kävelen Herukkakujaa

Eilen koin ohimenevästi kohtalaisen hätkähdyttävän tunteen siitä, että on taas kesä, vaikka kesä aika äskettäin loppui. Lämpötila oli jotakuinkin 20 astetta, ja taitoin matkaani jalan bussilinjan 57 pysäkiltä kohti seuraavaa kadunkävelemiskohdettani Pikku Huopalahdessa. Kun saavutin Herukkakujaa kohti edetessäni Haapalahdenkadun, hätkähtyminen täydentyi.

Satuin nimittäin kulkemaan juuri samasta paikasta – Haapalahdenkatua pitkin – elokuussa, silloin, kun olin saanut ensin ranteeni murrettua, sitten käteni kipsiin ja lopulta itseni viisiviikkoiselle sairauslomalle. Kun päivisin oli aikaa, lähdin kotoa kulkemaan katuja. Eihän minulla ollut silloin paljon muutakaan.

Kun elokuussa kävelin Haapalahdenkadun, oli syksyn merkkejä ilmassaan kantava kesäpäivä. Sellainen 20 astetta, puolipilvistä, pitkän helleaallon päätteeksi ensimmäistä kertaa haikeahko viileys, jonka myötä elämä kipsin kanssa toisaalta oli paljon helpompaa.

Haapalahdenkatua elokuun alkupuolella 2018. Vihreä oli jo tummaa.

Kun kuljin pätkän verran Haapalahdenkatua eilen, lämpötila oli tosiaankin aivan vastaava, mutta erona edelliskertaan oli se, että nyt välissä oli ehtinyt kulua aikaa syksyn, talven ja tavallaan myös kevään verran, vaikka kalenteri muuta väittäisikin. Ilman ja ihon kosketus (miten tämä nyt on näin helvetin imelää) oli kesäilman ja ihon kosketus. Muistaakseni en ole kulkenut Pikku Huopalahdessa vielä yhtäkään katua takkiin pukeutuneena, mutta muistini ei ole pettämätön. (Piti nyt sitten kuitenkin tsekata. Haen takkini. Olen kävellyt Askaistenpolun ilmeisesti marraskuussa 2016, ja se suoritus tietysti vaati vaatekerroksia.)

Haapalahdenkatua eilen. Harmaa jo hivenen vihertää.

Herukkakuja ei kaipaa kuvaa. Se oli mitäänsanomaton pikku pätkä, joka näyttää ihan siltä kuin Pikku Huopalahti yleisestikin.

***

Kävelin kipsi kädessä vaikka kuinka paljon, ja kun kipsi poistui, kävelin senkin jälkeen. Melkein koko loppuvuoden ajan jouduin nimittäin välttelemään kaikenlaisia pallopelejä, joten minulla on ollut enemmän aikaa kävelemiselle kuin keskimääräisenä talvikautena. Siitä huolimatta eteneminen on lopulta niin kutsuttua suurta kuvaa katsoenkin aika maltillista. Jos Haahkakuja oli ensimmäinen H-katu silloin heinäkuussa, nyt olen päässyt Hevoshaanpolkuun asti. En jaksa tutkia epävirallisia taulukoitani siitä, millä tahdilla tässä nyt edetään kokonaisuuden kannalta, mutta He-alkuisten katujen kävelemisen aloitin Hedvigin rantapolusta vuoden toisena viikonloppuna, siis kutakuinkin tammikuun puolessavälissä, ja siitäkin on kulunut jo aika lailla kolme ja puoli kuukautta. He-katuja olisi vielä käveltävänä ainakin Hevosmiehenkadun, Hevosmiehenkujan, Hevossalmentien ja Hevostallintien verran, ja näistä Hevostallintielle en edes järkevästi pääse – se nimittäin sijaitsee Santahaminan kaupunginosassa, siis Puolustusvoimien varuskunta-alueella. Sinne ei ehkä pääse pelkin katukävelyperustein (en kylläkään ole jaksanut kokeilla).

Tänä viikonloppuna olen kulkenut Herukkakujan lisäksi myös

– Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun Mellunmäessä

– Heteniitynpolun ja Heteniityntien Keski-Vuosaaressa ja

– Hevoshaanpolun Kumpulassa.

Hetanaukion, Hetanpasaasin ja Hetanpolun muodostama kompleksi sijaitsee Mellunmäessä aivan metroaseman Jänkäpolun uloskäynnin tuntumassa. Yhtäkään näistä kohteista ei ole katukyltein merkitty, mikä tietysti Mellunmäen aseman – maailman pohjoisimman metroaseman, muuten – ympäristön perin kulahtaneeseen tunnelmaan ihan hyvin sopiikin. Mellunmäen nimistö koostuu suurelta osin erilaisista Lapin tuntureista ja muista kohteista, eikä tämä kolmen kohteen kokonaisuus tee tässä poikkeusta. Hetanaukio, -pasaasi ja -polku ovat saaneet nimensä Enontekiön kunnan keskustaajamasta, jonka nimi on Hetta. Sen läpi olen kulkenut kerran, auton kyydissä istuen, matkalla Muoniosta Altaan kesällä 1995.

Maailman pohjoisimman metroaseman pääsisäänkäynti sijaitsee Hetanaukiolla, vaikka sitä ei kyllä kukaan tiedä.

Tältä näytti sama sisäänkäynti tammikuisena aamuna vuonna 2015. Olin vasta muuttanut takaisin Lontoosta Helsinkiin ja olin matkalla salibandyturnaukseen Vantaan Rajakylään. Tuntui kerrassaan eksoottiselta.

Heteniitynpolku ja Heteniityntie ovat saaneet nimensä vanhasta paikannimestä Gytängen (katujen ruotsinkieliset nimet ovat nykyasussa Gjutängsstigen ja Gjutängsvägen). Etenkin Heteniityntie on minulle hyvin tuttu katu edellisestä ammatistani, siitä, kun toimin urheilutoimittajana ennen päätymistäni aidan toiselle puolelle viestintätoimiin. Olen käynyt hyvin useilla sanomalehden juttukeikoilla nimenomaan Heteniityn kentällä, joka sijaitsee kodikkaassa kuopassa Heteniityntien kääntöpaikan vieressä. Kentällä pelasi silloin ja pelaa edelleen otteluitaan Vuosaaren Viikingit, joka vuonna 2007 kävi aina liigassa asti mutta tahkoaa nyt Kakkosessa – Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Heteniitynpolulla (kuvassa) ja Heteniityntiellä on enimmäkseen tällaisia kolmikerroksisia taloja, jotka tunnistaa kyseisessä kohteessa sijaitseviksi sinisistä ikkunankarmeista.

Hevoshaanpolkua olen juossut ja pyöräillyt useita kertoja mutta epäilemättä kävellyt harvemmin. Itse asiassa minulle selvisi aivan vastikään, että koko pätkällä – sillä, joka viettää alas Mäkelänrinteen uintikeskuksen pihasta kohti Vallilanlaaksoa ja Kumpulanlaaksoa – edes on nimi. Katukylttiä sillä ei ole, mikä ei osalle Helsingin kevyenliikenteenväylistä ole mitenkään poikkeuksellista.

Alla laakso, yllä uimahalli, välissä Hevoshaanpolku.

***

Olen kiusallisen tietoinen tämän blogin hyvin harvasta päivittymistahdista. Tunnustettujen bloggarien saamiin tuotepalkintoihin en tällä tahdilla – tai ehkä tällä aiheellakaan – pääse käsiksi. Ehkä on vain hyväksyttävä, että aina on mielessä niin paljon kaikkea muuta kuin esimerkiksi tietokoneen avaaminen. Kuten nyt vaikka seuraavan kadun käveleminen. Todella trendikäs katujen kävelijä epäilemättä tubettaisi, mutta siihen minusta ei nyt taida olla, vaikka viimeksi eilen ajatuksella hieman (älkää suotta ampuko, vaikka tätä sanaa käytänkin) makustelin.

Siitä huolimatta voisin kirjoittaa useammin. En silti lupaa mitään (ettei tule paineita).

Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

Konttien välissä kulki käytävä.

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa

Jos on omissa katukeräilyn säännöissään päätynyt määrittämään, että täytyy kävellä aakkosjärjestyksessä, silloin täytyy kävellä aakkosjärjestyksessä. Tämä on joskus hieman armotonta. Mennään siihen kohta. Ensin on mentävä viime vuosituhannen loppuhetkiin.

***

Silloin nimittäin Itä-Helsingin maahanmuuttajaväestö oli noussut puheenaiheeksi. Pian jo puhuttiin Mogadishu Avenuesta (Meri-Rastilan tie), jossa olisi tosi rajua (olen käynyt, ei ole, siellä on vain hiljaista). Itä-Helsingille ja rajulle Vuosaarelle oltiin kuitenkin jo tekemässä jotain. Metrorata Itäkeskuksesta Vuosaareen oli valmistunut vuonna 1998, ja 2000-luvun alussa rakennettiin jo uutta aluetta Vuosaaren nykyisen keskustan eteläpuolelle, mererantaan, Meri-Rastilan itäpuolelle. Alueelle rakennettiin vähän parempia ja hienompia asuntoja, jotta Vuosaaren maine paranisi.

Tuo alue tunnettiin aikoinaan Mustalahtena, ja Mustalahdeksi yhä kutsutaan alueen edustalla sijaitsevaa Itämeren pikku pohjukkaa. Se on mitä tavallisin suomalainen paikannimi.

Helsingin kaupungin markkinointitahot ja uuden alueen rakennuttajat näkivät kuitenkin Mustalahden nimessä ongelman ja uudessa nimessä mahdollisuuksia vaikka mihin. Mustalahti voisi nimenä vahvistaa käsitystä siitä, että Itä-Helsinki on maahanmuuttajineen kaikkineen tosiaankin musta, eikä mustuudella myydä Itä-Helsingistä asuntoja pelokkaille varakkaille.

Kaupunki tai rakennuttajat eivät tietenkään olisi tervehtineet ilolla tilannetta, jossa uuden alueen nimi vahingossakaan voisi edistää minkäänlaisten kielteisten tai edes potentiaalisesti riskeille alttiiden mielleyhtymien syntymistä. Näin ainakin arvioi nimistöntutkija Terhi Ainiala Helsingin Sanomien jutussa, joka julkaistiin viime lokakuussa.

Niinpä nimeksi tuli Aurinkolahti. Aurinkolahdessa on rantabulevardi, jonka varressa on muun muassa jalkahoitola ja pubi. Vuoden viimeisen päivän alkuillasta väki Aurinkorannassa lähinnä ulkoiluttaa koiria. Sellaista turvallista, hiljaista lähiöelämää avoimen ja jännittävän meren ääressä.

Oikealla meri, vasemmalla talot, keskellä Aurinkoranta, jonka istutuksiin ei koiran käy ulostaminen.

***

Ymmärrän mainiosti Aurinkolahden brändäämisen tarpeen. Se kuitenkin on johtanut varsin harvinaiseen tilanteeseen, jossa samanteemaisia nimiä on Helsingissä kahdella aivan eri puolella. Jos Aurinkolahti nimittäin olisi päädytty nimeämään joksikin muuksi, Helsingin kaikki aurinko-teemaiset nimet sijaitsisivat siellä, minne ne historiallisesti kuuluisivatkin: Puistolassa. Nyt siellä sijaitsee vain osa.

Puistolan aurinko-teemaiset nimet (siellä on tähän liittyen myös mm. Sädetie, Sädepolku ja Sädekuja sekä Vanha Aurinkomäentie, joita kävelen varmaankin joskus 2040-luvulla – jos kävelen) ovat peräisin Solbacka-nimisestä alueella sijainneesta tilasta. Erään lähteen mukaan Solbackan tila on syntynyt vuonna 1829, 188 vuotta sitten. Solbackasta ei kuitenkaan seurannut mitään kovin tunnettua jälkeä Helsingin nimistöön. Jotain nyt kuitenkin. Useampi kadunpätkä on paljon enemmän kuin mistä perusmaatila voisi koskaan unelmoida.

Solbackan tila 1800-luvulla ja kaupungin brändityöryhmä 1990-luvulla ovat yhdessä johtaneet tilanteeseen, jossa olen joutunut viime päivinä ravaamaan Itä- ja Pohjois-Helsingin välillä merkittävästi. Viimeisimmät kävelemäni kadut ovat nimittäin menneet seuraavasti: Aurinkokuja (Puistola), Aurinkolahden puistotie ja Aurinkolahdenaukio (Vuosaari), Aurinkomäenkuja, Aurinkomäenpolku, Aurinkomäentie ja Aurinkopolku (Puistola), Aurinkoranta (Vuosaari), Aurinkotie (Puistola). Seuraavaksi pitäisi vielä kävellä Aurinkotuulenkatu (Vuosaari), ja sen jälkeen matka jatkuisi vihdoin muualle.

***

Eilen kävelin alkuillasta peräkkäin päästä päähän Aurinkorannan (Vuosaari) ja Aurinkotien (Puistola). Molemmat ovat kovin kaukana Helsingin keskustasta, mutta myös keskenään hyvin erityyppisiä.

Aurinkorannan varrella on merta ja tiiviisti rakennettuja kerrostaloja. Aurinkotietä taas reunustavat aivan vastikään, vuosina 2014-2016 rakennetut kaksikerroksiset omakotitalot. Sillä suunnalla Puistolaa ajallinen kerrostuminen näkyy vahvasti: Aurinkotien vieressä sijaitsevien Aurinkomäentien ja Aurinkomäenkujan varsilla näkee peräti 1930-lukulaisia taloja, pääosin puisia.

Nämä Aurinkotien talot Puistolassa ovat ihan uusia, aikaisintaan vuonna 2014 valmistuneita. Niin on varmaan tuo asfalttikin, joka kuvasta tässä suurimman osan vie. Kadulla oli uudenvuodenaaton alkuillasta jonkinlainen pikkupoikain joukko, ja tunsin olevani epäilyttävä hiippari. Mitä tietysti olenkin. Siihen tottuu.

Puistolan aurinkoaiheisilla kaduilla aivan uusi ja melko vanha kohtaavat. Aurinkomäenkujan varressa sijaitsee muun muassa tämä vuonna 1938 valmistunut talo.

Aurinkolahden kortteleista moisia kerrostumia ei löydä. Rantaa lähinnä olevat alueet ovat valmistuneet vuosina 2002-2005, ja nyt rakennettaan metroaseman läheisyydessä sijaitsevaa Kahvikorttelia. Sitten Aurinkolahti ehkä on valmis, jos nyt mikään koskaan on.

Kaikki nämä kadut

Juuri tätä katua pitkin en mielestäni koskaan ollut kävellyt. Pyörällä olin sitä kulkenut korttelinmitan vuonna 2010, sillä aivan sen vieressä sijaitsee yksi Suomen kuuluisimmista yleisistä saunoista. Lähellä olin käynyt moneenkin otteeseen ja käyn oikeastaan edelleen.

Tämä katu osuu reitille äärimmäisen harvoin, jos yrittää mennä pisteestä toiseen suorinta mahdollista reittiä. Se kuitenkin osuu reitille aivan väistämättä, jos päättää aloittaa sellaisen harrastuksen, jossa kävellään Helsingin katuja päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Minä aloitin, vuoden 2016 tammikuun 12:ntena päivänä. Siitä on kohta vuosi.

***

Siinä Aadolfinkatua kävellessä jotenkin vähän hävetti, oikeastaan hävetti jo kun tein lähtöä kotoani. Totta puhuen olin matkalla Katrin luo, ja tämä paikka sattui mitä näppärimmin silloisen reitin – Liisankadulta Sturenkadulle – varrelle. Tästä näppäryydestäkin huolimatta hävetti. Ihmisen täytyy olla vähän outo, ja outo nimenomaan muiden silmissä ja väärällä tavalla, jos tällaisia päätyy harjoittamaan. Kyllä minä tiedän, ettei häpeälle ole syytä, mutta ihmisen on joskus vaikeaa myöntää outouttaan. Tai ainakin ihmisen on vaikeaa myöntää tekevänsä mitään sellaista, mitä ajattelee muiden pitävän outona. Ja vaikka miten ajattelisi muiden ajattelevan, kaikki on silti omassa päässä. Siitähän ei pääse.

Tästä se lähti.

Hakeuduin Aadolfinkadun päähän, Pengerkadun varteen. Otin kännykkäkuvan katukyltistä, sitten katunäkymästä. Olin päättänyt, että vähintään tällä tavoin dokumentoin kaikki kävelemäni Helsingin kadut (ja tiet ja polut ja kujat ja rinteet ja väylät ja myös aukiot – Helsingin kaupungin internetkarttapalvelussa, kartta.hel.fi-sivustolla, määritellään yhdeksi karttakohdeluokaksi ”kadut, polut ja aukiot”, ja tämän karttakohdeluokan sisällön olen hyväksynyt rajauksekseni).

Lunta oli kattojen päällä helposti kymmenenkin senttiä, oli selkeää. Pakkastakin oli, mutta toistakymmentä astetta vähemmän kuin tasan viikkoa aiemmin. Silloin, loppiaisen aattona, Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa Hartwall-areenassa (missä itsekin olin istumassa pehmeällä penkillä ja sitten seisomassa sen edessä käpälät tanassa), ja olin ottelun jälkeen puoliltaöin suunnannut torille. Kauppatorilla oli muitakin, mutta suihkulähde oli jäässä. Kintaita ei sopinut hylätä toviksikaan tai sormista menisi tunto. Viikkoa myöhemmin Aadolfinkadulla kännykkäkuvien napsiminen sujui huomattavasti paremmin.

Hartwall-areena, tasan viikko ennen katukeräilyn aloittamista.

Aadolfinkatu on yhtä sisäpihaa. Se on katveessa Helsinginkadun ja Franzeninkadun välissä niin, että katu on helppo ohittaa ja unohtaa. Se on sääli. Aadolfinkatu on kaunis. Aadolfinkadulla on jonkintyyppistä katutaidettakin, Aadolfinkadun varren rakennukset ovat pääosin 1920-1940-luvuilta peräisin, ja viime tammikuussa Aadolfinkadulla tosiaan oli lumipeite.

Tuhnuinen kuva, vai mitä.

Katutaidetta, Aadolfinkatu style.

***

Kahdella a-kirjaimella alkavia katuja on Helsingissä jonkin verran (olen jo kävellyt läpi ne kaikki). Aadolfinkatu on sellainen vähän sattumalta – kadun alkuperäinen nimi oli Adolfintie (ruotsiksi Adolfsvägen), kunnes sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenkielinen nimi päätettiin vaihtaa Aadolfinkaduksi (ruots. Adolfsgatan). Ehkä siksi, että Helsingin kantakaupungissa kaiken perusteella oli yleisesti haluttu ryhtyä suosimaan katu-päätettä väylien nimeämisessä. Ei tämä alue tietysti kadun alkuperäisellä nimeämishetkellä ollut kantakaupunkia nähnytkään. Se oli silloisen kaupungin laidalla, Kallion perukoilla. Alun kaksi A:ta menköön tässä jonkinlaisen fennomanian piikkiin. Jos toinen A olisi jäänyt alkuun lisäämättä, katujenkeruuni olisi ehkä alkanut Laajasalossa sijaitsevalta kevyenliikenteenväylältä (Aakenraitti).

Mitään listaa katujen nimistä minulla ei ole. Tai on, mutta sitä olen itse kirjaillut työpaikaltani peräisin olevaan vahakantiseen ruutuvihkoon sitä mukaa kuin tarvetta on (ks. tämän sivuston otsikkokentän taustakuva). Joskus ennen kodeissa oli puhelinluettelot, ja niiden yhteydessä oli kartta, ja kartan yhteydessä oli hakemisto kaupungin katujen nimistä aakkosjärjestyksessä. Mutta internetistä en sellaista ole onnistunut löytämään, en ainakaan Helsingistä enkä ainakaan ajantasaista. Helsinki kasvaa melkein kovempaa kuin koskaan, joten tietojen on syytä olla tuoreita. Niinpä olen näppäimistölläni kirjoittanut kirjainyhdistelmiä kartta.hel.fi-karttapalvelun hakukenttään ja saanut vastaukseni sieltä. Ensin aa, sitten aab, aac, aad, aae, aaf, aag, aah, aaha, aahb, aahc ja niin edelleen. Käykää itse kokeilemassa.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta katua, tietä, polkua, kujaa, aukiota ynnä muuta Helsingissä tällä haavaa tarkalleen on, mutta tuhansista tässä varmaankin puhutaan. Eikä minulla ole tarkkaa tietoa siitäkään, kuinka monta katua olen tähän mennessä päästä päähän kävellyt, varmaan maksimissaan parisataa. Pitäisikin laskea. Kaikista katukylteistä on kyllä kuva, joskin niidenkin arkistointi on aivan kesken.

(Kaikilla kadunpätkillä ei tosin edes ole katukylttiä, ja onpa kohdalle osunut myös katuja, joita ei tosiasiassa ole, vaikka kartassa niin sanottaisiinkin. Yksi tällainen on Myllypurossa sijaitseva Alakivenkuja.)

Etsi kuvasta katu. Alakivenkuja, Myllypuro.

***

On pakko tässä vaiheessa myöntää, ettei tämä katujen käveleminen suinkaan ollut aivan oma ideani. Luin aiheesta runsaat neljä ja puoli vuotta sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä, jossa Mikko Alho kertoi tehneensä samaa 15 vuotta. Hänen harrastuksensa oli alkanut puhelinluettelosta, jonka karttaosion osoiteluettelon ensimmäisenä nimenä näkyi – tietenkin – Aadolfinkatu, ja elettiin laskujeni mukaan vuotta 1997. Sen vuoden kesänä minä täytin 13 vuotta perjantaina 13. päivä.

Jo ensi kertaa Mikko Alhosta lukiessani, vuonna 2012, ajattelin, että tuopa on hienoa. En sitten kuitenkaan tullut moista touhua aloittaneeksi, koska se nyt vain tuntui pöhköltä. Ja sittenkin, kun melkein neljä vuotta myöhemmin olin aloittelemassa, ajattelin, että voisi kai ihminen päiviensä tunteja paremminkin käyttää.

”Se jatkui ja jatkui, kiemurteli, vei mennessään. Sitten oli ihan pakko katsoa aakkosten seuraava katu”, Alho sanoi Aadolfinkadusta lehdessä. Luin jutun juuri uudestaan – edellisen kerran olinkin vilkaissut sitä juuri harrastukseni alussa. On hassua, miten tämäkin ulospäin tyystin mieliheitolta vaikuttava touhu onkaan onnistunut viemään mennessään. Jutussa on muutakin tuttua. Myös minä olen ajatellut paljon paikkojen kokemista, Helsingin monipuolisuutta ja kaupungin ajallista kerroksellisuutta kulkiessani. Sitäkin, kuinka tämä harrastus vie melkein alati lähiöön. Välillä olen haukkonut henkeäni – paikat ovat olleet vaikuttavia. Lähellä mutta silti täysin tuntemattomia. Harva Helsingin kantakaupungissa asuva on lähtenyt varta vasten pällistelemään Malminkartanon näennäisen mitäänsanomattomia reunamia, koska ei vain ole mitään syytä tehdä niin. Minullapa on.

Malminkartanon mitäänsanomaton reunama, Arentipolun ja Vuokraajanpolun risteys.

***

Tästä aiheesta on vielä paljon kerrottavaa. Mutta sitä ennen on seuraavan kadun vuoro, jota pidemmälle en ole vielä päässyt.

Kadun nimi on Aurinkoranta, ja se sijaitsee Vuosaaren kaupunginosassa, Aurinkolahden osa-alueella.