Suomen kunnat: Harjavalta ratsastaa rokkimaineella ja on vähän epäidyllinen

Harjavalta

Kokoonsa nähden Harjavallalla on ollut suomalaiselle julkisuudelle paljonkin annettavaa. Tästä satakuntalaisesta alle 7000 asukkaan teollisuuskaupungista ovat ponnistaneet kuuluisuuteen muun muassa rokkiyhtyeet Maj Karma ja Lapko.

Eikä teollisuuskaupunki tosiaan olisi teollisuuskaupunki, ellei siellä olisi teollisuutta. Harjavalta pääsi jopa isoon rooliin Karpolla on asiaa -ohjelmassa jo vuonna 1988: Outokummun rikkihappotehtaan päästöt olivat syövyttäneet autojen maalipintoja tehtaan pysäköintialueella, minkä seurauksena tehdas lopulta pääsi Hannu Karpon hampaisiin.

Teollisuutta Harjavallassa on edelleen: suurteollisuuspuiston piippu näkyy keskustaan ja muistuttaa kaupungin historiasta. Viime vuosina ehkä tunnetuin Harjavallan teollisuusyrityksistä on ollut metalliteollisuudessa toimiva Norilsk Nickel Harjavalta: se on se osakeyhtiö, jolle Jari Kurri myi 40 prosenttia tuolloin venäläisessä KHL:ssä pelanneen Helsingin Jokerien osakkeista. Näin Jokerit siirtyi seuran oman tulkinnan mukaan täysin suomalaiseen omistukseen. Norilsk Nickel Harjavalta kuuluu Norilsk Nickel -konserniin, jonka pääomistaja on venäläinen oligarkki Vladimir Potanin.

Tutkimattomia ovat metalliteollisuuden tiet, ja vielä sitäkin tutkimattomampia Helsingin Jokerien, mutta nyt ei ole sellaisen puinnin aika.

Savupiippu näkyy Harjavallan ydinkeskustaan ja todistaa siten suurteollisuuspuiston olemassaolosta.

***

Harjavalta pitää sisällään paljon muutakin kuin oligarkin omistaman konsernin suomalaisyhtiön koukeroita – jopa siinä määrin, että koko suurteollisuuspuisto jäi meiltä tällä kertaa näkemättä.

Ei teollisuuskaupungin tuntua toki Harjavallassa pakoon pääse. Sen ympärillehän koko kaupunki on kasvanut. Rakennuskanta on suuresti 70- ja 80-lukulaista, mikä käy järkeen. Harjavallan väkiluvun huippu on osunut 1980-luvun puoleenväliin (8955 asukasta), mutta nykyään väkeä on yli 2000 asukasta vähemmän, 6758. Taas kerran: tältä näyttää rakennemuutos. Kaupungin teollinen historia näkyy siinäkin, että kaupunginvaltuuston selvästi suurin puolue on yhä näinäkin päivinä SDP.

Majapaikkamme oli rakentamisajankohdalle uskollisesti tasakattoinen.

70-luvun rakentaminen oli Harjavallassa muutenkin muotia.

Harjavalta ei kuitenkaan ole totaalinen pussinperä. Maakunnan keskus – joka tosin on ei-kasvava mutta silti kohtalaisen suuri Pori – on vain 30 kilometrin päässä. Harjavaltaan pääsee myös junalla, mikä oli tällä kertaa meidänkin valintamme. Silti Harjavallassa vallitsee tietty syrjäisen kuihtumisen tuntu, mitä ei helpota se, että keskustaajaman avainpaikat on parkkipaikoin täytetty. Näin nämä asiat on Suomessa tavattu tehdä.

Harjavallan keskusta ei ole maailman kaunein ilmestys. Siellä missä ei ole parkkikenttää, on sorakenttä taannoin puretun liikerakennuksen jäljiltä. Muotitalo K&A:n (vas.) tuotemerkissä on jotain suuremmista kaupungeista tuttua.

Parkkipaikkojen ympärillä on S-Market, Tokmanni, kaupungin paras pitsapaikka Harjavallan Pizzamestarit sekä liikekeskus, jonka yhdessä, tatuointiliikkeen viereisessä seinässä on meille selittämättömäksi jäänyt tuoreehko Vesa-Matti Loiri -muraali. Loiri kuoli vajaata kuukautta Harjavallan-matkamme jälkeen, mutta tätä silloisessa tulevaisuudessa tapahtuvaa tapahtumaa emme tietenkään voineet tietää.

Harjavaltalainen Vesa-Matti Loiri -muraali kuvattuna 29 päivää ennen Vesa-Matti Loirin kuolemaa.

Harjavallan Liikekeskus-niminen kauppakeskus näyttää siltä kuin helsinkiläisten lähiöiden perinteiset ostarit – sillä erotuksella, että tyhjää liiketilaa on selvästi enemmän.

***

Muraaleita oli Harjavallassa vähän kaikkialla, esimerkiksi muuntajissa. Niissä on jopa kaupallisia iskulauseita. Kaikkia muraaleita yhdistää rokkiestetiikka. Sillä Harjavalta pyrkii profiloitumaan. Kaupungin iskulause on Maj Karmaan viittaava ”Karman verran parempi”. Kaupungin suurimpia vuotuisia tapahtumia on Maj Karma -yhtyeen (aiemmin Majj’ Karman Kauniit Kuvat ja Maj Karman Kauniit Kuvat) perustama Karmarock, joka on järjestetty kaupungissa vuodesta 1992 alkaen.

Tässä muraalissa lienee näppinsä pelissä paikallisella Lammaisten Energia -sähköyhtiöllä, jonka mainoslause koristaa muuntajan seinää.

Maj Karma on inspiroinut Harjavallan kaupungin mainoslausetta, joka näkyy bannerissa Siltatien yllä.

Kulttuuripitäjä Harjavalta on muiltakin osin. Kaupungin ykkösnähtävyytenä voi pitää Emil Cedercreutzin museota, joka sijaitsee Merstolan kylässä runsaat kolme kilometriä Harjavallan keskustasta Kokemäenjoen vartta kaakkoon, kohti yläjuoksua. Cedercreutz itse on syntyisin Köyliöstä, mistä hän muutti 1910-luvun puolessavälissä Harjavaltaan rakentamaansa ateljeekotiin, Harjulaan. Sen yhteyteen rakentui näyttelytila Maahengen temppeli, josta sittemmin tuli Emil Cedercreutzin museo.

Emil Cedercreutzin museon sisäänkäynnin vieressä on yksi Cedercreutzin veistoksista.

Cedercreutz tunnetaan kuvanveistäjänä ja siluettitaiteilijana – ehkä ennen muuta kuvanveistäjänä. Cedercreutzin tunnetuimpia teoksia on Helsingin Kaisaniemenkadun varressa Varsapuistikossa sijaitseva Äidinrakkaus, josta minulla ei tietenkään ole kuvaa, vaikka juuri Kaisaniemenkadun menneenä talvena kävelinkin.

Lisäksi Cedercreutz on veistänyt useiden suomalaisten merkkihenkilöiden päitä – yhtenä esimerkkinä tällaisesta olkoon Adolf Lindfors (1857-1929), näyttelijä ja Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) johtaja. Ei Adolf tähän muuten olisi päätynyt, mutta satumme tätä nykyä asumaan hänen mukaansa nimetyllä kadulla täällä Pohjois-Haagassa.

Tämä mies – tai mies, jota tämä jäljitelmä esittää – on antanut nykyiselle kotikadullemme nimen.

***

Harjavallan vierailun lomakohdemaisin osuus oli eittämättä Kultakoukun uimaranta Kokemäenjoen varrella. Vaikka sää oli (ja oli ollut) perin lämmin, vesi oli merkittävän viileää.

Moisessa voimakasvirtauksisessa joessa uiminen luonnistuu tässä kohtaa ennen muuta siksi, että muutama kilometri alajuoksulle sijaitsee pato Harjavallan voimalaitoksen yhteydessä. Sekin jäi nyt logistisista ja taaperosyistä näkemättä, mutta pato todisti olemassaolostaan muilla tavoin: uimarannan seisovana vetenä.

Kokemäenjoki näyttää Harjavallan keskustan kohdalla järveltä. Kultakoukun uimaranta sijaitsee heti tämän kuvan vasemmalla puolella.

Harjavalta ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, jos asia ei vielä ehtinyt käydä selväksi. Se tietysti sopii, onhan kyse teollisuuskaupungista, mutta aika moni teollisuuskaupunki itse asiassa on ihan idyllinen. Harjavallan kohtalona oli kasvaa – monen muun Suomen kunnan tavoin – siinä ajassa, jossa autot valtasivat alaa. Siksi olikin erinomaisen sopivaa, että juuri täällä päädyimme vierailemaan junakyydillä. Kun kävelee, herkistyy näkemään parkkipaikat.

Vaan ei paikan tarvitse olla idyllinen, että siellä viihtyy. Sitä paitsi Kokemäenjoki, Harjavallan loivissa harjumaisemissa kasvavat männyt ja ympäröivä maaseutu näyttävät joka tapauksessa miellyttäviltä – siis sen lisäksi, että kokoisekseen paikkakunnaksi Harjavalta kuitenkin onnistui pitämään sisällään erinomaisen laadukkaan museon. Tällainenkin kunta toimii siis mitä mainioimmin kahden yön lomamatkan kohteena, jos sellaisesta sattuu pitämään.

Advertisement

Suomen kunnat: Hanko on syrjäinen, tyylikäs, skandinaavinen, turistien suosima, täynnä vientiä ja tuontia – ja myös kulahtanut

Hanko

Kävin Hangossa elämäni ensimmäisen kerran kesällä 1997. Olin silloin 13-vuotias. Tietenkin tuntui jännittävältä matkustaa päiväretkellä juuri sinne. Olin jo ennalta lukenut ja kuullut asioita tästä Suomen eteläisimmästä kaupungista: kaupunki todellakin tuntuu eteläiseltä, ja luonto on jo vähän erikoisempaa. Hangossa on huviloita, kylpylähistoriaa ja sellaista tunnelmaa, jota mistään muualta Suomesta ei löydä.

Vaikka osasin odottaa paikan olevan erikoislaatuinen, silti se pääsi yllättämään. Hanko nimittäin tuntui samaan aikaan yllättävän ankealta. Samalla reissulla vierailtuun Tammisaareen verrattuna vaikutelma oli hetkittäin jopa brutaali, ainakin brutalistinen. Tällaisiksi sanoiksi en toki asiaa olisi 13-vuotiaana osannut pukea, mutta ehkä ajatuksesta saa kiinni.

Myöhemmin armeijassa tulin tutustuneeksi pariinkin hankolaiseen. Ei kuulemma ollut hääviä pyöräillä helmikuussa Esplanaadia pitkin. Esplanaadi on junaradan pohjoispuolisen Hangon pääkatu, joka on näinkin pienen kaupungin kaduksi hämmentävän pitkä, lähes kolmen ja puolen kilometrin mittainen. Lisäksi Hankoniemen kärjessä tuulee, ollaan Suomen mittapuulla vahvasti Itämeren armoilla. Ja kun on helmikuu, tuuli on yleensä pistävä. Se on ihan eri Hanko kuin se, jonka regattaturisti tuntee.

Esplanaadin pituus voi yllättää kokemattoman.

Meidän vierailumme Hankoon sattui hetkeen, jossa helmikuu on juuri vaihtunut maaliskuuksi ja jossa Venäjä oli vain runsasta viikkoa aiemmin käynnistänyt hyökkäyssotansa Ukrainaan. Tuntui kuin pieni sotatieteilijä itse kunkin kansalaisen sisällä olisi herännyt monikymmenvuotisesta horroksestaan. Siinä rytäkässä Hankokin oli yhtäkkiä mitä ajankohtaisin kohde. Eikä sääkään ollut lainkaan niin paha kuin kalenteria ja karttaa rinnan katsomalla olisi voinut ajatella.

***

Hankoniemi työntyy syvälle itämereen ja on samalla ensimmäisen Salpausselän eteläisin ja läntisin osa. Tämä erikoinen maantieteellinen asema tarkoittaa myös sitä, että Hankoniemi on sotilaallisessa mielessä strategisesti tärkeä. Hankoniemessä maihin nousemisen jälkeen voi näppärästi lähteä rakentelemaan esimerkiksi hyökkäystä Helsinkiin.

Sotatoimista on Hangossakin kokemusta. Talvisodan jälkeen Hanko luovutettiin Neuvostoliiton vuokra-alueeksi maaliskuussa 1940. Puna-armeijan joukot poistuivat niemeltä seuraavan vuoden joulukuussa, minkä jälkeen suomalaiset saattoivat palata kaupunkiin. Myös majapaikkamme oli päässyt osaksi tätä historiaa: kaksikerroksinen puutalo 1800- ja 1900-lukujen taitteesta oli toiminut venäläisten asuinsijana juuri noina Hangon vuokra-alueaikoina.

Tämä majapaikka sijaitsi Esplanaadin varressa ja oli sikäli merkityksellinen, että ensimmäistä kertaa näitä kuntia kiertäessämme saatoimme asua ystävien huomassa. Kuten Hangon olemukseen sopii, tämä kiinteistö on loma-asuntokäytössä. Kyse oli siis mökkireissun, kaupunkiloman ja kuntavierailun kiehtovasta yhdistelmästä.

***

Kuten jo aiemmin oli puhe, Hangon tunnelma todella on erikoislaatuinen. Sitä se on myös maaliskuun kelmeydessä.

Aloitimme vierailumme ajamalla suoraan kaupungin keskustaan, joka vaikutti kodikkaalta ja miellyttävältä. Keskusta tuntui myös jollain lailla yleisskandinaaviselta pienellä rosokierteellä. Kenties tämä vaikutelma syntyi kapeista kaduista, joista osa on valaistu Pohjois-Euroopan suuremmista kaupungeista tuttuun tyyliin kadun yllä vaijereista roikkuvin valaisimin.

Kaupallinen pääkatu Vuorikatu muuttuu Hangon ydinkeskustassa kävelykaduksi, joka lisää kaupungin pohjoismaista tuntua entisestään. Väistämättä tulee mieleen, että olemme Suomen mannereurooppalaisimmissa osissa – kaikki Hangon kokoisten tai edes merkittävästi isompien kuntien keskustaajamat eivät todellakaan ole tällaisia.

Vuorikadun kävelykatupätkä saa Hangon kaupallisen keskustan tuntumaan miellyttävältä.

Hangon maamerkkimäinen vesitorni oli suljettu, joten suuntasimme ensi töiksemme suoraan kahvila-leipomo Lillaniin Vuorikadun ja Tornikadun kulmassa. Skandinaavisesta tunnelmasta ei täälläkään pääse: joka toisessa pöydässä puhutaan ruotsia, hapanjuurileipää myydään. Kahvila oli oikein sympaattinen.

Hangon vesitorni voi hyvin olla Hangon pisimmälle näkyvä nähtävyys. Pitkään luulin, että se on kuvattu myös Hangon vaakunaan, mutta näin ei ole. Hangon vaakunassa näkyvä punainen torni on nimittäin Russarön majakka.

Hangon tietty kulissimaisuus on näin maaliskuussa hieman piilossa. Tietenkin Hanko on mitä suurimmassa määrin ”kiva kesäkaupunki”, kuten sanotaan. Näin kevättalvesta Hangossa tuntuu olevan kuitenkin jotain aidompaa – ympäristössä liikuskelee enimmäkseen paikallisia, ja joka tapauksessa huvilat näkyvät paremmin kadulle, kun puissa ei ole lehtiä häiritsemässä.

Meri on vuodenajasta riippumatta hieno, eikä Hanko tee tässä poikkeusta. Pikemminkin päinvastoin – Suomen etelärannikon röpelöiseen saaristomaisemaan tottuneelle Hankoniemi tarjoaa täysin avointa maisemaa. Merihän se nimittäin on, joka Hankoa määrittelee: kaupungin merkittävimmät nähtävyydet sijaitsevat sen tuntumassa, ja merkittävimmät elinkeinotkin perustuvat sijaintiin meren rannalla joko suoraan tai ainakin välillisesti: satamatoiminta, logistiikka, teollisuus, matkailu- ja palveluelinkeinot.

Hangon länsisatama on aivan keskustan tuntumassa. Täältä viedään paljon paperia, ja tänne tuodaan paljon autoja.

Lillanin kahvilan jälkeen oli aika tutustua Hangon keskustaan kävelemällä jonkin sortin epämuodostunut ympyrä. Vuorikadulta nousimme Kirkkomäkeä pitkin Hangon kirkolle, joka oli oikeastaan sellainen kuin melkein kaikissa Suomen kunnissa: oikein hieno. Sisällä emme käyneet.

Kynttilät Ukrainan lipun väreissä koristivat kirkolle johtavia portaita, kun Venäjän hyökkäyssodan alkamisesta oli kulunut yhdeksän päivää.

Kirkolta palasimme takaisin katuverkkoon. Siirryimme Appelgrenintielle, jonka varressa sijaitsee useampikin huvila, ja pian edessä olikin Hangon kuulu Casino. Sen vieressä oli sopivaa koskettaa kylmää Suomenlahtea. Tällä puolella Hankoniemeä kyse nimittäin on vielä Suomenlahdesta – Hangon länsipuolella Itämeri on Saaristomerta tai avomeren puolella pohjoista Gotlannin allasta.

Näin vanha puutalo ja näin paljon ikkunapintaa – ei mikään tavanomaisin näky, mutta sitäkin hienompi. Kyse on Hangon Casinosta.

Totta puhuen tässä Hangossa ei ole mitään sellaista brutaaliutta, joka huomioni 13-vuotiaana kiinnitti. Junaradan toisella puolella Hangon keskusta onkin toisentyyppinen.

***

Vanha vauraus huviloineen ja tenniskenttineen nimittäin vaihtuu kerrostaloihin ja suorastaan itäberliiniläiseen arkkitehtuuriin. Kai tämä oli se osa Hankoa, joka minut silloin 25 vuotta sitten yllätti.

Eipä tätä silti ihmeenä voi pitää. Hanko nimittäin on paitsi huvilakaupunki myös mitä suurimmassa määrin teollisuus- ja satamakaupunki. Hangossa on siis tässä mielessä jotain hyvin samaa kuin ikätoverissaan Kotkassa, onhan molemmat kaupungin perustettu 1870-luvulla, Hanko vuonna 1874 ja Kotka 1878. Yksi ero näiden kahden välillä on kuitenkin se, että Kotkan mainetta satamatyöläiset ovat päätyneet määrittelemään paljon vahvemmin.

Hangossa satamatoiminta ja teollisuus ovat epäilemättä vaikuttaneet myös kaupungin kielisuhteisiin. Vaikka Hangon ympäristö on hyvin tai jopa täysin ruotsinkielistä (sellainen Hankokin on ollut), Hangossa suomenkielisiä on 52,6 prosenttia asukkaista. Ruotsinkielisiä on 42,9 prosenttia. Onhan se suuri määrä ruotsinkielisiä – sellainen, että palvelujen pitää pelata kahdella kielellä. Silti voi sanoa, että nimenomaan suomenkielisten määrä Hangossa on jopa yllättävän iso.

Itse asiassa Hanko on Suomen kunnista toiseksi lähimpänä suomen ja ruotsin 50-50-jakoa. Vain (enemmistöltään ruotsinkielisessä) Inkoossa on täpärästi tasaisempaa.

Arkkitehtuuria Hangossa.

Lisää arkkitehtuuria Hangossa.

***

Hanko on monella tavalla hyvin kuuluisa kaupunki. Strategisesti tärkeä, teollisuudeltaan merkittävä, vientialoille oleellinen. Kuuluisuus kuitenkin tulee Hangon matkailumaineesta. Se alkoi kylpyläturismista jo 1800-luvun lopulla ja on myöhemmin muuttunut laaja-alaisemmaksi kesämatkailluksi. Olikin osuvaa, että Hangon museossa oli vierailumme aikaan sopivasti esillä näyttely Suomen – myös Hangon – matkailumarkkinoinnista ja siihen liittyneistä julisteista.

Itse museo sijaitsee Hangon vanhimmassa rakennuksessa, kivitalossa Itäsatamassa. Kai kyse oli jonkintyyppisestä ympyrän sulkeutumisesta, kun katsoo Hangon vierailun päätteeksi Hankoon liittyvää matkailumarkkinointia vajaan sadan vuoden takaa. Matkailuahan se nimittäin tämäkin oli, mitä suurimmassa määrin.

Tekstiä muokattu 21.8.2022: Korjattu virheelinen tieto, että Hangon vaakunassa esiintyisi Hangon vesitorni. Ei esiinny. Vaakunassa esiintyy Russarön majakka.

Suomen kunnat: Hammarland kasvaa ja kurkottaa kauas länteen

Hammarland

Kuten olen aiemminkin tässä julkaisualustassa todennut, Ahvenanmaa pitää sisällään huimat 16 kuntaa. Moni niistä on niin pieni, että Manner-Suomen puolella kuntaliitos olisi tullut eteen aivan väistämättä. Onhan sellaista toki Ahvenanmaallakin suunniteltu, mutta ei nyt mennä siihen.

Mennään sen sijaan Hammarlandiin. Se on ahvenanmaalaiseksi kunnaksi sikäli mielenkiintoinen, että se itse asiassa ei pikaisella vilkaisulla ole kovin mielenkiintoinen mutta on väkiluvultaan yllättävän iso – siis ahvenanmaalaisin standardein, ei muuten. Hammarlandissa oli vuoden 2020 lopussa kokonaiset 1599 asukasta. Ahvenanmaan kunnista se on kuudenneksi suurin, ja koko Suomessa Hammarland sijoittuu Kinnulan ja Pyhännän väliin.

Hammarland on kuitenkin aivan toista maata kuin mannersuomalaiset samoinsijoittuneet. Kinnula ja Pyhäntä ovat sitten huippuvuosiensa, 1980- ja 1990-lukujen taitteen, menettäneet karkeasti neljänneksen väestöstään. Samassa ajassa Hammarland on kasvanut yli neljäsosalla. Vuonna 1990 Hammarlandin väkimäärä oli 1233, Kinnulan ja Pyhännän molempien yli 2000. Nyt ne ovat tasoissa, ja suunta on selvä. Ahvenanmaan kunnat ovat näihin päiviin asti kasvaneet, kun taas mantereen puolella maaseutumaisten pikkukuntien alamäki on voimakkaasti jyrkkenevä. Ahvenanmaalla kaikki on toisin, mutta ei tietenkään kaikilta osin. Moni asia on myös tutusti.

***

Hammarlandin keskustaajama Kattby on tästä mitä mainioin esimerkki. Vaikka olemme Ahvenanmaalla, Kattby on mitä suomalaisimman tuntuinen kuntakeskus. Ei Ruotsissa ja Suomessa toki muutenkaan mitään järisyttävää eroa ole keskustaajamain laadussa, että sikäli tämä kyllä sopii kuvaan. Silti monessa Ahvenanmaan paikassa tuntuu ruotsalaisemmalta kuin juuri täällä.

Veikkauksia kyltin asentamisvuosikymmenestä otetaan vastaan. Itse sanoisin, että tämä on 1980-luvulta, mutta kukapa näistä tietää.

Kattbyn palvelutarjonnalla ei ainakaan tänä sateisena lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä voi kehua. Joitain kaupallisia palveluita kyllä tulee vastaan, mutta ne ovat kaikki juuri tänä hetkenä suljettuna. Erityisesti meitä olisi kiinnostanut Kattby Grill & Kiosk -nimeä kantava taajaman ainoa ravintola valtatien numero yksi varressa, mutta sen aukeamista olisi sateessa odoteltava vielä toista tuntia, joten päädyimme toisiin aatoksiin.

Kuvassa Hammarlandin ravintolatarjonta.

Tuttuun tapaan Kattbyssä on myös kunnanvirasto, Hammargården-niminen kunnan palvelutalo ja Hammarbo-niminen nuorisoseurantalo. Tietenkin Kattbyssä on myös Hammarlandin kirkko. Kaupallisista palveluista merkittävimmät ovat parturi-kampaamo Salong Huvudsalen ja itsepalvelulla toimiva bensatankki.

Ei Suomen kaunein kunnantalo.

Nuorisoseurantalo sen sijaan on kaunis.

Samoin kirkko.

Bensaa saa.

Kattbyssä ei näkynyt kissoja. Näkyi nautoja.

Jotta en antaisi liian synkeää kuvaa Hammarlandin palvelutarjonnasta, täytyy muistuttaa, että Frebbenbyn kylässä noin puolitoista kilometriä Kattbyn ytimestä länteen sijaitsee Ahvenanmaan seitsemänneksi suurin ruokakauppa (laskujeni mukaan edellä ovat Maarianhaminan keskustan K-supermarket, Maarianhaminan ulkolaidalla sijaitsevat toinen K-Supermarket ja Sparhallen, Godbyn S- ja K-kaupat sekä Jomalan S-market, josta mekin muuten ostimme ruokamme). Hugo Anderssonin kauppa on sellainen vanhan ajan pikkukylän pienioistavaratalo, joita vielä entisaikojen agraarisemmassa Manner-Suomessa kutsuttiin nimellä K-valinta. Hammarland tarjosi siis myös matkan menneisyyteen. Kun väkimäärä kasvaa, tai ei ainakaan supistu, tällaisetkin palvelut säilyvät helpommin. Vaikka Ahvenanmaa on Pohjoismaiden autoistuneinta aluetta, ilman Hugo Anderssonin K-myymälää matka lähimpään kauppaan Eckeröstä tai Hammarlandin maaseudulta alkaisi olla päälle 30 kilometrin luokkaa. Näin pienelle saarelle se on pitkä matka.

Hugo Anderssonin K-myymälä on vanhan liiton kyläkauppa.

***

Hammarlandin idea, jos sellaista on, ei taida kuitenkaan välittyä kaupallisista palveluista. Sitä määrittävät maaseutu ja luonto – ja maantieteellinen trivia. Hammarland on nimittäin ylivoimaisesti Suomen läntisin kunta, sillä sen maa-alue ylettyy lännemmäksi kuin Ruotsin itärannikolla sijaitsevan Uumajan keskustaajama. Samalla Hammarlandilla on myös maaraja Ruotsin kanssa, ja se onkin melkoinen erikoisjärjestely.

Kyse on Märketin majakasta ja sitä ympäröivästä luodosta. Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee luodon läpi, mutta itse majakka on rajaa sopivasti käyristämällä saatu sijoitetuksi Suomen puolelle. Harmillista kyllä me emme käyneet Märketillä, emme edes yrittäneet. Puolivuotiaan lapsen kanssa lokakuun lopussa moinen olisi vaatinut erikoisjärjestelyjä, todennäköisesti myös aimo tukun tuohta, riihikuivaa, fyffeä – millä kukin rahaa tykkääkään kutsua.

Myös asuttu, varsinainen Hammarland, on maaseutuvoittoinen. Meidän majapaikkamme, pieni mökki, sijaitsi Skarpnåtön kylässä kunnan pohjoisosissa, ja jos jokin kyllä tuntuu idylliseltä, Skarpnåtö tuntuu. Kylässä on muun muassa kotiseutumuseo, jonka pihapiirissä kuvattiin myös kohtauksia Myrskyluodon Maija -elokuvaan. Lokakuussa itse museo oli tietysti suljettu, mutta tunnelma välittyi silti.

Perinnemaisemassa sijaitseva tuulimylly takavasemmalta, Skarpnåtö.

Ei-mannersuomalaisen tyyppistä luontoa, Skarpnåtö.

Skarpnåtöstä kulkee kesäisin myös polkupyörälautta vesialueen toisella puolella sijaitsevaan Getan kuntaan, mutta me emme olleet nyt liikenteessä kesällä emmekä polkupyörällä. Näimme silti lauttarannan. Skarpnåtössä sijaitsee myös luontopolku ja sen yhteydessä pikku näkötorni, josta saa hyvän kokonaiskäsityksen Pohjois-Hammarlandin puolikarusta meriluonnosta.

Aika tyypillinen ahvenanmaalaismaisema.

Skarpnåtön ja keskustaajaman välissä sijaitsee myös muistutus siitä, että Ahvenanmaa ei aina ole ollut demilitarisoitu. Venäläiset rakensivat Hammarlandiin Sålisin rannikkopatterin ensimmäisessä maailmansodassa. Kun valta oli vaihtunut ja Suomi itsenäistynyt, patteri tuhottiin vuonna 1919. Jäänteitä rakenteista on yhä jäljellä.

Sata vuotta ei lopulta ole kovin pitkä aika historiassa, mistä Venäjä parhaillaan eurooppalaisia muistuttaa. Jos runsaat sata vuotta sitten venäläiset linnoittivat Ahvenanmaata läntistä uhkaa vastaan, mitä Hammarlandissa tapahtuu sadan vuoden kuluttua?

***

Kuntien kiertäminen on jo tähän mennessä antanut paljon – ainakin syvemmän ymmärryksen Ahvenanmaasta. Hammarland oli meille jo kuudes Ahvenanmaan kunta, kiitos ruotsinkielisen nimistön erilaisen jakauman aakkosissa. Nyt tulee kuitenkin hieman taukoa, sillä ennen Jomalaa vuorossa on 31 kuntaa. Niissä kyllä kestää, sillä meillä ei ole kiire mihinkään. Ennen seuraavaa Ahvenanmaan-sessiota luvassa on etelää, pohjoista, itää, länttä ja sopivasti myös keskiosia. Kaikenlaista Hangosta Inariin ja Isostakyröstä Ilomantsiin, elleivät kuntaliitokset tai nimenmuutokset tai mikä tahansa muu ehdi tulla väliin sotkemaan kaikkea.

Seuraavassa kuntakertomuksessa matkaamme ensi kertaa Keski-Suomeen, jossa vuorossa on kenties Suomen kuuluisimman huoltoasemayrittäjän kotikunta Hankasalmi.

Suomen kunnat: Geta life

Ääripisteet ovat jännittäviä. Ehkä osin tästä syystä olen kai jo lapsuudessani rekisteröinyt sellaisen kunnan kuin Geta olemassaolon. Olen siellä joskus vuoden parin ikäisenä käynytkin, Ahvenanmaan-matkan lapsuuskuvissa näkyvien kallioisten maisemien perusteella ainakin. Sitä paitsi G:llä alkava suomalaisen kunnan nimi Finlandia-tietosanakirjassa (joita pienenä lainasin kirjastosta kasapäin) on yksittäistapaus, ja oli jo silloin.

Me teimme Getaan yhden yöpymisen sisältäneen matkan osana Ahvenanmaan-vierailuamme heinäkuussa 2020. Tämä vajaan 500 asukkaan kunta on luonnoltaan ainutlaatuinen ja kirkonkylältään – tämä ei ole uutinen – pieni. Vaikutelma ei kuitenkaan ollut täysin kuollut, sillä viivyimme Getassa suomalaisen turistikauden kenties keskeisimpänä hetkenä: heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itse asiassa vaikutelma oli suorastaan eloisa, mutta siitä lisää kohta. Ensin muuta.

***

Geta tosiaan on turistikohde. Luonto on koko Suomen mittapuulla aika erityinen. On paljon kallioita, jotka päättyvät mereen, joka jatkuu horisonttiin. On luolia. Kalliot luolineen ovat Getan suurin nähtävyys, aivan itseoikeutetusti. Getassa on voimakas maan äären tuntu, jollaiseen voinee törmätä esimerkiksi Nordkappilla.

Getan pohjoisreunan luontopoluilta avautuu jylhä näkymä Pohjanlahdelle.

Ihminen antaa mittakaavaa.

Tällaisessa kalliomaisemassa on ymmärrettävää haistaa bisneksen vieno katku, jos on sellaiseen taipumusta. Me päädyimme majoittumaan Havsvidden-nimisessä resortissa, joka on ollut toiminnassa jo runsaat 30 vuotta. Havsviddenin verkkosivujen mukaan paikan ”historia alkaa eläkkeelle jääneen pankinjohtajan Thorvald Erikssonin, kutsumanimeltään ”Tusse”, ja hänen vaimonsa Birgittan ihastuksesta Pohjois-Ahvenanmaan villiin luontoon, ja niinpä he ajattelivat, että muidenkin ihmisten tulisi päästä nauttimaan tästä Pohjois-Ahvenanmaan uniikista luonnosta”. Tämä paikan perustaminen tapahtui vuonna 1990.

Tusse ja Birgitta olivat sikäli oikeassa, että luonto todella on näyttävää. Sellaista on merenranta Getassa. Me valitsimme tämän (kieltämättä turhan hintavan) majapaikan siksi, että se oli varaustilanteen takia oikeastaan ainoa mahdollinen.

Havsviddenissä näyttää tältä.

Vierailijat majapaikassa olivat enimmäkseen mannersuomalaista venekansaa – Havsviddenissä on oma vierasvenesatama ja ravintola. Ne jotka eivät olleet saapuneet meritse, olivat saapuneet Suomeen rekisteröidyllä, yleensä saksalaisella ja yleensä aika suurella autolla. Meilläkin oli Suomeen rekisteröity saksalainen auto, mutta pienin mahdollinen vuokraamosta löytynyt. Tunsimme olomme hieman hampuusimaisiksi tässä kovin näyttävässä kohteessa, etenkin sen laadukkaaksi mainitussa ravintolassa.

Ravintola oli sitä sarjaa, jossa tarjoilija tuo pyytämättä pöytään kokin yllärin, jonkin kalatahnaleivän, ja jossa tarjoilija kysyy, haluaisimmeko jonkin aperitiivin, ja jossa minä vastaan moiseen kysymykseen suoralta kädeltä ”en öl, Stallhagen”. Koska oluttahan siinä teki mieli ja asiakas on aina oikeassa. Jos asiakkaan mielestä olut on käypä aperitiivi, olut on käypä aperitiivi.

Tarjoilija oli arviolta vasta lukion käynyt ahvenanmaalainen nuori nainen, nenärengas nenässään, ja muistikuvani mukaan mainitsin hänelle lopulta jotain siitä, kuinka emme yleensä einehdi tämänkaltaisissa paikoissa. Ehkä se vähän rentoutti tunnelmaa. Meillä molemmilla oli roolimme, josta emme senkään dialogin myötä ihan päässeet. Olen aina ollut vähän allerginen kaikenlaisille etiketeille (paitsi pullojen kyljissä oleville), mutta toisaalta kyllähän tämä ravintolavierailu jäljen jätti, kun kerran sitä näin muistelen. Tosin itse annoksesta en muista muuta kuin että se taisi olla kalaa. Fine diningia ihmiselle, jolle ruoka on polttoainetta; helmiä eläimelle, joka on sika.

Majapaikassa oli myös saunaosasto uima-altaineen ja merimahdollisuuksineen, ja mikä parasta, kyse ei ollut fine swimming -tyyppisestä kylpyläolosuhteesta. Ei tarvinnut pelätä virheitä. Tämä oli positiivista.

***

Getalaisen elämän ytimessä tuntui kuitenkin olevan kulahtanut kotikutoisuus. Manner-Ahvenanmaa ei muutu tämän syrjäisemmäksi – Maarianhaminaankin on matkaa kokonaiset 40 kilometriä eli näissä olosuhteissa paljon.

Getasta saa bensaa.

Getassa on kauppa, mutta se on viikonloppuisin auki nelisen tuntia lauantaina. Jäi kokematta.

Kun menimme kirkonkylälle pyörimään uudemman kerran vielä sunnuntaina päivällä luolavierailujen jälkeen ja ennen matkaa Maarianhaminaan, kohtasimme yllätyksen. Kirkonkylällä oli tapahtuma, oikea taidefestivaali.

Festivaaliohjelma.

Ensin näimme musiikkiesityksiä Getabodenin takapihalla. Paikalla oli myös Finströmistä tuttu valokuvausmuseo-Olle puolisoineen. Musiikkiesityksissä oli omat ”mitä helvettiä täällä tapahtuu” -hetkensä, kuten parikymmenpäisessä yleisössä kiertävä selänhierontakapula, jolla kehotettiin tökkimään vieruskaveria. Vähemmän kiusallista silti kuin edellisillan ravintolaelämys.

Esiintyjät näyttävät esimerkkiä.

Kiinnostavin osanen tätä nelituntista festivaalia, josta näimme tietysti vain pienenpienen osasen, oli taiteilija Lasse Harkkalan näyttely erään omakotitalon pihalla. Maalaukset – kuolema, ahdistus ja dystopiat vahvasti läsnä – loivat kieltämättä jännittävän tunnelman tähän kovin idylliseen ja harmittomaan (tai ainakin ei-harmilliseen) maisemaan.

Kuoloa Ahvenanmaalla.

***

Näillä näytöillä Geta ei sijoitu Suomen kuntien tavallisuusindeksissä lähelle mediaania tai edes keskiarvoa. Joistain kunnista – kaikella kunnioituksella – voi nimittäin sanoa, että kyllä muuten sijoittuu. Eikä siinäkään mitään. Sehän on vain kunnan ominaisuus, ei aihe pienen moitinnan. Mennään eteenpäin.

Suomen kunnat: Föglö on valtakunta saarivaltakunnassa

Föglö

Omilla saarillaan sijaitsevat kunnat ovat aina erityisiä, ihan niin kuin saarivaltiotkin ovat. Tämä pätee myös Ahvenanmaalla, jossa saaristokuntien tunnelma on sittenkin vähän toinen kuin Ahvenanmaan pääsaarella (joka sekin on erityinen, kuten tiedämme). Sama pätee myös Föglöhön.

Ainoa keino matkustaa Föglön kuntaan on nimittäin lautalla, jolta saa mm. kahvia, pullaa ja olutta. Ei siis kai ole mikään ihme, että Föglö tuntuu ulkomaalta ulkomaalta tuntuvassa ei-ulkomaassa.

Tämä teksti on eräänlainen throwback-teksti, miksi sitä nyt sitten suomeksi kutsuisikaan. Kävimme nimittäin Ahvenanmaan matkallamme vierailemassa muutamassa kunnassa jo varastoon, ja tämä siis sattui jo heinäkuussa 2020. Tällaisen poikkeuksen olemme itsellemme suoneet, koska onhan Ahvenanmaa itsessäänkin poikkeus. Ensimmäinen näistä varastoiduista kunnista oli aakkosissa Evijärven ja Forssan välissä sijaitseva Finström, ja nyt kun tukevasti Manner-Suomessa sijaitsevasta Forssasta on tässä välissä jo raportoitu, on siis Föglön (ja hieman myöhemmin Getan) vuoro ennen kuin pääsemme blogissamme etenemään H-kirjaimeen.

***

Valtaosa Föglöhön kulkevista maakravuista – laskemme itsemme sellaisiksi – saapuu kuntaan Svinön lauttarannasta lähtevällä lautalla. Niin mekin. Muita varten Föglössä on tietenkin vierasvenesatama, kuten vähän kaikissa paikoissa Ahvenanmaalla on. Tunnelma on tietenkin merellinen, saapui saarelle sitten miten tahansa.

Myös auton olisi saattanut ottaa M/S Skarvenin kyytiin, mutta se olisi maksanut tarpeettomasti. Siksi vaatimaton vuokra-automme jäi Lumparlandin kunnan puolelle Svinön parkkipaikalle. Lauttamatkan toisessa päässä, Föglön keskuskylässä Degerbyssä, tunnelma oli sopivasti resorttinen. Muutaman sadan metrin kävelymatka satamasta Tingsvägeniä pitkin, ja saavuimme majapaikkaamme, Enigheteniin. Kyseessä on vanha kestikievari, joka on tarjonnut majoituspalveluja vajaan 400 vuoden ajan.

Gästhem Enighetenin rakennukset ovat sikäli vanhoja, että lattiakin on kallellaan. Siksikin kyse oli fantastisesta ja tunnelmallisesta majapaikasta.

Tässä vaiheessa ei liene tarpeen erikseen mainita, että Föglössä on kaikki kovin idyllistä. On lauttaranta, sen vieressä sijaitseva Föglön hyvin kotikutoinen kotiseutumuseo (jonka kaikki informaatio on pelkästään ruotsiksi, mitä joku suomenkielinen jannu vieraskirjassa suuresti paheksui, mutta unohti samalla sen, että museo oli ilmainen ja kylänvanhimpien talkoovoimin pystyttämä), K-kauppa Föglöbutiken ja Föglöbutikenin vierestä vuokrattavat yksinkertaiset ja hienot mustat polkupyörät.

Olemme saapuneet Föglön Degerbyhyn.

Tällaista (upeaa) kamaa on Föglön kotiseutumuseossa.

Nyt tietysti elettiin heinäkuuta, Suomen kukkeinta turistikautta, ja satuimme käymään Föglössä juuri silloin. Ilman muuta kesä ja sen tuomat turistivirrat lisäävät idyllisyyden ja eloisuuden tuntua. Silti Föglö on juuri niin pieni kunta, että kun vähän siirtyy sivuun pääreiteiltä, niin kovin hiljaista on.

***

Koska autoa ei ollut ja kuntaa piti laajemmin päästä näkemään, vuokrasimme pyörät jo mainitun Föglöbutikenin viereisestä telineestä. Niillä sitten poljimme läpi Degerön saaren Sonnbodalandetin puolelle ja sieltä edelleen Östersockneniin ja Hastersbodaan. Olimme polkeneet 15,5 kilometriä kohti itää, ja siellä kävimme uimassa ja sen jälkeen luontopolulla, kuten asiaan kuuluu.

Näin alkaa matka Degerbystä itään.

Matkan varrella näimme esimerkiksi lampaita Sommarön kylässä.

Hastersbodan luontopolulla oli myös miltei valmiiksi rakennettu frisbeegolfkenttä. Ahvenanmaa on alkanut brändätä itseään frisbeegolffareiden paratiisiksi, ja kenttiä on vähän kaikkialla. Täällä jos missä on mahdollista harhaheittää kiekkonsa Itämereen.

Sitten lähdimme polkemaan takaisin. Jo menomatkalla näkemämme kahvilaan opastava kyltti autiossa risteyksessä herätti siinä määrin mielenkiinnon, että päätimme lähteä polkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, sivuun reitiltä, kohti Näversholmaa. Näversholmavägenin varrella olikin omakotitalo, jonka pihassa pari kahvilan pöytää, eikä ristin sielua missään. Kunnes omakotitalosta saapuu iloinen teini, jolta tilasimme kahvia ja – mitäpä muutakaan kuin – ahvenanmaalaista pannukakkua.

Juuri tätä on Ahvenanmaa: ihan missä tahansa vastaan voi tulla kyltti kahvilaan, ja melkein poikkeuksetta sitä kannattaa seurata. Sitten saa kahvia.

Ja pannukakkua.

Palatessamme koukkasimme vielä Föglön kirkon kautta. Se on keskiaikainen kivikirkko, joita Ahvenanmaalla piisaa. Sisään emme menneet, sillä vaikutti siltä, että paikassa vietettiin häitä. Tämä oli ihan säällinen ratkaisu, vaikka lienee joskus käynyt selväksi, etten varsinaisesti ole ammattikehtaaja. Vanhan Nyt-liitteen toimittajana olisin sietänyt ehkä vartin, ellen sitten olisi ehtinyt siinä ajassa siedättyä.

Hieno kirkko.

Hieno puhelinkoppi kirkon ja Degerbyn välisellä taipaleella.

***

Nyt Föglön-retkestä on kulunut jo yli vuosi, ja toinenkin korona-ajan matkailukesä on jo kääntynyt lopuilleen (tai on oikeastaan jo ohi, ikävä kyllä). Ehkä Föglöstä saa eniten irti, kun siellä käy kesällä, mutta kyllähän jollain oudolla tavalla ahvenanmaalaiskuntien marraskuu myös kiinnostaisi. Kyllä tämä touhumme saattaa vielä meidät sellaiseenkin ajaa, mutta katsotaan nyt.

Seuraavaksi Kaikki nämä kadut matkaa Ahvenanmaan pohjoisimpaan kuntaan Getaan, mutta sitä ennen tämä teksti päättyy. Kas näin.

Suomen kunnat: Forssa on maineensa vanki – ja mainettaan parempi

Forssa

No, ainakin Forssalla on maine. Jos on aiemmin kertonut menevänsä sellaisiin kuntiin kuin Alavieska, Aura, Evijärvi tai Askola, tai mitä näitä nyt on ollut, niin reaktio on ollut luokkaa ”jaa”. Forssa sen sijaan on toista maata. Forssa on selvästi tunnetumpi kuin kokoisensa suomalaiskunta keskimäärin, ja siitä on kiittäminen Forssan forssuutta. Forssan mainetta on helppoa ja tietysti myös stereotyyppistä määritellä sellaisilla sanoilla kuin väkivaltainen (vuonna 2009 Forssassa tehtiin väkivaltarikoksia suhteessa väkilukuun 11:nneksi eniten Suomessa), ruma (kyllä, myös Forssaan on rakennettu elementtikerrostaloja, ja vieläpä sangen lähelle keskustaa) ja kuihtunut (Forssan keskustassa ei ole enää yhtään ruokakauppaa, kun K-Supermarket lopetti toimintansa linja-autoaseman kupeessa helmikuussa 2020 kannattamattoman liiketoiminnan takia).

Omat aiemmat Forssa-kokemukseni ovat peräisin Forssan jäähallista, kenties Suomen tyylikkäimmästä alasarjaladosta. Se on halli, jonka yleisö haukkuu tuomarin nuijaksi ennen kuin tämä on edes tehnyt jäähän ensimmäisiä luistimenpiirtojaan.

Tämän kaiken takia olin odottanut kovasti juuri tätä matkaa juuri tähän kaupunkiin. Kaupunki, johon yhdistetään tällaisia mielikuvia, on väistämättä luonteikas. Ainahan mielikuvat ovat jostain peräisin. Lisäksi Forssa on suurempi kuin suomalainen kunta yleensä: hieman alle 17 000 asukkaallaan se on kooltaan ihan kohtalainen, ja historiallisen asemansa takia vieläpä aika kaupunkimainen, tyypillinen kakkosketjun vähän nukahtanut maakuntakeskus.

Oikeasti tiesin koko ajan sisimmässäni, että Forssa on myös kaunis kaikessa vanhassa ränsistyneisyydessään. Jos Forssaa menee kutsumaan kauniiksi, voi kuitenkin olla, ettei kukaan usko. Sellainen ei sovi Forssasta kerrottuun tarinaan.

Mielikuviemme Forssa: kuihtuva kaupunki tyhjine liiketiloineen.

Niin pitkään kuin olen ollut Forssasta tietoinen, se on ollut jotenkin hämmentävän vieras. Aika lähellä, mutta silti jotenkin toisessa maailmassa. Kun joskus kuulin ensi kertaa Forssan (tai Vorssan) murretta, hämmennyin entisestään. Siinähän oli piirteitä suoraan idästä: joku sannoo jotain tai tekkee toista – minä kun olin luullut, että moista kahdentamista harjoitettaisiin lähinnä idässä ja pohjoisessa, ei Hämeessä (tai Hämeestä) ainakaan. Myöhemmin saatoin ymmärtää.

***

Tämän matkan ensivaikutelma Forssasta oli kaikesta lähempänä kaunista kuin rumaa. Majapaikkanamme toimi kaksikerroksisessa, yli 80-vuotiaassa funkkistalossa toimiva Hotelli Maakunta. Kun Helsinkiä pommitettiin, Forssassa kuvattiin elokuvia. Filmiväki majoittui Maakunnassa, mikä ei jää epäselväksi hotellin sisustuksen tai huoneiden nimien perusteella. Esiintyypä hotelli myös suomalaisissa elokuvissa, kuten Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana.

Tältä näyttää Forssan Keskuskatu. Keltainen kivirakennus edessä on Hotelli Maakunta, joka sijaitsee Keskuskadun ja Kauppakadun risteyksessä. Kadunnimistä huolimatta Forssan kaupallinen keskusta ei enää sijaitse tässä.

Hotelli Maakunta sijaitsee Kauppakadun ja Keskuskadun risteyksessä. Nimestään huolimatta sijainti on yllättävän syrjäinen. Forssan keskusta sijaitsee tätä nykyä Loimijoen toisella puolella, ja tällä länsipuolella aika tuntuu hieman pysähtyneen. Kivistä rakennuskantaa alueella edustavat Maakunnan lisäksi Forssan työväentalo, joka on joskus valittu maan kauneimmaksi lajissaan.

Plakaattikin sen kertoo: Demokraatti-lehti valitsi Forssan työväentalon suomen kauneimmaksi työväentaloksi vappuna vuonna 2018.

Kuhalan kaupunginosan vierailluimpia kohteita lienee kuitenkin viihdekylpylä Vesihelmi, joissain piireissä kuulemma Kusihelmeksikin kutsuttu. Se oli kuitenkin juhannuslauantaina vähemmän yllättäen suljettu, kuten moni muukin Forssan sellaisista paikoista, joissa olisi ollut mielekästä käydä.

Julkisivu on jo ottanut hittiä, mutta sellaista se on. Viihdekylpylä Vesihelmi on valmistunut vuonna 1993 ja on aikakautensa tuotos, täynnä 1990-luvun rakennusten jännittäviä muotoja.

Muilta osin tämä osa Kuhalan kaupunginosasta, Vanha Kuhala, on puutalovaltaista ja sellaiseksi varsin vanhaa ja monin paikoin viehättävästi kulahtanutta. Keskuskatu päättyy Kuhalan puolella Loimijoen ylittävään Saunasiltaan, jonka toisella puolella Forssan uusi keskusta siintää. Sillan vieressä sijaitsee Forssan Elävienkuvien Teatteri, joka on Suomen ensimmäinen, siis vanhin, maaseutuelokuvateatteri. Se on perustettu vuonna 1906 ja toimii samalla paikalla edelleen. Ensimmäisinä vuosinaan teatteri tuotti itse oman sähkönsä.

***

Jos Saunasillan ylittää, päätyy Forssan keskustaan. Se tarjoaa ravintola- ja myös valikoiman muita palveluja – mutta myös rutkasti tyhjää liiketilaa. Eikä mikään liiketila ole niin tyhjä kuin tyhjäksi jäänyt vanha K-Supermarket. Sen myötä Forssan keskustassa ei enää tätä nykyä ole yhtään ruokakauppaa. No, sattuu sitä paremmissakin piireissä: Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Nashvillen keskustasta on vielä pidempi matka lähimpään suureen ruokakauppaan.

Tiedän kyllä, että juhannuslauantai ei ehkä ole missään Suomen kaupungissa se päivä, jona katuelämä on kuhisevaa. Jotenkin näky silti puki Forssaa ja sopi ennakkokäsityksiin. Kehotukset turvavälien noudattamisesta Forssan kauppatorin pylväässä tuntuivat keskimääräistä liioitellummilta.

Viranomaismääräysten noudattaminen ei ollut Kauppatorilla juhannuslauantaina hankalaa. Taustalla näkyy Forssan kirkko ja sen vasemmalla puolella linja-autoaseman kellotorni. (Junallahan Forssaan ei ole päässyt enää vuosikymmeniin, sen jälkeen, kun Jokioisten rautatie, Humppilasta Forssaan kulkenut ”kappeeraiteinen” poistui matkustajakäytöstä vuonna 1954 ja tavaraliikenteestäkin 1970-luvulla.)

Kyllä Forssan keskustasta kuitenkin sai ihan kelpo ruokaa ja olutta myös tällaisena muutoin hiljaisena päivänä. Ankkalammin puiston kupeessa sijainnut Ravintola Villan terassi oli kaikin puolin toimiva ratkaisu.

Forssa ei suotta pyri brändäämään itseään ”puistojen kaupungiksi”. Ydinkeskustassa sijaitseva Ankkalammin puisto on kovin viehättävä viheralue kauppatorin laidalla.

***

Keskustan toisella puolella sijaitsee Kalliomäen alue, jonka näyttävin rakennus on vuonna 1917 sisällissodan keskelle valmistunut punatiilinen Forssan kirkko, mäen päällä, kuten tämäntyyppiset rakennukset kovin yleisesti.

Kirkko ei kuitenkaan ole se asia, joka tekee Kalliomäestä – entiseltä nimeltään Ronttismäestä – ihmeellisen. Keskustasta päin katsottuna kirkon takana alkaa yhtenäinen puutaloalue, joka on rakennettu 1870-luvusta alkaen Forssan tehdasyhdyskunnan asuinpaikoiksi. Alueen erikoispiirre on itse talojen lisäksi se, että kadut on nimetty linjoiksi kuin Helsingin Kalliossa konsanaan. Aivan kuten Kalliossa, myös Kalliomäessä linjoille on jossain vaiheessa meinattu antaa ihan kunnon nimet, mutta niin ei käynyt. Linjojen määrässä Kalliomäki päihittää Kallion 11-5.

Kalliomäen puutaloalueella on ainutlaatuinen tunnelma ja hiekkaiset tiet. Kuvassa II linja.

***

Jos Kalliomäessä oli tehtaalaisten asuntoja, jossain oli myös tehdas. Tästä pääsemmekin siihen, miksi meillä on nykyään sellainen asia kuin Forssa. Ruotsalainen Erik Wahren oli tullut Jokioisten kartanon verkatehtaan johtajaksi, ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hän perusti Kuhalankoskelle Kehräämön, joka nimettiin Forssaksi.

Tämä tätä nykyä Kehräämöalueena tunnettu kokonaisuus on Forssan ykkösnähtävyys. Alueella toimii muun muassa Forssan museo, josta emme kuitenkaan, kiitos juhannuksen pyhien, päässeet nauttimaan. Sen sijaan Piipputerassi tehtaan piipun juuressa oli tänä juhannussunnuntaina avoinna ja myös lounaishämäläisen kansan keskuudessa suosittu.

Täältä Forssa alkoi. Ilman kehräämöä ei olisi Forssaa.

Tästä kehräämöstä käynnistyi Forssan kehitys kaupungiksi. Kehräämön myötä Forssaan syntyi kokonainen tekstiilialan klusteri, johon kuuluivat lisäksi kutomo, lankavärjäämö ja kangaspaino. Myös Finlayson saapui kaupunkiin Forssa-yhtiön yhdistyttyä siihen. (Lisää aiheesta Forssan museon verkkosivuilla.)

Yksi Kehräämöalueen vetonauloista on myös englantilaistyylinen Wahrenin puisto. Kaikki maakuntakeskukset eivät tarjoa moista kokonaisuutta, enkä minäkään tiennyt, että Forssassa edes olisi sellainen ennen kuin osoittautui että oli.

Wahrenin puisto rajautuu Loimijokeen ja kehräämön vanhoihin rakennuksiin.

Laajentuneen tekstiiliklusterin ilmentymä, Finlaysonin alue, sijaitsee kaupungin toisella laidalla, ja sen tuntumassa sijaitsevat myös Forssan tärkeimmät kaupalliset palvelut: Prisma ja K-Citymarket. Citymarket lienee ulkokuoreltaan Suomen hienoin – se on remontoitu Finlaysonin tehtaan vanhoihin tiloihin. Uudemman Prismakeskuksenkin julkisivussa on käytetty punatiiltä.

Finlaysonin kutomoalueen pikkukujat ovat kiehtovaa kaupunkitilaa. Ne tarjoavat myös oivallisen kuvakulman kohti Forssan Prismaa.

Suomen poliittisella kartalla Forssa on perinteisesti ollut vasemmalle kallellaan, mikä osaltaan kertoo kaupungin teollisuushistoriasta. Suomen poliittisessa historiassa Forssa tunnetaan ennen muuta siitä, että siellä sai alkunsa SDP. Suomen Työväenpuolue vaihtoi nimensä nykyiseen asuunsa Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. SDP on edelleen Forssan suurin puolue, vaikka se on menettänytkin ääniosuuttaan samoin kuin vasemmistoliitto. SDP:n kannatus Forssassa oli vuoden 2021 kuntavaaleissa 29 prosenttia (https://vaalit.yle.fi/kv2021/fi/regions/6/municipalities/61).

Teknisesti nykyisen Forssan alueella on lyöty alkutahdit myös toisen suomalaisen puolueen synnylle: Forssaan nykyisin kuuluvan Koijärven kuivattamista vastustaneen Koijärvi-liikkeen aktiivit perustivat myöhemmin 1980-luvulla vihreän liiton, joka rekisteröityi puolueeksi vuonna 1988.

***

Tähänastisella kuntakierroksella Forssa oli ilman muuta kiinnostavimpia paikkoja. Se ei varmasti ole sillä kliseisellä tavalla Suomen kivoin kesäkaupunki – oma arvioni on, että kaupunki olisi tarjonnut mielenkiintoisen kokemuksen myös talvella. Ehkä Forssassa oli silti mukavampaa kesällä kuin talvella, kuten suurimmassa osassa Suomea on. Vaikka Forssa on käytännössä vedestä syntynyt (Loimijoki toimi kehräämönkin käyttövoimana), kaupunki ei ole lainkaan sillä lailla veden ympäröimä kuin Suomen kaupungit usein. Ehkä tämäkin vaikutti osaltaan siihen, että Forssa ei ollut ilmiselvä kesäkaupunki.

Uimatta Forssasta ei kuitenkaan tarvinnut poistua. Linikkalanlammi Forssan jäähallin takana tarjosi lähtöpäivän viilentävän pulahduksen. Ranta oli vieläpä kohtalaisen iso, joskin ranta oli äkkisyvä. Oleellista kuitenkin oli, että kaupungissa pääsee uimaan. Itse olen kasvanut paikassa, jossa uimisen perässä piti lähteä kunnanrajan yli, sillä Tuusulanjärvi oli 90-luvulla läpimätä. Olisin ottanut Linikkalanlammin vastaan koska tahansa. (Nykyään Tuusulanjärvessäkin pystyy taas ilmeisesti uimaan vaivatta.)

Vaikka ne ovat rajautuneet tästä kuvasta pois, Linikkalanlammin rannassa on myös hyppytorni ja laituri. Lammin keskustan puoleisella rannalla sijaitsevat (kuvassa) Forssan jäähalli ja harjoitusjäähalli.

Toisin sanottuna Forssassa pääsee uimaan, voi syödä terassilla ruokaa, voi juoda terassilla juomaa, voi kävellä kaduilla ja voi kokea historiaa. Kaikin puolin käymisen arvoinen kaupunki, maineestaan huolimatta ja myös sen takia.