Suomen kunnat: Hausjärvi

Hausjärvi

Hiljaa virtaa Vantaa, mutta kysymys kuuluu: mistä alkaen? Vastaus on Hausjärvellä sijaitsevan Vantaan kylän vieressä sijaitseva Erkylänjärvi. Tämä on se etelähämäläinen sijainti, joka on antanut nimensä itseään selvästi kuuluisammalle joelle ja siten myös Suomen väkiluvultaan neljänneksi suurimmalle kunnalle. Hausjärvi on 8040 asukkaallaan (vuoden 2022 viimeisenä päivänä) Suomen 119:nneksi suurin kunta, mutta alkuperäinen Vantaa sijaitsee kaikesta huolimatta siellä.

Alkuperäisen Vantaan taas on spekuloitu saaneen nimenä alkunsa nimestä Vanaantaka, joka viittaa Vanajaveden takamaihin: kun Janakkalasta on menneinä aikoina katsonut etelään, Suomenlahdesta sen on erottanut Salpausselkä ja sen rinteiden lomassa leviävä erämaa. Tämä perämetsä tunnettiin 1700-luvulla nimellä Metsäkansa. Sittemmin Metsäkansasta sukeutui Hausjärvi, joka irtaantui nykyisestä pohjoisnaapuristaan Janakkalasta omaksi seurakunnakseen vuonna 1855.

Kun etymologian makuun on päästy, on syytä vielä puhua hetki Hausjärvestä. Hausjärvi on se kylä, jonne seurakunnan kirkko nousi, ja kuten tyypillistä on, tämä nimi laajeni koko kunnan nimeksi. Eikä se olekaan mikä tahansa nimi. Nimen taustalla on hauste, majavan anaalirauhasista saatava erite, jota käytettiin keskiajalla perinnäislääkeaineena. Sen uskottiin lisäävän muun muassa sukupuolista kyvykkyyttä. Näillä main haustekauppa kävi kuumana, niin kuumana, että yhä näinäkin päivinä eritteen muisto elää kunnan nimen määriteosassa.

Se (Hausjärven kirkko) on siinä.

Hausjärvi lienee kohtalaisen tuntematon kunta. Tähän vaikuttaa moni asia: sijainti suurempien ja tunnetumpien kuntien katveessa, syrjässä kaikkein suurimmilta valtaväyliltä, ja merkittävän asutuksen jakautuminen kolmeen eri taajamaan, joista kullakin on vieläpä eri nimi kuin kunnalla itsellään (ne taajamat ovat Oitti, Hikiä ja Ryttylä). Kun tähän lisätään historiasta kumpuava ja edelleen osuva metsäinen maine, niin tässäpä sitä ollaan. Hausjärven mielenkiinto piilee mielenkiinnottomuudessa, ja kun menee itse paikalle, voi myös huomata, ettei kyse ole mielenkiinnottomuudesta alkuunkaan. Kenties pikemmin tietämättömyydestä. Tarina on tuttu noin kaikista Suomen kunnista.

***

Matkasimme Hausjärvelle maaliskuun auringossa vuonna 2023, lauantaina, kun uusmaalaisten (hämäläistenkin) teiden varret olivat hivenen epäsiisteistä vaalimainoksista kukkeina. Koska Vantaan kylä valikoitui ensimmäiseksi määränpääksemme ja koska matkan kestoa oli taaperon nukkumiseen liittyvistä syistä hyvä pidentää, kokeilimme jotain uutta. Vantaa-nimen myötä Hausjärvi kun on tavallaan edustettuna myös Helsingissä, Vantaalla, Nurmijärvellä, Hyvinkäällä ja Riihimäellä, joten matkasimme perille pikkuteitä pitkin Vantaanjoen uomaa seuraillen.

Matka alkuperäiseen Vantaan kylään käynnistyi Suomenlahden rannalta, sieltä, mihin Vantaanjoki päättyy, Helsingin Vanhankaupunginkoskelta.

Aloitimme Vanhankaupunginkoskelta ja jatkoimme siitä Pukinmäen ja Ylästön kautta Vantaankoskelle ja edelleen Seutulaan, Nurmijärven kirkonkylän kupeeseen, Nukariin ja sieltä moottoritietä mukaillen Riihimäelle. Se, mikä oli alkanut jokena, oli nyt muuttunut kerrassaan säälittäväksi ojaksi Peltosaaren elementtitalolähiön kupeessa. Riihimäellä Vantaanjoki mahtuu jo siltarumpuun, mutta kyllä tämäkin onneton loriseva ränni on onnistunut aiheuttamaan kaupungissa tulvia, kuuluisimmin vuonna 2004. Syy on nimenomaan siltarummuissa: Vantaanjoki näyttää pieneltä, mutta kun siltarumpu ei vedäkään vesimassaa, vesi nousee.

Lopulta ylitimme kunnanrajan Erkyläntietä pitkin. Vantaan kylä on vaatimaton, sellainen kuin suomalaiset kylät yleensä, taloja etäisyyden päässä toisistaan, yksittäinen risteys. Pyrimme myös Erkylänjärven rantamailla sijaitsevalle Erkylän kartanolle, mutta se ei käynyt päinsä: kartano on Sinituote Oy:n pääkonttori ja siten porttien takana sijaitsevaa yksityisaluetta.

Tällainen on Vantaa.

Jo täällä saattoi silti havaita erään Hausjärven ominaispiirteen: harjumaiseman. Mäntykangasta piisasi. Kun lähti ajamaan kohti Hikiää, sähkölinjojen kohdalla näkyi kauas. Tällaisen yllätyksen muistan kohdanneeni jo parisenkymmentä vuotta aiemmin, kun Riihimäen puolelta saavuimme tämän nimenomaisen kunnan alueelle leireilemään. Oli kyse armeijasta.

Salpausselkä on harju. Harjuilla kasvaa mäntyjä.

***

Hausjärvi sijaitsee vedenjakajalla. Erkylänjärvi laskee Vantaanjokea pitkin lopulta Suomenlahteen, mutta pohjoisemmassa osassa kuntaa sijaitsevat vesialueet kuuluvat Kokemäenjoen vesistöön. Riihimäen ja Hausjärven rajalla sijaitsevalta Hatlamminsuolta vedet laskevat molempiin suuntiin. Kunnan kaakkoisessa kulmassa taas on Mäntsälänjoen latvavedet.

Vantaan jälkeen siirryimme Oittiin, Hausjärven hallinnolliseen keskustaajamaan ja merkittävimpään kaupalliseen keskukseen.

Oitin rakennusten tunnusomainen väri on vaaleanruskea, ja tämänvärinen on esimerkiksi kunnanvirasto. Monessa Suomen kunnassa tällaiset rakennukset tapaavat olla punatiilisiä, mutta ei tämäkään läpeensä vieraalta tuntunut. Oitti ei ole mikään taajamakaunotar. Moni liikerakennus on tyhjillään, seinissään töhryjä. Ravinnontarve tyydytettiin Oitin Pizza-Kebabissa (nämä pikkukuntien kebabruokalat noudattavat nimiltään aina samaa kaavaa: joko taajaman tai kunnan nimi, tai sitten Istanbul tai Izmir).

**

Majapaikkamme sijaitsi vanhan maatilan entisessä navettarakennuksessa Hausjärveä poikittain halkovan kantatie 54:n varressa, Karhin kylässä. Rakennuksen ikkunoista avautui näkymä moneen merkittävään kohteeseen. Pellon takana siinsi Hatlamminmäki, mikä samalla muodostaa Hausjärven korkeimman kohdan (169 metriä merenpinnan yläpuolella, ja samalla mäellä on myös Riihimäen korkein kohta, kuusi metriä matalammalla). Vielä lähempänä suoraan lännessä näkyi Riihimäen rajan takana noin kilometrin päässä jätteenkäsittelylaitos, jota paikalliset kutsuvat Ekokemiksi (vaikka pytinki on toiminut jo kuuden vuoden ajan Fortumin brändin alla ja nimellä).

Karhin kylämaisemaa.

Hausjärveläisille Riihimäki tuntuu muutenkin olevan luonteva keskuspaikka. Hausjärven kaikki taajamat sijaitsevat vahvasti Riihimäen vaikutuspiirissä. Tämän matkan aikana minäkin kävin kaupassa Riihimäen Petsamossa, sillä se oli majoitusta lähinnä sijainnut vaihtoehto. Riihimäellä pääsee myös monipuolisesti esimerkiksi junan kyytiin, vaikka onhan junaannousemismahdollisuuksia Hausjärvelläkin. Kunnassa on taajamajunien käytössä jopa neljä asemaa: pääradalla Ryttylä, Riihimäki-Lahti-rataosuudella Hikiä, Oitti ja Mommila. Intercityn tai Pendolinon kyytiin ei Hausjärveltä kuitenkaan ole asiaa (paitsi tapauksissa, joissa lähijuna on peruttu ja perässä seuraava kaukojuna poimii väliasemien hyljätyt mukaansa).

Myös Uudenmaan puolella sijaitseva Hyvinkää on merkittävä rajanaapuri. Kaikkein eriskummallisin esimerkki asiasta saatiin keväällä 2020, kun koronavarotoimena Uudenmaan raja suljettiin. Hausjärven eteläosissa sijaitsevalla Perä-Kerkkolan asuin- ja teollisuusalueella koronasulku aiheutti mielenkiintoisen tilanteen, sillä käytännössä alue kuuluu Hyvinkään keskustaajamaan, mutta sitä reunustaa kunnanraja – ja tässä tapauksessa merkitsevästi myös maakunnanraja. Eräältä pienteollisuuden reunustamalta tienpätkältä ei edes pääse pois, ellei vähintään käy Uudenmaan puolella.

On sopivaa, että Hyvinkää ja Riihimäki ovat molemmat edelleen läsnä hausjärveläisessä elämänmenossa, sillä eipä tarvitse mennä kuin 106 vuotta taaksepäin, kun molemmat vielä kuuluivat Hausjärveen. Hyvinkää itsenäistyi puoliksi Hausjärvestä ja puoliksi Nurmijärvestä heinäkuussa 1917, juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Riihimäki taas itsenäistyi Hausjärvestä vuonna 1922. Tarinahan on tuttu: vaikka kaupungit ovat kuuluisampia kuin niitä ympäröivät maalaiskunnat, maalaiskunnilla on ollut historiallinen valta ja voima. Kuuluisampiakin esimerkkejä löytyy: Lahti oli vain pikku kylänen isossa Hollolan emäpitäjässä, tai Jyväskylä Laukaassa.

**

Ei ole aivan yksinkertaista sanoa, mistä Hausjärvi on kuuluisa. On kunnassa toki tapahtunut kuuluisia asioita, kuten vaikkapa Mommilan veriteot marraskuussa 1917, jossa surmansa sai Mommilan kartanon omistaja Alfred Kordelin ja joukko Lahden suojeluskuntalaisia (https://fi.wikipedia.org/wiki/Mommilan_veriteot). Sitten itsenäistyikin Suomi, ja pian oli vuorossa sisällissota. Mommilan kartano, aivan kuten Erkylänkin, ovat tietysti itsessään kuuluisia kohteita. Kuten jo mainittua, Erkylän kartanoa emme nähneet, ja Mommilan kartanon maitakin katsoimme kähinnä auton ikkunasta. Ei ollut aikaa enempään ja kahvilakin olisi auki vain kesäisin.

Mommilan kyläpuoti ei ollut avoinna.

Kuuluisa lienee myös taajamannimi Hikiä kaikkine muunnelmineen, joista tunnetuin lienee perähikiä, jonka Urbaani sanakirja määrittelee näin: Paikka kaukana kaikesta sivistyksestä. Se ei tee täyttä oikeutta termin nimenneelle taajamalle. Vaikka Hikiä on syrjäinen, olen käynyt syrjäisemmissäkin paikoissa. Hikiä ei nimittäin haisevaisesta nimestään huolimatta ole kaukana. Toki Hikiä on sikäli kuollut, ettei siellä enää ole esimerkiksi kauppaa, vaikka asukkaita on tuhat.

Jos on Hikiän nimi kansallisella tasolla mieleenpainuva, samaa potentiaalia on Ryttylässä, joka tuo mieleen jonkintyyppisen epätasaisen pinnan. Vaikka emme ehtineet uhrata Ryttylälle merkittävästi aikaa, se vaikutti Hausjärven taajamista yllättäen kaikkein urbaaneimmalta (jos kohta Ryttylän tapauksessa ei tietenkään voida mistään urbaaniudesta puhua). Kenties tässä näkyi taajaman vahva teollinen historia. 1960-luvulla siellä oli jopa neljä ruokakauppaa ja kolme pankkia.

Ryttylässä oli myös ravintola.

Ehkä tunnettuna voi myös pitää yhtä Suomen johtavista siivouskomeron sisältä löytyvistä brändeistä. Sinituote Oy on hausjärveläinen yritys, vaikka tehtaat sijaitsevat muissa kunnissa. Kenenkään siivoustoimia tuskin mullistaa tällainen Hausjärvi-kytkös, mutta tulipa nyt silti sanottua.

**

Hausjärvi sijaitsee nykyisessä maakuntajaossa aivan Kanta-Hämeen maakunnan etelärajalla, mutta toisin kuin tällaisissa maakunnan rajaa viistävissä kunnissa yleensä, Hausjärvi on nimenomaan hämäläinen paikka. Tästä lienee kiittäminen Hämeen luonnetta: historiallinen Häme on tunkeutunut myös pohjoisen ja keskisen Uudenmaan alueille, paljon Hausjärvestä etelään. Suomen murrekartoissakin esimerkiksi Tuusulassa ja Nurmijärvellä puhutaan nimenomaan etelähämäläisiä murteita. Uusmaalaisia murteita ei ole olemassakaan: on vain ruotsinkielinen rannikko ja suomenkielinen sisämaa, tässä tapauksessa Häme.

Tämä on se maailma, jonka ytimessä Hausjärvi sijaitsee, siellä jossain Vantaan yläjuoksulla.

Advertisement

Free Fallin

Viime vuosien aikana Helsingissä on ollut harvoin yhtä kylmää kuin tässä päivänä muutamana. Se on tehnyt kaduilla kulkemisesta hankalaa, tai ainakin erilaista kuin ennen. Viime viikon maanantaina kävelin Helsingin ja Vantaan rajan tuntumassa, muun muassa Torpparinmäessä ja Torpparinmäen pohjoispuolella.

Maanantaina kovimmat pakkaset olivat jo tuloillaan. Tuuli oli yltynyt ja ilma kylmeni alati. Oli tämän toiminnan kannalta jokseenkin sattuvaa, että kaikkein autioimmat ulkoilukohteet – Haltialan pellot – sattuvat kohdalle juuri sinä iltana. Tokihan olisin voinut valita toisin ja jättää toimen väliin, mutta sää olisi ollut kovin huono syy tehdä niin.

Alkuilta oli toki aivan tavanomainen, tunnelmaltaan aiemmilta retkiltäni tuttu. Kävelin Fallinkujan ja Fallinpolun, tyypilliset pientaloalueella sijaitsevat pikkutien ja kevyenliikenteenväylän.

Niin normaalia, ettei sanotuksi saa. Kuvassa näkyy Fallinpolun alku, vaikka kyltti sitä virheellisesti Fallinkujaksi väittääkin.

Sen jälkeen ilta sai yllättävän käänteen. Käänne oli Fallintie. Fallintiestä alkoi vapaa pudotus kohti kylmyyttä ja kylmyydestä seuraavia ensimmäisen tai armeliaasti tulkittunakin puolennentoista maailman ongelmia:

– Fallintie oli isoilta osin latualuetta, jolla kävelystä tunsin syyllisyyttä, sillä kuten jo lapsena hiihtäessäni opin, latu-uria ei käy tallusteleminen, eikä etenkään koiran kanssa (koiraa en ole koskaan elämässäni ulkoiluttanut, en nytkään, ja kävelin kyllä isoimmaksi osaksi kohteliaasti umpihangessa latujen vieressä)
– sormet jäätyivät likelle tunnottomuutta, koska piti näperrellä kännykkää reittihakujen tekemiseksi ja kuvien ottamiseksi
– kännykästä loppui akku äkisti, joten piti alkaa ottaa kuvia kameralla
– kameran akku loppui heti, kun virran käynnisti, joten piti alkaa ottaa kuvia iPadilla
– iPadin akku tyhjeni, mutta ehdin ottaa kaksi kuvaa illan viimeisestä kohteesta ja tehdä joukkoliikenteen reittihaun takaisin kotiin Vallilaan

Näin alkaa Fallintie.

En ole koskaan aiemmin käynyt Haltialan pelloilla, vaikka olen toki niistä kuullutkin. Käytännössä Fallintie on suurimmalta osaltaan tikkusuora Haltialan läpäisevä ulkoilureitti, jonka pituus on noin 1,3 kilometriä. Ympärillä näkyy pelkkää tasaista, ja ainoa tasaisesta ympäristöstä kohoava kohta on Potmäki, tai Pottbackan sekametsä, jonka läpi Fallintie kulkee.

Pottbackan sekametsässä näkyvästä reiästä kulkee Fallintie.

Haltialan päässä Fallintie muuttuu näin talviseen talviaikaan suorastaan kävelemiskelvottomaksi.

Helsingin keskustaajama näyttää juuri tässä kohtaa loputtoman kummalliselta. Haltiala ei ole kaupunkia eikä maaseutua, vaan jonkinlainen maaseudun jäljitelmä, jonka kulisseina horisontissa toimivat jylisevä Tuusulanväylä ja tasaisesta maasta Vantaanjoen takana kohoavat Kartanonkosken ja Tammiston kerrostalokeskittymät.

Tämän kuvan ottamisen jälkeen käsipuhelimeni sammui. Kuva on otettu Laamannintieltä kohti Tammistoa.

Palatessa kävelin vielä takaisin Torpparinmäkeen, missä kulkemani Fallintorin jälkeen oli aika palata.

Fallintorin jälkeen viimeinenkin akkukäyttöinen sähkölaite lopetti toimintansa.

Sen jällkeen kadut ovat olleet normaalimpia, mutta vähemmän normaalia on ollut viime aikojen tiivis kadullakulkemistahtini. Viime maanantain jälkeen olen kulkenut läpi myös Fallkullantien (Tapanilassa ja osin Malmin lentokentän alueella), Fallpakankujan ja Fallpakantien (Mellunmäessä Fallpakan alueella), Fanninpenkereen (Länsi-Pasilassa) ja vielä tänään Fantsintien (Östersundomissa) ja Farmaseutinraitin (Latokartanossa, jossa kävin vaikka kuinka monetta kertaa). Kaikesta voisi kertoa, mutta aina ei ole tarkoituskaan kertoa kaikkea.

Kontit on monet

Kun yliopisto-opintoni alkoivat kääntyä kohti loppuaan, havahduin. En ollut koskaan elämässäni asunut ulkomailla, mutta olin aina hieman haaveillut siitä. Jos jonkun on helppoa lähteä ulkomaille asumaan, niin yliopisto-opiskelijan Suomessa. Tapahtui erilaisten lomakkeiden täyttämistä, ja lopulta elokuussa 2008 muutin Helsingin Merihaasta Amsterdamin Spaarndammerbuurtiin.

Tiistaina 26. elokuuta sain paikalliselta opiskelija-asuntoyhtiöltä avaimet uuteen asumukseeni, 25-neliöiseen yksiöön. Yksiö oli laivakontti talossa, joka koostui laivakonteista kolmessa kerroksessa.

Kontin interiööriä Amsterdamissa syksyllä 2008.

Konttien välissä kulki käytävä.

Konttikerrostalon ulkopuolella säilytettiin kaikki nämä pyörät.

Konttikoti sijaitsi Stavangerintiellä.

Se oli oikein hyvä muovimattoinen yksiö, jonka suurin ongelma olivat lattialla vilistävät hiiret. Sellaisen kohtasin ensimmäisen kerran syyskuussa, kun pubista puolenyön jälkeen kotiin palatessani kuulin tiskipöydällä olleen leipäpussin sisältä rapinaa. Hiiri einehti. Lisäksi siinä yksiössä oli usein sotkuista, mutta se oli pikemminkin asujan kuin yksiön ominaisuus.

Kesällä 2017 Amsterdamin-asumuksistani ei ollut mitään jäljellä. Kontit olivat kaikonneet, koko Stavangerwegiä ei ollut enää olemassa ja paikka oli ylipäätään tunnistamaton.

Mutta mistä kaikki tämä konttipuhe? Tietenkin siitä, että tässä katuja kävellessäni olen kohdannut kaiken muun ohessa nyt myös Vuosaaren satama-alueen rajan. Majakanvartijankadun varren konttikasat veivät ajatukset Amsterdamiin.

Noiden sisällä ei (toivottavasti) asuta.

Majakanvartijankatu oli kuitenkin vain välipiste. Olin nimittäin kävelemässä kohti Eteläloistoa (senkin niminen tienpätkä Helsingissä on). Sitten saavuin Eteläloiston pohjoispäähän ja puoli minuuttia myöhemmin Eteläloiston eteläpäähän. Kadunpätkän varressa oli maankäyttöä: värikuulasota-alue. (Ja jos muuten jotain lajia vihaan, niin värikuulasotaa. Olen kokeillut sitä pari kertaa, ja koskaan en ole osunut kehenkään, mutta minuun on osuttu alle minuutissa, ja silloin kun ei ole osuttu, on pelottanut vähän samaan tapaan kuin silloin, kun tietää etukäteen saavansa kohta sähköiskun jos koskee siihen yhteen tiettyyn ovenkahvaan, tai kun tietää, että kohta ilmapallo paukahtaa. Mieluummin teen muuta.)

Eteläloiston eteläpäässä on tällainen menomesta. En suosittele.

Tämä tapahtui runsas viikko sitten lauantaina. Tänään sunnuntaina olin samoilla seuduilla taas, tällä kertaa Eteläreimarintien kimpussa. Meininki ei ollut muuttunut: saavuin Eteläreimarintien eteläpäähän ja minuuttia myöhemmin Eteläreimarintien pohjoispäähän. Eteläreimarintien eteläpäässä, suunnilleen siinä, missä Eteläreimarintie vaihtuu Itäreimarintieksi, on venesatama. Missään muualla Eteläreimarintien varressa ei ole mitään sanottavampaa. Pöheikköä, näin helmikuussa myös lunta.

Eteläreimarintie ja lähiluontoa kaukana.

Tänään Vuosaaresta palatessa tuntui jokseenkin absurdilta kävellä taas kerran Majakanvartijankatua, toista kertaa vain runsaan viikon sisään, vaikka sitä ennen en ollut käynyt paikassa ikinä (ja ehkä ihan hyvästä syystä). Tätä tämä aakkosjärjestyksessä kävely vain on: joskus pitää mennä yhteen kaupungin etäisimmistä pisteistä, sitten käydä välissä parissa muussa paikassa ja sitten palata samaan etäiseen pisteeseen uudestaan vähän nopeammin kuin oikeasti olisi tarkoituksenmukaista. Tällä tavoin minulle on ennen tätä Vuosaaren kaupunginosan Niinisaaren osa-aluetta käynyt ainakin Aurinkolahdessa, Puistolassa ja Yliskylässä. Nyt olen siis käynyt värikuulasotametsä-, vapaa-ajan veneily- ja golfkenttäalueella vuoden lumisimpana ja kylmimpänä aikana kahdesti lyhyen ajan sisään, mutta sitä sattuu. Kuuluu lajin luonteeseen.

Mitä sitten ovat nämä edellä sivutut Eteläreimari ja Eteläloisto? Ensimmäinen on meriviitta (googlasin ja opin), toisella kaiketi viitataan vain yhteen mahdollisista suunnista, jonne majakka valoaan osoittaa (googlasin, mutten oppinut mitään).

E-kirjain on nyt hyvin lähellä loppuaan. Enää jäljellä ovat pari kuntien mukaan nimettyä katua, jotka parhaiden helsinkiläisten perinteiden mukaan eivät sijaitse lähelläkään toisiaan. Ensin Eurantie (Vallilassa), sitten Evijärvenpolku (Kannelmäessä), sitten eteenpäin. Näyttää siltä, että kirjaimeen E menee täten puolisen vuotta. Uskon, että F ja G ovat yhdessä nopeampia, mutta sitten tuleekin H. Se on varmasti toistaiseksi pitkäkestoisin kirjain. A oli ohi melko tasan vuodessa, mutta H ei varmasti ole. Vaikka mistä näistä tietää. Ainahan vaihtoehtona on myös kaikesta muusta ajankäytöstä luopuminen.

Talvi päättyi katujen välissä

Birkankujan ja Bomansonintien välillä on eroja. Toinen on uusi, toinen on vanha. Toinen on lyhyt, toinen ei ihan. Toisen kävelin kuukausi sitten, toisen toissa päivänä. Niiden väliin on mahtunut vaikka mitä: monta kaupunkia, toinen manner ja talven vaihtuminen kevääksi. Katujen nimet ovat aakkosissa peräkkäisiä, vaikka niiden toisten kirjainten väliin mahtuvat niin j, k, l, m kuin n:kin.

Birkankuja sijaitsee Viikinmäessä ja on käytännössä kevyen liikenteen väylä, joka käsittää pelkät portaat. Se ei ollut kovin ihmeellistä, sillä satoi räntää ja olin käynyt Viikinmäessä aiemminkin. Ensimmäistä kertaa tie (Harjannetie, jos ollaan tarkkoja) vei sinne kesällä 2015, kun olin ajamassa polkupyörälläni pelaamaan jalkapalloa Pihlajistoon. Sittemmin olen käynyt Viikinmäessä myös bongaamassa Aleksanteri Nevskin kadun, mutta silloin oli sentään kesä ja aurinkoista.

Nämä portaat eivät olleet raskaat nousta.

Viikinmäessä on vähän kummallinen, ikuisesti keskeneräinen tunnelma. Alueen ansioksi on mainittava, että sieltä näkee kauemmas kuin suurimmasta osasta Helsingin asuinpaikkoja.

Näkymä Birkankujan yläpäästä. Viikinmäessä keskustan suunnan joukkoliikennettä tarjoaa taustalla näkyvä bussi numero 71.

***

Runsasta kuukautta myöhemmin kävelin aurinkoisessa Kulosaaressa. Bomansonintien tunnelma olisi epäilemättä ollut räntäsateessakin viikinmäkeläisestä poikkeava. Minun katujenkeruuhetkinäni aurinko on paistanut Kulosaaressa ennenkin, esimerkiksi helmikuussa Bertel Jungin tiellä.

Sievä rakennelma helmikuun kylmässä auringossa.

Bomansonintie päättyy mereen, jonka takana ihan lähellä siintää Laajasalon Tulliniemi. Kadun varrella on vaurautta, kuten isoja pientaloja. Sellaisia kartanonomaisia. Kulosaari on kaupunginosa, joka sijaitsee itäisen kantakaupungin ja Itä-Helsingin välissä, mutta on hengeltään molempien vastakohta (joskin ostarin ympäristö kyllä on lähiöhenkinen, mutta tämä Bomansonintie on eri suunnalla, saaren eteläosissa, kasinon liepeillä).

Bomansonintien pään taustalla näkyy Laajasalo. Osuvaa on, että seuraava katu olisikin sopivasti Borgströminkuja, joka olisi juuri tuolla edessäpäin, mutta teitä pitkin ehkä kolminkertaisen matkan päässä.

***

Näiden katujen väliin tosiaan mahtui vaikka mitä, kuten Illinois, Indiana, Tennessee, Alberta, British Columbia, Wisconsin ja Minnesota. Amerikassa oli jännittävää, eikä sille jännittävyydelle tee oikeutta käsitellä jännittävyyttä pelkästään tässä. Kadulla käveleminen tuopinkokoinen pahvikahvimuki kädessä tai asettuminen motellihuoneeseen, jonka haju on sävyltään tunkkainen, oli kaikesta huolimatta aivan kiinnostavaa.

Matkalla kohti etelävaltioita – räntäsateessa totta kai – Megabusin yläkerran etupenkillä.

Tästä mahdollisesti lisää myöhemmin.

Kadut kaupungin ovat leveitä ja kapeita

On olemassa erikokoisia katuja: lyhyitä ja pitkiä, mutta myös leveitä ja kapeita. Katujen erilaisista leveyksistä Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikko tarjoaa pari suorastaan herkullista tyyppiesimerkkiä.

***

Ensin on mentävä Vaasaan. Siitä kaupungista olen aina pitänyt: se näyttää kaikkine vanhoine kivitaloineen suomalaiseksi maakuntakeskukseksi poikkeuksellisen kauniilta, ja se on ainoa suomalainen vähänkään suurempi kaupunki, joka on huomattavan kaksikielinen. Siis niin kaksikielinen, että ruotsiin todella törmää kaupungilla. Kaupallisten toimijoiden on aina otettava ruotsi huomioon – Helsingissä siihen törmää lähinnä Stockmannin tavaratalossa, jos kohta sielläkään. (Vaasassa ruotsinkielisiä tosin on väestöstä vain 22,7 prosenttia, mutta lähimmissä naapurikunnissa, vaikkapa Mustasaaressa, Maalahdessa ja Vöyrillä, ruotsi on täysin selkeä enemmistökieli.)

Huomattavan kaksikielisellä paikkakunnalla kaupalliset toimijat eivät voi turvautua pelkkään suomeen, kuten vaikkapa Helsingissä. Citymarket, Vaasa.

Kaupungin toria hallitsee 1960-luvun alussa noussut, koko korttelin kokoinen kauppakeskus Rewell Center, mutta se nyt oli sitä aikaa. Jättipä keskuksen suunnitellut vaasalaislähtöinen arkkitehti Viljo Revell (sukunimi ennen vuotta 1961 muodossa Rewell) jälkensä myös Helsinkiin. Hän suunnitteli esimerkiksi pikkuliikkeiden reunustaman Ateneuminkujan, ja hän oli Heikki Castrénin ohella toinen kiistellyn Makkaratalon piirtäneistä arkkitehdeistä. Kansainvälisesti Revellin tunnetuin luomus on Toronton kaupugintalo.

Viljo Revellin jättämä jälki Vaasan kaupunkiin, Rewell Center, näkyy taustalla. Tässä kuvassa rakennuksen tunnistaa sen katolla olevasta Sokos Hotel Vaakunan valomainoksesta.

Revell kuitenkin toi Vaasaan vain yhden ajallisen kerrostuman – Vaasan ilme oli luotu jo edellisellä vuosisadalla. Silloin kaupunki siirtyi nykyiselle paikalleen, Klemetsön niemelle, merenrantaan. Vanha kaupunki, joka nykyään tunnetaan Vanhan Vaasan kaupunginosana ja joka sijaitsee noin seitsemän kilometriä keskustasta kaakkoon, tuhoutui tulipalossa täysin elokuussa 1852. Kaupunki savusi lokakuulle, ensilumiin asti.

Uuteen kaupunkiin asemakaavan loi Vaasan lääninarkkitehti, ruotsalaissyntyinen Carl Axel Setterberg. Hän on Vaasalle sitä, mitä Engel on Helsingille. Vaasan kantakaupunki perustuu viiteen leveään esplanadiin, joita Vaasassa kutsutaan puistikoiksi: idästä länteen kulkevat Hovioikeudenpuistikko ja Vaasanpuistikko, etelästä pohjoiseen Kauppapuistikko, Kirkkopuistikko ja Korsholmanpuistikko. Puistikoita vieläpä täydennettiin kortteleita halkaisevilla palokaduilla. Leveisiin katuihin perustuneen asemakaavan yksi tärkeimmistä tavoitteista oli, ettei Vanhaa Vaasaa kohdannut karmiva tuho enää koskaan toistuisi.

Vaasalaisen puistikon perusidea on yksinkertainen: laidoilla kulkevat ajoradat, keskellä puurivien välissä yleensä – muttei välttämättä – kävelytie. Tässä esimerkin moisesta tarjoaa Hovioikeudenpuistikko. Helsingissä tämänkaltaisia katuja ovat vaikkapa Koskelantie, Mäkelänkatu ja Mechelininkatu.

Juuri puistikot tekevät Vaasasta Vaasan ja lienevät kaksikielisyyden lisäksi merkittävän suuri syy selittämättömälle ja mystiselle Vaasa-viehtymykselleni. Vaasan merkittävimmät rakennuksetkin ovat miltei pääkaupungillisen näyttäviä, ja ne sijaitsevat Vaasanpuistikon ja Hovioikeudenpuistikon välissä. Siellä ovat 1800-luvun puolivälin jälkeen rakennetut kirkko, kaupungintalo ja entinen raatihuone. Ja Rewell Center, tietysti.

***

Kun Vaasasta lähtee kävelykierroksesta uupuneena ajamaan kohti etelää, kannattaa varoa rattiin nukahtamista. Yksi Suomen tylsimmistä valtateistä on nimittäin tie numero kahdeksan Vaasan ja Porin välissä: tie on pitkälti suora, ja sen varrella on pelkkää keskenkasvuista pöheikköä tasaisella maalla.

Kasitie, Riksåttan. Yritäpä etsiä kuvasta virike!

Tämän tieosuuden puolessavälissä kuitenkin sijaitsee Kristiinankaupunki, joka ei ole lainkaan tylsä vaan lähinnä idyllinen ja erityinen.

Kristiinankaupungin ruutukaava-alueen asemakaava on peräisin vuodelta 1651, suurvalta-ajoilta, ja melkein yksinomaan puusta rakennettu kantakaupunki on säästynyt historiansa aikana tulipaloilta. Vanhimmat talot ovat peräisin 1700-luvulta. Kristiinankaupunki on kaikessa hiljaisuudessa yksi Suomen vanhimmista ja parhaiten säilyneistä kaupungeista.

Ulrika Eleonoran kirkko on rakennettu vuonna 1700, jolloin Kristiinankaupunki oli jo vähän yli viisikymppinen. Aiemmin samalla paikalla sijainnut puukirkko oli palanut salamaniskusta muutamaa vuotta aiemmin. Nykyisin kirkko on ainoastaan kesäkäytössä, joten sisälle ei päässyt käymään.

Monenvärisiä puutaloja ja 1600-lukulainen ruutukaava. Itäinen tai Läntinen Pitkäkatu, en kirveelläkään nyt muista tai jaksa selvittää, kumpi.

Moderni Kristiinankaupunki sisältää mm. liiketiloja. Kuva Kauppatorin laidalta.

Yksi vajaan 7000 asukkaan kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä on Kissanpiiskaajankuja, Kattpiskargränden, katu, jota on joskus kutsuttu Suomen kapeimmaksi. Wikipedian mukaan se kuitenkin on vasta kolmanneksi kapein. Ei se mitään. Kissanpiiskaajankujan takia Kristiinankaupunki on kaikkien itseään kunnioittavien katubongarien pakollinen, jopa pyhiinvaelluskohde.

Kadun pintapuolisesti häiriintynyt nimi on ilmeisesti peräisin yhdeksänhäntäisen kissan käyttäjästä. Tämä vaatii selittämistä: yhdeksänhäntäinen kissa oli Ison-Britannian laivaston aikoinaan käyttämä rangaistusväline, joka on valmistettu yhdeksästä ohuemmasta narusta punotusta hamppuköydestä (kertoo Wikipedia, joka kaikista puutteistaan huolimatta on varsin upea aikamme luomus, jossa tietäjät jakavat hyvyyttä). Yhdeksänhäntäisen kissan käyttäjä tosin tuskin on piiskannut kissoja, kuten kadunnimestä saattaisi hätäinen päätellä, vaan lähinnä kurittomia merimiehiä.

Kissanpiiskaajankuja on kapea, kapeimmillaan juuri ja juuri alle kolmemetrinen.

Kissanpiiskaajankujaa kävellessä tuli mieleen, millaista sen varressa olisi asua. Taloissa olisi kyllä kaikkine piharakennuksineen hoitamista. Sain itseni kiinni siitä, miten ajatus tuntui minusta hetken verran vähän kiehtovalta. Minä olen yleensä ollut suurten kaupunkien perään, mutta ehkä päätäni oli siinä kohtaa sekoittanut tammikuisen sunnuntain hiljaisuus ja kaksi poikkeuksellisen sikeästi nukuttua yötä Kuortaneella ja Vaasassa.

***

Täällä Helsingin päässä olen edennyt uuteen alkukirjaimeen. Ei kuitenkaan mennä siihen vielä.

Rajatapauksia ja teollisuusneuvoksen huvipuisto

Etelä-Pohjanmaa-kliseet lienevät tuttuja useille.

On tasaista ja paljon peltoja, ihmisillä on uhoavainen maine, kaikki on suurta. Murre on vahva, yksi suomen parhaiten säilyneistä. Se sisältää muotoja ja rakenteita, joita ei esiinny yhdessäkään muussa suomen murteessa. Sellainen piirre on esimerkiksi -hna- tai -hnä-päätteinen inessiivi (jota vieläpä usein täydennetään välivokaalilla) – vahvaa eteläpohjanmaan murretta puhuva eteläpohjalainen ei useinkaan kysy ”missä” vaan ”mihinä”.

Eteläpohjalaisuuteen tuntuu liittyvän monesti myös se, että muita Pohjanmaita ei oikein tunnusteta (Vaasa saattaa olla poikkeus). Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ei olekaan Etelä-Pohjanmaan kanssa juuri yhteistä. Paitsi tietysti pinnanmuodot.

***

Koko sen ajan, jonka olen Suomessa elämästäni asunut, olen asunut Uudellamaalla. Uudenmaan ulkopuolisista maakunnista Etelä-Pohjanmaa on kuitenkin aina ollut minulle läheisin.

Geeniperimältäni minä lienen hyvinkin eteläpohjalainen. Molemmat vanhempani ovat Kauhavalta kotoisin, eivätkä aiemmatkaan sukupolvet juuri tule Kuortanetta tai Härmää kauempaa. Kuortaneella sijaitsee myös kesämökki. Olen kuitenkin syntynyt ja kasvanut Suomen etelässä. Sen seurauksena Etelä-Pohjanmaahan ja sen kieleen ovat aina liittyneet lapsuuden lomat ja juhlapyhät.

Ja jos jostain asiasta tulevat mieleen lapsuuden lomat ja juhlapyhät, asia ei välttämättä ole kovin huono. Ei, vaikka asian pääkaupunki olisi Seinäjoki. Se kylläkin jäi viime viikonlopun vierailulla väliin. Ihan hyvä niin.

Seinäjoella olen kyllä aiemmin käynyt monesti. Tämä kuva on Seinäjoen matkakeskukselta elokuulta 2014, jolloin vaihdoin liikennevälinettä junasta bussiin matkalla Kuortaneelle. Olin toinen bussin kahdesta matkustajasta.

—

Saavuimme Kuortaneelle talven toistaiseksi kylmimpänä iltana. Pakkasta oli ennustettu peräti 30 astetta, mutta perillä olikin vain 24. En ole melkein ikinä nähnyt niin kirkasta tähtitaivasta. Kuortaneenjärven vastarantojen valot urheiluopistolta ja kirkolta loistivat etäälle.

Mökki sijaitsee lähellä Ruonan kylää, ja tässä ollaankin niin kutsutusti jännän, tai tarkemmin ilmaistuna sangen jyrkän murrerajan, äärellä. Vain muutamien kilometrien päässä Ruonalta nimittäin sijaitsee kunnanraja, jonka takana on Alajärvi.

Noin 11-vuotiaana, keskellä 1990-lukua, oli soitettava sinne mökin lankapuhelimesta. Alajärvellä nimittäin pelattaisiin sinä päivänä Superpesis-ottelu, joka kiinnosti minua suuresti ja jonne isä oli luvannut lähteä mukaan, mutta päivän Ilkassa ei kerrottu ottelun alkamisaikaa. Niin minä otin käteeni puhelinluettelon ja näppäilin pelokkain sormin Alajärven Ankkureiden toimiston numeron. Sieltä vastattiin. Asia kävi selväksi, peli alkaisi kuudelta. Mutta puhe langan päässä kuulosti kummalliselta.

Alajärvellä puhutaan savolaismurteita, kuten koko Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Siihen kuuluvat Alajärven lisäksi muun muassa Lappajärvi, Vimpeli, Lehtimäki ja Soini. Siellä ei ole tietoakaan siitä, mistä Etelä-Pohjanmaa muualla Suomessa yleisesti tunnetaan: lakeuksista ja dee-kirjaimen korvaamisesta reellä. Alajärven murre on minusta ehdottomasti yksi Suomen kiinnostavimmista – miten voikin olla, että puhe muuttuu kilometrien mittaisella matkalla niin suuresti? Paikallisen S-marketin seinääkin koristi vielä 2010-luvun alussa slogan ”Het sitte halapaa!” ennen kuin market muutti ABC-huoltoaseman yhteyteen valtatien varteen. Het. Sitä tavua Alajärvellä viljellään. Kerran (okei, useamman) intouduin Alajärven murteen kanssa googletuspuuhiinkin. Vastaan tuli Ilkan kolumni, jonka kirjoittaja on kotoisin Alajärven Menkijärven kylästä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, millainen murresekoitus Menkijärvellä vallitsee, vaikka paikka sinänsä oli minulle kovinkin tuttu: siellä sijaitsee lentokenttä, jossa useampi lähisukulaiseni on harrastanut purjelentoa. Minä olen siellä ennen muuta syönyt jäätelöä.

Jonkinlainen rajatapaus on toki jo Kuortanekin. Siellä tasainen Etelä-Pohjanmaa alkaa kumpuilla ja muuttua metsäisemmäksi. Murre kuitenkin on läntinen.

Ruona, Kuortane, elokuu 2014. Kutakuinkin tässä veri lensi vuonna 1808, kun Venäjän ja Ruotsin joukot ottivat yhteen yhdessä Suomen sodan suurimmista ja ratkaisevimmista taisteluista.

***

Kuortaneen lisäksi kävimme Kauhavalla – lopulta niinkin paljon, että läpäisimme myös liitoskuntien Ylihärmän ja Alahärmän alueita matkalla rannikolle. Ymmärsin yhtäkkiä, etten ole koskaan varsinaisesti käynyt Härmässä, siis liioin Yli- tai Alahärmässäkään, vaikka Härmä oli aina ollutkin lähellä.

Siellä vasta näkikin peltoja pitkin kauas. Mutta siellä oli myös jättiläismäinen huvipuisto, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en kuitenkaan ollut ihan ymmärtänyt: PowerPark. Se oli jopa tammikuun kuurassa ja portit suljettuina silkkaa Amerikkaa. Varsin röyhkeä paikka.

Siitä pääsisi kai Powerlandiin.

Estetiikan tajua pohjalaisittain. (Nämä kuvat ovat muuten hätäisehköjä räpsäisyjä auton ikkunasta – ei ollut aikaa laajamittaisemmalle pysähtymiselle.)

PowerParkin omistaa kauhavalainen teollisuusneuvos Jorma Lillbacka, yksi epäilemättä Etelä-Pohjanmaan tärkeimmistä vaikuttajista. Hän aloitti uransa autotallissa ja päätyi miljonääriksi ja perusti lopulta huvipuiston, jossa on Suomen suurin puuvuoristorata ja Suomen korkein maailmanpyörä.

Lillbackalla on valtaa. Viime kesänä Kauhavan kaupunki rakensi Alahärmässä sijaitsevalle Härmän seisakkeelle 350-metrisen asemalaiturin, ja ensi kesänä siellä alkaa pysähtyä kaksi junaa vuorokaudessa molempiin suuntiin. Vuonna 2006 sama seisake lakkautettiin – sellaistahan nyt tapahtuu alle 5000 asukkaan kunnissa.

Mutta sitten tuli PowerPark. Pitäähän sinne nyt junalla päästä, herran tähären.

***

Helsingin kaduille en ole viime päivinä paljon ehtinyt, joskin toissa päivänä kävin katsomassa Avajaisaukion. Tai no, ei sitä vielä ollut olemassa, koko Kuninkaantammen osa-alue Helsingin Myyrmäen-läheisillä perukoilla kun on pitkälti vielä rakenteilla.

Avajaisaukio Helsingin Kuninkaantammessa ei vielä ole olemassa. Kävin silti paikalla.